Galdhøpiggen 2017

Jotunheimenin vuoristoa.

Kiihtelysvaara-jengimme perinteeksi muodostunut syysvaellus suuntautui tänä vuonna Norjaan maan korkeimman vuoren Galdhøpiggenin rinteille. Reissu oli osa viime syksynä Ruotsin Kebnekaiselta aloittamaamme leikkimielistä "Viiden huipun haastetta", jonka tavoitteena on huiputtaa kaikkien Pohjoismaiden korkeimmat kohdat. Kuluneen vuoden aikana haltuun onkin otettu vaihtelevalla porukalla Ruotsin, Suomen sekä Islannin korkeimmat huiput. Jotunheimenin kansallispuistossa sijaitseva 2496-metrinen Galdhøpiggen on Norjan ohella myös koko Pohjois-Euroopan korkein vuori.

Retkikuntaamme kuului seitsemän innokasta vaeltajaa. Valtaosa oli ollut mukana aiemmilla Lapin vaelluksillamme, mutta olipa mukaan saatu houkuteltua myös yksi urhea ensikertalainen. Aloitimme reissun lentämällä Norwegianin siivillä Helsingistä Osloon. Matka meinasi katketa heti Oslon kentälle, jossa odottelimme turhaan rinkkojamme saapumista matkatavarahihnalle. Muutaman puhelinsoiton jälkeen varusteemme onneksi löytyivät jostain koneen perukoilta. Matka jatkui vuokra-autoilla Lomiin Galdhøpiggenin juurelle Spiterstulenin retkeilymajalle. Viimeiset parikymmentä kilometriä 1100 metrissä sijainneelle tuvalle noustiin yhden auton levyistä kapeaa vuoristotietä. Onneksi vastaantulijoita oli vähänlaisesti.

Leirin pystytys käynnissä.

Jätimme autot kansallispuiston laitamilla sijainneen Spiterstulenin maksulliseen parkkiin ja suuntasimme rinkkoinemme maastoon. Spiterstulenilla on myös virallinen telttailualue, mutta päätimme pystyttää perusleirimme sivummalle omaan rauhaan. Lähdimme seurailemaan vuorten ympäröimän laakson pohjalla kulkevaa jokea kohti etelää pienessä tihkusateessa. Vain muutamia kilometrejä taivallettuamme sade yltyi ja tuuli alkoi käydä todella navakaksi, joten päätimme leiriytyä.

Pääsimmekin harjoittelemaan myrskypystytystä. Mukanamme oli tunneliteltta, geodeettinen teltta sekä yksi kupolimallinen "markettiteltta". Kuten arvata saattaa, viimeiseksi mainittu ei kestänyt tuulta lainkaan, vaan painui kasaan jokaisen kovemman tuulenpuuskan voimasta. Päädyimmekin lopulta tiivistämään porukan kahteen muuhun telttaan. Tulipa testattua sekin, että neljä kaltaistamme kääpiötä pystyy nukkumaan Halti Grönland II Pro:ssa myös poikittaissuunnassa ja vieläpä varsin mukavasti!

Asianmukaista valmistautumista seuraavan aamun huiputukseen.

Ilta kului porukalla teltan suojissa tortilloja paistellen ja minttukaakaota maistellen. Aamu sarasti tyynenä ja sateettomana. Ympärille avautui hieno sumuinen vuoristomaisema ja aurinkokin pilkisteli pilvipeitteen raoista. Kokkailtuamme aamupalat leirin pihalla suunnistimme kevyellä päivävarustuksella Spiterstulenille Galdhøpiggenin huiputusreitin alkupisteeseen. Huipulle voi nousta myös vuoren toisella puolella jäätikköä pitkin kulkevaa reittiä, mutta jätimme jäätikkövarusteet tällä kertaa suosiolla kotiin.

Sumuinen aamu.

Reitti alkoi jyrkällä nousulla vehreässä maisemassa kulkevaa helppokulkuista polkua pitkin. Useampi seurue aloitteli nousuaan samaan aikaan kanssamme, joten reitin alkupisteessä riitti väkeä. Ylempänä välimatkat kuitenkin kasvoivat jokaisen porukan löytäessä oman nousutahtinsa, joten saimme edetä melko lailla omassa seurassamme.

Ensimmäinen nousu.

