Galdhøpiggen 2017

Jotunheimenin vuoristoa.

Kiihtelysvaara-jengimme perinteeksi muodostunut syysvaellus suuntautui tänä vuonna Norjaan maan korkeimman vuoren Galdhøpiggenin rinteille. Reissu oli osa viime syksynä Ruotsin Kebnekaiselta aloittamaamme leikkimielistä "Viiden huipun haastetta", jonka tavoitteena on huiputtaa kaikkien Pohjoismaiden korkeimmat kohdat. Kuluneen vuoden aikana haltuun onkin otettu vaihtelevalla porukalla Ruotsin, Suomen sekä Islannin korkeimmat huiput. Jotunheimenin kansallispuistossa sijaitseva 2496-metrinen Galdhøpiggen on Norjan ohella myös koko Pohjois-Euroopan korkein vuori.

Retkikuntaamme kuului seitsemän innokasta vaeltajaa. Valtaosa oli ollut mukana aiemmilla Lapin vaelluksillamme, mutta olipa mukaan saatu houkuteltua myös yksi urhea ensikertalainen. Aloitimme reissun lentämällä Norwegianin siivillä Helsingistä Osloon. Matka meinasi katketa heti Oslon kentälle, jossa odottelimme turhaan rinkkojamme saapumista matkatavarahihnalle. Muutaman puhelinsoiton jälkeen varusteemme onneksi löytyivät jostain koneen perukoilta. Matka jatkui vuokra-autoilla Lomiin Galdhøpiggenin juurelle Spiterstulenin retkeilymajalle. Viimeiset parikymmentä kilometriä 1100 metrissä sijainneelle tuvalle noustiin yhden auton levyistä kapeaa vuoristotietä. Onneksi vastaantulijoita oli vähänlaisesti.

Leirin pystytys käynnissä.

Jätimme autot kansallispuiston laitamilla sijainneen Spiterstulenin maksulliseen parkkiin ja suuntasimme rinkkoinemme maastoon. Spiterstulenilla on myös virallinen telttailualue, mutta päätimme pystyttää perusleirimme sivummalle omaan rauhaan. Lähdimme seurailemaan vuorten ympäröimän laakson pohjalla kulkevaa jokea kohti etelää pienessä tihkusateessa. Vain muutamia kilometrejä taivallettuamme sade yltyi ja tuuli alkoi käydä todella navakaksi, joten päätimme leiriytyä.

Pääsimmekin harjoittelemaan myrskypystytystä. Mukanamme oli tunneliteltta, geodeettinen teltta sekä yksi kupolimallinen "markettiteltta". Kuten arvata saattaa, viimeiseksi mainittu ei kestänyt tuulta lainkaan, vaan painui kasaan jokaisen kovemman tuulenpuuskan voimasta. Päädyimmekin lopulta tiivistämään porukan kahteen muuhun telttaan. Tulipa testattua sekin, että neljä kaltaistamme kääpiötä pystyy nukkumaan Halti Grönland II Pro:ssa myös poikittaissuunnassa ja vieläpä varsin mukavasti!

Asianmukaista valmistautumista seuraavan aamun huiputukseen.

Ilta kului porukalla teltan suojissa tortilloja paistellen ja minttukaakaota maistellen. Aamu sarasti tyynenä ja sateettomana. Ympärille avautui hieno sumuinen vuoristomaisema ja aurinkokin pilkisteli pilvipeitteen raoista. Kokkailtuamme aamupalat leirin pihalla suunnistimme kevyellä päivävarustuksella Spiterstulenille Galdhøpiggenin huiputusreitin alkupisteeseen. Huipulle voi nousta myös vuoren toisella puolella jäätikköä pitkin kulkevaa reittiä, mutta jätimme jäätikkövarusteet tällä kertaa suosiolla kotiin.

Sumuinen aamu.

Reitti alkoi jyrkällä nousulla vehreässä maisemassa kulkevaa helppokulkuista polkua pitkin. Useampi seurue aloitteli nousuaan samaan aikaan kanssamme, joten reitin alkupisteessä riitti väkeä. Ylempänä välimatkat kuitenkin kasvoivat jokaisen porukan löytäessä oman nousutahtinsa, joten saimme edetä melko lailla omassa seurassamme.

Ensimmäinen nousu.

