Pääsiäisvaellus UKK:ssa

Viime vuoden pääsiäisen pyhät kuluivat kaveriporukalla Norjassa road trippaillen, joten päätin viettää tämän pääsiäisen UK-puiston erämaissa. Vaikka yksikseen tulee harvoin vaellettua kovin syvälle erämaahan, päätin toteuttaa reissun tällä kertaa soolona. Olen koko talven suunnitellut erämaan keskellä sijaitsevan Hammaskurun tuvalle hiihtämistä ja pääsiäisen pyhät tarjosivat oivan tilaisuuden tähän. Alkuperäisenä suunnitelmanammehan oli hiihtää Raja-Joosepista Kiilopäälle tuota kautta jo muutama viikko sitten, mutta tuolloin päädyimme lopulta eri reittiin. Pääsiäisen aika on tunnetusti UKK:ssa ruuhkaista, joten päätin aloittaa hiihdon rauhallisemmalta Raja-Joosepin puolelta välttäen ruuhkaista Saariselän ja Kiilopään ympäristöä.

Lähdin liikenteeseen 50 kiloisen ahkion ahkion kanssa Raja-Joosepista puolenpäivän aikaan suuntana 32 kilometrin päässä sijaitseva Anterinmukka. Seurailin rajavyöhykkeen reunaa rajavartioiden osin ummmessa olevaa kelkkauraa hiihtäen Anterin raja-asemalle asti. Sää oli kirkas ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ohitin matkalla muutaman hiihtäjän, mutta kaikkiaan kulkijoita oli liikenteessä vähänläisesti. Aurinko oli juuri laskenut, kun ilmassa leijaillut savun haju alkoi lupailla tuvan olevan lähellä. Saavuin tuvalle hieman kahdeksan jälkeen. Kilometrien päähän kantautunut savun haju oli onnekseni peräisin Anterin saunan piipusta, jonne pääsin rentoutumaan hiihtopäivän päätteeksi.

Anterinmukka: Lapin kaunein autiotuopa.

Tuvalla majoittui lisäkseni ainoastaan tsekkiläinen pariskunta sekä yli 40 reissua Koillis-Kairassa tehnyt suomalainen konkarivaeltaja. Kaikki ihmettelivät kovasti, että olin hiihtänyt Raja-Joosepista päivässä suoraan Anteriin, mutta omasta mielestäni päivä ei tuntunut edes kovin pitkältä. Ehkäpä edellisen viikon Kiilopää-Luirojärvi -maratonin jälkeen kaikki alle 40 kilometrin hiihtomatkat tuntuvat kevyeltä. Täytyy toki huomioida, ettei "perusvaeltajan" edes tarvitse pystyä tekemään noin pitkiä päiviä ahkion kanssa, enkä pysty itsekään alkukaudesta. Kausi on kuitenkin jo loppupuolella ja treenitunteja pohjalla yli sata, joten kunto alkaa olla huipussaan.

Anterinmukkaa kuulee usein sanottavan Lapin kauneimmaksi autiotuvaksi ja komea se kyllä onkin. Täyshirsinen rakennus on hieno sekä ulkoa että sisältä, ja voittaa viihtyisyydessään suurimman osan UK-puiston tuvista. Anterin saunassa saa myös huomattavasti paremmat löylyt kuin esimerkiksi Luirolla. Oma tupasuosikkini on kuitenkin edelleen Anterin naapurissa sijaitseva minimaalinen Kiertämäjärvi.

Anterin sauna.

Anterista jatkoin matkaa seuraavana päivänä 13 kilometrin päähän Hammaskurun tuvalle, jonne saavuin jo puolenpäivän jälkeen. Ura näytti olevan auki Hammaskurulta Luirolle päin ja mielessä kävikin jatkaa matkaa Luirolle asti. Arvelin kuitenkin pääsisäisen vuoksi Luirolla olevan ruuhkaa, joten päätin jäädä Hammaskuruun. Hammaskurun kulmilta alkaa sitä paitsi koko UK-puiston hienoin avotunturialue, joten pikaisen lounaan jälkeen lähdin hiihtelemään loppupäiväksi ylös tunturiin. Hiihtelin Vesipäälle päin matkan varrella muutamia tuntureita huiputellen. Palasin tuvalle vasta iltamyöhällä. Yllätykseni muita kulkijoita ei edelleenkään näkynyt missään, vaan sain majailla tuvalla yön yksikseni.

Hammaskurun tupa.

Nousemassa avotunturiin.

Norjalainen toimii myös Suomessa.

Avotunturimaisemaa.

