Pääsiäisvaellus UKK:ssa

Viime vuoden pääsiäisen pyhät kuluivat kaveriporukalla Norjassa road trippaillen, joten päätin viettää tämän pääsiäisen UK-puiston erämaissa. Vaikka yksikseen tulee harvoin vaellettua kovin syvälle erämaahan, päätin toteuttaa reissun tällä kertaa soolona. Olen koko talven suunnitellut erämaan keskellä sijaitsevan Hammaskurun tuvalle hiihtämistä ja pääsiäisen pyhät tarjosivat oivan tilaisuuden tähän. Alkuperäisenä suunnitelmanammehan oli hiihtää Raja-Joosepista Kiilopäälle tuota kautta jo muutama viikko sitten, mutta tuolloin päädyimme lopulta eri reittiin. Pääsiäisen aika on tunnetusti UKK:ssa ruuhkaista, joten päätin aloittaa hiihdon rauhallisemmalta Raja-Joosepin puolelta välttäen ruuhkaista Saariselän ja Kiilopään ympäristöä.

Lähdin liikenteeseen 50 kiloisen ahkion ahkion kanssa Raja-Joosepista puolenpäivän aikaan suuntana 32 kilometrin päässä sijaitseva Anterinmukka. Seurailin rajavyöhykkeen reunaa rajavartioiden osin ummmessa olevaa kelkkauraa hiihtäen Anterin raja-asemalle asti. Sää oli kirkas ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ohitin matkalla muutaman hiihtäjän, mutta kaikkiaan kulkijoita oli liikenteessä vähänläisesti. Aurinko oli juuri laskenut, kun ilmassa leijaillut savun haju alkoi lupailla tuvan olevan lähellä. Saavuin tuvalle hieman kahdeksan jälkeen. Kilometrien päähän kantautunut savun haju oli onnekseni peräisin Anterin saunan piipusta, jonne pääsin rentoutumaan hiihtopäivän päätteeksi.

Anterinmukka: Lapin kaunein autiotuopa.

Tuvalla majoittui lisäkseni ainoastaan tsekkiläinen pariskunta sekä yli 40 reissua Koillis-Kairassa tehnyt suomalainen konkarivaeltaja. Kaikki ihmettelivät kovasti, että olin hiihtänyt Raja-Joosepista päivässä suoraan Anteriin, mutta omasta mielestäni päivä ei tuntunut edes kovin pitkältä. Ehkäpä edellisen viikon Kiilopää-Luirojärvi -maratonin jälkeen kaikki alle 40 kilometrin hiihtomatkat tuntuvat kevyeltä. Täytyy toki huomioida, ettei "perusvaeltajan" edes tarvitse pystyä tekemään noin pitkiä päiviä ahkion kanssa, enkä pysty itsekään alkukaudesta. Kausi on kuitenkin jo loppupuolella ja treenitunteja pohjalla yli sata, joten kunto alkaa olla huipussaan.

Anterinmukkaa kuulee usein sanottavan Lapin kauneimmaksi autiotuvaksi ja komea se kyllä onkin. Täyshirsinen rakennus on hieno sekä ulkoa että sisältä, ja voittaa viihtyisyydessään suurimman osan UK-puiston tuvista. Anterin saunassa saa myös huomattavasti paremmat löylyt kuin esimerkiksi Luirolla. Oma tupasuosikkini on kuitenkin edelleen Anterin naapurissa sijaitseva minimaalinen Kiertämäjärvi.

Anterin sauna.

Anterista jatkoin matkaa seuraavana päivänä 13 kilometrin päähän Hammaskurun tuvalle, jonne saavuin jo puolenpäivän jälkeen. Ura näytti olevan auki Hammaskurulta Luirolle päin ja mielessä kävikin jatkaa matkaa Luirolle asti. Arvelin kuitenkin pääsisäisen vuoksi Luirolla olevan ruuhkaa, joten päätin jäädä Hammaskuruun. Hammaskurun kulmilta alkaa sitä paitsi koko UK-puiston hienoin avotunturialue, joten pikaisen lounaan jälkeen lähdin hiihtelemään loppupäiväksi ylös tunturiin. Hiihtelin Vesipäälle päin matkan varrella muutamia tuntureita huiputellen. Palasin tuvalle vasta iltamyöhällä. Yllätykseni muita kulkijoita ei edelleenkään näkynyt missään, vaan sain majailla tuvalla yön yksikseni.

Hammaskurun tupa.

Nousemassa avotunturiin.

Norjalainen toimii myös Suomessa.

Avotunturimaisemaa.

Seuraavana päivänä hiihtelin lyhyen päivän entisiä jälkiäni pitkin takaisin Anteriin. Koska hiihtopäivä oli niin lyhyt, suuntasin jälleen iltapäiväksi hiihtoretkelle avotunturiin. Suunnittelin alun perin Anteripään huiputtamista, mutta irtolunta oli paljon ja rinne sen verran lumivyöryherkässä kunnossa, että päädyin kääntymään kesken alas. Anterissa odotteli jälleen lämmin sauna, eikä ruuhkaa ollut tälläkään kertaa: tuvalla majaili lisäkseni ainoastaan kolmen hengen miesporukka.

Neljäntenä vaelluspäivänä hiihtelin takaisin Anterista Raja-Jooseppiin. Paluu sujui vielä tulomatkaakin joutuisemmin hieman alle kahdeksaan tuntiin. Hiihtokilometrejä kertyi neljässä päivässä kaikkiaan 110 km, joista 90 km ahkion kanssa. Sää suosi koko pääsiäisen pyhät ja aurinko paisteli pääosan ajasta kirkkaalta taivaalta. Kulkijoita oli liikenteessä ainakin Raja-Joosepin puolella huomattavasti vähemmän kuin olin uskaltanut toivoa. Kiitos UKK, ensi pääsiäisenä uudestaan! Hiihdetään nyt kuitenkin se Grönlanti ensin.

