Ärsyttävät tupakaverit

Hanhikosken autiotupa (Koitajoki).

Suomen autiotupajärjestelmä on maailman mittakaavassakin täysin ainutlaatuinen. Vaeltaja pystyy majoittumaan keskellä erämaata ilmaiseksi kaikille avoimissa, valtion julkisin rahoin ylläpitämissä mökeissä, joista löytyy kaikki tarvittava kaasusta polttopuihin. Autiotuvissa majoittumiseen liittyy Metsähallituksen virallisten ohjeiden ohella myös eräitä kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä, autiotupaetiketti. Kaikki eivät sääntöjä tai etikettiä kuitenkaan noudata, kuten olen vuosien varrella ja aivan viime viikkoinakin erämaassa liikkuessani saanut huomata. Seuraavaksi kooste kymmenestä itsessäni eniten ärsytystä herättävästä autiotuvan käyttäjästä.

Hahmot ovat karrikoituja versioita tai yhdistelmiä todellisista autiotuvilla kohtaamistani henkilöistä, eivätkä siis viittaa suoraan kehenkään olemassa olevaan ihmiseen. Teksti on kirjoitettu muutenkin täysin pilke silmäkulmassa.

1. Sottapytty

Sottapytty on yksi ärsyttävimmistä tupamajoittujista. Erityisesti pitkän päivän päätteeksi siivottomassa kunnossa olevalle tuvalle raahautuessa ja tyhjän puulaatikon toivottaessa väsyneen matkaajan tervetulleeksi tämän tupakävijätyypin kiroaa helposti alimpaan helvettiin. Sottapytty jättää pöydälle muruja ja ruokatahroja. Kamiinan lämmityksessä lattialle kertyviä roskia hän ei näe tarpeelliseksi siivota, tuhkien tyhjentämisestä puhumattakaan. Hän ei myöskään arkaile työntää kamiinaan esimerkiksi foliolla päällystettyjä retkiruokapusseja ja muuta palamatonta roskaa. Kyllähän joku ne sieltä raivaa! Sottapytty polttaa usein visiittinsä aikana puulaatikon tyhjäksi, eikä vaivaudu pilkkomaan tilalle uusia puita, koska olisihan tämä nyt aivan liian raskas ponnistus. Sottapytyt liikkuvat erämaissa sekä lihasvoimin että moottoriavusteisesti, mutta havaintojeni mukaan kuuluvat ehkä aavistuksen useammin jälkimmäiseen ryhmään.

Siivoa jälkesi ja täytä puulaatikko lähtiessäsi. Kiehisiä on myös hyvä vuolla seuraavaa tulijaa varten.

Kuonjarjoen autiotupa (Käsivarsi).

2. Tuvanvaltaaja

Kirjoitin pari vuotta sitten blogissani eräästä todella törkeästä autiotuvan valtauksesta. Aivan näin räikeisiin tapauksiin onneksi harvoin törmää, mutta tuvanvaltaajia tapaa silti säännöllisin väliajoin. Tuvanvaltaaja on levittänyt varusteensa ilmavasti kamiinan ympärille kuivumaan saapuessasi likomärkänä iltahämärässä tuvalle, eikä tee elettäkään tehdäkseen tilaa tavaroillesi. Tuvanvaltaaja valtaa myös laverilta vähintään kolmen hengen levyisen tilan itselleen ja varusteilleen, jotka ovat liian hienoja lattialla säilytettäväksi. Mikäli huomautat tuvanvaltaajalle tarvitsevasi hieman tilaa, hän saattaa närkästyä ja ilmoittaa: "Minä olin täällä ensin".

Anna tilaa uusille tulijoille. Viimeiseksi tulleilla on etusija yöpyä.

3. Niksi-Pekka

Niksi-Pekka ei varsinaisesti riko mitään sääntöä, mutta on muuten todella ärsyttävä tapaus. Niksi-Pekkaa vaivaa pakottava sisäsyntyinen tarve päteä. Usein Niksi-Pekka on itseäsi selvästi vanhempi ja kokeneempi vaeltaja. Aluksi olet mielissäsi saamistasi vinkeistä. Niksi-Pekan mielestä vaelluskenkäsi ovat liian lähellä kamiinaa kuivumassa. "Missä voi sulaa, siinä nahka palaa", hän opastaa.  Niksi-Pekalla on myös sananen sanottavana ruokavalinnoistasi ja kasvisruokavaliosta yleisesti. Niksi-Pekka tarkkailee tiivisti, kun sytytät kaasukeittimen. Jos nostat kattilan sekunniksikin pois liedeltä kokkaamisen lomassa, hän syöksyy sammuttamaan hanan, koska kaasua ei saa tuhlata. Pikkuhiljaa ärsytyskertoimesi alkavat nousta ja alat epäillä Niksi-Pekan bongailevan tarkoituksella virheitäsi. Tuntiessasi Niksi-Pekan hengityksen niskassasi kamiinaa sytyttäessäsi huomaatkin käsiesi tärisevän.

Kokemattomampia on aina syytä neuvoa, mutta suoranainen päteminen ei liene tarpeellista.

4. Tunturisaarnaaja

Tunturisaarnaaja on usein esimerkiksi jonkin poliittisen tai uskonnollisen liikkeen kannattaja, joka kokee tarpeelliseksi julistaa aatemaailmaansa myös muille. Hän ohjaa innokkaasti keskustelua politiikkaan tai uskontoon, eikä häpeile tyrkyttää omia näkemyksiään ainoina oikeina tapoina nähdä maailma. Mikäli sattumalta olet asiasta hyvin jyrkästi eri mieltä, tunnelma kiristyy helposti, ja valmiiksi pieni autiotupa alkaa tuntua entistäkin ahtaammalta.