Reitti muuttui pikkuhiljaa kivikkoisemmaksi alla olevan sumuisen laakson jäädessä yhä matalammalle taaksemme. Lumiraja saavutettiin muutaman tunnin vaelluksen jälkeen. Eteen avautui laakea sorakenttä, jonka takana häämötti Galdhøpiggenin lumipeitteinen huippu. Tai näin ainakin luulimme. Myöhemmin selvisi tämän olevan vasta ensimmäinen kolmesta edessämme olevasta huipusta.

Lumiraja saavutettu!

Ensimmäisen huipun alapuolelta alkoi nousun ikävin osio, joka nimettiin osuvasti Mordoriksi. Reitti nousi liukkaita kivenmurikoita pitkin jyrkästi kohti edessä häämöttävää valehuippua. Pohjoispuolelle avautui kymmenien metrien pystysuora pudotus alhaalla olevalle jäätikölle. Uhkaavaa tunnelmaa lisäsi entisestään sumuinen ja synkkä sää sekä kuin tyhjästä noussut navakka tuuli.

Lepotauko Mordorin rinteillä.

Ylhäällä tuuli tyyntyi lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja aurinko alkoi pilkotella pilvipeitteen raoista. Siintelipä jäätikön yllä jopa sateenkaari. Mordor oli päihitetty! Edessä näkyi kuitenkin jo toisen huipun luminen rinne. Nälän piinaama retkikunta jatkoi urheasti eteenpäin, olimme nimittäin päättäneet pitää lounastauon vasta päähuipulla.

Laskeutumassa ensimmäiseltä huipulta.

Toinen huippu.

Toisen huipun ylityksen jälkeen edessä näkyi vihdoin lopullinen kohteemme: Galdhøpiggenin luminen huippu. Molempiin suuntiin avautui hieno maisema ympäröiville jäätiköille lähtiessämme kahlaamaan ylös viimeistä lumirinnettä. Jokainen eteni omaan tahtiinsa, kunnes koko porukka seisoi vihdoin Pohjoismaiden korkeimmassa kohdassa.

Huippu vihdoin näkyvissä.

Viimeinen lumirinne.

Heti huipun alapuolella sijaitsi pieni vuoristomaja. Äkäisen oloinen tuvanpitäjä oli kuitenkin päättänyt harmiksemme sulkea tuvalla olleen kahvion juuri ennen saapumistamme, joten emme päässeet lämmittelemään sisätiloihin. Hän suostui kuitenkin myymään meille 7 euron kolapullot, mutta käski sitten meidät nauttimaan ostoksiamme ulos. Onneksi sää oli tyyni ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, joten nautiskelimme myös lounaan lumipenkassa huipulla istuen.

Huippu ja vuoristomaja. (Kuva: Lasse Hurri)

Koko tiimi huipulla.

Pitkäksi venähtäneen lounastauon jälkeen horisontissa alkoi näkyä uhkaavan näköisiä tummia pilviä, joten lähdimme kiirehtimään alas. Vauhtia haettiin laskemalla lumirinteet persmäkeä alas. Pian huipun alapuolelle ehdittyämme taivas synkkeni ja alkoi sadella lunta. Onneksi pahin sade loppui ja näkyvyys parani ennen Mordorin jyrkille rinteille saapumista.

Kuva: Lasse Hurri.

Mordorin jälkeen taivas kirkastui. Eteen avautui photoshopatun näköinen maisema alla olevaan auringonlaskun värittämään laaksoon. Loputtomalta tuntuvan alamäkeen tarpomisen jälkeen paikallistimme vihdoin joen varrella olleen leirimme kaukana laakson pohjalla. Leiriin oli kuitenkin vielä monen tunnin kävelymatka, joten päätimme pitää huiputusjuhlat matkan varrella Spiterstulenissa.

Leiri näkyvissä.

Huiputuskaljat nautittuamme oli jo pilkkopimeää. Sääennuste oli luvannut illaksi sadetta alas laaksoon, mutta ilma oli kuiva ja lämmin lähtiessämme kävelemään kohti leiriä otsalamppujemme valossa. Löysimme onneksi leirin nopeasti, eivätkä ympärillä rellestäneet lammaslaumat olleet syöneet telttojamme. Samalla hetkellä, kun viimeinen retkueen jäsen pääsi sisälle telttaan, taivas repesi. Kaatosade jatkuikin aina seuraavan iltapäivään asti. Saatoimme vain todeta sääkarmamme olleen ainakin huiputuspäivän osalta kunnossa!