Miten treenaan Grönlantiin?

Tasan neljän viikon päästä seisomme Grönlannin länsireunalla ja aloitamme kuukauden mittaisen vaelluksemme jäätikön yli. Moni on kysellyt, kuinka treenaan tulevaa hiihtoreissua varten. Vastaus on kaikessa yksinkertaisuudessaan: hiihtämällä. Tunnen paljon ihmisiä, jotka palkkaavat vuori- tai hiihtoretkikuntiin valmistautuessaan itselleen personal trainerin ja alkavat toteuttaa monimutkaisia treeniohjelmia. Mielestäni asian voi kuitenkin tehdä yksinkertaisemminkin. Vuorille kannattaa treenata kiipeämällä ja hiihtoretkikuntiin hiihtämällä. Mikäli näitä tekee tarpeeksi, mitään muuta treeniä ei tarvita. Itse vietänkin tämän talven viime vuosien tapaan pohjoisessa, jossa hiihtokausi jatkuu pitkälle toukokuuhun.

Yleisohjeena on, että Grönlantia ennen pitäisi tehdä 100 tuntia ahkion (tai renkaan) vetoa. Aloitin treenaamisen vuodenvaihteen jälkeen muutettuani Inariin Alppien laskureissulta kotiutumisen jälkeen. Nyt vajaa kuukausi ennen lähtöä kasassa 121 tuntia ahkion vetoa. Osa treeneistä on tosin tehty alle 70-kiloisen ahkion kanssa, joten tavoitteena olisi tehdä vielä lisää vetotreenejä täydessä lastissa olevan ahkion kanssa. Ilman ahkiota on tullut hiihdeltyä tänä talvena vähän, vain parikymmentä tuntia. Erillistä lihaskuntotreeniä en ole tehnyt koko keväänä ollenkaan. Etelässä asuessa käyn kuntosalilla kolmesti viikossa, mutta pohjoisessa vietän vapaa-aikani mieluummin tunturissa kuin sisällä kyykäten.

Retkikuntamerkki on jo ommeltu pipoon ja takinhihaan.

Pääosin treenaan Urho Kekkosen kansallispuiston hangilla. Koska aika on ollut etenkin alkuvuodesta hieman kortilla, olen suosinut muutaman kerran viikossa tehtäviä pitkiä treenejä monen lyhyemmän treenin sijaan. Olen myös pyrkinyt tekemään useamman kerran kuussa viikonloppuvaelluksia erämaan puolelle. UK-puisto on mitä ihanteellisin paikka tähän, koska päivän hiihtomatkan päässä olevia autiotupia on paljon. Olenkin majoittunut pääosin tuvissa ja teltassa on tullut nukuttua koko keväänä vain muutama yö. Telttailemaan kyllä pääsee ihan tarpeeksi Grönlannissakin!

Mäkitreeniä Sokostilla.

Alkukaudesta hiihtelin maksimissaan parinkymmenen kilometrin päivämatkoja, mutta nyt lopputalvesta pystyy tekemään jo vähän pidempääkin päivää. Viime viikonloppuna hiihdin päivässä vajaan 40 kilometrin matkan Kiilopäältä Lankojärven kautta Luirojärvelle 50-kiloisen ahkion kanssa. Lähdin liikenteeseen Kiilopäältä puolenpäivän aikoihin. Luirolle hiihtäminen vei kaikkiaan 11 tuntia Lankojärvellä pidetty pikainen lounastauko mukaanlukien. Saavuin Luirolle umpiväsyneenä klo 23 aikoihin. Pakkanen laski yötä kohden -24 asteen lukemiin, mutta onneksi sää oli tyyni ja kirkas. Kuutamon valossa näki hiihdellä hyvin ilman otsalamppuakin ja hieman ennen Luirojärvelle saapumista lisävaloa toivat myös taivaalla loimuavat revontulet. Viimeinen pätkä Luirojärven yli tuvalle oli melkoista taistelua, mutta onneksi perillä odotti lämmin tupa. Myös tilaa oli tällä kertaa ruhtinaallisesti: majoittujia oli lisäkseni ainoastaan kaksi. Melko yllättävää, kun vertaa samalla reitillä kaksi viikkoa aiemmin olleisiin ruuhkiin!

Sattumalta toinen Luirolla majoittujista oli vanha tuttuni, joten päätimme hiihtää seuraavana päivänä yhtä matkaa Suomunruoktulle, josta jatkoin yksikseni edelleen Kiilopäälle. Kaikkiaan matkaa Suomun kautta Kiilopäälle kertyy 35 kilometriä. Reitti on huomattavasti Lankojärven puolta mäkisempi. Edellisen päivän hiihtomaraton painoi vielä jaloissa ja pahaksi onnekseni myös kesäaikaan siirtyminen vei tunnin pois kallisarvoisesta palautumisajasta. Paluumatkaan upposikin lopulta 12 tuntia. Kiilopäälle saapuessani olo oli lievästi sanottuna kaikkensa antanut. Enpä taida lähiaikoina hiihdellä ihan näin pitkiä matkoja, ainakaan peräkkäisinä päivinä!

Painona ahkiossa muun muassa 20 kilon levypainoja, teltta ja bensakanistereita.