Seuraavana päivänä hiihtelin lyhyen päivän entisiä jälkiäni pitkin takaisin Anteriin. Koska hiihtopäivä oli niin lyhyt, suuntasin jälleen iltapäiväksi hiihtoretkelle avotunturiin. Suunnittelin alun perin Anteripään huiputtamista, mutta irtolunta oli paljon ja rinne sen verran lumivyöryherkässä kunnossa, että päädyin kääntymään kesken alas. Anterissa odotteli jälleen lämmin sauna, eikä ruuhkaa ollut tälläkään kertaa: tuvalla majaili lisäkseni ainoastaan kolmen hengen miesporukka.

Neljäntenä vaelluspäivänä hiihtelin takaisin Anterista Raja-Jooseppiin. Paluu sujui vielä tulomatkaakin joutuisemmin hieman alle kahdeksaan tuntiin. Hiihtokilometrejä kertyi neljässä päivässä kaikkiaan 110 km, joista 90 km ahkion kanssa. Sää suosi koko pääsiäisen pyhät ja aurinko paisteli pääosan ajasta kirkkaalta taivaalta. Kulkijoita oli liikenteessä ainakin Raja-Joosepin puolella huomattavasti vähemmän kuin olin uskaltanut toivoa. Kiitos UKK, ensi pääsiäisenä uudestaan! Hiihdetään nyt kuitenkin se Grönlanti ensin.

Lemmenjoen ruska

Lapissa Inarin ja Kittilän alueella sijiatseva Lemmenjoki on Suomen suurin kansallispuisto. Lemmenjoki tunnetaan etenkin kullastaan ja alueella harjoitetaan vielä tänäkin päivänä ammattimaista kullankaivantaa. Asiaan tosin on tulossa muutos vuonna 2020, jolloin uusi kaivoslaski kieltää koneellisen kullankaivuun kansallispuistossa. Vaikka olen asustellut Lemmenjoen kupeessa Inarissa ja Utsjoella useamman talven, Lemmenjoki on ollut ainoana Lapin kansallispuistona itseltäni vielä käymättä. Syyslomalla päätimmekin suunnata Kittilässä asuvan kaverini Lauran kanssa vaeltamaan viikoksi Lemmenjoelle.

Kullan ensimmäinen löytöpaikka Lemmenjoella.

Morgamojan Kultalan autiotuvan sauna.

Aloitimme reissun Njurgulahdesta. Alkupäivät kuljimme merkattuja polkuja pitkin Ravadasjärven kautta kullakaivajien tukikohtana aikoinaan toimineeseen Morgamojan Kultalaan. Merkattuja polkuja Lemmenjoella on vain 60 kilometriä. Suurin osa kansallispuistosta on erämaata.

Vaikka vaeltajia ja kullankaivajia kuljettaneet reittiveneet olivat lopettaneet kauden ajot tulopäivänämme, vaeltajia oli liikenteessä pääreitillä reilusti ja autiotuvissa riitti ruuhkaa. Kolmantena vaelluspäivänä kahlasimmekin Lemmenjoen itäpuolelle ja nousimme ylös tunturiin kulkemaan omia reittejämme. Kunnollisen ylityspaikan etsintä tuotti alkuun vaikeuksia, mutta löytyi lopulta puolisen kilometriä Kultahaminasta etelään. Erämaaosan puolella oli rauhallista: törmäsimme kolmen päivän aikana ainoastaan mönkijällä liikkuneeseen poromieheen koirineen.

Morgam-Viibuksen rinteessä.

Avotunturin tuulilta suojautumista.

Alhaalla laaksossa sää oli lämmin ja kostea, mutta ylhäällä avotunturissa kävi kova viima ja lämpötila laski öisin pakkasen puolelle. Yhtenä päivänä satoi myös lunta. Ylempänä pääsimme kuitenkin nauttimaan komeista maaruskan sävyistä, kun taas alhaalla jokivarressa kunnnon ruska oli vasta alkamassa. Huiputimme neljä tunturia: kansallispuiston korkeimman tunturin 600-metrisen Morgam-Viibuksen, Poikkipään, Ravadaspään ja Joenkielisen.

Ravadaspäällä.

Reissun päätteeksi laskeuduimme alas jokilaaksoon Ravadaspään rinnettä pitkin ja ylitimme Lemmenjoen Härkäkosken kohdalta kaapeliveneellä. Viimeiset yöt majoituimme Ravadasjärven autiotuvalla ja teltassa pääreitin varrella. Tulomatkalla Ravadaksella majoittuessamme tupa oli täynnä ja pihallakin useampi teltta pystyssä. Nyt saimme majoittua tuvan toisella puolella kahdestaan. Sesonki alkoi siis olla ohi.

