Halti ja Käsivarren erämaa 2017

Vaikka viime vuodet ovat kuluneet ympäri maailmaa vuorilla kiipeillen, kotimaamme korkein kohta on ollut itseltäni vielä toistaiseksi huiputtamatta. Suomen korkein kohta sijaitsee Käsivarren erämaassa Halti-tunturilla. Toisin kuin yleisesti luullaan, se ei kuitenkaan ole Haltin huippu, joka kuuluu Norjalle, vaan sijaitsee Haltin sivuhuipun rinteessä 1324 metrissä Suomen ja Norjan rajapyykillä. Olemme suunnitelleet Lauran kanssa jo pidemmän aikaa talvivaellusta Käsivarren erämaahan. Viimekeväisen Paistunturin "harjoitusretken" jälkeen päätimme vihdoin tänä talvena suunnata Käsivarteen. Tiimiimme koostui kahdesta naisesta ja kolmesta rekikoirasta. Itse liikuin ahkio perässä hiihtäen Lauran taittaessa matkaa valjakolla.

Aloitimme taipaleemme Kilpisjärveltä. Lumiolosuhteet osoittautuivat heti alkuunsa huonoiksi, eikä hankikanto riittänyt reen kannatteluun. Päätimme siis edetä pääosan matkaa moottorikelkkojen tamppaamaa huoltouraa pitkin. Huoltoreitti alkaa Kilpisjärveltä ja jatkuu aina Haltin tuvalle asti pääosin Kalottireittiä mukaillen. Koska reitti kulkee osan matkasta Norjan puolella, eikä koirilla ollut passeja, alkumatka kuljettiin Norjan raja Suomen puolelta kiertämällä. Yritimme seurailla poromiesten kelkanjälkiä, mutta paikoin jouduimme etenemään upottavassa lumessa jälkien ulkopuolella. Pimeän laskeutuessa klo 19 aikoihin menetimme hermomme lumessa tarpomiseen ja laitoimme leirin pystyyn tunturin nokkaan. Aamun sarastaessa havaitsimme leiripaikan sattuneen hyvään kohtaan: eteen avautui huikean hieno auringonnousun värittämä luminen tunturimaisema.

Revontulia Kuonjarjoen autiotuvan yllä.

Toisena päivänä suuntasimme huoltouralle, jota pitkin etenimme aina Haltin tuvalle asti. Reitti nousi loivasti avotunturimaisemissa Kuonjarjoen tuvalle. Kauniita perinteitä kunnioittaen olin jälleen kerran onnistunut hankkimaan päivystysputken päätteeksi itselleni flunssan, joka alkoi oireilla juuri sopivasti lähtöpäivänä. Allekirjoittaneen hieman heikosta hapesta johtuen majoituimme teltan sijaan Kuonjarjoella tuvassa. Yllätykseksemme muita kulkijoita oli liikenteessä vähänlaisesti, joten alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vietimme useamman yön telttamajoituksen sijaan autiotupien lämmössä.

Kuonjarjoella tapaamamme useampia talvia Käsivarressa hiihdelleen kanssavaeltajan mukaan varsinainen sesonki oli vasta alkamassa, joten olimme liikenteessä optimaaliseen aikaan. Vieraskirjoista päätellen tuvilla oli pyörinyt porukkaa viime vuosina eniten huhtikuun alkupuolikkaalla ja etenkin pääsiäisen aikaan. Toki vaeltajia riitti nytkin ja törmäsimme päivittäin muihin hiihtäjiin, mutta ruuhkaa reitillä ei ollut. Me suomalaiset edustimme selvää vähemmistöä, olihan reilusti yli puolet erämaassa kohtaamistamme ihmisistä ulkomaalaisia. Toisiin koiravaljakoihin emme törmänneet ollenkaan, vaikka Käsivarsi on suosittu kohde myös valjakkoihmisten keskuudessa.

Tiimi.

Kuonjarjoelta matka jatkui laskeutumalla avontunturista Meekonjärven puisiin maisemiin. Muilta osin reitti kulki koko matkan avotunturissa. Meekolta alkoi pitkä nousu kohti Pihtsusjärveä, jonka maisemissa vietimme kolmannen yön. Koirilla riitti vauhtia hieman enemmän kuin hengitystieinfektion riivamalla 50-kiloista ahkiota hilaavalla hiihtäjällä, mutta Laura koirineen piti säännöllisin väliajoin odottelutauokoja.