Politiikka ja uskonto on parempi rajata autiotupakeskustelujen ulkopuolelle.

Kiertämäjärven autiotupa (Urho Kekkosen kansallispuisto).

5. Ylisosiaalinen

Ylisosiaalinen ei ymmärrä ajatusta, että jotkut tulevat vaellukselle etsimään rauhaa ja hiljaisuutta. Ylisosiaalinen on äärimmäisen kova puhumaan ja kyselemään, eikä kestä hetkeäkään tupaan laskeutuvaa hiljaisuutta. Hän ei kaihda menemästä kysymyksissään myöskään henkilokohtaisuuksiin. Siinä vaiheessa, kun olet käynyt illan aika läpi kaiken ammatistasi parisuhdestatukseesi ja kysymystulva vain jatkuu, alat harkita vakavasti telttamajoitukseen siirtymistä.

Tupakaverien kanssa käydyt keskustelut ovat vaelluksen suola, mutta kovin henkilokohtaisia asioita ei kannata kysellä, ellei keskustelu sitten spontaanisti ajaudu siihen suuntaan.

6. Haamu

Haamu liikkuu erämaissa jättämättä autiotupien vieraskirjoihin mitään merkintää vierailustaan. Reittisuunnitelmansa kysymistä hän pitää liikana uteliaisuutena, eikä ole valmis jakamaan tätä tietoa kenenkään kanssa.

Vieraskirjoihin on hyvä kirjoittaa nimensä ja minne päin on seuraavaksi suuntaamassa ihan turvallisuussyistä.

7. Mökkeilijä

Mökkeilijä viihtyy usein lähellä asutusta sijaitsevilla autiotuvilla. Hän majoittuu autiotupaan häpeilemättä useammaksi päiväksi, jopa viikoiksi. Mukana saattaa olla esimerkiksi kalastus- tai metsästysvehkeet. Mitäpä sitä nyt suotta maksamaan kalliista vuokramökeistä, kun Metsähallituksen piikkiin voi mökkeillä ilmaiseksi!

Autiotuvat on tarkoitettu tilapäiseen levähtämis- ja yöpymiskäyttöön (1-2 vrk).

Kuoppilasjärven autiotupa (Paistunturin erämaa).

8. Kelkkailija

Kelkkailija hurauttaa autiotuvan pihaan kelkalla tai mönkijällä. Turha liikkua lihasvoimin, kun kelekallakin pääsee! Kelkkailija saattaa kuulua esimerkiksi viikonlopuksi tunturiin rentoutumaan lähteneeseen paikalliseen poikaporukkaan, joiden kelkkojen tavaratilat on lastattu täyteen alkoholipitoisia nautintoaineita. Poistuessaan he jättävät ahkioosi lahjukseksi Sandelsin, ettet vahingossa kerro kellekään heidän aikoneen majoittua tuvassa.

Autiotupa on tarkoitettu jalkaisin, hiihtäen tai muulla tavoin omin voimin liikkuvien yöpymiskäyttöön. Muulla tavoin liikkuvat voivat käyttää tupaa vain päiväkäytössä.

9. Päivätuvan asukki

Päivätuvan asukin löydät sivakoidessasi aamutuimaan läheiselle päivätuvalle aikeenasi keitellä sumpit. Saapuessasi löydätkin täyden tuvan, jossa päivätuvan asukki kumppaneineen vasta heräilee kaikki varusteensa ympäri tupaa levittäneenä. Erityisen usein tämän yksilön tapaa Urho Kekkosen kansallipuistossa Rautulammen ja Niilanpään päivätuvilla. Useimmiten kyseessä ei vaikuta olevan minkäänlainen hätämajoittuminen.

Päivätuvissa saa majoittua vain poikkeustapauksessa.

10. Tunturifilosofi

Tunturifilosofi on usein yksin liikkuva vaeltaja, joka on kokenut erämaassa liikkuessaan herätyksen ja haluaa jakaa ajatuksensa myös muiden kanssa. Hän päättää kirjoittaa vieraskirjaan useamman sivun mittaisen paatoksellisen manifestin. Ajatukset voivat olla sinänsä aivan mielenkiintoisia, mutta mieleen hiipii väistämättä, oliko tämä vieraskirjan viimeisten sivujen täyttämisen arvoista.

Kirjoita vieraskirjaan nimesi, havaintosi ja seuraava kohteesi. Pidemmät pohdinnot on parempi jättää johonkin muuhun foorumiin.

Säännöt löytyvät jokaisen tuvan seinältä.

Ohje autiotupien käyttöön
(Lähde: luontoon.fi)

1. Autiotupa on tarkoitettu jalkaisin, hiihtäen tai muulla tavoin omin voimin liikkuvien yksityishenkilöiden tilapäiseen levähtämis- ja yöpymiskäyttöön (1 - 2 vrk). Muulla tavoin liikkuvat voivat käyttää tupaa vain päiväkäytössä. Suurten ryhmien toivotaan käyttävän yöpymiseen omia telttoja tai varaustupia.

2. Autiotupien käyttö yöpymiseen ei ole matkailun liiketoiminnassa sallittua, mutta tupaa voidaan käyttää taukopaikkana Metsähallituksen luvalla. Liiketoiminnassa asiakkaiden yöpymiseen tulee käyttää varaus- ja vuokratupia tai yksityisiä majoituspalveluja.