Laskeutumassa Ravadaspäältä.

Mustikoita ja puolukoita riitti.

Vaellusmatkaa kertyi reilut 80 kilometriä. Lemmenjoki nousi heti omissa kirjoissani hienoimpien kansallispuistojen listan kärkipäähän. Etenkin ylhäältä tunturista jokilaaksoa ja ympärille avautuvaa tuntureiden halkomaa jylhää erämaata ihaillessa mieleen nousi Alaskan maisemat, ehkä osaltaan samantyylisen kultahistoriankin vuoksi. Sää oli pääsääntöisesti hyvä, ruska etenkin ylempänä tunturissa parhaassa loistossaan ja tulipa reissulla koettua myös talven ensilumi! Ensi talvena suunniteilla onkin jo hiihtovaellus Lemmenjoelle kunhan palailen Inariin vuodenvaihteessa.

Mäkitreeniä tuli viikon aikana mukavasti ja kunto tuntuu olevan kohdillaan Himalajan reissua varten. Nyt palautteluviikon viettoon ennen ensi viikolla edessä olevaa Nepaliin lähtöä.

Sokostin talvihuiputus

718-metrinen Sokosti on Urho Kekkosen kansallispuiston ja koko Itä-Lapin korkein tunturi. Tunturi sijaitsee kansallispuiston keskellä erämaaosassa, joten lähestymiseen on varattava useampi päivä. Sokostin huiputus on ollut tavoitteenani aina Ivaloon tulostani asti, olenhan ihaillut sen lumista huippua koko talven peruosan puolella treenaillessani. Viime viikonloppuna sain vihdoin järjestettyä neljän päivän vapaat hiihtoreissun toteuttamista varten. UKK:ssa on tullut tänä talvena tehtyä monta lyhyempää viikonloppureissua, mutta kovin syvälle erämaan puolelle en ole vielä ehtinyt. Kaikkiaan hiihtokilometrejä UKK:n lumilla on kertynyt yli 500 km, pääosin ahkion kanssa. Päälle tietysti vielä muualla tehdyt hiihdot, joten vetokunto alkaa pikku hiljaa olla kohdillaan. Hiihtokausi on juuri nyt parhaimmillaan, joten toivottavasti useampi satanen ehtii vielä kertyä ennen Islannin jäätiköille suuntaamista!

Helpoiten Sokostille pääsee Kiilopään hotellilta käsin, josta lähestymismarssin voi tehdä joko Suomunruoktun tai Lankojärven autiotuvan kautta. Suurin osa vaeltajista viettää väliyön jommassakummassa tuvassa ja jatkaa sitten Sokostin juurella olevalle Luirojärvelle. Luirolle voi kulkea toki myös lukuisia muita reittejä, esimerkiksi yksi tapaamani porukka oli lähtenyt Raja-Joosepista. Luirojärven tupa sijaitsee noin 5 kilometrin päässä Sokostin huipusta, joten se toimii "base campina" monelle Sokostin huiputtajalle. Koska alla on jo reilusti hiihtokilometrejä ahkion kanssa, otin tavoitteekseni hiihtää kerralla koko 35 kilometrin matkan Kiilopäältä Lankojärven kautta Luirojärvelle.

Kartanlukutauko tuvalla.

Arvelin tuvilla olevan huhtikuussa porukkaa ruuhkaksi asti, joten pakkasin ahkioon täyden retkikuntavarustuksen aikeenani majoittua kaikki yöt teltassa. Pääsin liikenteeseen vasta iltapäivästä, koska edellinen yö oli kulunut päivystyksen merkeissä. Päivä oli pilvinen ja Kiilopäältä lähtiessäni lämpömittari oli reilusti plussan puolella, joten hiihto-olosuhteissa ei ollut kehumista. Lankojärven kohdalla sää kirkastui hetkeksi, joten jatkoin suunnitellusti kohti Luiroa. Päivän kääntyessä iltaan taivaalta alkoi kuitenkin sadella räntää, ja suksien ja ahkion pohjaan kertyneen parin senttimetrin lumikerroksen ansiosta pitoa alkoi olla hieman liikaa. Luirojärven sauna houkutteli räntäsateen kastelemaa hiihtäjää, mutta 5 kilometriä ennen Luiroa menetin hermoni suksilla lumikenkäilyyn ja päätin pistää teltan pystyyn.

Sokostin huippu.

