Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sokosti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sokosti. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Rentoa talvivaellusta UKK:ssa

Urho Kekkosen kansallispuisto on monipuolisuudessaan mitä hienoin talvivaelluskohde, josta löytyy vaihtelevia maisemia aina karuista avotuntureista tykkylumimetsiin. Tiheän tupaverkoston ansiosta se sopii mainiosti myös aloitteleville talvivaeltajille. Vaikka virallisia merkittyjä reittejä ei erämaaosassa kuljekaan, esimerkiksi suosituimmalla reitillä Kiilopäältä Luirojärvelle kulkee sesonkiaikaan kevättalvella moottorikelkalla ajettu huoltoura, joka tekee matkanteosta joutuisampaa. Kiilopää-Lankojärvi-Luirojärvi-Suomunruoktu -rengasreitiltä on helppo poiketa myös muille tuville, kuten Porttikoskelle ja Hammaskuruun. Kulkijoita UKK:ssa riittää talven vilkkaimpina kuukausina maalis-huhtikuussa niin paljon, että usein lähituville kulkee myös valmis latu-ura. Metsäsuksella ladun saa tietysti avattua itsekin. Etenkin Kiilopää-Luiro -välin tuvat ovat sesonkiaikaan varsin ruuhkaisia, joten rauhaa ja hiljaisuutta etsivän hiihtäjän kannattaa suunnata jonnekin muualle. Itse hiihtelen vilkkaimpina kuukausina mieluummin Raja-Joosepin puolella, jossa on selvästi rauhallisempaa.

Viimevuotisen hienon Käsivarren reissun jälkeen päätimme Lauran kanssa tehdä myös tänä vuonna talvivaelluksen Lapissa osana Grönlantiin treenaamista. Kohteeksi valikoitui tällä kertaa UKK ja mukaan houkuteltiin myös muutama talvivaellusnoviisi Joensuun vaellusporukastamme. Neljän hengen porukkamme alkuperäisenä suunnitelmanamme oli hiihtää Raja-Joosepista Kiilopäälle, mutta koska hankikanto oli vielä maaliskuun alussa olematon, päätimme lopulta tehdä helpomman rengasreitin Kiilopäältä Luirolle. Olen hiihtänyt saman reitin edellisen kerran viime talvena, mutta varasimme tällä kertaa aikaa enemmän ja päivämatkat pidettiin lyhyempinä. Teltan sijaan majoituimme koko reissun autio- ja varaustuvissa. Ahkioon pakattiin toki hätä- ja varamajoitteeksi myös teltta ja muut ulkona majoittumiseen vaadittavat varusteet.

Ahkio painoi noin 50 kiloa.
Alkumatkalla Kiilopään rinteessä.
Aloitimme reissun Kiilopäältä, josta hiihdimme Rautulammen päivätuvan kautta Lankojärvelle. Kiilopään suksivuokraamon porukka varoitteli etukäteen Luirolle vievällä reitillä olevan ruuhkaa, mutta Lankojärvellä autiotuvalla majoittui lisäksemme vain muutama muu hiihtäjä. Puolet neljän hengen tiimistämme majoittui autiotuvassa ja puolet varaustuvassa. Lankojärveltä matka jatkui kirkkaassa auringonpaisteessa ja kireässä pakkasessa Luirojärvelle, jonka hiihdimme huoltouran sijaan hieman pidempää kiertoreittiä.

Lankojärven autiotupa.
Lounastauko matkalla Luirolle.
Saapuessamme Luirolle iltamyöhällä pakkanen lähenteli -30 astetta. Luirojärven rannalla sijaitsee kolme tupaa: Kuuselan vuokratupa, "Luirojärven Hilton", josta löytyy sekä autiotupa- että varaustupapuolet, sekä Rajankämppä. Olimme tehneet etukäteen varauksen Kuuselaan. Hiltonin kummallakin puolella näytti olevan varsin ruuhkaista ja myös Rajankämppä oli varattu, joten olimme harvinaisen tyytyväisiä päätökseemme varata Kuusela. Kuuselassa majoittuminen tulee toki hieman normaalia varaustupaa kalliimmaksi, koska 57 euron hintainen tupa pitää varata kokonaan itselle.