3. Osalla tuvista on paikanpäällä tupakohtainen kansio. Tutustu kansion sisältöön. Se opastaa tuvan ja sen laitteiden käytössä. Kansiossa on myös hyödyllistä retkeilytietoa.

4. Tarkista tulisijan kunto, ennen kuin sytytät tulen. Käytä polttopuuta säästäen. Jos tuvalla on kaasukeitin, tutustu sen ohjeeseen ennen keittimen käyttöä.

5. Jos tuvan vedenottopisteen veden laatua tarkkaillaan säännöllisesti, siitä ilmoitetaan tupakansiossa ja kohteella terveysviranomaisen lausunnolla. Muu käyttövesi ja luonnonvedet suositellaan keitettäväksi ennen käyttöä juomavedeksi.

6. Anna tilaa uusille tulijoille, viimeiseksi tulleilla on etusija yöpyä. Älä häiritse muita tuvan käyttäjiä. Tupakointi sisätiloissa on kielletty! Tarkista etukäteen, saako tupaan tuoda lemmikkieläimiä.

7. Noudata tuvan jäte- ja kierrätysohjeita. Polta vain puhdas paperi. Maatuvat jätteet voit laittaa kompostiin tai kompostikäymälään. Vie muut mahdolliset jätteet lähimpään ekopisteeseen.

8. Kirjoita vieraskirjaan nimesi, havaintosi ja seuraava retkikohteesi.

Grönlannin yli: miksi ja miten?

Vatnajökull 2017.

En oikein muista, milloin aloin haaveilla Grönlannin yli hiihtämisestä. Retkikuntahiihdosta kiinnostuin kuitenkin vuonna 2013, kun joensuulainen kollega ja tuolloinen Joensuun ladun puheenjohtaja Eero Oura hiihti Etelänavalle. En vielä tuolloin haaveillut itse lähteväni hiihtämään jäätiköille, mutta joskus vuoden 2015 aikana ajatus Grönlannin ylihiihdosta lienee syntynyt. Sen muistan ainakin, että Korpijaakon talvivaelluskurssilla Iso-Syötteellä tammikuussa 2015 sanoin esittelykierroksella tavoitteenani olevan Grönlanti (ei luultavasti oikeasti ollut). Tuota ennen talvireissuni olivat olleet lähinnä helppoja tuvalta tuvalle -vaelluksia. Kurssilla opettelimme talvivaelluksen perustaidot ja majoituimme teltoissa Toraslammen jäällä. Viereisellä autiotuvalla majoittui tuolloin hiihtoporukka, joka kysyi treenaammeko jotain tiettyä reissua varten. Muistan heittäneeni, että Grönlantiin tässä treenataan, olettaen heidän kyllä tajuavan kyseessä olevan pelkkä läppä. Nyt kolme vuotta myöhemmin löydän itseni sanomasta tuon ihan vakavissani.

Grönlanti on ollut itselleni useamman vuoden se "the retkikunta". Voisipa jopa sanoa, että kaikki aikaisemmat hiihtoni ovat olleet jollain tasolla harjoittelua sitä varten. Vuoden 2018 pääprojekti on ollut selvillä jo toissavuodesta alkaen. Ankarat avotunturit on suunnittellut naisretkikunnan organisointia Grönlantiin kevääksi 2018 jo vuosikausia. Kun kuulin Teirasvuon Ninan astuneen projektin johtoon 2016 loppuvuodesta, ilmoitin minut voivan laskea mies - tai nais - vahvuuteen. Retkikunta on kokoontunut useampaan otteeseen kesän 2017 perustamiskokouksen jälkeen ja kokoonpano on hieman elänyt vuoden varrella.

Logon suunnittelu ja toteutus: Fredrik Pelin.

Kasassa on nyt kuitenkin kuuden naisen tiimi. Lähes kaikkien kanssa olen hiihtänyt ennenkin ja loppujenkin kanssa olen tullut tutuksi Suomen Arktisen Klubin illanistujaisissa. Telttaparini Fridan kanssa teimme vuonna 2016 kolmen viikon retkikunnan Huippuvuorilla saman teltan jakaen, joten yhteistyö sujuu varmasti tälläkin kertaa saumattomasti. Kuukausi on pitkä aika, mutta onneksi kasassa on hyvä tiimi! Itse toimin retkikunnan lääkärinä. Porukan esittely löytyy blogistamme: http://www.avotunturit.fi/nice-gronlanti-2018/

Grönlannin ylitys on arktisen hiihtovaelluksen klassikko ja eräänlainen "must do". Tavoitteena on hiihtää jäätikön yli lännestä itään, Kangerlussuaqista Isortoqiin. Matkan välietappina toimii 80-luvulla hylätty amerikkalainen tutka-asema DYE2, joka hiljalleen uppoaa jään uumeniin. Reitin korkein kohta on noin 2500 metrissä lakijäätiköllä. Joka päivä hiihdetään 9-10 tuntia muutamaa lepopäivää lukuun ottamatta. Hiihtomatkaa kertyy kaikkiaan 570 kilometriä. Aikaa tästä selviytymiseen on varattu kuukausi. Koko tuo aika ollaan ja eletään jäätiköllä teltoissa majoittuen lämpötilan voidessa laskea jopa -35 asteen pakkaslukemiin. Retkikunta toteutetaan tukemattomana ilman ulkopuolista apua eli kaikki varusteet kuljetetaan mukana itse alusta loppuun saakka. Jokainen vetää perässä kahta ahkiota, joiden yhteispaino on tarkoitus saada alle 75 kiloon. Ankaraa grammanviilausta on siis luvassa!