Aamu sarasti onneksi huomattavasti edellistä päivää kirkkaampana. Hiihtelin Luiron tuvalle lounastamaan, mutta ruokataukoni aikana taivas peittyi pilviin ja alkoi pyryttää lunta. Onneksi tuvalle sattui mukava juttukaveri, joten iltapäivä kului leppoisasti sään kirkastumista odotellessa. Useamman tunnin odottelun jälkeen lumisade loppui ja pilvien välistä alkoi pilkotella sinistä taivasta. Vaikka kello oli jo yli viisi, päätin lähteä kevyellä päivävarustuksella kohti Sokostin huippua.

Hiihtelin Luirojärven yli kohti kaukana siintävää Sokostia, joka erottui koko ajan paremmin pilvien seasta. Korkeuseroa tuvalta huipulle kertyy yli 400 metriä noin viiden kilometrin matkalla. Koska lunta oli satanut parissa päivässä paljon ja keli oli ollut tyyni, rinteessä oli paikoin irtolunta jopa puoleensääreen. Edeltävien päivien lämpimät kelit lisäsivät osaltaan lumivyöryriskiä. Turvallista reittiä sai siis vähän hakea. Muutamassa kohdassa alkoi ihan rehellisesti sanoen pelottaa ja mielessä kävi jopa takaisinkääntyminen irtolumen määrän alkaessa olla jo todella riskirajoilla. Olin ainut ihminen 5 kilometrin säteellä, joten turhien riskien ottaminen ei ollut järkevää. Lumivyöryt ovat todellinen vaara myös Suomen tuntureilla liikuttaessa ja lumivyöryonnettomuuksissa on kuollut ihmisiä myös kotimaamme rinteillä. Kokemattoman ei siis kannata lähteä kokeilemaan onneaan jyrkkiin lumiseinämiin!

Lopulta onnistuin löytämään kivikon kautta jota kuinkin turvallisen reitin huipulle. Vaikka matkalla ylös lunta pyrytteli aika ajoin, huipulle tullessa sää oli kirkastunut ja näkymät komeat. Huipulla oleva rajamiesten viestintää varten rakennettu Soneran masto oli lumen peitossa, joten hetken jo ajattelin olevani väärällä tunturilla. Asianmukaiset somepäivitykset piti tietenkin tehdä, erämaasta kun harvemmin löytää 4G-verkon. Alas löytyi hieman nousureittiä turvallisempi rinne. Sainkin lasketella alas auringonlaskuun täydellisessä puuterilumessa, jossa tunturisuksellakin sai tehtyä varsin tyylikkäitä tellukäännöksiä.

Näkymiä Sokostin huipulta.

Palasin illansuussa huiputusretkeltäni Luirolle, jossa odotti lämmin sauna. Majoitun yön "Luirojärven Hiltonissa" autiotuvan puolella. Luirojärven rannalla sijaitsevat myös Kuuselan vuokratupa sekä Rajankämppä, joissa majaili muutama seurue. Autituvan puolella sen sijaan majoittui yllätyksekseni lisäkseni vain yksi hiihtäjä. Tämä oli positiivinen yllätys, sillä olin olettanut kaikkien tupien olevan huhtikuussa viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tupakaveriksi sattui onneksi mukava Koilliskairaa vuosikymmenten ajan kiertänyt vaeltaja, jolta sai erinomaisia reittivinkkejä tuleviin UKK:n reissuihin!

Luiron legendaarinen sauna oli jälleen maineensa veroinen!

Seuraavana yönä pakkanen laski -20 asteen paremmalle puolelle ja sää kirkastui. Hankikanto oli niin hyvä, että päätin käväistä vielä avotunturin puolella ja majoittua yön maastossa. 4 päivän reissun päätteeksi hiihtelin Luirolta Suomunruoktun kautta kulkevaa leveää huoltouraa pitkin Kiilopäälle. Kaikkiaan hiihtomatkaa kertyi reilut 85 kilometriä. Hiihto luisti ja 30 kilometrin päivämatkatkin taittuivat täydessä lastissa olevan ahkion kanssa kevyesti. Talven treenit eivät siis ole menneet hukkaan! Yksin vaeltaessa työmoraali on kovempi kuin kaverien kanssa liikkuttaessa, joten usein tulee tehtyä pidempää päivää ja makoiltua vähemmän. Maaliskuun Haltin reissulla etenemistahtia söi tietysti myös lähtöpäivänä iskenyt flunssa.

Soolovaelluksessa on toki omat riskinsä, etenkin talvella erämaassa liikuttaessa. Itse olin varautunut mahdollisiin tapaturmiin ja muihin ongelmiin SPOT-lähettimellä. Kuten aiempi Haltin reissumme osoitti, SPOT on "aavistuksen" epäluotettava täällä pohjoisilla leveyksillä. Jatkossa tulenkin käyttämään vaelluksillani Garminin inReach Exploreria, jonka voitin vastikää Varuste.netin järjestämästä kilpailusta. Huikean hyvä tuuri, koska olin juuri suunnitellut kyseisen laitteen tilaamista! Kiitos voitosta kuuluu itse asiassa juuri SPOT:lle, koska kilpailun voitto tuli sen toimintahäiriöistä kertovalla tarinalla.