Reitti muuttui pikkuhiljaa kivikkoisemmaksi alla olevan sumuisen laakson jäädessä yhä matalammalle taaksemme. Lumiraja saavutettiin muutaman tunnin vaelluksen jälkeen. Eteen avautui laakea sorakenttä, jonka takana häämötti Galdhøpiggenin lumipeitteinen huippu. Tai näin ainakin luulimme. Myöhemmin selvisi tämän olevan vasta ensimmäinen kolmesta edessämme olevasta huipusta.

Lumiraja saavutettu!

Ensimmäisen huipun alapuolelta alkoi nousun ikävin osio, joka nimettiin osuvasti Mordoriksi. Reitti nousi liukkaita kivenmurikoita pitkin jyrkästi kohti edessä häämöttävää valehuippua. Pohjoispuolelle avautui kymmenien metrien pystysuora pudotus alhaalla olevalle jäätikölle. Uhkaavaa tunnelmaa lisäsi entisestään sumuinen ja synkkä sää sekä kuin tyhjästä noussut navakka tuuli.

Lepotauko Mordorin rinteillä.

Ylhäällä tuuli tyyntyi lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja aurinko alkoi pilkotella pilvipeitteen raoista. Siintelipä jäätikön yllä jopa sateenkaari. Mordor oli päihitetty! Edessä näkyi kuitenkin jo toisen huipun luminen rinne. Nälän piinaama retkikunta jatkoi urheasti eteenpäin, olimme nimittäin päättäneet pitää lounastauon vasta päähuipulla.

Laskeutumassa ensimmäiseltä huipulta.

Toinen huippu.

Toisen huipun ylityksen jälkeen edessä näkyi vihdoin lopullinen kohteemme: Galdhøpiggenin luminen huippu. Molempiin suuntiin avautui hieno maisema ympäröiville jäätiköille lähtiessämme kahlaamaan ylös viimeistä lumirinnettä. Jokainen eteni omaan tahtiinsa, kunnes koko porukka seisoi vihdoin Pohjoismaiden korkeimmassa kohdassa.

Huippu vihdoin näkyvissä.

Viimeinen lumirinne.

Heti huipun alapuolella sijaitsi pieni vuoristomaja. Äkäisen oloinen tuvanpitäjä oli kuitenkin päättänyt harmiksemme sulkea tuvalla olleen kahvion juuri ennen saapumistamme, joten emme päässeet lämmittelemään sisätiloihin. Hän suostui kuitenkin myymään meille 7 euron kolapullot, mutta käski sitten meidät nauttimaan ostoksiamme ulos. Onneksi sää oli tyyni ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, joten nautiskelimme myös lounaan lumipenkassa huipulla istuen.

Huippu ja vuoristomaja. (Kuva: Lasse Hurri)

Koko tiimi huipulla.

Pitkäksi venähtäneen lounastauon jälkeen horisontissa alkoi näkyä uhkaavan näköisiä tummia pilviä, joten lähdimme kiirehtimään alas. Vauhtia haettiin laskemalla lumirinteet persmäkeä alas. Pian huipun alapuolelle ehdittyämme taivas synkkeni ja alkoi sadella lunta. Onneksi pahin sade loppui ja näkyvyys parani ennen Mordorin jyrkille rinteille saapumista.

Kuva: Lasse Hurri.

Mordorin jälkeen taivas kirkastui. Eteen avautui photoshopatun näköinen maisema alla olevaan auringonlaskun värittämään laaksoon. Loputtomalta tuntuvan alamäkeen tarpomisen jälkeen paikallistimme vihdoin joen varrella olleen leirimme kaukana laakson pohjalla. Leiriin oli kuitenkin vielä monen tunnin kävelymatka, joten päätimme pitää huiputusjuhlat matkan varrella Spiterstulenissa.

Leiri näkyvissä.

Huiputuskaljat nautittuamme oli jo pilkkopimeää. Sääennuste oli luvannut illaksi sadetta alas laaksoon, mutta ilma oli kuiva ja lämmin lähtiessämme kävelemään kohti leiriä otsalamppujemme valossa. Löysimme onneksi leirin nopeasti, eivätkä ympärillä rellestäneet lammaslaumat olleet syöneet telttojamme. Samalla hetkellä, kun viimeinen retkueen jäsen pääsi sisälle telttaan, taivas repesi. Kaatosade jatkuikin aina seuraavan iltapäivään asti. Saatoimme vain todeta sääkarmamme olleen ainakin huiputuspäivän osalta kunnossa!

Jouduimme jättämään seuraavaan päivään suunnitellun Glittertindenin huiputuksen väliin sateen takia. Suuntasimme sen sijaan road trippailemaan ja syömään hampurilaisia. Yön majoituimme Lillehammerin leirintäalueella.