Jouduimme jättämään seuraavaan päivään suunnitellun Glittertindenin huiputuksen väliin sateen takia. Suuntasimme sen sijaan road trippailemaan ja syömään hampurilaisia. Yön majoituimme Lillehammerin leirintäalueella.

Me ❤ Jotunheimen.

Onnistunut reissu! Norjan jälkeen Pohjoismaiden korkeimmista huipuista puuttuu enää Tanskan Møllehøj. Seuraavaksi lähdemmekin uhmaaman tämän peräti 170-metrisen jättiläisen rinteitä.

Hienoimmat leiripaikat

Aloin muistelemaan Sinin blogin Hienoimmat telttapaikat -postauksen inspiroimana hienoimpia paikkoja, joissa vuosien varrella on tullut leiriydyttyä. Laskeskelin pelkästään viime vuonna telttaöitä kertyneen 49, joten kymmenen parhaan spotin listaaminen muodostui yllättävän haasteelliseksi tehtäväksi. Kymmenen kärkeen mahtui lopulta mukaan ainoastaan yksi kotimaan kohde, vaikka Suomessakin on toki monia huikean hienoja paikkoja. Päätin kuitenkin rajata listauksen ainoastaan teltassa nukuttuihin öihin, joten moni Suomen kohde jäi senkin vuoksi ulkopuolelle. Suomessa vaeltaessa tulee nimittäin usein majoituttua autiotuvissa, koska tupaverkosto on niin hyvä.

Sää vaikuttaa keskeisesti leiripaikan hienouteen. Komeinkin maisemapaikka voi olla täysin mitäänsanomaton, mikäli ympäristö on verhoutunut sadepilviin. Hieno auringonlasku taas voi värittää vaatimattomammankin maiseman todella kauniiksi. Listaukseni leiripaikkojen hienous on siis täysin sidoksissa siellä vietettyyn hetkeen.

1. Mera Peakin yläleiri (Nepal)

Marraskuu 2015. Hienoin paikka, jossa olen leiriytynyt on ehdottomasti Mera Peakin yläleiri Himalajalla. Leiri sijaitsi 5800 metrissä jäätikön keskellä olevan kiviseinämän kyljessä. Teltat oli pystytetty kapealle tasanteelle ja vain muutaman metrin päästä oviaukosta oli kymmenien metrien pudotus alas jäätikölle. Ulkona kävellessä täytyi olla varovainen myös aiemmista kiipeilyryhmistä merkkinä siellä täällä lojuneiden vessapaperikasojen vuoksi. Leiristä avautuva upea maisema auringonlaskun värittämille maailman korkeimmille vuorille korvasi kuitenkin nämä pienet epäkohdat. Vietimme leirissä ainoastaan yhden yön ennen huiputusta. Vaikka yläleiri sijaitsi korkeammalla kuin Euroopan korkeimman vuoren Elbrusin huippu, nukuin hyvin. Seuraavana yönä nousimme Mera Peakin huipulle 6460 metriin hienossa säässä. Myös otsikkokuva on samalta reissulta Mera Peakin perusleiristä jäätikön reunalta.

2. Lyngsdalen (Norja)

Kesäkuu 2017. Viimeisin leiriytymispaikkani Lyngenin Alpeilla nousi heti parhaiden leiripaikkojen kärkeen. Tämä näköalapaikka löytyi pienen etsiskelyn jälkeen Daltindenin lumisesta rinteestä 500 metrin korkeudesta, jossa oli sammaleen peittämä tasaisempi sula alue. Ilmavasta leiristä avautui hieno maisema laakson perällä oleville jäätiköille ja toisella puolella siintävälle Lyngenin vuonolle.

3. Kebnekaisen perusleiri (Ruotsi)

Syyskuu 2016. Olimme vaeltamassa viime syksynä kaveriporukalla Kebnekaisen ympäristössä Ruotsissa. Koska oli sesonkinaika, halusimme laittaa leirin sivummalle pääreitistä. Perusleiri pystytettiinkin hienolle paikalle tunturinrinteeseen parin kilometrin päähän Fjällstationista, josta avautui upeat näkymät koko laaksoon ja ympäröiville vuorille. Vietimme leirissä kaksi yötä ennen ja jälkeen Kebnekaisen huiputuksen. Ruska-aika oli parhaimmillaan ja sää suosi. Illat kuluivat leirin pihalla punaviinilasillisten äärellä täysikuun ja kirkkaan tähtitaivaan alla Bob Dylania ja Jimi Hendrixiä kuunnellen.