Valmistelut ovat jo täydessä vauhdissa. Viime viikonloppu kului Saimaan jäällä pari yötä kestäneellä harjoitusleirillä. Jatkossa lisää juttua retkikuntaan treenaamisesta ja muusta valmistautumisesta.

Nepal Vol 3: Baruntse

Baruntse

Tässä se nyt vihdoin ja viimein tulee: marraskuisen Nepalin matkakertomuksen viimein osa. Jostain syystä Inarin tunturit ovat houkutelleet viime aikoina tietokoneen ruutua enemmän. Matkakertomuksen edellinen osa päättyi Mera Peakin perusleiriin laskeutumiseen onnistuneen akklimatisoitumisnousun jälkeen. Perusleirissä 5100 metrissä vietetyn lepopäivän jälkeen jatkoimme lähestymismarssiamme kohti Baruntsea. Laskeuduimme Hinkun laakson puolelta syrjäiseen Baruntsen laaksoon. Jos Hinkun laaksoa voi luonnehtia rauhalliseksi esimerkiksi Khumbuun verrattuna, Baruntsen ympäristö on jo suoranaista erämaata. Polun varrella ei ollut muutamaa pressukattoista kivihökkeliä kummoisempaa infrastruktuuria, eikä sen enempää paikallisia kuin vaeltajiakaan näkynyt missään. Olimme selvästi saapuneet Nepalin vähemmän kuljetuille poluille. Maisemat olivat huikeat kulkiessamme kohti laakson perällä siintävää Barunsea.

Retkikuntaamme oli jo reissun alusta asti vainonnut hengitystieinfektioepidemia, joka oli levinnyt puolentoista viikon aikana yli puoleen porukasta. Retkikunnassa eletään äärimmäisen tiivissä yhteisössä, joten tautien leviämistä on lähes mahdotona estää. Reissun alkupuolella tautiin sairastuneet olivat onneksi jo ehtineet alkaa toipua matalimmissa korkeuksissa kuljettaessa, mutta noustuamme pysyvästi 5000 metrin yläpuolelle, ongelmat alkoivat. 5000 metrin korkeudessa happea on enää puolet merenpinnan tasosta ja olen saanut monta kertaa todeta, ettei mikään parane noissa korkeuksissa. Jos saat vaikkapa haavan sormeesi, voit olla varma, ettei se tule parantumaan ennen hapekkaampaan ilmaan laskeutumista. Telttamajoitus ja öisin reilusti pakkasen puolelle laskenut lämpötila ei myöskään varsinaisesti edesauttanut hengitystieinfektiosta toipumista.

Baruntsen laakson kuumin menomesta eli toinen kahdesta "teetuvasta".

Kaksi hengitystieinfektion runtelemaa retkikunnan jäsentä alkoikin olla Mera Peakin perusleiristä lähdettyämme niin huonossa hapessa, että oli selvää etteivät he pysty jatkamaan korkeammalle. Edessä oli reissumme ensimmäinen helikopterievakuointi pois vuoristosta. Ensimmäisenä päivänä evakuointikopterilla ei kuitenkaan ollut asiaa paikalle pilvisen sään vuoksi. Onneksi seuraavana päivänä kopteri pääsi noutamaan sairastuneet Kathmanduun ja retkikuntamme jatkoi matkaa kahta kiipeilijää vajaampana.

Blogia pidempään seuranneet osaavat varmasti jo arvata, kuuluinko retkikuntamme sairastuneeseen vai terveeseen puolikkaaseen. Vaikka olen töissä päivittäin tekemisissä infektiopotilaiden kanssa, kotioloissa olen suhteellisen harvoin sairaana. Sen sijaan pidemmillä reissuilla jonkin asteiseen infektioon sairastuminen tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Luultavasti kova fyysinen rasitus yhdistettynä lyhyeen palautumisaikaan ja kylmään ilmaan ovat liikaa immuniteetilleni. Aiemmista reissuta muun muassa Huippuvuorten retkikunnan vedin pahassa yskässä ja sinuutissa, Mera Peakin, EBC:n, Haltin ja Denalin keukoputkentulehduksessa.

En siis ollut erityisen yllättynyt, kun Mera Peakin yläleiristä perusleiriin laskeutuessa keuhkoputkissa alkoi tuntua tuttua poltetta, joka muuttui pian limaiseksi yskäksi. Korkealla syrjäisillä vuoristoalueilla liikkuttessa antibioottihoito kannattaa aloittaa melkeinpä infektioon kuin infektioon mahdollisimman nopeasti, eikä jäädä arpomaan, onko kyseessä viruksen vai bakteerin aiheuttama tauti (viruksiinhan antibiootit eivät tunnetusti tehoa). Niinpä aloitin antibioottikuurin lähes heti hengitystieoireiden ilmaantumisen jälkeen. Siitä ja rauhallisesta vaellustahdista huolimatta yskä kuitenkin vain paheni kolmen päivä vaelluksemme aikana kohti Baruntsen perusleiriä.

Sairastuneiden retkikuntamme jäsenten helikopterievakuointi käynnissä.