Moni on kysynyt, totuttelenko jollain tavalla kylmään. En nyt varsinaisesti, mutta onneksi Inarissa kylmätreeniä on tullut aivan luonnostaan. Alkuvuodesta pakkaslukemat laskivat parhaimmillaan -35 asteeseen avotunturissa hiihdellessäni. Vielä maaliskuussakin parin viikon takaisella hiihtovaelluksellamme UKK:ssa saimme nauttia parhaimmillaan -32 asteen pakkasista. Valtaosan reissusta pakkaslukemat pysyttelivät muutenkin -20 asteen pinnassa. Maaliskuu on siis ollut varsin kylmä ja hyvä niin! Olen myös käynyt talven aktiivisesti Kiilopään avannossa, vaikken nyt usko tuon kylmänsietoa merkittävästi parantavankaan. Hyvää palautumista lihaksille joka tapauksessa.

Pääsiäisenä suunnitelmissa on suunnata jälleen erämaahan ja tehdä neljän päivän vaellus Raja-Joosepista Sokostille päin. Huhtikuussa tarkoitus olisi tehdä vielä yksi pidempi hiihtoreissu ennen levon ja tankkauksen aloitusta. Toivottavasti pahemmilta sairastumisilta vältytään viimeisen treenikuukauden aikana, lähes koko Inarin lääkärikunta on nimittäin jo ehtiyt sairastaa influenssan itseäni lukuun ottamatta.

Treenimaisemiani Niilanpäällä.

Rentoa talvivaellusta UKK:ssa

Urho Kekkosen kansallispuisto on monipuolisuudessaan mitä hienoin talvivaelluskohde, josta löytyy vaihtelevia maisemia aina karuista avotuntureista tykkylumimetsiin. Tiheän tupaverkoston ansiosta se sopii mainiosti myös aloitteleville talvivaeltajille. Vaikka virallisia merkittyjä reittejä ei erämaaosassa kuljekaan, esimerkiksi suosituimmalla reitillä Kiilopäältä Luirojärvelle kulkee sesonkiaikaan kevättalvella moottorikelkalla ajettu huoltoura, joka tekee matkanteosta joutuisampaa. Kiilopää-Lankojärvi-Luirojärvi-Suomunruoktu -rengasreitiltä on helppo poiketa myös muille tuville, kuten Porttikoskelle ja Hammaskuruun. Kulkijoita UKK:ssa riittää talven vilkkaimpina kuukausina maalis-huhtikuussa niin paljon, että usein lähituville kulkee myös valmis latu-ura. Metsäsuksella ladun saa tietysti avattua itsekin. Etenkin Kiilopää-Luiro -välin tuvat ovat sesonkiaikaan varsin ruuhkaisia, joten rauhaa ja hiljaisuutta etsivän hiihtäjän kannattaa suunnata jonnekin muualle. Itse hiihtelen vilkkaimpina kuukausina mieluummin Raja-Joosepin puolella, jossa on selvästi rauhallisempaa.

Viimevuotisen hienon Käsivarren reissun jälkeen päätimme Lauran kanssa tehdä myös tänä vuonna talvivaelluksen Lapissa osana Grönlantiin treenaamista. Kohteeksi valikoitui tällä kertaa UKK ja mukaan houkuteltiin myös muutama talvivaellusnoviisi Joensuun vaellusporukastamme. Neljän hengen porukkamme alkuperäisenä suunnitelmanamme oli hiihtää Raja-Joosepista Kiilopäälle, mutta koska hankikanto oli vielä maaliskuun alussa olematon, päätimme lopulta tehdä helpomman rengasreitin Kiilopäältä Luirolle. Olen hiihtänyt saman reitin edellisen kerran viime talvena, mutta varasimme tällä kertaa aikaa enemmän ja päivämatkat pidettiin lyhyempinä. Teltan sijaan majoituimme koko reissun autio- ja varaustuvissa. Ahkioon pakattiin toki hätä- ja varamajoitteeksi myös teltta ja muut ulkona majoittumiseen vaadittavat varusteet.

Ahkio painoi noin 50 kiloa.

Alkumatkalla Kiilopään rinteessä.

Aloitimme reissun Kiilopäältä, josta hiihdimme Rautulammen päivätuvan kautta Lankojärvelle. Kiilopään suksivuokraamon porukka varoitteli etukäteen Luirolle vievällä reitillä olevan ruuhkaa, mutta Lankojärvellä autiotuvalla majoittui lisäksemme vain muutama muu hiihtäjä. Puolet neljän hengen tiimistämme majoittui autiotuvassa ja puolet varaustuvassa. Lankojärveltä matka jatkui kirkkaassa auringonpaisteessa ja kireässä pakkasessa Luirojärvelle, jonka hiihdimme huoltouran sijaan hieman pidempää kiertoreittiä.

Lankojärven autiotupa.

Lounastauko matkalla Luirolle.

Saapuessamme Luirolle iltamyöhällä pakkanen lähenteli -30 astetta. Luirojärven rannalla sijaitsee kolme tupaa: Kuuselan vuokratupa, "Luirojärven Hilton", josta löytyy sekä autiotupa- että varaustupapuolet, sekä Rajankämppä. Olimme tehneet etukäteen varauksen Kuuselaan. Hiltonin kummallakin puolella näytti olevan varsin ruuhkaista ja myös Rajankämppä oli varattu, joten olimme harvinaisen tyytyväisiä päätökseemme varata Kuusela. Kuuselassa majoittuminen tulee toki hieman normaalia varaustupaa kalliimmaksi, koska 57 euron hintainen tupa pitää varata kokonaan itselle.