Matkalla Luirolle.
Kuuselan vuokratupa.
Alkuperäisenä suunnitelmanamme oli jatkaa Luirolta Muorravaarakkaan, mutta pakkanen näytti kiristyvän lähipäivinä sen verran , että päätimme jäädä mukavuudenhaluamme Luirolle toiseksi yöksi. Onneksi mukana oli erämaista viestien lähettämisen ja vastaanottamisen mahdollistava Garmin inReach, joten pystyimme pyytämään kotiväkeä varaamaan Kuuselan kämpän käyttöömme vielä toiseksi yöksi. Onneksi tupa oli vapaa. On se inReach vain kätevä laite! Vaihtoehtona olisi toki ollut Sokostin huipulla olevan rajavartioiden maston verkkoyhteyksien äärelle kiipeäminen, mutta jostain syystä yön selkään kireään pakkaseen lähteminen ei houkutellut pitkän hiihtopäivän päätteeksi.

Sukset rivissä Kuuselassa.
Muorravaarakkaan menon skippaaminen mahdollisti kuitenkin Urho Kekkosen kansallispuiston ja Saariselän alueen korkeimman tunturin Sokostin huiputuksen, joka muilta porukkamme jäseniltä oli vielä tekemättä. Luirojärven rannalla sijaitsevan 718-metrisen Sokostin huiputus kun kuuluu jokaisen Urho Kekkosen kansallispuiston kulkijan traditioihin. Aamu sarasti kirkkaana ja kylmänä suunnatessamme kohti järven takana siintävää Sokostia. Onneksi sää oli tyyni, joten parinkymmenen asteen pakkanen ei tuntunut kovin purevalta. Korkeuseroa Luirolta Sokostin huipulle kertyy reilut 400 metriä viiden kilometrin matkalla, joten nousu ei ole aivan loppua lukuun ottamatta kovin jyrkkä.

Sokostille kulki kelkanjälki.
Sokostin huipulla.
Sokostin huiputusreissuun upposi useampi tunti. Sää oli mitä hienoin ja huipullakin oli poikkeuksellisen tyyntä. Tuvalle palattuamme kävimme kyselemässä Hiltonin porukalta, olisiko muilla intoa saunan lämmitykseen. Useampi halukas onneksi löytyi, joten aloitimme yhteistuumin vesien kannon ja puiden pilkkomisen. Suurimmalla osalla UKK:n tuvista löytyy nykyään valmiiksi pilkottuja klapipusseja, mutta Luiro muodosti tässä virkistävän poikkeuksen. Ainoana ongelmana oli, ettei yhdenkään tuvan puuvarastosta löytynyt kirvestä. Onneksi törmäsimme Hiltonissa majoittuvaan, arktisista hiihtopiireistä tuttuun "Seikkailun lumous"-Niinaan, joka lainasi meille kirvestä.

Luirojärven rannalla sijaitseva sauna on muuttunut muiden UKK:n saunojen tapaan tänä vuonna maksulliseksi. 7 euron saunamaksun voi hoitaa joko Metsähallituksen Eräluvat-nettisivulla tai soittamalla maksunumeroon. Maksulliseksi muuttuminen on toki vain hyvä asia, onhan kulkijoita nykyään liikenteessä aiempaa enemmän ja saunan lämmitys kuluttaa melkoisesti puuta.