Tunnelmaa laski myös perusleiriin nousua edeltävänä yönä tapahtunut välikohtaus. Illan hämärtyessä sherpat kantoivat leiriimme Baruntselta huonossa kunnossa olevan tajuttoman kiipeilijän. Kukaan ei osannut kertoa, miten korkealta hänet oli tuotu alas, mutta tilanne näytti pahalta. Retkikuntamme johtaja Dani arveli, ettei kiipeilijä selviä aamuun, eikä evakuointikopteri pääsisi paikalle aiemmin. Dani aloitti kuitenkin deksametasonihoidon, otti käyttöön Gamow bagin ja uhrasi retkikuntamme viimeisen happipullon (toinen pullo menetettiin jo aiemmin Mera Peakilla aivoödeemaan sairastuneen hoidossa).

Kuin ihmeen kaupalla hoito auttoi sen verran, että aamun sarastaessa kiipeilijä saatiin evakuoitua kopterilla Kathmanduun. Jälkikäteen kuulimme hänen toipuneen. Menetettyä happipulloa sen sijaan ei lupauksista huolimatta koskaan korvattu, joten jouduimme jatkamaan ylemmäs kokonaan ilman lisähappea. Dani kertoi 500 dollarin happipullon jäävän hänen itsensä maksettavaksi, koska hän oli tehnyt päätöksen sen käytöstä. Toisaalta hän oli todennäköisesti pelastanut ihmishengen. Vaikka olen nähnyt kymmeniä vuoristotautitapauksia vuosien varrella, tämä oli ensimmäinen oikeasti lähes fataali. Tapaus toimikin eräänlaisena herättäjänä ja vaikutti päätöksentekooni reissun edetessä - ja tulee varmasti vaikuttamaan siihen jatkossakin. On kuitenkin eri asia tiedostaa teoreettisella tasolla vuoristotaudin voivan tappaa kuin nähdä konkreettisesti ihmisen olevan kuolemassa siihen.

Perusleiri. Messiteltta keskellä.

Matkamme jatkui perusleiriin 5300 metriin. Baruntsen juurelle pystytetty perusleiri sijaitsi kauniilla paikalla vuorten ympäröivän valtavan moreenilaakson keskellä jäätikköjärven rannalla. Laaksossa majaili lisäksemme ainoastaan yksi kiipeilytiimi. Alkumatkasta pidetyn kireän tahdin vuoksi saavuimme perusleiriin kolme päivää aikataulusta etuajassa. Edessä oli pakollinen kolmen päivän lepotauko, koska sherpat kieltäytyvät jatkamasta ylemmäs vuorelle ennen Laman paikalle saapumista ja buddhalaisten siunaustilaisuutta, Pujaa. Sherpat ovat hartaita buddhalaisia ja uskonnolliset traditiot ovat heille tärkeitä, joten odotimme Laman saapumista mukisematta. Oman toipumiseni kannalta ylimääräinen lepo oli sitä paitsi vain hyväksi.

Lepopäivät kuluivat rennoissa merkeissä messiteltassa teetä (ja Tangia) tankaten sekä teltoissa makoillen. Olimme jokainen saaneet perusleirissä omat teltat aiempien telttaparien sijaan, joten tilaa oli ruhtinaallisesti. Lueskelin puhelimeen lataamiani Kuukausiliitteitä ja kuuntelin musiikkia. Messitelttaan oli viritelty aurinkopaneelit, joka mahdollisti kameroiden ja kännyköiden lataamisen. Perusleirin pihalta löytyi myös telttasuihku, joka toimi pään yläpuolelle kiinnitettävästä vesipussista vettä laskemalla. Yöt olivat kylmiä ja lämpötila laski reilusti pakkasen puolelle. Auringon noustua ympäröivien vuorten takaa lämpöasteet nousivat kuitenkin nopeasti plussalle. Joka aamu herätessä kuulin telttaani, kuinka pääsherpamme Jangbu lausui rukouksen jumalilleen. Odottelin auringonsäteiden tavoittavan huurteen kuorruttaman telttani ennen kuin kömmin ulos makuupussista aamiaiselle messitelttaan.

Elämää messiteltassa.

Base camp. Etualalla oma "kotini".

Kolmen päivän odottelun jälkeen Lama saatiin paikalle ja sherpat rakensivat perusleirin laidalle alttarin Pujaa varten. Kiipeilyvarusteet kasattiin yhteen kasaan ja Lama siunasi ne sekä koko yläilmoihin suuntaavan retkikunnan. Lähtökohtaisesti pyrin välttämään ateistina kaikenlaisia uskonnollisia tapahtumia, mutta kuten mainittu, sherpoille koko retkikunnan siunaaminen on tärkeää ja tätä toivetta tulee kunnioittaa. Parin tunnin pituinen seremonia sisälsi paljon rukouksia, laulua ja suitsukkeiden polttelua. Lopuksi nautittiin alttarille kasattuja herkkuja ja myös uhrilahjaksi asetettu viskipullo lähti kiertoon. Hieman Suomen jumalanpalveluksia hilpeämpi meininki!

Puja käynnissä. Lama ja avustajat alttarin edessä.

Pujaan kuului myös naamojen maalailua jauhosekoituksella.

Seuraavana päivänä matka ylemmäs kohti 6100 metrissä sijaitsevaa ykkösleiriä oli vihdoin valmis alkamaan. Osa sherpoista lähti ylös edeltä fiksaamaan kiinteitä köysiä reitille. Lähdimme liikenteeseen aamuvarhaisella nousten moreenirinnettä ylös jäätikön reunalle. Reitti vajaaseen 6000 metriin oli melko tasaista jäätikkönousua, mutta tätä seurasi kiinteillä köysillä varmistettu teknisempi osio. Pakkasessa nukkuminen yli 5000 metrin korkeudessa ei ollut parantanut vointiani juurikaan useamman päivän levosta huolimatta, joten katsoin parhaaksi palata lepäilemään alemmas perusleiriin vielä yhdeksi lisäpäiväksi. Muut tiimistämme jatkoivat ykkösleiriin 6100 metrin korkeuteen.