4. Denalin 3. leiri (Alaska, USA)

Kesäkuu 2016. Denali tunnetaan paitsi kylmyydestään, myös kauneudestaan. Vietin viime kesänä pari viikkoa Denalin rinteillä Kahiltnan jäätiköllä telttaillen. Voisin listata tähän jokaisen neljästä leiristämme, mutta 4300 metrissä sijaitseva kolmosleiri teki näistä suurimman vaikutuksen niin maisemien kuin tunnelmankin puolesta. Tuulimuurien suojassa piilottelevat kymmenet leirit muodostivat valtavan sokkeloisen telttakaupungin. Kiipeilijät käyskentelivät toistensa leireissä sopivaa sääikkunaa yläleiriin siirtymistä varten odotellessaan. Leppoisan kansainvälisen tunnelman lisäksi leiristä on jäänyt mieleen ympäröivä upea vuoristomaisema, kireät yöpakkaset ja pastellinsävyiset hienot auringonlaskut.

5. Newtontoppenin perusleiri (Huippuvuoret)

Huhtikuu 2016. Olisin voinut listata myös tähän useamman Huippuvuorten arktisen erämaan keskellä sijainneista leireistämme. Huippuvuorten korkeimman vuoren Newtontoppenin perusleiri on kuitenkin jäänyt parhaiten mieleen viimevuotiselta hiihtoreissultamme. Ehkä siksi, että se oli ainut leiri, jossa vietimme kaksi yötä. Leiri sijaitsi hienolla paikalla vuorten juurella. Kävimme huiputtamasta sieltä käsin myös Newtontoppenin. Jääkarhuvaaraan varauduttiin perinteiseen tapaan leirin ympärille viritetyillä karhulangoilla. Karhuväijyä emme sen sijaan joutuneet pitämään, koska merelle oli niin paljon matkaa. PS: Huomaa kuvassa esiintyvä hieno huussi.

6. Kilimanjaron Kikelewa Caves (Tansania)

Lokakuu 2016. Nousimme viime syksynä siskoni kanssa Kilimanjarolle vähemmän kuljettua Rongai-reittiä pitkin, jonka varrella majoitus tapahtuu teltoissa. Afrikan luonto oli täysin omaleimainen ja vaellusmaisemat upeat. Reitin varrelle mahtuikin monta hienoa leiripaikkaa. Erityisesti Kikelewan luolien lähellä oleva leiri jäi mieleeni. Leiristä avautui hieno näkymä koko Tansanian ylle. Etenkin illan pimetessä alapuolellemme levittäytyvä valomeri näytti upealta.

7. Tocllarajun yläleiri (Peru)

Elokuu 2016. Viimevuotiselta Perun kiipeilyreissulta mieleen on jäänyt 5200 metrissä sijainnut Tocllarajun yläleiri. Nousimme jäätikön reunamoreenilla sijainneeseen leiriin iltapäivästä ennen seuraavan yön huiputusta. Telttamme ovesta näki suoraan Tocllarajun huipulle. Kilistelimme illalla leirin pihalla jäätikön jäästä valmistetuilla Pisco Sour -drinkeillä ennen kuin vetäydyimme telttoihin valmistautumaan seuraavan yön huiputukseen. Yö oli peilityyni ja yllemme avautui pilvetön tähtitaivas ja kuutamo. Muistan erityisen hyvin juuri yön tyyneyden sytyttäessämme otsalamppumme ja lähtiessämme nousemaan kohti Tocllarajun huippua.

8. Vatnajökulin 1. leiri (Islanti)

Toukokuu 2017. Jäätiköllä hiihtäessä maisema on sen verran monotoninen, että leirit tahtovat sekoittua päässä. Parhaiten muistaakin jäätikön reunamilla olleet leiripaikat. Vatnajökulin ylihiihdosta mieleen on jäänyt ensimmäisen yön leirimme aivan jäätikön itäreunalla. Keli oli mitä hienoin ja taivaalla loisti kirkas kuutamo. Seisoskelimme ulkona katselemassa, kuinka aurinko laski pastellinsävyisenä ympäröivien vuorten taakse. Myöhemmin lakijäätikölle noustuamme maisema muuttui huomattavasti yksitoikkoisemmaksi.