Me ❤ Jotunheimen.

Onnistunut reissu! Norjan jälkeen Pohjoismaiden korkeimmista huipuista puuttuu enää Tanskan Møllehøj. Seuraavaksi lähdemmekin uhmaaman tämän peräti 170-metrisen jättiläisen rinteitä.

Hvannadalshnúkur 2017

2110-metrinen Hvannadalshnúkur on Islannin korkein vuori. Vuori sijaitsee Vatnajökull-jäätikön eteläkärjessä. Viimevuotisen Kebnen reissun jälkeen päätimme Joensuun vaellusporukkamme kanssa toteuttaa leikkimielisen Viiden huipun haasteen, josta myös Sini on kirjoittanut blogissaan. Toisin sanoen huiputtaa kaikkien Pohjoismaiden korkeimmat kohdat. Lupasinkin Islannin reissulla käydä tiedustelemassa reitin Hvannadalshnúkurille. Vuori on Pohjoismaiden korkemmista kohdista ainoa, jolle noustaan helpointakin reittiä pitkin pääosin jäätiköllä kulkien. Olimme alustavasti suunnitelleet käyvämme Vatnajökulin ylihiihdon jälkeen huiputtamassa pienemmällä porukalla myös Hvannadalshnúkurin, mutta muut huvitukset veivät lopulta voiton. En olisi toki pystynyt palaamaan jäätikölle muutenkaan heti hiihdon jälkeen palovammojeni ansiosta.

Paranneltuani viikon verran naamaani pääosin Reykjavíkin maisemissa ajelin Vatnajökulin eteläreunalla sijaitsevaan Skaftafelliin. Skaftafellissä sijaitsee luontokeskus, jonka yhteydessä on myös edullinen leirintäalue. Kyselykierros luontokeskuksella sekä paikallisten jäätikköretkiä vetävien oppaiden luona teki selväksi, ettei yksin huiputtamaan lähtö ollut turvallinen vaihtoehto jäätikön railoisuuden vuoksi. Tieto paljastui oikeaksi, railoja nimittäin riitti! Paremman seuran puutteessa päätin siis liittyä osaksi parin päivän päästä lähtevää opastettua ruotsalaisryhmää.

Pilvessä.

Nousu aloitettiin kolmelta yöllä Skaftafellin läheltä Sandfellista. Yöt olivat Islannissa jo sen verran valoisia, ettei otsalamppua tarvinnut edes aamuyön tunteina. Koska mukaani ei ollut sattunut minkäänlaisia kiipeily- tai vaelluskenkiä, huiputuskenkinäni toimivat hiihtomonot. Sää oli pilvinen ja alkumatkan tihkutti vettä. Aluksi noustiin jyrkkä moreenirinne 400 metrin tienoille. Yleensä vahvuuksiini kuuluva ylämäkikävely tuntui pitkän tauon jälkeen yllättävän rankalta edellisen puolivuotisen treenien painottuneen noin 100-prosenttisesti hiihtoon. Vaikka reisilihaksissa riitti voimaa, pohkeet alkoivat mennä hapoille jo ensimetreillä. Eteenpäin oli kuitenkin puskettava, olihan jääkiekon maailmanmestaruuskin juuri mennyt ruotsalaisille. Onneksi nousu loiveni alun puristuksen jälkeen huomattavasti. Noin kolme tuntia vaellettuamme saavuimme 1100 metrin korkeuteen jäätikön reunalle. Tästä ylöspäin jatkettiin jääraudat jalassa köysistönä. Vaikka rinne muuttui jälleen jyrkemmäksi, jostain syystä lumille siirtymisen ja jäärautojen jalkaan laiton myötä seuraavat 1000 metriä eivät tuntuneet enää lainkaan raskailta.

Etenimme viiden hengen köysistönä.

Ensimmäiset tunnit jäätiköllä kuljettiin pilvien sisällä, joten noustessa ei juuri hahmottanut, kauanko ylämäki vielä jatkuu. Ylempänä pilvipeite alkoi kuitenkin hiljokseen rakoilla ja lakijäätikön saavutettuamme kaikki pilvet olivat jo jääneet alapuolellemme. Taivas oli kirkas ja saimme ensimmäisen kerran näköyhteyden itse huippuun. 1800 metrissä ylämäki yhtäkkiä loppui. Eteen avautui iso ja laakea lumikenttä, tulivuoren kaldera. Matka jatkui kalderan halki kohti edessä siintävää huippua.