Kaksi eri tapaa liikkua tunturissa. Kuvat Laura.

Pihtsusjärveltä matka jatkui jyrkällä nousulla Haltin autiotuvalle. Tai oikeastaan tuville, koska Haltin juurella sijaitsee tupia kaksi, uusi ja vanha tupa. Niiden takana laakson perällä seisoi itse Halti. Se näytti ympäröivien tunturien rinnalla niin laakealta ja pieneltä, että epäilimme ensin katselevamme jonkinlaista esihuippua. Kartan tarkastelu paljasti kuitenkin kysessä tosiaan olevan Haltin Suomen puoleinen osa. Pienen lounastauon jälkeen lähdimmekin kohti huippua kevyellä päivävarustuksella.

Haltin uusi autiotupa. Kuva Laura.

Reissu Haltin huipulle tuvalta ja takaisin vei valokuvaustaukoineen vajaat pari tuntia. Laura ajeli huipulle valjakolla, itse hiihtelin suksilla nousukarvat pohjissa. Ohitsemme rinteessä ajanut moottorikelkkaporukka osoitti huiputuksen onnistuvan sujuvasti myös kelkalla, olihan rinne varsin loiva tai helppokulkuinen. Lopulta seisoimme Suomen korkeimmassa kohdassa, joka tosiaankin sijaitsi rinteessä vain kivenheiton päässä sivuhuipun laesta. Muutaman askeleen Norjan puolelle ottamalla seisoi jo lähes kymmenen metriä korkeammalla. Suomen korkeinta kohtaa ei siis varsinaisesti voi huiputtaa. Olisi reilua luovuttaa sivuhuipun korkein kohta Suomelle, koska onhan tuo nykyinen "huippu" nyt ankea! Suomen korkeimman kohdan merkkinä ollut rajapyykki oli lumen peitossa ja viereen oli asetettu vieraskirjan sisältänyt laatikko. Emme jaksaneet laittaa nimiämme kirjaan, vaikka ilmeisesti näin olisi pitänyt tehdä. Useampi henkilö nimittäin tiedusteli myöhemmin "huiputusnumeroamme". Kuka noita nyt laskee!

Halti tuvalta katsottuna.

Rajapyykin vieressä ollut vieraskirja, johon olisi ilmeisesti pitänyt laittaa nimmari.

Huiputuksen jälkeen vietimme yön uuden tuvan puolella. Myös flunssani oli tässä vaiheessa saavuttanut lakipisteensä. Onneksi yskimistäni kuunnellut tuvan kanssamme jakanut itävaltalaismies tarjoili koko illan lämmintä yrttijuomaa lääkevarastostaan. Hieno mies! Seuraavana aamuna hiihtelimme samaa reittiä Meekonjärvelle, josta matka jatkui Saarijärven kautta Kilpisjärvelle. Paluumatka oli varsin alamäkipainotteinen, joten sen olisi helposti hiihtänyt parissa päivässä, mutta vitkuttelimme reitillä yhden ekstrayön, että kyyditsijämme ehtivät ajella Ivalosta Kilpisjärvelle.

Saavuimme erämaasta Saarijärvelle kännykkäverkon ulottuville juuri sopivasti, koska lähettämämme Spot-viestit eivät olleet syystä tai toisesta menneet läpi pariin päivään. Viimeisin viestimme "Retkikunnalla kaikki hyvin!" oli tullut Haltin huipulta, joten turvallisuustehtäviin rekrytoidut kotijoukkomme olivat ehtineet huolestua ja päättäneet ottaa yhteyden rajavartijoihin. Onneksi ehdimme estää evakuoiduiksi tulemisen viime hetkellä. Olkoon tämä opetuksena, ettei turhia Check-in/OK-viestejä kannata lähettää, koska ne priorisoidaan hätäviestien alle, eivätkä siten välttämättä mene perille. Näin ne vain lisäävät viestejä odottavien kotijoukkojen huolta! Jatkossa käytämmekin Spottia ainoastaan hätäviestien lähettämiseen.