Kerrankin pääsi pilkkomaan puita klapipussien availun sijaan!
Aamun sarastaessa suuntasimme saunanraikkaina Luiron lähellä sijaitsevalle Tuiskukurun tuvalle, josta matka jatkui seuraavana päivänä Suomunruoktun kautta Kiilopääälle. Neljän hengen tiimimme oli sen verran iso, että olimme varanneet paikat varaustuvan puolelta. Valitettavasti kaikki eivät olleet näin tehneet: ihmetystä herätti samaan aikaan Luirolta kohti Kiilopäätä lähtenyt kuuden hengen ulkomaalainen porukka, joka majoittui autiotuvissa varaustupien sijaan. Porukalla ei myöskään ollut mukana minkäänlaista telttaa tai muuta varamajoitetta, joten he eivät suostuneet tekemään tilaa muille tulijoille. Vaeltajia oli liikenteessä paljon, joten kymmenen hengen autiotupa oli täynnä viimeistä paikkaa myöten sekä Tuiskukurulla että Suomunruoktulla. Useampi kulkija joutuikin jatkamaan matkaansa seuraavaa tupaa kohti. Kaikkiaan tulijoita olisi ollut esimerkiksi Tuiskukurun autiotuvalle melkein tuplasti sen kapasiteetin verran.

Sen sijaan varaustupien puolella ruuhkaa ei ollut, vaan olimme ainoat paikat varanneet. Tuiskukurulla eräs autiotuvan puolelta pois käännytetty neljän hengen seurue pyrkiytyikin varaustuvan puolelle, mutta koska oli vasta varhainen päivä, totesimme, ettemme voi luvata heille paikkoja kuin hätätilanteessa. Paikan varanneita tulijoita saattoi olla vielä tulossa. Seurue jatkoi matkaansa Suomunruoktulle, jonne ei onneksi ollut mitenkään kohtuuttoman pitkä matka. Suomunruoktulla sen sijaan annoimme iltahämärissä paikalle Luirolta asti hiihtäneen neljän hengen poikaporukan majoittua varaustuvassa, vaikkei heillä ollut etukäteen tehtyä varausta. Toki vannotimme heidät hoitamaan maksut kuntoon heti verkkoyhteyksien ääreen päästyään. Toivottavasti he näin myös tekivät! Ehkäpä toimimme vastoin sääntöjä, mutta tulimme siihen lopputulemaan, että olisi ollut vaarallista käännyttää jo valmiiksi pitkän päivän tehneet ja väsyneet hiihtäjät yön selkään.

Ilmoitin "rötöksestämme" myöhemmin Metsähallitukselle ja tiedustelin, onko tupamaksu hoidettu kyseiseltä yöltä: heidän tiedossaan ei kuitenkaan ole, että kyseinen porukka olisi lupauksistaan huolimatta maksanut majoittumistaan. Mikäli näin tosiaan on, pyydän hieman suoraselkäisyyttä ja hoitamaan maksut kuntoon. Toki kyseessä voi olla puhdas väärinkäsitys, koska majoittujat olivat fiksun oloisia nuoria miehiä. Olisihan se huolestuttavaa, mikäli nuorilla vaeltajilla olisi näin löyhä moraali ja leväperäinen suhtautuminen tupaetikettiin. Erämaissa kukaan ei valvo autiotupien käyttöä, vaan koko järjestelmä perustuu nimenomaan moraaliseen toimintaan ja vaeltajien väliseen keskinäiseen luottamukseen. Tässä tapauksessa Metsähallitus ohjeisti jatkossa pitämään varaustupien ovet suljettuna niiltä, jotka eivät ole paikkaa sinne etukäteen varanneet, muttei edellyttänyt meitä hoitamaan maksua sisään päästämämme porukan puolesta.

Ahkiot parkissa Tuiskukurulla.
Tuiskukurun iltatunnelmia.
Kahvitauko Suomunruoktulla.
Vaikka vuokraamon porukka oli varoitellut ruuhkista, oli silti yllätys, kuinka paljon porukkaa oli liikenteessä. En ole koskaan ennen nähnyt autiotupien olevan kirjaimellisesti täynnä viimeistä paikkaa myöten. Nyt niin kävi useana yönä peräkkäin. Syypäänä voidaan toki tällä kertaa pitää tuota yhtä isoa ryhmää, joka vastoin sääntöjä oli vallannut omaan käyttöönsä yli puolet autiotuvan kapasiteetista, eikä suostunut tekemään tilaa uusille tulijoille varamajoitteen puutteessa. Voi vain ihmetellä, kuinka kevyellä varustuksella jotkut liikkuvat erämaissa luottaen siihen, että autiotupiin kyllä mahtuu. Varamajoite pitäisi olla aina mukana, erityisesti talviaikaan.