Matkalla Luirolle.

Kuuselan vuokratupa.

Alkuperäisenä suunnitelmanamme oli jatkaa Luirolta Muorravaarakkaan, mutta pakkanen näytti kiristyvän lähipäivinä sen verran , että päätimme jäädä mukavuudenhaluamme Luirolle toiseksi yöksi. Onneksi mukana oli erämaista viestien lähettämisen ja vastaanottamisen mahdollistava Garmin inReach, joten pystyimme pyytämään kotiväkeä varaamaan Kuuselan kämpän käyttöömme vielä toiseksi yöksi. Onneksi tupa oli vapaa. On se inReach vain kätevä laite! Vaihtoehtona olisi toki ollut Sokostin huipulla olevan rajavartioiden maston verkkoyhteyksien äärelle kiipeäminen, mutta jostain syystä yön selkään kireään pakkaseen lähteminen ei houkutellut pitkän hiihtopäivän päätteeksi.

Sukset rivissä Kuuselassa.

Muorravaarakkaan menon skippaaminen mahdollisti kuitenkin Urho Kekkosen kansallispuiston ja Saariselän alueen korkeimman tunturin Sokostin huiputuksen, joka muilta porukkamme jäseniltä oli vielä tekemättä. Luirojärven rannalla sijaitsevan 718-metrisen Sokostin huiputus kun kuuluu jokaisen Urho Kekkosen kansallispuiston kulkijan traditioihin. Aamu sarasti kirkkaana ja kylmänä suunnatessamme kohti järven takana siintävää Sokostia. Onneksi sää oli tyyni, joten parinkymmenen asteen pakkanen ei tuntunut kovin purevalta. Korkeuseroa Luirolta Sokostin huipulle kertyy reilut 400 metriä viiden kilometrin matkalla, joten nousu ei ole aivan loppua lukuun ottamatta kovin jyrkkä.

Sokostille kulki kelkanjälki.

Sokostin huipulla.

Sokostin huiputusreissuun upposi useampi tunti. Sää oli mitä hienoin ja huipullakin oli poikkeuksellisen tyyntä. Tuvalle palattuamme kävimme kyselemässä Hiltonin porukalta, olisiko muilla intoa saunan lämmitykseen. Useampi halukas onneksi löytyi, joten aloitimme yhteistuumin vesien kannon ja puiden pilkkomisen. Suurimmalla osalla UKK:n tuvista löytyy nykyään valmiiksi pilkottuja klapipusseja, mutta Luiro muodosti tässä virkistävän poikkeuksen. Ainoana ongelmana oli, ettei yhdenkään tuvan puuvarastosta löytynyt kirvestä. Onneksi törmäsimme Hiltonissa majoittuvaan, arktisista hiihtopiireistä tuttuun "Seikkailun lumous"-Niinaan, joka lainasi meille kirvestä.

Luirojärven rannalla sijaitseva sauna on muuttunut muiden UKK:n saunojen tapaan tänä vuonna maksulliseksi. 7 euron saunamaksun voi hoitaa joko Metsähallituksen Eräluvat-nettisivulla tai soittamalla maksunumeroon. Maksulliseksi muuttuminen on toki vain hyvä asia, onhan kulkijoita nykyään liikenteessä aiempaa enemmän ja saunan lämmitys kuluttaa melkoisesti puuta.

Kerrankin pääsi pilkkomaan puita klapipussien availun sijaan!

Aamun sarastaessa suuntasimme saunanraikkaina Luiron lähellä sijaitsevalle Tuiskukurun tuvalle, josta matka jatkui seuraavana päivänä Suomunruoktun kautta Kiilopääälle. Neljän hengen tiimimme oli sen verran iso, että olimme varanneet paikat varaustuvan puolelta. Valitettavasti kaikki eivät olleet näin tehneet: ihmetystä herätti samaan aikaan Luirolta kohti Kiilopäätä lähtenyt kuuden hengen ulkomaalainen porukka, joka majoittui autiotuvissa varaustupien sijaan. Porukalla ei myöskään ollut mukana minkäänlaista telttaa tai muuta varamajoitetta, joten he eivät suostuneet tekemään tilaa muille tulijoille. Vaeltajia oli liikenteessä paljon, joten kymmenen hengen autiotupa oli täynnä viimeistä paikkaa myöten sekä Tuiskukurulla että Suomunruoktulla. Useampi kulkija joutuikin jatkamaan matkaansa seuraavaa tupaa kohti. Kaikkiaan tulijoita olisi ollut esimerkiksi Tuiskukurun autiotuvalle melkein tuplasti sen kapasiteetin verran.

Sen sijaan varaustupien puolella ruuhkaa ei ollut, vaan olimme ainoat paikat varanneet. Tuiskukurulla eräs autiotuvan puolelta pois käännytetty neljän hengen seurue pyrkiytyikin varaustuvan puolelle, mutta koska oli vasta varhainen päivä, totesimme, ettemme voi luvata heille paikkoja kuin hätätilanteessa. Paikan varanneita tulijoita saattoi olla vielä tulossa. Seurue jatkoi matkaansa Suomunruoktulle, jonne ei onneksi ollut mitenkään kohtuuttoman pitkä matka. Suomunruoktulla sen sijaan annoimme iltahämärissä paikalle Luirolta asti hiihtäneen neljän hengen poikaporukan majoittua varaustuvassa, vaikkei heillä ollut etukäteen tehtyä varausta. Toki vannotimme heidät hoitamaan maksut kuntoon heti verkkoyhteyksien ääreen päästyään. Toivottavasti he näin myös tekivät! Ehkäpä toimimme vastoin sääntöjä, mutta tulimme siihen lopputulemaan, että olisi ollut vaarallista käännyttää jo valmiiksi pitkän päivän tehneet ja väsyneet hiihtäjät yön selkään.