9. Kebnekaisen talvireissun perusleiri (Ruotsi)

Maaliskuu 2015. Teimme pari vuotta sitten viikon mittaisen hiihtovaelluksen Kebnen massiivin ympäri. Hiihtomatkaa kertyi yhteensä 115 kilometriä. Telttapaikoista parhaiten mieleen on jäänyt Tarfalan laakson lähistöllä ollut leiri, jossa vietimme pari yötä. Leiri toimi myös perusleirinä Kebnekaisen huiputusyrityksellemme, vaikka huipulle ei lopulta ollut asiaa huonojen lumiolosuhteiden vuoksi. Leirissä aika kului leppoisasti auringonoton sekä iglun ja lumiluolan rakennuksen parissa. Luminen erämaa ympäröivine vuorenhuippuineen oli uskomattoman hieno.

10. Käsivarren erämaa (Suomi)

Maaliskuu 2017. Lapin laajat avotunturialueet ovat mielestäni Suomen luonnon parasta antia. Yksi hienoimmista kotimaan telttapaikoista vähälle aikaa sijaitseekin Käsivarren erämaassa, jossa teimme tänä keväänä viikon mittaisen hiihtovaelluksen. Lähdimme liikkeelle Kilpisjärveltä kohti Haltia myöhään iltapäivästä. Lumi oli upottavaa kelkkaurien ulkopuolella, joten eteneminen oli hieman haasteellista. Pimeän laskeutuessa menetimme hermomme lumessa tarpomiseen ja laitoimme leirin pystyyn korkealle tunturiin. Aamun sarastaessa havaitsimme leiripaikan sattuneen hyvään kohtaan: eteen avautui huikean hieno auringonnousun värittämä luminen tunturimaisema. Hyvä aloitus reissulle!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Seuraavaksi lähdemme metsästämään hienoja leiripaikkoja Norjaan Jotunheimenin kansallispuistoon elokuun puolivälissä.

Lyngen

Yhtenä pohjoisessa asumisen etuna on, että sieltä käsin on helppoa käydä treenailemassa myös vähän Suomen tuntureita korkeamilla rinteillä. Etenkin Pohjois-Norjasta löytyy huikean hienoja hiihto- ja vaellusmaastoja. Yksi lempikohteistani on vapaalaskijoiden suosiossa oleva Lyngenin Alpit, josta löytyy useita 1500 metrin yläpuolelle kohoavia vuorenhuippuja. Vuoristo sijaitsee Lyngenin niemimaalla Tromssan lähellä Pohjois-Norjassa. Joka puolelle levittäytyvien terävien vuorenhuippujen lisäksi maisemaa luonnehtii turkoosi Lyngenin vuono, jonka varrelle asutus on keskittynyt.

Olen tehnyt tänä vuonna parikin reissua Lyngenin maisemiin ja myös juhannuslomat tuli vietettyä Lyngsdalenissa telttaillen. Jyrkkäseinäisten vuorten ympäröimä Lyngsdalenin laakso on hyvä paikka perusleirille, oli aikeissa sitten laskea tai treenailla muuten ympäröivillä vuorilla. Helpoiten Lyngsdaleniin pääsee jättämällä auton Furuflatenin kylään ja lähtemällä seuraamaan jalkapallokentän kohdilta alkavaa polkua. Polku kulkee joenvartta aina laakson perälle asti, jossa sijaitsee myös maksullinen tupa. Tuvalle mennessä kannattaa kävellä joen pohjoispuolella kulkevaa leveämpää polkua pitkin. Itse kuljin kuitenkin tällä kertaa joen eteläpuolen pienempää polkua, koska aikeissani oli käydä tekemässä mäkitreenejä sillä puolella sijaitsevalla 1530-metrisellä Daltindenillä.

Lyngsdalenin kesä.

Polku kiemurteli turkoosia joenvartta kohti laakson perällä siintävää jäätikköä ja lumisia vuorenhuippuja. Kesällä Lyngenissa kulkiessa ei voi olla törmäämättä lampaisiin, joita laiduntaa kaikkialla. Nytkin sain pujotella alkumatkan uteliaiden lammaslaumojen läpi. Daltindenin rinne on laakson alkupäässä lähes pystysuora, mutta loivenee laakson perällä. Laakson päähän saavuttuani poikkesinkin polulta ja lähdin nousemaan ylemmäs tunturiin kohti Daltindenin huippua.