Lapin turismin kasvu on havaittavissa myös suosituimmilla vaellusreiteillä. Nytkin reilusti yli puolet kohtaamistamme vaeltajista oli ulkomaalaisia. Ehkäpä jatkossa kävijämäärien lisääntyessä Metsähallituksen kannattaa selkiyttää entisestään pelisääntöjä isojen ryhmien autiotuvissa majoittumisen suhteen. Tällä hetkellä ohjesääntö on hieman monitulkintainen. Esimerkiksi englanninkielisissä autiotupasäännöissä sanotaan: "We ask that larger groups use their own tents or reservable wilderness huts as overnight accommodation". Olisi hyvä linjata yksiselitteinen ryhmäkoko (esimerkiksi yli kolmen henkilön ryhmä), jota suuremmat ryhmät eivät saisi käyttää autiotupia pääasiallisena majoitteenaan. Toki ruuhkautuminen on vielä varsin marginaalinen ongelma ja koskee vain hyvin pientä osaa Suomen autiotuvista. Luontomatkailun suosio kuitenkin kasvaa jatkuvasti ja jatkossa tupien ruuhkautuminen voi aiheuttaa jopa vaaratilanteita.

Viimeiset päivät hiihdettiin hienoissa tykkylumimaisemissa.
Suomunruoktulta hiihtelimme Kiilopäälle juuri sopivasti savusaunaan ja avantoon. Toki nautiskelimme myös palautteluoluet ja -pitsat Kiilopään ravintolassa. Täydellinen lopetus vaellukselle! Hiihtomatkaa kertyi kuuden päivän aikana kaikkiaan vajaat 90 kilometriä. Homma meni siis hieman mökkeilyksi, mutta toisaalta vasta-alkajat saivat pehmeän laskun talvivaelluksen maailmaan. Ensi vuonna suunnitteilla onkin samalla porukalle reissu Käsivarteen, joten kovin pahoja traumoja ei ilmeisesti syntynyt. Sää oli viikon aikana kylmä, mutta vastapainoksi saimme nautiskella viimeistä päivää lukuun ottamatta kirkkaasta auringonpaisteesta. Revontulia ei sen sijaan tällä kertaa näkynyt, mutta ehkäpä säästämme ne sitten ensi vuoden Käsivarren reissuun.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Sokostin talvihuiputus

718-metrinen Sokosti on Urho Kekkosen kansallispuiston ja koko Itä-Lapin korkein tunturi. Tunturi sijaitsee kansallispuiston keskellä erämaaosassa, joten lähestymiseen on varattava useampi päivä. Sokostin huiputus on ollut tavoitteenani aina Ivaloon tulostani asti, olenhan ihaillut sen lumista huippua koko talven peruosan puolella treenaillessani. Viime viikonloppuna sain vihdoin järjestettyä neljän päivän vapaat hiihtoreissun toteuttamista varten. UKK:ssa on tullut tänä talvena tehtyä monta lyhyempää viikonloppureissua, mutta kovin syvälle erämaan puolelle en ole vielä ehtinyt. Kaikkiaan hiihtokilometrejä UKK:n lumilla on kertynyt yli 500 km, pääosin ahkion kanssa. Päälle tietysti vielä muualla tehdyt hiihdot, joten vetokunto alkaa pikku hiljaa olla kohdillaan. Hiihtokausi on juuri nyt parhaimmillaan, joten toivottavasti useampi satanen ehtii vielä kertyä ennen Islannin jäätiköille suuntaamista!