Huippu kalderalta katsottuna.

Aurinkosuojaus kerrankin hallussa.

Loputtomalta tuntuneen tasamaakävelyn jälkeen saavuimme huipun juurelle. Edessä oli vielä 300 vertikaalimetrin loppupuristus railojen halkomaa lumirinnettä pitkin Islannin korkeimpaan kohtaan. Huipulta avautui hieno maisema Vatnajökulille, jossa olin hiihdellyt vain viikkoa aiemmin. Muita vaeltajia ei näkynyt missään. Koska sää oli tyyni ja ilma lämmin, pidimme huipulla pitkän lounastauon. Alastulo sujui joutuisasti, vaikka lumi oli ehtinyt pehmentyä auringonpaisteessa upottavaksi sohjoksi. Ilma oli sen verran lämmin, että jäätiköllä oli edettävä t-paidassa.

Näkymää huipulta Vatnajökulille.

Pakollinen huiputuskuva.

Laskeutumassa takaisin pilvien alle.

Palasimme Sandfelliin hieman ennen kello kolme iltapäivällä. Huiputukseen meni kaikkiaan 11 tuntia ja 50 minuuttia. Oppaamme kertoi ennen lähtöä olleensa muutamaa viikkoa aiemmin vuorella jalattoman miehen kanssa, joka oli selviytynyt urakasta proteesien kanssa 12 tunnissa. Otimme tämän myös omaksi tavoitteeksemme ja tiukille meni! Ruotsalaiset osoittautuivat leppoisiksi kavereiksi. Myös heidän tavoitteenaan oli Pohjoismaiden korkeimpien kohtien huiputus. Viiden huipun haaste on siis levinnyt myös Ruotsiin! Miehiltä puuttui Islannin jälkeen enää Suomi ja Tanska. Haltille he suunnittelivat lähtevänsä jostain syystä oppaan kanssa.

Loppuloma kului kuumissa lähteissä jalkalihaksia palautellen. Näistä ehdottomaksi suosikikseni muodostui noin 40 minuutin ajomatkan päässä Reykjavíkista sijaitseva Reykjadalur: vehreän laakson keskellä sijaitseva, kylmän ja kuuman joen risteykseen muodostunut lämmin joki. Kylpeminen on ilmaista, mutta etenkin päiväsaikaan paikka on varsin ruuhkainen. Mukavinta höyryävän lämpimässä virrassa onkin istua ilta-aikaan. Helpoiten Reykjadaluriin pääsee jättämällä auton Hveragerðin kylässä sijaitsevalle parkkipaikalle, josta vaellusmatkaa joelle kertyy vajaa tunti. Polku on pääosin helppokulkuinen, mutta jyrkkä, joten huonojalkaisen kannattaa valita jokin muu kylpypaikka. Viimeisen illan vietin edelliseltäkin reissulta tutussa Blue Lagoonissa kelluen, jota suosittelen Islannin kävijöille kohtuuttoman kalliista hinnasta huolimatta.

Reykjadalurin laakso ja lämmin joki.

Palasin Suomeen viime viikolla ja vietän kesäkuun Utsjoella. Tarkoituksena olisi treenata syksylle suunniteltua Himalajan reissua varten. Tibetin päästä on kuitenkin kantautunut tänään erittäin huolestuttavia uutisia: Kiinan viranomaiset ovat ilmoittaneet sulkevansa Tiibetin reitit kasitonnisille, kiitos länsimaisten urpoilujen Everestillä. Syksyn kiipeilysuunnitelmat saattavat siis muuttua radikaalisti. Jännityksellä seuraamme, kuinka käy.

Halti ja Käsivarren erämaa 2017

Vaikka viime vuodet ovat kuluneet ympäri maailmaa vuorilla kiipeillen, kotimaamme korkein kohta on ollut itseltäni vielä toistaiseksi huiputtamatta. Suomen korkein kohta sijaitsee Käsivarren erämaassa Halti-tunturilla. Toisin kuin yleisesti luullaan, se ei kuitenkaan ole Haltin huippu, joka kuuluu Norjalle, vaan sijaitsee Haltin sivuhuipun rinteessä 1324 metrissä Suomen ja Norjan rajapyykillä. Olemme suunnitelleet Lauran kanssa jo pidemmän aikaa talvivaellusta Käsivarren erämaahan. Viimekeväisen Paistunturin "harjoitusretken" jälkeen päätimme vihdoin tänä talvena suunnata Käsivarteen. Tiimiimme koostui kahdesta naisesta ja kolmesta rekikoirasta. Itse liikuin ahkio perässä hiihtäen Lauran taittaessa matkaa valjakolla.