Huoltoura Suomunruoktun kautta oli leveässä kunnossa.

Kotimatkaa valaisi kuutamo.

Koilliskairan hiihtovaelluskauden viimeiset viikot alkavat olla käsillä, olivathan joet jo varsin sulassa kunnossa. Huhtikuun aikana olisi tarkoitus ennättää tehdä päiväreissujen ohella ainakin vielä yksi parin yön vaellus UKK:ssa. Nyt kuitenkin kohti Pohjois-Norjaa! Saan pääsiäiseksi vieraaksi kavereita etelästä, jotka ovat asettaneet tavoitteekseen Ivalon pirskahtelevaan yöelämään tutustumisen ohella Artiksella käynnin ja Jäämeressä uimisen. Missä sitten kulkee Arktiksen raja? Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulimme siihen johtopäätökseen, että ainakin +10 °C isotermin pohjoispuolella sijaitsevat alueet ovat Arktista. Suuntaamme siis viikonloppuna retkeilemään Jäämeren rannalle viime vuoden reissuilta tuttujen Berlevågin ja Gamvikin maisemiin.

Halti ja Käsivarren erämaa 2017

Vaikka viime vuodet ovat kuluneet ympäri maailmaa vuorilla kiipeillen, kotimaamme korkein kohta on ollut itseltäni vielä toistaiseksi huiputtamatta. Suomen korkein kohta sijaitsee Käsivarren erämaassa Halti-tunturilla. Toisin kuin yleisesti luullaan, se ei kuitenkaan ole Haltin huippu, joka kuuluu Norjalle, vaan sijaitsee Haltin sivuhuipun rinteessä 1324 metrissä Suomen ja Norjan rajapyykillä. Olemme suunnitelleet Lauran kanssa jo pidemmän aikaa talvivaellusta Käsivarren erämaahan. Viimekeväisen Paistunturin "harjoitusretken" jälkeen päätimme vihdoin tänä talvena suunnata Käsivarteen. Tiimiimme koostui kahdesta naisesta ja kolmesta rekikoirasta. Itse liikuin ahkio perässä hiihtäen Lauran taittaessa matkaa valjakolla.

Aloitimme taipaleemme Kilpisjärveltä. Lumiolosuhteet osoittautuivat heti alkuunsa huonoiksi, eikä hankikanto riittänyt reen kannatteluun. Päätimme siis edetä pääosan matkaa moottorikelkkojen tamppaamaa huoltouraa pitkin. Huoltoreitti alkaa Kilpisjärveltä ja jatkuu aina Haltin tuvalle asti pääosin Kalottireittiä mukaillen. Koska reitti kulkee osan matkasta Norjan puolella, eikä koirilla ollut passeja, alkumatka kuljettiin Norjan raja Suomen puolelta kiertämällä. Yritimme seurailla poromiesten kelkanjälkiä, mutta paikoin jouduimme etenemään upottavassa lumessa jälkien ulkopuolella. Pimeän laskeutuessa klo 19 aikoihin menetimme hermomme lumessa tarpomiseen ja laitoimme leirin pystyyn tunturin nokkaan. Aamun sarastaessa havaitsimme leiripaikan sattuneen hyvään kohtaan: eteen avautui huikean hieno auringonnousun värittämä luminen tunturimaisema.

Revontulia Kuonjarjoen autiotuvan yllä.

Toisena päivänä suuntasimme huoltouralle, jota pitkin etenimme aina Haltin tuvalle asti. Reitti nousi loivasti avotunturimaisemissa Kuonjarjoen tuvalle. Kauniita perinteitä kunnioittaen olin jälleen kerran onnistunut hankkimaan päivystysputken päätteeksi itselleni flunssan, joka alkoi oireilla juuri sopivasti lähtöpäivänä. Allekirjoittaneen hieman heikosta hapesta johtuen majoituimme teltan sijaan Kuonjarjoella tuvassa. Yllätykseksemme muita kulkijoita oli liikenteessä vähänlaisesti, joten alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vietimme useamman yön telttamajoituksen sijaan autiotupien lämmössä.