Alhaalla laaksossa oli kesäistä ja vehreää, mutta vain parinsadan metrin nousun jälkeen maisema muuttui lumisemmaksi. Olin aiemmin alhaalla hymähdellyt suksineen vehreässä maisemassa telttailevalle laskuporukalle, mutta ylempänä oli tosiaan vielä aivan laskettavaa lunta! Alkumatka oli vaikeakulkuista rakkaa, jota satunnaiset lumilaikut halkoivat. 600 metrissä lumipeite muuttui yhtenäisemmäksi.

Lumessa kahlaamista.

Nousu sujui leppoisasti, mutta iltapäivästä ilman täytti tasaisin väliajoin laakson seinämistä kaikuva pahaenteinen ukkosta muistuttava jyrähtely. Ääni oli peräisin vastakkaisten jyrkkäseinäisten vuorten rinteiltä alas puskevista lumivyöryistä. Vaikka Daltindenin lumikerros oli tiiviisti alla olevien kivien päälle pakkautunutta ja stabiilia, jokainen jyrähdys aiheutti pienen säpsähdyksen, eikä olo ollut erityisen miellyttävä lumiseinämää ylöspäin tampatessa. Päivä oli kuuma, joten lumi alkoi muuttua yhä sohjoisemmaksi ja upottavammaksi. Sata metriä ennen huippua lumi alkoi olla jo sen verran syvää ja upottavaa, että kengät märkänä totesin saaneeni tarpeeksi mäkitreeniä ja käännyin alas.

Näkymä leiristä Lyngenfjordenille.

Norjassa on voimassa jokamiehenoikeudet, joten leiriytyminen on sallittua erämaassa vapaasti. Päätin pystyttää perusleirin Daltindenin rinteeseen 500 metrin paikkeilta löytämälleni laakeammalle sulalle alueelle. Leiristä avautui hieno maisema laakson perällä oleville jäätiköille ja toisella puolella siintävälle Lyngenin vuonolle. Yksi hienoimmista leiripaikoista pitkään aikaan! Ainoaksi ongelmaksi muodostui väärä makuupussivalinta: vaikka päivisin lämpötila keikkui hellelukemissa, öisin kesäpussissa meinasi tulla vilu. Jouduinkin kertaalleen heräämään keskellä yötä kylmästä hytisten keittämään lämminvesipulloja makuupussin sisälle.

Huvilani ikkunasta avautuvaa vuoristomaisemaa.

Loppumatka kului leppoisasti mäkitreenejä ympäröivillä rinteillä perusleiristä käsin tehden. Kävin katsomassa myös laakson perällä olevaa Sydbreenin jäätikköä, joka oli varsin sulassa kunnossa. Etenkin näin kesäisin Lyngenissa kulkiessa tajuaa hyvin, mistä nimitys Lyngenin Alpit tulee. Useamman kerran reissun aikana tuli fiilis, että olisi Norjan sijaan toissakesän vaellusmaisemissa Saksan tai Itävallan Alpeilla. Erona vain se, että porukkaa oli liikenteessä huomattavasti vähemmän: törmäsin koko aikana vain muutamaan ihmiseen ja heihinkin alhaalla laaksossa. Lyngen toimii siis erinomaisesti myös kesäkohteena!

Yötön yö.

Halti ja Käsivarren erämaa 2017

Vaikka viime vuodet ovat kuluneet ympäri maailmaa vuorilla kiipeillen, kotimaamme korkein kohta on ollut itseltäni vielä toistaiseksi huiputtamatta. Suomen korkein kohta sijaitsee Käsivarren erämaassa Halti-tunturilla. Toisin kuin yleisesti luullaan, se ei kuitenkaan ole Haltin huippu, joka kuuluu Norjalle, vaan sijaitsee Haltin sivuhuipun rinteessä 1324 metrissä Suomen ja Norjan rajapyykillä. Olemme suunnitelleet Lauran kanssa jo pidemmän aikaa talvivaellusta Käsivarren erämaahan. Viimekeväisen Paistunturin "harjoitusretken" jälkeen päätimme vihdoin tänä talvena suunnata Käsivarteen. Tiimiimme koostui kahdesta naisesta ja kolmesta rekikoirasta. Itse liikuin ahkio perässä hiihtäen Lauran taittaessa matkaa valjakolla.