Seuraavana päivänä olotila ei ollut yhtään parempi, mutta pakkasin silti kamani ja lähdin yrittämään ylempään leiriin. Leirin alapuolella sijaitseva 150 metrinen jumarin avulla noustava jääseinämä teki hieman tiukkaa, mutta lopulta saavuin leiriin hieman ennen auringonaskua. Leiri sijaitsi suurella tasanteella railojen halkoman jäätikön keskellä. Muut olivat jo ehtineet tehdä akklimatisoitumisnousun kakkosleiriin 6400 metriin ja olivat lepäilemässä ykkösessä saapuessani.

Nousemassa kohti 1. leiriä.

Jyrkempi osio alkamassa.

Jumarointia kiinteitä köysiä pitkin.

Jumariosuuden loppu.

Olotila ykkösleiriin saapuessa oli sen verran heikko, että aloin katua sinne nousua. Yskiminen aiheutti vihlovaa kipua kylkeen ja henki kulki muutenkin huonosti. Aurinko oli kuitenkin jo laskemassa ja pakkanen kiristymässä, joten alaskaan ei ollut enää järkeä lähteä - etenkin kun olin juuri raahannut kamani makuupussia myöten ylös. Päätin siis majoittua yläleiriin.

Yli 6000 metrissä vietetyn yön aikana edellisenä päivänä alkanut kylkikipu vain paheni ja aloin epäillä yskineeni kylkiluuni poikki. Konsultoin aamulla telttakaveriani sisätautilääkärikollega Clarea, joka oli sitä mieltä, että on parempi suunnata suosiolla alaspäin. Myös Dani oli samoilla linjoilla. Olin syönyt antibiootteja kohta viikon verran ilman mitään vastetta. Jos tilanne huononisi entisestään, saattaisin olla kohta samassa tilanteessa kuin Danin aiemmin pelastama kiipeilijä. Lisähappea ei tosin olisi tällä kertaa sattuneista syistä käytettävissä. Totesin homman alkavan mennä liian riskialttiiksi. Toivotin onnea muulle porukalle ja lähdin laskeutumaan sherpan kanssa jäätikön halki perusleiriin. Muut suuntasivat kohti kakkosleiriä valmistautumaan seuraavan yön huiputukseen.

Maisemaa 1. leiristä.

1. leirin telttoja ja vessa.

Laskeutuminen perusleiriin 800 metriä alemmas osoittautui varsin hyväksi päätökseksi ja perille saapuessani olin harvinaisen onnellinen edessä olevista lepopäivistä. Seuraavat pari päivää makoilin teltassani autiossa perusleirissä sherpojen huolenpidossa. Ruuat ja tee tarjoiltiin telttaan asti messiteltan sijaan ja vähän väliä joku oli kyselemässä vointiani. Tiesin tiimini lähtevän huiputtamaan jo seuraavana yönä, joten tähyilin koko aamun tiivisti huippua kohden. Liikettä ei näkynyt ja hieman ennen puoltapäivää sakea pilvimassa peitti koko vuoren sisäänsä. Iltapäivän mittaan myös perusleirissä alkoi sadella lunta. Ei mikään kovin kummoinen huiputussää. Kuulin sherpojen puhelevan radiopuhelimiin kiivaasti, mutta kysyessäni, miten muilla menee, sain vastaukseksi pelkkää olkapäiden kohauttelua. Jotain vaikutti kuitenkin olevan tekeillä.

Arvelin muiden tulevan alas puoliltapäivin seuraavana päivänä. Iltapäivä oli jo pitkällä kun kuulin vihdoin Claren ja Itävaltalaisen pariskunnan Iriksen ja Dagobertin huutelevan nimeäni leirin pihalla. Kaikki kolme olivat päässeet huipulle ja tarjoilivat sen kunniaksi huiputussnapsit. Huipulle yrittäneestä porukasta lisäksi australialainen retkikuntamme seniori Peter ja itävaltalainen triathlonisti Jakob olivat huiputtaneet. Kolme muuta huiputtamaan lähteneistä oli joutunut kääntymään takaisin 7000 metrin tietämillä.

Retkikuntamme kiinalaisedustajan Mr. Wang oli saanut huiputusyönä pahan vuoristotaudin ja hänet oli jouduttu kantamaan alas 7000 metristä. Illan korvilla kiukusta puhiseva Dani saapuikin perusleiriin sherpojen ja Wangin kanssa. Ilmeisesti kääntymiskäskyä oli viivytetty liian kauan ja tilanne oli ehtinyt siksi pahaksi. Dani oli törmännyt laskeutuessaan ylöspäin hoipertelevaan Wangiin ja käännyttänyt tämän alas. Alasvientiprosessi jyrkkiä harjanteita pitkin ei ilmeisesti ollut kovin helppo, mutta lopulta Wang oli saatu alas kakkosleiriin nukkumaan. Perusleiriin saapuessa Wang käveli jo omin jaloin ja vaikutti olevan suhteellisen hyvissä voimissa. Kasvoissa tosin oli melko pahan näköisiä paleltumia. Myös kahdelle muulle oli tullut pitkäksi venähtäneen huiputuspäivän aikana jalkoihin pahoja paleltumavammoja. Huipulle nousu oli vienyt huonon sään ja irtolumen vuoksi kaikkiaan 12 tuntia ja alas yläleiriin laskeutuminen vielä 5 tuntia.