Kuonjarjoella tapaamamme useampia talvia Käsivarressa hiihdelleen kanssavaeltajan mukaan varsinainen sesonki oli vasta alkamassa, joten olimme liikenteessä optimaaliseen aikaan. Vieraskirjoista päätellen tuvilla oli pyörinyt porukkaa viime vuosina eniten huhtikuun alkupuolikkaalla ja etenkin pääsiäisen aikaan. Toki vaeltajia riitti nytkin ja törmäsimme päivittäin muihin hiihtäjiin, mutta ruuhkaa reitillä ei ollut. Me suomalaiset edustimme selvää vähemmistöä, olihan reilusti yli puolet erämaassa kohtaamistamme ihmisistä ulkomaalaisia. Toisiin koiravaljakoihin emme törmänneet ollenkaan, vaikka Käsivarsi on suosittu kohde myös valjakkoihmisten keskuudessa.

Tiimi.

Kuonjarjoelta matka jatkui laskeutumalla avontunturista Meekonjärven puisiin maisemiin. Muilta osin reitti kulki koko matkan avotunturissa. Meekolta alkoi pitkä nousu kohti Pihtsusjärveä, jonka maisemissa vietimme kolmannen yön. Koirilla riitti vauhtia hieman enemmän kuin hengitystieinfektion riivamalla 50-kiloista ahkiota hilaavalla hiihtäjällä, mutta Laura koirineen piti säännöllisin väliajoin odottelutauokoja.

Kaksi eri tapaa liikkua tunturissa. Kuvat Laura.

Pihtsusjärveltä matka jatkui jyrkällä nousulla Haltin autiotuvalle. Tai oikeastaan tuville, koska Haltin juurella sijaitsee tupia kaksi, uusi ja vanha tupa. Niiden takana laakson perällä seisoi itse Halti. Se näytti ympäröivien tunturien rinnalla niin laakealta ja pieneltä, että epäilimme ensin katselevamme jonkinlaista esihuippua. Kartan tarkastelu paljasti kuitenkin kysessä tosiaan olevan Haltin Suomen puoleinen osa. Pienen lounastauon jälkeen lähdimmekin kohti huippua kevyellä päivävarustuksella.

Haltin uusi autiotupa. Kuva Laura.

Reissu Haltin huipulle tuvalta ja takaisin vei valokuvaustaukoineen vajaat pari tuntia. Laura ajeli huipulle valjakolla, itse hiihtelin suksilla nousukarvat pohjissa. Ohitsemme rinteessä ajanut moottorikelkkaporukka osoitti huiputuksen onnistuvan sujuvasti myös kelkalla, olihan rinne varsin loiva tai helppokulkuinen. Lopulta seisoimme Suomen korkeimmassa kohdassa, joka tosiaankin sijaitsi rinteessä vain kivenheiton päässä sivuhuipun laesta. Muutaman askeleen Norjan puolelle ottamalla seisoi jo lähes kymmenen metriä korkeammalla. Suomen korkeinta kohtaa ei siis varsinaisesti voi huiputtaa. Olisi reilua luovuttaa sivuhuipun korkein kohta Suomelle, koska onhan tuo nykyinen "huippu" nyt ankea! Suomen korkeimman kohdan merkkinä ollut rajapyykki oli lumen peitossa ja viereen oli asetettu vieraskirjan sisältänyt laatikko. Emme jaksaneet laittaa nimiämme kirjaan, vaikka ilmeisesti näin olisi pitänyt tehdä. Useampi henkilö nimittäin tiedusteli myöhemmin "huiputusnumeroamme". Kuka noita nyt laskee!

Halti tuvalta katsottuna.

Rajapyykin vieressä ollut vieraskirja, johon olisi ilmeisesti pitänyt laittaa nimmari.

Huiputuksen jälkeen vietimme yön uuden tuvan puolella. Myös flunssani oli tässä vaiheessa saavuttanut lakipisteensä. Onneksi yskimistäni kuunnellut tuvan kanssamme jakanut itävaltalaismies tarjoili koko illan lämmintä yrttijuomaa lääkevarastostaan. Hieno mies! Seuraavana aamuna hiihtelimme samaa reittiä Meekonjärvelle, josta matka jatkui Saarijärven kautta Kilpisjärvelle. Paluumatka oli varsin alamäkipainotteinen, joten sen olisi helposti hiihtänyt parissa päivässä, mutta vitkuttelimme reitillä yhden ekstrayön, että kyyditsijämme ehtivät ajella Ivalosta Kilpisjärvelle.