Ilmoitin "rötöksestämme" myöhemmin Metsähallitukselle ja tiedustelin, onko tupamaksu hoidettu kyseiseltä yöltä: heidän tiedossaan ei kuitenkaan ole, että kyseinen porukka olisi lupauksistaan huolimatta maksanut majoittumistaan. Mikäli näin tosiaan on, pyydän hieman suoraselkäisyyttä ja hoitamaan maksut kuntoon. Toki kyseessä voi olla puhdas väärinkäsitys, koska majoittujat olivat fiksun oloisia nuoria miehiä. Olisihan se huolestuttavaa, mikäli nuorilla vaeltajilla olisi näin löyhä moraali ja leväperäinen suhtautuminen tupaetikettiin. Erämaissa kukaan ei valvo autiotupien käyttöä, vaan koko järjestelmä perustuu nimenomaan moraaliseen toimintaan ja vaeltajien väliseen keskinäiseen luottamukseen. Tässä tapauksessa Metsähallitus ohjeisti jatkossa pitämään varaustupien ovet suljettuna niiltä, jotka eivät ole paikkaa sinne etukäteen varanneet, muttei edellyttänyt meitä hoitamaan maksua sisään päästämämme porukan puolesta.

Ahkiot parkissa Tuiskukurulla.

Tuiskukurun iltatunnelmia.

Kahvitauko Suomunruoktulla.

Vaikka vuokraamon porukka oli varoitellut ruuhkista, oli silti yllätys, kuinka paljon porukkaa oli liikenteessä. En ole koskaan ennen nähnyt autiotupien olevan kirjaimellisesti täynnä viimeistä paikkaa myöten. Nyt niin kävi useana yönä peräkkäin. Syypäänä voidaan toki tällä kertaa pitää tuota yhtä isoa ryhmää, joka vastoin sääntöjä oli vallannut omaan käyttöönsä yli puolet autiotuvan kapasiteetista, eikä suostunut tekemään tilaa uusille tulijoille varamajoitteen puutteessa. Voi vain ihmetellä, kuinka kevyellä varustuksella jotkut liikkuvat erämaissa luottaen siihen, että autiotupiin kyllä mahtuu. Varamajoite pitäisi olla aina mukana, erityisesti talviaikaan.

Lapin turismin kasvu on havaittavissa myös suosituimmilla vaellusreiteillä. Nytkin reilusti yli puolet kohtaamistamme vaeltajista oli ulkomaalaisia. Ehkäpä jatkossa kävijämäärien lisääntyessä Metsähallituksen kannattaa selkiyttää entisestään pelisääntöjä isojen ryhmien autiotuvissa majoittumisen suhteen. Tällä hetkellä ohjesääntö on hieman monitulkintainen. Esimerkiksi englanninkielisissä autiotupasäännöissä sanotaan: "We ask that larger groups use their own tents or reservable wilderness huts as overnight accommodation". Olisi hyvä linjata yksiselitteinen ryhmäkoko (esimerkiksi yli kolmen henkilön ryhmä), jota suuremmat ryhmät eivät saisi käyttää autiotupia pääasiallisena majoitteenaan. Toki ruuhkautuminen on vielä varsin marginaalinen ongelma ja koskee vain hyvin pientä osaa Suomen autiotuvista. Luontomatkailun suosio kuitenkin kasvaa jatkuvasti ja jatkossa tupien ruuhkautuminen voi aiheuttaa jopa vaaratilanteita.

Viimeiset päivät hiihdettiin hienoissa tykkylumimaisemissa.

Suomunruoktulta hiihtelimme Kiilopäälle juuri sopivasti savusaunaan ja avantoon. Toki nautiskelimme myös palautteluoluet ja -pitsat Kiilopään ravintolassa. Täydellinen lopetus vaellukselle! Hiihtomatkaa kertyi kuuden päivän aikana kaikkiaan vajaat 90 kilometriä. Homma meni siis hieman mökkeilyksi, mutta toisaalta vasta-alkajat saivat pehmeän laskun talvivaelluksen maailmaan. Ensi vuonna suunnitteilla onkin samalla porukalle reissu Käsivarteen, joten kovin pahoja traumoja ei ilmeisesti syntynyt. Sää oli viikon aikana kylmä, mutta vastapainoksi saimme nautiskella viimeistä päivää lukuun ottamatta kirkkaasta auringonpaisteesta. Revontulia ei sen sijaan tällä kertaa näkynyt, mutta ehkäpä säästämme ne sitten ensi vuoden Käsivarren reissuun.

Into the wild

Treenimaisemiani UKK:ssa.

Pari kuukautta Inarissa asustellen on mennyt jälleen vauhdilla ja Grönlantiin lähtöön on enää alle kaksi kuukautta. Ahkion vetoa on kertynyt kaikkiaan 63 tuntia ja ilman ahkiotakin on tullut hiihdeltyä jonkin verran. Pääosin olen treenaillut viime vuoden tapaan Urho Kekkosen kansallispuistossa Kiilopään takana hienoissa avotunturimaisemissa. Olen ennättänyt hiihtää myös muutaman viikonloppuvalluksen erämaan puolella. Tammikuussa tein parin yön reissun Lankojärvelle päin. Harvinaista kyllä, sain majoittua yleensä niin ruuhkaisella Lankojärvellä yksikseni. Helmikuussa tein puolestaan hiihtoreissun Raja-Joosepista Kiertämäjärven tuvalle, joka on yksi ehdottomista suosikeistani UKK:ssa.