Yö laskeutumassa perusleiriin lähtöä edeltävänä iltana.

Lepäilyn sijaan purimme perusleirin jo seuraavana päivänä ja aloitimme kotimatkan. Paluureitille päästäksemme meidän täytyi kuitenkin vielä kiivetä jäätikkönousu 5780-metrisen Amphu Labtsan solan yli Baruntsen laaksosta Khumbun laakson puolelle. Matka perusleiristä Amphu Labtsa passin yläleiriin 5500 metriin oli varmasti yksi elämäni hirveimmistä. Aluksi kuljettiin viitisensataa metriä alaspäin laakson perälle, jonka jälkeen aloitettiin nousu takaisin ylöspäin. Kylkeen tulevan kivun ja hengästymisen takia jouduin pitämän taukoa parinsadan metrin välein. Ilta oli jo hämärtymässä kun lopulta raahauduin yläleiriin ja rojahdin nukkumaan telttaamme. Solan ylityksen aloitimme aamuyöllä. Alkumatka jumaroitiin jyrkimmillään 50-astesta jääseinämää ylemmäs, jonka jälkeen jäätikkö tasoittui. Solan huipulle saavuimme pian auringonnousun jälkeen. Näkymät sekä Baruntsen että Khumbun laakson puolelle olivat mahtavat.

Amphu Labtsa high camp.

Amphu Labtsa pass 5800 m.

Tuuletus solan päällä.

Solasta laskeuduimme kiviseinämää pitkin Khumbun laaksoon, josta matka jatkui yöksi Island Peakilla käyneille tuttuun Chukkungin kylään. Ilma 4700 metrissä tuntui käsittämättömän hapekkaalta ja helpolta hengittää. Kylkeen pisti tosin edelleen jokaisella ilmanvedolla, mutta yskä alkoi ensimmäistä kertaa näyttää helpottumisen merkkejä heti alemmas laskeutumisen myötä. Ensimmäisen kerran yli kolmeen viikkoon majoituimme myös telttojen sijaan sisätiloissa. Eivät Nepalin vanerilevyistä kyhätut lämmittämättömät vaellusmajojen huoneet toki kovin kummoisia ole, mutta herääminen kuivassa huoneessa huurteen kuorruttaman teltan sijaan tuntui melkoiselta luksukselta.

Laskeutumassa solasta Khumbun laakson puolelle.

Lepotauolla.

Chukkungista edessä oli vielä kolmen päivän vaellusmatka sherpojen pääkaupungin Namche Bazaarin kautta takaisin lähtöpisteeseemme Luklaan, josta paluulentomme oli määrä lähteä. Matkaa taitettiin vuosien takaiselta Everest Base Camp trekiltä tuttua "Everest highwayta" pitkin, joka on yksi koko Nepalin suosituimmista vaellusreiteistä. Ja suosittu se tosiaan olikin! Vastaantulijoiden virta oli tauoton. Porukkamme koostui vanhoista Nepalin kävijöistä, joista osa oli tehnyt ensimmäiset kiipeilyreissunsa jo 80-luvulla. Kaikki - itseni mukaa lukien - hämmästelivät polun ruuhkaisuutta. Kuten Clare totesi, teetupien ihmisiä pursuilevat terassit olivat kuin suoraan jostain Alppien laskettelukeskuksista. Nepalin turismin voi tosiaan sanoa räjähtäneen käsiin sen neljän vuoden aikana, joka ensimmäisestä visiitistäni Everestin perusleiriin on ehtinyt vierähtää. Suosittelisinkin Nepalin vaellusmatkasta haaveilevia suuntaamaan etenkin sesonkiaikaan ennemmin vaikkapa Langtanniin, mikäli turistiruuhkissa matelu ei kiinnosta.

Vaellus Namcheen vei pari päivää. Hengittäminen tuntui jo huomattavasti helpommalta alemmas mennessä happimäärän lisääntyessä, mutta yskä vaivasi edelleen. Olin ajatelut vaeltavani omin jaloin takaisin Luklaan, mutta Namchessa vointi heikkeni sen verran, että otin yhteyttä vakuutusyhtiööni evakuoinnin järjestämiseksi. Muiden lähtiessä sherpojen kanssa kohti Luklaa, jäin odottelemaan Danin kanssa Namcheen kopterikyytiä. Koska kyseessä ei ollut akuutisti henkeä uhkaava tilanne, sain odotella evakuointia lähes vuorokauden, mutta lopulta teetuvan puhelimeen tuli ilmoitus kopterin olevan tulossa. Kävelyni Namchen halki kylän toisella puolella mäen päällä sijaitsevalle helikopterikentälle muistutti lähinnä katkokävelyä. Voi vain ihmetellä, miksi helikopterikenttä on pitänyt rakentaa koko kylän korkeimman mäen päälle. Makoilin kiven päällä odottelemassa kopteria yrittäen olla yskimättä, ettei kylkikipu provosoituisi. Lopulta kopteri saapui ja pari tuntia kestävä lentomatka Kathmanduun oli valmis alkamaan. Olen kerran aiemminkin lentänyt kopterilla Luklasta Kathmanduun vuonna 2014, mutta helikopterikyyti vuoriston halki pujotellen oli jälleen hieno kokemus.

Sherpojen pääkaupunki Namche Bazaar. Helikopterikenttä näkyy keskellä mäen päällä.