Reilun 100 kilometrin matkaan upposi lopulta yhteensä 7 päivää eli pari päivää suunniteltua vähemmän, koska emme joutuneet käyttämään yhtään sääpäivää. Avotunturissa säät muuttuvat tunnetusti nopeasti, eivätkä kovat tuulet ole Käsivarressakaan poikkeuksellisia. Vieraskirjojen tarkastelu paljasti vuosi aiemmin hiihtäjien olleen useamman päivän jumissa tuvilla myrskytuulten vuoksi. Itse olimme onnekkaampia: aurinko paistoi suurimman osan viikosta pilvettömältä taivaalta ja revontuliakin näkyi lähes joka ilta. Tuulilukemat pysyivät päivisin lähellä nollaa, mikä on avotunturissa harvinaista. Iltaa kohden tuuli usein yltyi. Esimerkiksi Haltin tuvalla vietetyn yön aikana tuuli nousi yllättäin yöllä lähelle myrskylukemia. Aamuun mennessä sää oli onneksi tyyntynyt ja taivas kirkas.

Kiitos vaellusseuralle ja tukijoukoille! Lapin paras hiihtokausi on juuri alkamassa, joten kevääseen mahtuu onneksi vielä monta talvivaellusta UKK:n maisemissa ennen Islantiin ja Vatnajökulin jäätikölle suuntaamista!

Koko tiimi Suomen korkeimmassa kohdassa naistenpäivän aattona.

Kebnekaise 2016

Kiihtelysvaaran yläasteen ajoilta tutun kaveriporukkamme perinteenä on ollut tehdä joka vuosi vaihtelevalla porukalla syysvaellus jonnekin päin pohjoista. Yhdistävänä tekijänä tähänastisilla reissuillamme on ollut huonot (tai välillä jopa erittäin huonot) sääolosuhteet. Viime vuonna rämmimme myrkylukemiin yltävässä tuulessa Hetta-Pallaksella, ja sitä ennen vaelsimme kaatosateessa Pyhä-Luostolla. Tänä syksynä päätimme suunnata aiempaa kauemmas ja korkeammalle. Kohteeksi valikoitui itselleni muutamalta aiemmalta vaellus- ja hiihtoreissulta tuttu Ruotsin korkein vuori Kebnekaise. 2100-metrinen vuori sijaitsee Pohjois-Ruotsissa lähellä Kiirunan kaupunkia.

Automatka vaelluksen alkupisteeseen Nikkaluoktaan sujui pientä ahtautta lukuun ottamatta leppoisissa merkeissä. Viiden ihmisen ja rinkan lisäksi autoon oli survoutunut aiemmillakin vaelluksillamme mukana ollut Chukotka Sleddog Vega. Retkikuntamme venäläisedustajan kyseenalaisten kiipeilytaitojen vuoksi reitiksi valikoitui Kebnen yleisin huiputusreitti Västra leden. Parkkeerasimme auton Nikkaluoktaan ja lähdimme vaeltamaan helppokulkuista polkua kohti 19 kilometrin päässä sijaitsevaa Fjällstationia. Koska Fjällstationin ympäristö on sesonkiaikaan varsin kansoitettua, poikkesimme polulta sivuun pari kilometriä ennen Fjällstationia etsimään leiripaikkaa. Perusleiri pystytettiin hienolle paikalle tunturinrinteeseen, josta avautui upeat näkymät koko laaksoon ja ympäröiville vuorille.

Toisena telttana mukana oli Huippuvuorten retkikuntaa varten testikäyttöön hankkimani Haltin Grönland II Pro. Oma telttakuntamme tosin lähti tuolloin lopulta liikenteeseen Helsportilla, mikä osoittautui oikeaksi päätökseksi. Kävi nimittäin ilmi, että Halti on varsin epäluotettava kovissa talviolosuhteissa muun muassa vetoketjujen ja kuivatusverkkojen osalta. Syysvaelluskäyttöön yli 6-kiloinen teltta taas on turhan painava, mutta kantotreeni ei toisaalta ole ikinä pahaksi. Samalla periaatteella rinkkaan tuli pakattua myös punaviinipänikkä. Ilta kului leirin pihalla punaviinilasillisten äärellä täysikuun ja kirkkaan tähtitaivaan alla istuskellen. Kaiuttimesta pauhasi Bob Dylan ja Jimi Hendrix. Näkyipä taivaalla illan aikana revontuliakin.