Helpoiten Sokostille pääsee Kiilopään hotellilta käsin, josta lähestymismarssin voi tehdä joko Suomunruoktun tai Lankojärven autiotuvan kautta. Suurin osa vaeltajista viettää väliyön jommassakummassa tuvassa ja jatkaa sitten Sokostin juurella olevalle Luirojärvelle. Luirolle voi kulkea toki myös lukuisia muita reittejä, esimerkiksi yksi tapaamani porukka oli lähtenyt Raja-Joosepista. Luirojärven tupa sijaitsee noin 5 kilometrin päässä Sokostin huipusta, joten se toimii "base campina" monelle Sokostin huiputtajalle. Koska alla on jo reilusti hiihtokilometrejä ahkion kanssa, otin tavoitteekseni hiihtää kerralla koko 35 kilometrin matkan Kiilopäältä Lankojärven kautta Luirojärvelle.

Kartanlukutauko tuvalla.
Arvelin tuvilla olevan huhtikuussa porukkaa ruuhkaksi asti, joten pakkasin ahkioon täyden retkikuntavarustuksen aikeenani majoittua kaikki yöt teltassa. Pääsin liikenteeseen vasta iltapäivästä, koska edellinen yö oli kulunut päivystyksen merkeissä. Päivä oli pilvinen ja Kiilopäältä lähtiessäni lämpömittari oli reilusti plussan puolella, joten hiihto-olosuhteissa ei ollut kehumista. Lankojärven kohdalla sää kirkastui hetkeksi, joten jatkoin suunnitellusti kohti Luiroa. Päivän kääntyessä iltaan taivaalta alkoi kuitenkin sadella räntää, ja suksien ja ahkion pohjaan kertyneen parin senttimetrin lumikerroksen ansiosta pitoa alkoi olla hieman liikaa. Luirojärven sauna houkutteli räntäsateen kastelemaa hiihtäjää, mutta 5 kilometriä ennen Luiroa menetin hermoni suksilla lumikenkäilyyn ja päätin pistää teltan pystyyn.

Sokostin huippu.
Aamu sarasti onneksi huomattavasti edellistä päivää kirkkaampana. Hiihtelin Luiron tuvalle lounastamaan, mutta ruokataukoni aikana taivas peittyi pilviin ja alkoi pyryttää lunta. Onneksi tuvalle sattui mukava juttukaveri, joten iltapäivä kului leppoisasti sään kirkastumista odotellessa. Useamman tunnin odottelun jälkeen lumisade loppui ja pilvien välistä alkoi pilkotella sinistä taivasta. Vaikka kello oli jo yli viisi, päätin lähteä kevyellä päivävarustuksella kohti Sokostin huippua.

Hiihtelin Luirojärven yli kohti kaukana siintävää Sokostia, joka erottui koko ajan paremmin pilvien seasta. Korkeuseroa tuvalta huipulle kertyy yli 400 metriä noin viiden kilometrin matkalla. Koska lunta oli satanut parissa päivässä paljon ja keli oli ollut tyyni, rinteessä oli paikoin irtolunta jopa puoleensääreen. Edeltävien päivien lämpimät kelit lisäsivät osaltaan lumivyöryriskiä. Turvallista reittiä sai siis vähän hakea. Muutamassa kohdassa alkoi ihan rehellisesti sanoen pelottaa ja mielessä kävi jopa takaisinkääntyminen irtolumen määrän alkaessa olla jo todella riskirajoilla. Olin ainut ihminen 5 kilometrin säteellä, joten turhien riskien ottaminen ei ollut järkevää. Lumivyöryt ovat todellinen vaara myös Suomen tuntureilla liikuttaessa ja lumivyöryonnettomuuksissa on kuollut ihmisiä myös kotimaamme rinteillä. Kokemattoman ei siis kannata lähteä kokeilemaan onneaan jyrkkiin lumiseinämiin!

Lopulta onnistuin löytämään kivikon kautta jota kuinkin turvallisen reitin huipulle. Vaikka matkalla ylös lunta pyrytteli aika ajoin, huipulle tullessa sää oli kirkastunut ja näkymät komeat. Huipulla oleva rajamiesten viestintää varten rakennettu Soneran masto oli lumen peitossa, joten hetken jo ajattelin olevani väärällä tunturilla. Asianmukaiset somepäivitykset piti tietenkin tehdä, erämaasta kun harvemmin löytää 4G-verkon. Alas löytyi hieman nousureittiä turvallisempi rinne. Sainkin lasketella alas auringonlaskuun täydellisessä puuterilumessa, jossa tunturisuksellakin sai tehtyä varsin tyylikkäitä tellukäännöksiä.