Aloitimme taipaleemme Kilpisjärveltä. Lumiolosuhteet osoittautuivat heti alkuunsa huonoiksi, eikä hankikanto riittänyt reen kannatteluun. Päätimme siis edetä pääosan matkaa moottorikelkkojen tamppaamaa huoltouraa pitkin. Huoltoreitti alkaa Kilpisjärveltä ja jatkuu aina Haltin tuvalle asti pääosin Kalottireittiä mukaillen. Koska reitti kulkee osan matkasta Norjan puolella, eikä koirilla ollut passeja, alkumatka kuljettiin Norjan raja Suomen puolelta kiertämällä. Yritimme seurailla poromiesten kelkanjälkiä, mutta paikoin jouduimme etenemään upottavassa lumessa jälkien ulkopuolella. Pimeän laskeutuessa klo 19 aikoihin menetimme hermomme lumessa tarpomiseen ja laitoimme leirin pystyyn tunturin nokkaan. Aamun sarastaessa havaitsimme leiripaikan sattuneen hyvään kohtaan: eteen avautui huikean hieno auringonnousun värittämä luminen tunturimaisema.

Revontulia Kuonjarjoen autiotuvan yllä.

Toisena päivänä suuntasimme huoltouralle, jota pitkin etenimme aina Haltin tuvalle asti. Reitti nousi loivasti avotunturimaisemissa Kuonjarjoen tuvalle. Kauniita perinteitä kunnioittaen olin jälleen kerran onnistunut hankkimaan päivystysputken päätteeksi itselleni flunssan, joka alkoi oireilla juuri sopivasti lähtöpäivänä. Allekirjoittaneen hieman heikosta hapesta johtuen majoituimme teltan sijaan Kuonjarjoella tuvassa. Yllätykseksemme muita kulkijoita oli liikenteessä vähänlaisesti, joten alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vietimme useamman yön telttamajoituksen sijaan autiotupien lämmössä.

Kuonjarjoella tapaamamme useampia talvia Käsivarressa hiihdelleen kanssavaeltajan mukaan varsinainen sesonki oli vasta alkamassa, joten olimme liikenteessä optimaaliseen aikaan. Vieraskirjoista päätellen tuvilla oli pyörinyt porukkaa viime vuosina eniten huhtikuun alkupuolikkaalla ja etenkin pääsiäisen aikaan. Toki vaeltajia riitti nytkin ja törmäsimme päivittäin muihin hiihtäjiin, mutta ruuhkaa reitillä ei ollut. Me suomalaiset edustimme selvää vähemmistöä, olihan reilusti yli puolet erämaassa kohtaamistamme ihmisistä ulkomaalaisia. Toisiin koiravaljakoihin emme törmänneet ollenkaan, vaikka Käsivarsi on suosittu kohde myös valjakkoihmisten keskuudessa.

Tiimi.

Kuonjarjoelta matka jatkui laskeutumalla avontunturista Meekonjärven puisiin maisemiin. Muilta osin reitti kulki koko matkan avotunturissa. Meekolta alkoi pitkä nousu kohti Pihtsusjärveä, jonka maisemissa vietimme kolmannen yön. Koirilla riitti vauhtia hieman enemmän kuin hengitystieinfektion riivamalla 50-kiloista ahkiota hilaavalla hiihtäjällä, mutta Laura koirineen piti säännöllisin väliajoin odottelutauokoja.

Kaksi eri tapaa liikkua tunturissa. Kuvat Laura.

Pihtsusjärveltä matka jatkui jyrkällä nousulla Haltin autiotuvalle. Tai oikeastaan tuville, koska Haltin juurella sijaitsee tupia kaksi, uusi ja vanha tupa. Niiden takana laakson perällä seisoi itse Halti. Se näytti ympäröivien tunturien rinnalla niin laakealta ja pieneltä, että epäilimme ensin katselevamme jonkinlaista esihuippua. Kartan tarkastelu paljasti kuitenkin kysessä tosiaan olevan Haltin Suomen puoleinen osa. Pienen lounastauon jälkeen lähdimmekin kohti huippua kevyellä päivävarustuksella.

Haltin uusi autiotupa. Kuva Laura.