Aloitimme taipaleemme Kilpisjärveltä. Lumiolosuhteet osoittautuivat heti alkuunsa huonoiksi, eikä hankikanto riittänyt reen kannatteluun. Päätimme siis edetä pääosan matkaa moottorikelkkojen tamppaamaa huoltouraa pitkin. Huoltoreitti alkaa Kilpisjärveltä ja jatkuu aina Haltin tuvalle asti pääosin Kalottireittiä mukaillen. Koska reitti kulkee osan matkasta Norjan puolella, eikä koirilla ollut passeja, alkumatka kuljettiin Norjan raja Suomen puolelta kiertämällä. Yritimme seurailla poromiesten kelkanjälkiä, mutta paikoin jouduimme etenemään upottavassa lumessa jälkien ulkopuolella. Pimeän laskeutuessa klo 19 aikoihin menetimme hermomme lumessa tarpomiseen ja laitoimme leirin pystyyn tunturin nokkaan. Aamun sarastaessa havaitsimme leiripaikan sattuneen hyvään kohtaan: eteen avautui huikean hieno auringonnousun värittämä luminen tunturimaisema.

Revontulia Kuonjarjoen autiotuvan yllä.

Toisena päivänä suuntasimme huoltouralle, jota pitkin etenimme aina Haltin tuvalle asti. Reitti nousi loivasti avotunturimaisemissa Kuonjarjoen tuvalle. Kauniita perinteitä kunnioittaen olin jälleen kerran onnistunut hankkimaan päivystysputken päätteeksi itselleni flunssan, joka alkoi oireilla juuri sopivasti lähtöpäivänä. Allekirjoittaneen hieman heikosta hapesta johtuen majoituimme teltan sijaan Kuonjarjoella tuvassa. Yllätykseksemme muita kulkijoita oli liikenteessä vähänlaisesti, joten alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vietimme useamman yön telttamajoituksen sijaan autiotupien lämmössä.

Kuonjarjoella tapaamamme useampia talvia Käsivarressa hiihdelleen kanssavaeltajan mukaan varsinainen sesonki oli vasta alkamassa, joten olimme liikenteessä optimaaliseen aikaan. Vieraskirjoista päätellen tuvilla oli pyörinyt porukkaa viime vuosina eniten huhtikuun alkupuolikkaalla ja etenkin pääsiäisen aikaan. Toki vaeltajia riitti nytkin ja törmäsimme päivittäin muihin hiihtäjiin, mutta ruuhkaa reitillä ei ollut. Me suomalaiset edustimme selvää vähemmistöä, olihan reilusti yli puolet erämaassa kohtaamistamme ihmisistä ulkomaalaisia. Toisiin koiravaljakoihin emme törmänneet ollenkaan, vaikka Käsivarsi on suosittu kohde myös valjakkoihmisten keskuudessa.

Tiimi.

Kuonjarjoelta matka jatkui laskeutumalla avontunturista Meekonjärven puisiin maisemiin. Muilta osin reitti kulki koko matkan avotunturissa. Meekolta alkoi pitkä nousu kohti Pihtsusjärveä, jonka maisemissa vietimme kolmannen yön. Koirilla riitti vauhtia hieman enemmän kuin hengitystieinfektion riivamalla 50-kiloista ahkiota hilaavalla hiihtäjällä, mutta Laura koirineen piti säännöllisin väliajoin odottelutauokoja.

Kaksi eri tapaa liikkua tunturissa. Kuvat Laura.

Pihtsusjärveltä matka jatkui jyrkällä nousulla Haltin autiotuvalle. Tai oikeastaan tuville, koska Haltin juurella sijaitsee tupia kaksi, uusi ja vanha tupa. Niiden takana laakson perällä seisoi itse Halti. Se näytti ympäröivien tunturien rinnalla niin laakealta ja pieneltä, että epäilimme ensin katselevamme jonkinlaista esihuippua. Kartan tarkastelu paljasti kuitenkin kysessä tosiaan olevan Haltin Suomen puoleinen osa. Pienen lounastauon jälkeen lähdimmekin kohti huippua kevyellä päivävarustuksella.

Haltin uusi autiotupa. Kuva Laura.