Lämpötila laski yöllä reilusti pakkasen puolelle. Aamulla maa ja teltat olivat huurteen peitossa. Kaasukeitin toimi hieman nihkeästi, mutta spriikeittimellä lounasvedet saatiin lämmitettyä mukaan termareihin. Keitinongelmista sekä yleisestä laiskuudesta johtuen starttasimme kohti huippua pari tuntia suunniteltua myöhemmin. Kello lähenteli jo kymmentä ohittaessamme Fjällstationin, josta ohjeellinen huiputusaika Västrä ledenia pitkin on 10-12 tuntia. Vaeltelimme verkkaiseen tahtiin laakson pohjaa pitkin kulkevaa helppokulkuista polkua ruskan värittämissä hienoissa maisemissa, jonka jälkeen reitti lähti nousemaan kivikkoisena ylemmäs tunturiin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ensimmäiset huipulta palaavat vaeltajat tulivat vastaan hieman ennen Vierranvarrin jyrkkää nousua pitämäämme lounastaukoa. Ihmisvirran lisäksi erämaan tunnelmaa Kebnen pääreitiltä söivät jatkuvasti taivaalla Apocalypse Now -henkisesti kaartelevat helikopterit. The Endin ensisäkeet kaikuivat päässä sightseeing-kopterien pörrätessä yläpuolellamme.

Kebnekaisen ympäristö on suomalaisten keskuudessa erittäin suosittu retkeilykohde. Maanmiehiin törmääminen onkin suunnilleen yhtä todennäköistä kuin Tallinnan laivalla. Ensimmäiset kohtasimme jo Nikkaluoktassa, ja myös nousumme aikana vastaan tuli useampi suomalaisporukka. Suurin osa heistä koki tarpeelliseksi ilmoittaa perisuomalaisen optimistiseen ja kannustavaan henkeen, ettemme pääse huipulle, koska olemme liian myöhään liikkeellä. Erityisen suurta hilpeyttä herätti eräs keski-ikäinen pariskunta, johon törmäsimme Vierranvarrin rinteessä. Kyseinen parivaljakko kannusti meitä kohti huippua käyttämällä hyväkseen nerokasta käänteispsykologiaa. Porukkamme vauhti oli heidän mukaansa liian hidas, ja kellokin oli niin paljon, ettei huipulle ollut enää mitään asiaa. Lopuksi he ehdottivat helikopterin tilaamista. Totesimme kohteliaasti olleemme hieman pahemmissakin paikoissa ja jatkoimme eteenpäin entistä määrätietoisemmin. Pian vastaan tuli hilpeä ruotsalaismies, joka totesi paluun kyllä onnistuvan hyvin otsalamppujen valossa pimeässäkin. Hän toivotti onnea huiputukseen ja lähti sitten kaljalle Fjällstationille.

Vierranvarrin 1700-metriselle huipulle nousun jälkeen matka jatkui jyrkällä laskulla Kaffedalenin laaksoon. Tätä seurasi vielä 600 vertikaalimetrin loppupuristus Kebnekaisen huipulle. Hieman ennen auringonlaskua kivikon keskeltä nouseva lumihuippu siinsi vihdoin edessämme. Saavuimme huipulle viimeisten joukossa. Pohjois-Karjala oli vahvasti edustettuna Ruotsin korkeimmassa kohdassa, törmäsimme nimittäin huipulla joensuulaiseen Kungsledenilla vaeltamassa olevaan Eemeliin.

Tyylillä alas.

Ihailtuamme upean auringonlaskun Kebnellä, haikkilimme yötä myöten otsalamppujen ja täysikuun valossa takaisin leiriin. Matkantekoa hidasti kivien päälle kertynyt jääkerros, jonka vuoksi etenkin jyrkimmissä kohdissa piti edetä varovasti. Eksyimme myös kerran sivuun reitistä, koska kiviin maalattujen punaisten merkkien bongailu oli pimeässä välillä haastavaa. Huiputuksemme ainoana deadlinena oli ehtiä takaisin Fjällstationille Irish Coffeen äärelle ennen sulkemisaikaa kello 23:30. Harmiksemme missasimme tämän aikarajan surkeasti, mutta otimme silti pienet välikuolemat tyhjällä Fjällstationilla. Takaisin leiriin saavuimme vasta klo 3 yöllä.

Jalokaakaot perusleirissä huiputuksen kunniaksi.