Saavuimme erämaasta Saarijärvelle kännykkäverkon ulottuville juuri sopivasti, koska lähettämämme Spot-viestit eivät olleet syystä tai toisesta menneet läpi pariin päivään. Viimeisin viestimme "Retkikunnalla kaikki hyvin!" oli tullut Haltin huipulta, joten turvallisuustehtäviin rekrytoidut kotijoukkomme olivat ehtineet huolestua ja päättäneet ottaa yhteyden rajavartijoihin. Onneksi ehdimme estää evakuoiduiksi tulemisen viime hetkellä. Olkoon tämä opetuksena, ettei turhia Check-in/OK-viestejä kannata lähettää, koska ne priorisoidaan hätäviestien alle, eivätkä siten välttämättä mene perille. Näin ne vain lisäävät viestejä odottavien kotijoukkojen huolta! Jatkossa käytämmekin Spottia ainoastaan hätäviestien lähettämiseen.

Reilun 100 kilometrin matkaan upposi lopulta yhteensä 7 päivää eli pari päivää suunniteltua vähemmän, koska emme joutuneet käyttämään yhtään sääpäivää. Avotunturissa säät muuttuvat tunnetusti nopeasti, eivätkä kovat tuulet ole Käsivarressakaan poikkeuksellisia. Vieraskirjojen tarkastelu paljasti vuosi aiemmin hiihtäjien olleen useamman päivän jumissa tuvilla myrskytuulten vuoksi. Itse olimme onnekkaampia: aurinko paistoi suurimman osan viikosta pilvettömältä taivaalta ja revontuliakin näkyi lähes joka ilta. Tuulilukemat pysyivät päivisin lähellä nollaa, mikä on avotunturissa harvinaista. Iltaa kohden tuuli usein yltyi. Esimerkiksi Haltin tuvalla vietetyn yön aikana tuuli nousi yllättäin yöllä lähelle myrskylukemia. Aamuun mennessä sää oli onneksi tyyntynyt ja taivas kirkas.

Kiitos vaellusseuralle ja tukijoukoille! Lapin paras hiihtokausi on juuri alkamassa, joten kevääseen mahtuu onneksi vielä monta talvivaellusta UKK:n maisemissa ennen Islantiin ja Vatnajökulin jäätikölle suuntaamista!

Koko tiimi Suomen korkeimmassa kohdassa naistenpäivän aattona.

Valoa

Kaamos loppui viime viikolla myös Utsjoen korkeuksilta ja päivä pitenee silmissä. Vaikea uskoa, että ensimmäinen kuukausi Lapissa on kohta takana! Pari viime viikkoa on kulunut pitkälti etelän ja pohjoisen väliä rampaten. Viime viikonlopun vietin Helsingissä ystävien tapaamisen ja varustehankintojen merkeissä. Paluumatkalla jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni työtehtäviin lentokoneessa, kun kanssamatkustaja sai sairaskohtauksen iltalennolla Helsingistä Ivaloon. Olenkin jo odottanut, milloin klassinen "onko paikalla lääkäriä" -kuulutus sattuu omalle kohdalleni. Mielenkiintoinen kokemus! Kone joutui lopulta tekemään hätälaskun Oulun lentokentälle. Toissaviikonloppu taas kului kotiseudulla Pohjois-Karjalassa, jossa kävin pitämässä esityksen viime vuoden vuorireissuistani Joensuun ladun "Korkeita vuoria" -valokuvaillassa. Kollega Eero Oura näytti kuvia K2:n perusleiriin tekemästään huikeasta vaelluksesta. Carelicumin auditorio olikin täynnä lattioita myöten. Kiitokset osallistujille, mikäli joku blogin lukijakin oli eksynyt paikalle!

Tällä viikolla olen pysytellyt tiukasti Ivalossa ja yrittänyt ottaa kiinni viime viikkoina menetettyjä hiihtotunteja. Useampi tunti joka ilta onkin kulunut hiihdelleen Urho Kekkosen kansallispuistossa, jossa lähimmät kunnon avotunturialueet sijaitsevat. Avotunturien ilmava ja avara maisema on pääsyy siihen, miksi palaan Lappiin vuosi toisensa jälkeen Pohjois-Karjalan metsien ja pusikkojen keskeltä. Helpoin ja nopein tapa päästä hiihtämään suoraan avotunturiin on ajella Kiilopään hotellille ja suunnata siitä Kiilopään huipun yli kohti Rautulampea. Rautulammelle pääsee myös matalammalla kulkevaa merkattua latua pitkin, mutta reitti on vaihtelevampi mikäli pysyttelee korkeammalla ja hiihtelee tunturin huipulta toiselle.