Reissu Haltin huipulle tuvalta ja takaisin vei valokuvaustaukoineen vajaat pari tuntia. Laura ajeli huipulle valjakolla, itse hiihtelin suksilla nousukarvat pohjissa. Ohitsemme rinteessä ajanut moottorikelkkaporukka osoitti huiputuksen onnistuvan sujuvasti myös kelkalla, olihan rinne varsin loiva tai helppokulkuinen. Lopulta seisoimme Suomen korkeimmassa kohdassa, joka tosiaankin sijaitsi rinteessä vain kivenheiton päässä sivuhuipun laesta. Muutaman askeleen Norjan puolelle ottamalla seisoi jo lähes kymmenen metriä korkeammalla. Suomen korkeinta kohtaa ei siis varsinaisesti voi huiputtaa. Olisi reilua luovuttaa sivuhuipun korkein kohta Suomelle, koska onhan tuo nykyinen "huippu" nyt ankea! Suomen korkeimman kohdan merkkinä ollut rajapyykki oli lumen peitossa ja viereen oli asetettu vieraskirjan sisältänyt laatikko. Emme jaksaneet laittaa nimiämme kirjaan, vaikka ilmeisesti näin olisi pitänyt tehdä. Useampi henkilö nimittäin tiedusteli myöhemmin "huiputusnumeroamme". Kuka noita nyt laskee!

Halti tuvalta katsottuna.

Rajapyykin vieressä ollut vieraskirja, johon olisi ilmeisesti pitänyt laittaa nimmari.

Huiputuksen jälkeen vietimme yön uuden tuvan puolella. Myös flunssani oli tässä vaiheessa saavuttanut lakipisteensä. Onneksi yskimistäni kuunnellut tuvan kanssamme jakanut itävaltalaismies tarjoili koko illan lämmintä yrttijuomaa lääkevarastostaan. Hieno mies! Seuraavana aamuna hiihtelimme samaa reittiä Meekonjärvelle, josta matka jatkui Saarijärven kautta Kilpisjärvelle. Paluumatka oli varsin alamäkipainotteinen, joten sen olisi helposti hiihtänyt parissa päivässä, mutta vitkuttelimme reitillä yhden ekstrayön, että kyyditsijämme ehtivät ajella Ivalosta Kilpisjärvelle.

Saavuimme erämaasta Saarijärvelle kännykkäverkon ulottuville juuri sopivasti, koska lähettämämme Spot-viestit eivät olleet syystä tai toisesta menneet läpi pariin päivään. Viimeisin viestimme "Retkikunnalla kaikki hyvin!" oli tullut Haltin huipulta, joten turvallisuustehtäviin rekrytoidut kotijoukkomme olivat ehtineet huolestua ja päättäneet ottaa yhteyden rajavartijoihin. Onneksi ehdimme estää evakuoiduiksi tulemisen viime hetkellä. Olkoon tämä opetuksena, ettei turhia Check-in/OK-viestejä kannata lähettää, koska ne priorisoidaan hätäviestien alle, eivätkä siten välttämättä mene perille. Näin ne vain lisäävät viestejä odottavien kotijoukkojen huolta! Jatkossa käytämmekin Spottia ainoastaan hätäviestien lähettämiseen.

Reilun 100 kilometrin matkaan upposi lopulta yhteensä 7 päivää eli pari päivää suunniteltua vähemmän, koska emme joutuneet käyttämään yhtään sääpäivää. Avotunturissa säät muuttuvat tunnetusti nopeasti, eivätkä kovat tuulet ole Käsivarressakaan poikkeuksellisia. Vieraskirjojen tarkastelu paljasti vuosi aiemmin hiihtäjien olleen useamman päivän jumissa tuvilla myrskytuulten vuoksi. Itse olimme onnekkaampia: aurinko paistoi suurimman osan viikosta pilvettömältä taivaalta ja revontuliakin näkyi lähes joka ilta. Tuulilukemat pysyivät päivisin lähellä nollaa, mikä on avotunturissa harvinaista. Iltaa kohden tuuli usein yltyi. Esimerkiksi Haltin tuvalla vietetyn yön aikana tuuli nousi yllättäin yöllä lähelle myrskylukemia. Aamuun mennessä sää oli onneksi tyyntynyt ja taivas kirkas.

Kiitos vaellusseuralle ja tukijoukoille! Lapin paras hiihtokausi on juuri alkamassa, joten kevääseen mahtuu onneksi vielä monta talvivaellusta UKK:n maisemissa ennen Islantiin ja Vatnajökulin jäätikölle suuntaamista!

Koko tiimi Suomen korkeimmassa kohdassa naistenpäivän aattona.