Pari viikkoa sitten pidimme Grönlanti-porukan kanssa kolmen päivän mittaisen harjoitusleirin Saimaan jäällä. Harjoittelimme muun muassa myrskypystytystä, ampumista ja railopelastusta. Viime viikonloppuna taas kävin "hiihtolomailemassa" kotiseudullani Pohjois-Karjalassa. Onneksi ehdin hiihtää myös muutamana iltana UKK:n tuntureilla, viime viikolla näkyi nimittäin komeita revontulia useampana päivänä. Ei liene hienompaa kuin hiihdellä pimeässä avotunturissa revontulien alla!

Pakkaset ovat laskeneet tammi-helmikuussa useampana päivänä -35 asteen paremmalle puolelle.

Huomenna pääsen vihdoin hieman syvemmälle erämaahan. Teemme kaveriporukalla viikon hiihtoreissun UKK:ssa. Suunnitelmissa on hiihtää Kiilopäältä Sokostin taakse Muorravaarakkaan. Toivottavasti revontulia on siis ensi viikollakin tarjolla!

Lapin talvi

Urho Kekkosen kansallispuisto 9.4.

Kun palasin viime vuoden lokakuussa Afrikasta, päätin perua alkuvuoteen suunnittelemani Etelä-Amerikan kiipeilyreissun ja viettää koko talven Suomessa. Edellinen puolivuotinen oli kulunut neljän eri mantereen väliä reissaten. Matkustuskiintiö alkoi olla täynnä, puhumattakaan pitkien lentojen ympäristölle aiheuttamasta kuormituksesta. Suomen talvi on sitä paitsi liian hieno tuhlattavaksi ulkomailla! Päätinkin lähteä Lappiin ja pysytellä seuraavat puoli vuotta kotimaan kamaralla.

Päätös osoittautui oikeaksi. Pohjoisen talvi on tarjonnut hienoja elämyksiä aina revontulien alla avotunturissa hiihtelystä autiotupien lämmössä vietettyihin pitkiin myrskyisiin iltoihin. Talvilajeja on tullut harrastettua monipuolisesti jääkiipeilystä leijahiihtoon. Vaikka olen retkeillyt tänä talvena paljon ympäri Lappia, Urho Kekkosen kansallispuisto on ollut "kotikenttä", jonka hangilla olen valtaosan hiihtokilometreistäni tehnyt. Ohessa Lapin talven muistelua ja kohokohtia.

Saavuin Inarin kaamokseen viikko ennen sen loppua. Seisoimme terveyskeskuksen takapihalla katsomassa, kun aurinko nousi ensimmäisen kerran. Päivä piteni hitaasti. Testailin varusteita Ivalojoen jäällä -36 asteen pakkasessa. Hiihdin paljon UKK:n tuntureilla. Muita kulkijoita oli vähänlaisesti. Sää oli kylmä ja tuulinen. Erämaa tuntui jollain tavalla uhkaavalta. Etenkin avotunturissa whiteout saattoi nousta tyhjästä. Opin pitämään kompassia mukana lyhyelläkin hiihtolenkillä eksyttyäni kerran pahasti whiteoutissa ja harhailtuani tuntikausia nollanäkyvyydessä. Loppukuusta valon määrä alkoi lisääntyä ja aurinko näyttäytyä yhä useammin, eikä erämaakaan tuntunut enää yhtään uhkaavalta.

Helmikuu oli kaunein kuukausi. Reissasin paljon ympäri Lappia. Teimme hiihtoretken Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Yksi viikonloppu kului Pyhällä ja Korouomalla jääkiipeillen. Kävin myös hiihtämässä viime talven kotikonnuilla Suomen pohjoisimmassa erämaassa Kaldoaivissa. Islanti-retkikuntamme teki harjoitusretken Päijänteen jäällä. Tunsin itseni typeräksi matkustaessani suksipussini kanssa etelän loskiin Lappiin matkaavien hiihtolomalaisten keskellä. Tein kuitenkin myös monta hienoa hiihtoretkeä UKK:n tuntureilla. Mieleeni on jäänyt etenkin eräs päivystysvapaa helmikuun alussa, jonka vietin kokonaan avotunturissa hiihtäen. Oli täysikuu ja muistan ajattelleeni, että pastellinsävyjen värittämä tykkyluminen maisema on kuin jostain kornista Lappi-mainoksesta.

Maaliskuu alkoi viikon vaelluksella Käsivarren erämaassa. Valloitimme Haltin. Revontulia näkyi lähes joka ilta. Suurin osa vapaa-ajasta kului UKK:n tuntureilla, jossa tein useamman hienon viikonloppuvaelluksen. Ikimuistoisin näistä oli kovassa lumimyrskyssä tehty hiihtoreissu Lankojärven autiotuvalle, jossa majoituin ison ja äänekkään tšekki-porukan kanssa. Kävin myös ensimmäistä kertaa moottorikelkkasafarilla kollegojen houkuttelemana. Hauskaa, vaikkei kovin kehittävää touhua!