Kiilopään ympäristön avotunturialue on pieni verrattuna esimerkiksi viime vuoden treenimaastoihini Paistunturin ja Kaldoaivin erämaissa, mutta hiihdettävää kyllä riittää yhdeksi päiväksi ja maisemat ovat komeat. Myös idempänä UKK:n erämaaosassa on muutama hieno avotunturialue, mutta niiden saavuttamiseen pitää varata useampi hiihtopäivä. Suunnitelmissa olisi hiihdellä vielä kevään aikana viikonloppureissu Sokostille, joka on korkein Saariselän alueen tunturi.

Tällä viikolla hiihtoa kertyi yli 12 tuntia. Sää vaihteli viikon aikana äärilaidasta toiseen. Esimerkiksi eilen aurinko paistoi, taivas oli kirkas ja näkyvyyttä kymmenien kilometrien päähän. Alle vuorokausi myöhemmin samoihin maisemiin suunnatessani tunturit olivat verhoutuneet sumuun, tuuli navakasti ja ylempänä oli täydellinen whiteout. Säät vaihtuvat siis nopeasti! Alkuviikosta Kiilopään maisemissa hiihdellessäni törmäsin myös harvemmin Suomen korkeuksissa tapaamaani vuorilta tuttuun ilmiöön. Alempana tunturissa oli sumuista, mutta ylemmäs noustessa pilvet jäivät alapuolelle ja ylle avautui kirkas tähtitaivas. Mieleen palautui elävästi eräs ilta Kilimanjarolla lokakuussa, kun istuskelimme siskoni kanssa illallisen jälkeen leirissä kirkkaan taivaan alla katselemassa Tansanian ylle levittäytyää pilvimerta.

Eiliseen mahtui myös vähän kulttuuria, kävin nimittäin työkaverien kanssa Inarissa Skábmagovat-elokuvafestivaaleilla katsomassa saamelaisia lyhytelokuvia lumesta rakennetussa ulkoilmateatterissa tähtitaivaan ja revontulien alla. Hieno tapahtuma, johon kannattaa ehdottomasti tulla pidemmänkin matkan takaa!

Ensimmäinen ja viimeinen viikko kaamosta

Kaamoksen sävyjä Kiilopään lähellä.

Ensimmäinen viikko Lapissa on sujunut leppoisissa -40 astetta lähentelevissä pakkaslukemissa. Kylmimmillään mittari näytti Ivalossa keskiviikkona -36 astetta. Talvivaeltajalle kovat pakkaset tarjoavat erinomaisen tilaisuuden varusteiden testailuun, joten en ollut lainkaan pahoillani alati kiristyvistä pakkaslukemista. Ivalojoen jäällä tulikin testattua muun muassa Absolute Zero-untsikan pakkasenkestävyyttä sekä MSR:n EX-keittimen toimintaa -35 asteessa. Hyvin pelittivät! Harmillisesti -40 ei missään vaiheessa mennyt rikki, mutta ehkäpä vielä tänä talvena päästään nauttimaan noistakin lukemista. Paikalliset sen sijaan pysyttelivät kylmää paossa sisätiloissa, ja heitä meidän etelästä tulleiden pakkasintoilijoiden touhut tuntuivat lähinnä huvittavan. Terkkarillakin oli varsin hiljaista kuluneena viikkona. Useampi potilas ilmoitti tulevansa käymään esimerkiksi ohjelmoiduissa laboratoriokokeissa vasta pakkasten hellitettyä. Viikonloppuna lämpötila nousikin -5 asteen tienoille, joten päivystyksessä riitti vilskettä.

Sisälläkään ei tullut kuuma kovimpien pakkasten aikaan.

Pakkasen ihmettelyn lisäksi olen päässyt nauttimaan viimeisestä viikosta kaamosta, joka päättyy Ivalon korkeudella tänään. Aurinko nousee siis huomenna ensimmäistä kertaa horisontin yläpuolelle sitten joulukuun alun, jolloin kaamos alkoi. Valo on kaikkein kauneinta kaamoksen aikaan, kun aurinko paistaa utuisasti matalalta horisontin takaa. Parhaiten kaamoksen säyistä pääsee nauttimaan avotunturissa, joten viikonloppu kului päivystämisen ohella tuntureilla hiihdellen. Loppiaisena tein sattuneista syistä (pitänee omistaa kokonainen blogipostaus tälle tarinalle) pitkäksi venähtäneen 12 tunnin hiihtoretken UKK:ssa. Tänään suuntasin hiihtelemään Kiilopään ympäristöön heti yöpäivystyksestä selviydyttyäni. Värimaailma oli uskomattoman hieno: aivan kuin olisi ihaillut monta tuntia kestävää auringonlaskua. Vaikka aurinko huomenna nouseekin, valo ei muutu heti, joten tulevat viikotkin kulunevat tiivisti tunturissa hiihdellen.

Keskipäivän värejä.