Seuraavana aamuna nukuimme pitkälle puoleenpäivään. Iltapäivällä aloitimme paluumatkan kohti Nikkaluoktaa. Vietimme viimeisen yön Laddjujavren rannalla telttaillen. Kyseessä on virallinen telttailualue, joten ei aikaakaan, kun paikallinen puistonvartija riensi leiriin perimään maksua. Muutaman euron telttamaksu hoidettiin asianmukaisesti, ja saimmepa kaupantekijäisiksi myös kasan nuotiopuita. Nuotion äärellä tyhjennettiin vielä viimeiset punaviinipänikän ja jalokahvien jämät.

Onnistunut reissu! Sää suosi ja kaikki Vegaa myöten selvisivät hienosti huiputuspäivästä, joka oli jopa omassa mittakaavassani varsin pitkä! Mitä nyt vähän viimeisinä tunteina polulla juoksenteli jäniksiä ja porukka puhkesi spontaanisti laulamaan Kipua tai Via Dolorosaa.

Kiitos jengi! Saa nähdä, mitä keksitään ensi vuonna!

Kiihtelysvaaran vaakuna Ruotsin korkeimmassa kohdassa.

Koiruuksia tunturissa

Kuten aiemmin mainitsin, sain viikonloppuvieraaksi Utsjoelle Lauran 3 rekikoiransa kanssa (linkki blogiin). Halusimme tehdä viikonloppureissun Paistunturin alueella, ja Lauran Utsjoen kunnan yhteispalveluneuvojan kanssa käymän sähköpostinvaihdon jälkeen päätimme suunnata Kuoppilasjärven autiotuvalle. Reittimme mukaili osittain Utsjoen kesäretkeilyreittiä. Vaikka kyseessä ei ole varsinainen talvireitti, sen tietämillä kulkee vakiintuneita merkkaamattomia kelkkareittejä, joita pitkin pystyy etenemään myös hiihtämällä ja valjakolla (oheisessa kartassa alempi reitti). Reitti lähtee Utsjoen luontotuvalta ja etenee suurimman osan matkaa avotunturissa. Nousua tulee melko paljon. Välillä kelkanura häviää tunturiin tai haarautuu niin, että reittiä joutuu vähän hakemaan kartasta, mutta pääsimme lopulta varsin sujuvasti Kuoppilasjärven autiotuvalle, jossa majoituimme yön. Tarkoitus oli hiihdellä samaa kautta takaisin, mutta palasimme lopulta heijastintikuin merkattua moottorikelkkareittiä pitkin Tenontien varteen.  Kyseessä on ilmeisesti paikallisen matkailuyrittäjän merkkaama reitti,  joka on siinnä joka talvi (ja ehkä kesäisinkin), vaikkei sitä näy missään virallisessa kartassa (oheisessa kartassa ylempi reitti).  Alla hyvin suurpiirteinen kartta reitistä, jonka kokonaispituudeksi tuli reilut 30 km.

Alkumatkasta sää oli pilvinen ja taivaalta satoi alijäähtynyttä vettä (vesisadetta luonnollisesti on aina tarjolla, kun suuntaamme tällä jengillä tunturiin, näköjään jopa keskellä talvea), mutta iltaa kohden keli kirkastui. Yö oli kuulas, ja kuunsirpin ja tähtitaivaan lisäksi taivaalla leiskuivat komeat revontulet. Aamu sarasti aurinkoisena ja tänään saimmekin hiihdellä uskomattoman hienossa kelissä koko päivän.

Laura eteni valjakolla ja minä suksilla ahkiota vetäen. Koska Huippuvuorille lähtöön on enää reilu viikko, tein samalla vähän vetoharjoituksa pakaten ahkioon tavaraa yli 50 kg edestä. Huippuvuorillahan ahkiolle tulee painoa se 70-80 kg. Myös teltta oli tietenkin mukana ahkion päälle rullattuna hätämajoitteeksi, koska avotunturissa säät voivat muuttua äkkiä.




Hieno reissu kokonaisuudessaan. Nyt viimeiset varuste- ja ruokasäädöt ja vähän kevyempi treeniviikko ennen Huippuvuorille suuntaamista. Tässä vaiheessa tärkeintä on yrittää pysytellä terveenä, mikä voi muodostua yllättävänkin suureksi haasteeksi Utsjoen huonosti hiekoitetut kadut ja päivittäin töissä kohdatut infektiopotilaat huomioiden.