Huhtikuun sanotaan olevan Lapin paras hiihtokuukausi ja hankikannon puolesta se sitä olikin. Hiihtelin paljon erämaan puolella. Hienoin hiihto oli soolovaellukseni Sokostille. Innostuin myös leijahiihdosta, josta tuli tänä talvena trendilaji Ivalon lääkärikunnan keskuudessa. Päätin hankkia oman leijan. Pääsiäisenä teimme road tripin Jäämeren rannalle Norjaan, joten puolen vuoden tavoitteeni Suomessa oleskelua jäi lopulta paria viikkoa vajaaksi. Itsenäisyyspäivänä Koitajoella avattu Suomen talvivaelluskausi päättyi toissaviikonloppuiseen vaellukseeni itärajalla. Hiihtelin Raja-Joosepista rajavyöhykkeen reunaa tunnelmalliselle Kiertämäjärven autiotuvalle. Muita hiihtäjiä ei näkynyt missään ja ilmassa alkoi olla lopun tuntua. Istuin kynttilänvalossa kaminan räiskeessä Lapin kesää kuunnellen ja pohdiskelin kesän olevan yliarvostettu.

Urho Kekkosen kansallispuisto 8.2.

Lapin talvi ja sen myötä myös aikani Ivalossa lähestyy loppuaan. Retkikuntamme suuntaa loppuviikosta kohti Islantia ja aloittaa 11 päivän hiihdon yli Vatnajökull-jäätikön. Hiihdon jälkeen jään vaeltamaan Islantiin joksikin aikaa. Vaikka laukut on jälleen pakattu yhtä seikkailua varten, en hyvästele Lappia tältä vuodelta lopullisesti. Palattuani Suomeen toukokuun lopussa suuntaan vielä reiluksi kuukaudeksi pohjoiseen Utsjoen yöttömään yöhön. Ensi talvi kulunee jälleen Inarissa.

Kiitos talvi. Uusia lumia odotellessa!

Sokostin talvihuiputus

718-metrinen Sokosti on Urho Kekkosen kansallispuiston ja koko Itä-Lapin korkein tunturi. Tunturi sijaitsee kansallispuiston keskellä erämaaosassa, joten lähestymiseen on varattava useampi päivä. Sokostin huiputus on ollut tavoitteenani aina Ivaloon tulostani asti, olenhan ihaillut sen lumista huippua koko talven peruosan puolella treenaillessani. Viime viikonloppuna sain vihdoin järjestettyä neljän päivän vapaat hiihtoreissun toteuttamista varten. UKK:ssa on tullut tänä talvena tehtyä monta lyhyempää viikonloppureissua, mutta kovin syvälle erämaan puolelle en ole vielä ehtinyt. Kaikkiaan hiihtokilometrejä UKK:n lumilla on kertynyt yli 500 km, pääosin ahkion kanssa. Päälle tietysti vielä muualla tehdyt hiihdot, joten vetokunto alkaa pikku hiljaa olla kohdillaan. Hiihtokausi on juuri nyt parhaimmillaan, joten toivottavasti useampi satanen ehtii vielä kertyä ennen Islannin jäätiköille suuntaamista!

Helpoiten Sokostille pääsee Kiilopään hotellilta käsin, josta lähestymismarssin voi tehdä joko Suomunruoktun tai Lankojärven autiotuvan kautta. Suurin osa vaeltajista viettää väliyön jommassakummassa tuvassa ja jatkaa sitten Sokostin juurella olevalle Luirojärvelle. Luirolle voi kulkea toki myös lukuisia muita reittejä, esimerkiksi yksi tapaamani porukka oli lähtenyt Raja-Joosepista. Luirojärven tupa sijaitsee noin 5 kilometrin päässä Sokostin huipusta, joten se toimii "base campina" monelle Sokostin huiputtajalle. Koska alla on jo reilusti hiihtokilometrejä ahkion kanssa, otin tavoitteekseni hiihtää kerralla koko 35 kilometrin matkan Kiilopäältä Lankojärven kautta Luirojärvelle.

Kartanlukutauko tuvalla.

Arvelin tuvilla olevan huhtikuussa porukkaa ruuhkaksi asti, joten pakkasin ahkioon täyden retkikuntavarustuksen aikeenani majoittua kaikki yöt teltassa. Pääsin liikenteeseen vasta iltapäivästä, koska edellinen yö oli kulunut päivystyksen merkeissä. Päivä oli pilvinen ja Kiilopäältä lähtiessäni lämpömittari oli reilusti plussan puolella, joten hiihto-olosuhteissa ei ollut kehumista. Lankojärven kohdalla sää kirkastui hetkeksi, joten jatkoin suunnitellusti kohti Luiroa. Päivän kääntyessä iltaan taivaalta alkoi kuitenkin sadella räntää, ja suksien ja ahkion pohjaan kertyneen parin senttimetrin lumikerroksen ansiosta pitoa alkoi olla hieman liikaa. Luirojärven sauna houkutteli räntäsateen kastelemaa hiihtäjää, mutta 5 kilometriä ennen Luiroa menetin hermoni suksilla lumikenkäilyyn ja päätin pistää teltan pystyyn.

Sokostin huippu.

Aamu sarasti onneksi huomattavasti edellistä päivää kirkkaampana. Hiihtelin Luiron tuvalle lounastamaan, mutta ruokataukoni aikana taivas peittyi pilviin ja alkoi pyryttää lunta. Onneksi tuvalle sattui mukava juttukaveri, joten iltapäivä kului leppoisasti sään kirkastumista odotellessa. Useamman tunnin odottelun jälkeen lumisade loppui ja pilvien välistä alkoi pilkotella sinistä taivasta. Vaikka kello oli jo yli viisi, päätin lähteä kevyellä päivävarustuksella kohti Sokostin huippua.