Näkymiä Sokostin huipulta.
Palasin illansuussa huiputusretkeltäni Luirolle, jossa odotti lämmin sauna. Majoitun yön "Luirojärven Hiltonissa" autiotuvan puolella. Luirojärven rannalla sijaitsevat myös Kuuselan vuokratupa sekä Rajankämppä, joissa majaili muutama seurue. Autituvan puolella sen sijaan majoittui yllätyksekseni lisäkseni vain yksi hiihtäjä. Tämä oli positiivinen yllätys, sillä olin olettanut kaikkien tupien olevan huhtikuussa viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tupakaveriksi sattui onneksi mukava Koilliskairaa vuosikymmenten ajan kiertänyt vaeltaja, jolta sai erinomaisia reittivinkkejä tuleviin UKK:n reissuihin!

Luiron legendaarinen sauna oli jälleen maineensa veroinen!
Seuraavana yönä pakkanen laski -20 asteen paremmalle puolelle ja sää kirkastui. Hankikanto oli niin hyvä, että päätin käväistä vielä avotunturin puolella ja majoittua yön maastossa. 4 päivän reissun päätteeksi hiihtelin Luirolta Suomunruoktun kautta kulkevaa leveää huoltouraa pitkin Kiilopäälle. Kaikkiaan hiihtomatkaa kertyi reilut 85 kilometriä. Hiihto luisti ja 30 kilometrin päivämatkatkin taittuivat täydessä lastissa olevan ahkion kanssa kevyesti. Talven treenit eivät siis ole menneet hukkaan! Yksin vaeltaessa työmoraali on kovempi kuin kaverien kanssa liikkuttaessa, joten usein tulee tehtyä pidempää päivää ja makoiltua vähemmän. Maaliskuun Haltin reissulla etenemistahtia söi tietysti myös lähtöpäivänä iskenyt flunssa.

Soolovaelluksessa on toki omat riskinsä, etenkin talvella erämaassa liikuttaessa. Itse olin varautunut mahdollisiin tapaturmiin ja muihin ongelmiin SPOT-lähettimellä. Kuten aiempi Haltin reissumme osoitti, SPOT on "aavistuksen" epäluotettava täällä pohjoisilla leveyksillä. Jatkossa tulenkin käyttämään vaelluksillani Garminin inReach Exploreria, jonka voitin vastikää Varuste.netin järjestämästä kilpailusta. Huikean hyvä tuuri, koska olin juuri suunnitellut kyseisen laitteen tilaamista! Kiitos voitosta kuuluu itse asiassa juuri SPOT:lle, koska kilpailun voitto tuli sen toimintahäiriöistä kertovalla tarinalla.

Huoltoura Suomunruoktun kautta oli leveässä kunnossa.
Kotimatkaa valaisi kuutamo.
Koilliskairan hiihtovaelluskauden viimeiset viikot alkavat olla käsillä, olivathan joet jo varsin sulassa kunnossa. Huhtikuun aikana olisi tarkoitus ennättää tehdä päiväreissujen ohella ainakin vielä yksi parin yön vaellus UKK:ssa. Nyt kuitenkin kohti Pohjois-Norjaa! Saan pääsiäiseksi vieraaksi kavereita etelästä, jotka ovat asettaneet tavoitteekseen Ivalon pirskahtelevaan yöelämään tutustumisen ohella Artiksella käynnin ja Jäämeressä uimisen. Missä sitten kulkee Arktiksen raja? Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulimme siihen johtopäätökseen, että ainakin +10 °C isotermin pohjoispuolella sijaitsevat alueet ovat Arktista. Suuntaamme siis viikonloppuna retkeilemään Jäämeren rannalle viime vuoden reissuilta tuttujen Berlevågin ja Gamvikin maisemiin.