Saavuimme Kathmanduun vain muutama tunti lentokonetta käyttänyttä muuta retkikuntaa myöhemmin. Kentällä vastassa oli ambulanssi ja kaksi ensihoitajaa, jotka taluttivat minut suurieleisesti ambulanssin paareille. Tämä tuntui aavistus liioitellulta ottaen huomioon, että olin kävellyt itse kopteriin vain pari tuntia aiemmin. Vitaalien ottamisen jälkeen ambulanssimatka kohti sairaalaa alkoi ensihoitajan pidellessä koko matkan kiinni kädestäni. Koitin olla katsomatta ambulanssin perällä istuvaa Dania, etten repeä nauramaan, mutta valitettavasti siinä vaiheessa, kun sireenit laitettiin päälle tämä ei enää onnistunut. Ensihoitaja katseli hieman ihmeissään paareilla kylkeään pidellen hysteerisesti nauravaa turistia.

Ajattelin joutuvani sairaalaan pelkkään tarkastukseen ja Kathmandun helteen kyllä parantavan pienet yskät, mutta keuhkokuvan ja laboratoriokokeiden oton jälkeen nepalilaiskollega tuli ilmoittamaan, että edessä on osastolle jäänti keuhkokuumeen hoitoon. Onneksi vakuutusyhtiö oli kustantanut hoidon varsin tasokkaassa ja länsimaalaisessa yksityissairaalassa. Hygienia vaikutti olevan kunnossa, mutta silti i.v.-yhteyteen joutuminen ei välttämättä ole ykköstavoitteeni Nepalin kaltaisessa kehitysmaassa. Seuraavat neljä päivää makoilin osastolla i.v.-antibiootteja suoneeni saaden. En ole eläissäni ollut sairaalahoidossa, joten oli mielenkiintoista katsoa asioita vaihteeksi potilasperspektiivistä. Tärkeimmät opetukset olivat, että antibioottien suoneen laitto kirvelee aivan järjettömästi ja sairaalassa makaaminen on todella tylsää. Jo parissa päivässä yskä, kylkikipu ja samalla viimeiset rippeet hengenahdistuksesta kuitenkin hävisivät lähes kokonaan. Tulehdusarvot tulivat hieman jälkijunassa ja lääkärit olisivat makuuttaneet minua mielellään vielä viidennen päivän sairaalassa, mutta totesin kliinisesti voinnin jo olevan niin hyvä, että voin kotiutua p.o.-antibioottien kanssa.

Pääsin Summit Climbin edustajan kyydillä Thamelin laitamilla sijaitsevaan hotelliimme, jossa tapasin vielä loput porukastamme. Muutama tosin oli ehtinyt jo lähteä kotiin aikaistettuaan paluulentojaan, olimme nimittäin saapuneet Kathmanduun kolme päivää etuajassa ja lentoihin oli käsketty ottaa alunperinkin pari varapäivää mahdollisten viivästysten vuoksi. Kokonnuimme vielä yhteiselle illalliselle juhlistaaksemme retkikunnan päätöstä ennen kuin loput porukasta suuntasi lentokentälle. Itse olin ottanut paluulentoni muutaman päivän muita myöhemmäksi saadakseni rentoutua hetken Kathmandun lämmössä ennen Suomen pakkasiin paluuta. Päätin siirtyä viimeisiksi päiviksi Thamelin pölyistä ja hulinasta kaupungin laitamilla sijainneeseen viiden tähden hotelliin. Viimeiset päivät kuluivatkin Hyatt Regencyn puutarhassa ja uima-altailla makoillen sekä mahtavasta buffet-pöydästä energiavarastoja täydentäen. Jatkossa aion lopettaa jokaisen Nepalin matkani parin päivän rentoutumiseen kyseisessä hotellissa.

Evakuointikopteri laskeutumassa Namcheen.

Reilut kuusi viikkoa Nepalissa viettyäni oli aika lentää kotiin. Reissua ei voi ehkä luonnehtia erityisen onnistuneeksi, mutta siihen mahtui myös monia hienoa hetkiä. Etenkin maisemat, ison retkikunnan tunnelma sekä porukkamme välillä vallinnut yhteishenki tekivät matkasta ehdottomasti tekemisenarvoisen. Vaikka tiimimme koostui ympäri maailmaa tulleista eri ikäisistä kiipeilijöistä, yhteishenkemme oli loistava ja tulin kaikkien kanssa hyvin juttuun. Monen kanssa pidämme yhteyttä edelleen. Operaattorimme Summit Climb hoiti hommansa hyvin ja kaikki toimi niin kuin pitikin. Jos Denalilla kääntyminen oli aikoinaan kova pala, tällä kertaa päähuiputuksen väliinjäänti ei oikeastaan erityisemmin edes harmittanut. Baruntse ei kuitenkaan ole itselleni mitenkään erityisen merkityksellinen vuori, vaan päädyin sinne enemmänkin sattuman kautta Cho Oyun retkikunnan peruunnuttua. Halusin silti lähteä syksyksi vuorille. Ja vuorille myös pääsin eli päätavoite täyttyi joka tapauksessa.

Sen pituinen se. Nyt kun Nepalin matka on vihdoin purettu, lupaan päivitellä blogia keväällä hieman alkuvuotta aktiivisemmin. Luvassa ennen kaikkea juttua huhtikuun lopussa starttaavasta Grönlanti-retkikunnasta ja siihen valmistautumisesta.

Koko stoori yhteen kuvaan tiivistettynä. Huomaa loppua kohti kehittyvä ödeema.