Hiihtelin Luirojärven yli kohti kaukana siintävää Sokostia, joka erottui koko ajan paremmin pilvien seasta. Korkeuseroa tuvalta huipulle kertyy yli 400 metriä noin viiden kilometrin matkalla. Koska lunta oli satanut parissa päivässä paljon ja keli oli ollut tyyni, rinteessä oli paikoin irtolunta jopa puoleensääreen. Edeltävien päivien lämpimät kelit lisäsivät osaltaan lumivyöryriskiä. Turvallista reittiä sai siis vähän hakea. Muutamassa kohdassa alkoi ihan rehellisesti sanoen pelottaa ja mielessä kävi jopa takaisinkääntyminen irtolumen määrän alkaessa olla jo todella riskirajoilla. Olin ainut ihminen 5 kilometrin säteellä, joten turhien riskien ottaminen ei ollut järkevää. Lumivyöryt ovat todellinen vaara myös Suomen tuntureilla liikuttaessa ja lumivyöryonnettomuuksissa on kuollut ihmisiä myös kotimaamme rinteillä. Kokemattoman ei siis kannata lähteä kokeilemaan onneaan jyrkkiin lumiseinämiin!

Lopulta onnistuin löytämään kivikon kautta jota kuinkin turvallisen reitin huipulle. Vaikka matkalla ylös lunta pyrytteli aika ajoin, huipulle tullessa sää oli kirkastunut ja näkymät komeat. Huipulla oleva rajamiesten viestintää varten rakennettu Soneran masto oli lumen peitossa, joten hetken jo ajattelin olevani väärällä tunturilla. Asianmukaiset somepäivitykset piti tietenkin tehdä, erämaasta kun harvemmin löytää 4G-verkon. Alas löytyi hieman nousureittiä turvallisempi rinne. Sainkin lasketella alas auringonlaskuun täydellisessä puuterilumessa, jossa tunturisuksellakin sai tehtyä varsin tyylikkäitä tellukäännöksiä.

Näkymiä Sokostin huipulta.

Palasin illansuussa huiputusretkeltäni Luirolle, jossa odotti lämmin sauna. Majoitun yön "Luirojärven Hiltonissa" autiotuvan puolella. Luirojärven rannalla sijaitsevat myös Kuuselan vuokratupa sekä Rajankämppä, joissa majaili muutama seurue. Autituvan puolella sen sijaan majoittui yllätyksekseni lisäkseni vain yksi hiihtäjä. Tämä oli positiivinen yllätys, sillä olin olettanut kaikkien tupien olevan huhtikuussa viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tupakaveriksi sattui onneksi mukava Koilliskairaa vuosikymmenten ajan kiertänyt vaeltaja, jolta sai erinomaisia reittivinkkejä tuleviin UKK:n reissuihin!

Luiron legendaarinen sauna oli jälleen maineensa veroinen!

Seuraavana yönä pakkanen laski -20 asteen paremmalle puolelle ja sää kirkastui. Hankikanto oli niin hyvä, että päätin käväistä vielä avotunturin puolella ja majoittua yön maastossa. 4 päivän reissun päätteeksi hiihtelin Luirolta Suomunruoktun kautta kulkevaa leveää huoltouraa pitkin Kiilopäälle. Kaikkiaan hiihtomatkaa kertyi reilut 85 kilometriä. Hiihto luisti ja 30 kilometrin päivämatkatkin taittuivat täydessä lastissa olevan ahkion kanssa kevyesti. Talven treenit eivät siis ole menneet hukkaan! Yksin vaeltaessa työmoraali on kovempi kuin kaverien kanssa liikkuttaessa, joten usein tulee tehtyä pidempää päivää ja makoiltua vähemmän. Maaliskuun Haltin reissulla etenemistahtia söi tietysti myös lähtöpäivänä iskenyt flunssa.

Soolovaelluksessa on toki omat riskinsä, etenkin talvella erämaassa liikuttaessa. Itse olin varautunut mahdollisiin tapaturmiin ja muihin ongelmiin SPOT-lähettimellä. Kuten aiempi Haltin reissumme osoitti, SPOT on "aavistuksen" epäluotettava täällä pohjoisilla leveyksillä. Jatkossa tulenkin käyttämään vaelluksillani Garminin inReach Exploreria, jonka voitin vastikää Varuste.netin järjestämästä kilpailusta. Huikean hyvä tuuri, koska olin juuri suunnitellut kyseisen laitteen tilaamista! Kiitos voitosta kuuluu itse asiassa juuri SPOT:lle, koska kilpailun voitto tuli sen toimintahäiriöistä kertovalla tarinalla.

Huoltoura Suomunruoktun kautta oli leveässä kunnossa.

Kotimatkaa valaisi kuutamo.

Koilliskairan hiihtovaelluskauden viimeiset viikot alkavat olla käsillä, olivathan joet jo varsin sulassa kunnossa. Huhtikuun aikana olisi tarkoitus ennättää tehdä päiväreissujen ohella ainakin vielä yksi parin yön vaellus UKK:ssa. Nyt kuitenkin kohti Pohjois-Norjaa! Saan pääsiäiseksi vieraaksi kavereita etelästä, jotka ovat asettaneet tavoitteekseen Ivalon pirskahtelevaan yöelämään tutustumisen ohella Artiksella käynnin ja Jäämeressä uimisen. Missä sitten kulkee Arktiksen raja? Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulimme siihen johtopäätökseen, että ainakin +10 °C isotermin pohjoispuolella sijaitsevat alueet ovat Arktista. Suuntaamme siis viikonloppuna retkeilemään Jäämeren rannalle viime vuoden reissuilta tuttujen Berlevågin ja Gamvikin maisemiin.