Reissu Haltin huipulle tuvalta ja takaisin vei valokuvaustaukoineen vajaat pari tuntia. Laura ajeli huipulle valjakolla, itse hiihtelin suksilla nousukarvat pohjissa. Ohitsemme rinteessä ajanut moottorikelkkaporukka osoitti huiputuksen onnistuvan sujuvasti myös kelkalla, olihan rinne varsin loiva tai helppokulkuinen. Lopulta seisoimme Suomen korkeimmassa kohdassa, joka tosiaankin sijaitsi rinteessä vain kivenheiton päässä sivuhuipun laesta. Muutaman askeleen Norjan puolelle ottamalla seisoi jo lähes kymmenen metriä korkeammalla. Suomen korkeinta kohtaa ei siis varsinaisesti voi huiputtaa. Olisi reilua luovuttaa sivuhuipun korkein kohta Suomelle, koska onhan tuo nykyinen "huippu" nyt ankea! Suomen korkeimman kohdan merkkinä ollut rajapyykki oli lumen peitossa ja viereen oli asetettu vieraskirjan sisältänyt laatikko. Emme jaksaneet laittaa nimiämme kirjaan, vaikka ilmeisesti näin olisi pitänyt tehdä. Useampi henkilö nimittäin tiedusteli myöhemmin "huiputusnumeroamme". Kuka noita nyt laskee!

Halti tuvalta katsottuna.

Rajapyykin vieressä ollut vieraskirja, johon olisi ilmeisesti pitänyt laittaa nimmari.

Huiputuksen jälkeen vietimme yön uuden tuvan puolella. Myös flunssani oli tässä vaiheessa saavuttanut lakipisteensä. Onneksi yskimistäni kuunnellut tuvan kanssamme jakanut itävaltalaismies tarjoili koko illan lämmintä yrttijuomaa lääkevarastostaan. Hieno mies! Seuraavana aamuna hiihtelimme samaa reittiä Meekonjärvelle, josta matka jatkui Saarijärven kautta Kilpisjärvelle. Paluumatka oli varsin alamäkipainotteinen, joten sen olisi helposti hiihtänyt parissa päivässä, mutta vitkuttelimme reitillä yhden ekstrayön, että kyyditsijämme ehtivät ajella Ivalosta Kilpisjärvelle.

Saavuimme erämaasta Saarijärvelle kännykkäverkon ulottuville juuri sopivasti, koska lähettämämme Spot-viestit eivät olleet syystä tai toisesta menneet läpi pariin päivään. Viimeisin viestimme "Retkikunnalla kaikki hyvin!" oli tullut Haltin huipulta, joten turvallisuustehtäviin rekrytoidut kotijoukkomme olivat ehtineet huolestua ja päättäneet ottaa yhteyden rajavartijoihin. Onneksi ehdimme estää evakuoiduiksi tulemisen viime hetkellä. Olkoon tämä opetuksena, ettei turhia Check-in/OK-viestejä kannata lähettää, koska ne priorisoidaan hätäviestien alle, eivätkä siten välttämättä mene perille. Näin ne vain lisäävät viestejä odottavien kotijoukkojen huolta! Jatkossa käytämmekin Spottia ainoastaan hätäviestien lähettämiseen.

Reilun 100 kilometrin matkaan upposi lopulta yhteensä 7 päivää eli pari päivää suunniteltua vähemmän, koska emme joutuneet käyttämään yhtään sääpäivää. Avotunturissa säät muuttuvat tunnetusti nopeasti, eivätkä kovat tuulet ole Käsivarressakaan poikkeuksellisia. Vieraskirjojen tarkastelu paljasti vuosi aiemmin hiihtäjien olleen useamman päivän jumissa tuvilla myrskytuulten vuoksi. Itse olimme onnekkaampia: aurinko paistoi suurimman osan viikosta pilvettömältä taivaalta ja revontuliakin näkyi lähes joka ilta. Tuulilukemat pysyivät päivisin lähellä nollaa, mikä on avotunturissa harvinaista. Iltaa kohden tuuli usein yltyi. Esimerkiksi Haltin tuvalla vietetyn yön aikana tuuli nousi yllättäin yöllä lähelle myrskylukemia. Aamuun mennessä sää oli onneksi tyyntynyt ja taivas kirkas.

Kiitos vaellusseuralle ja tukijoukoille! Lapin paras hiihtokausi on juuri alkamassa, joten kevääseen mahtuu onneksi vielä monta talvivaellusta UKK:n maisemissa ennen Islantiin ja Vatnajökulin jäätikölle suuntaamista!

Koko tiimi Suomen korkeimmassa kohdassa naistenpäivän aattona.

Kebnekaise 2016

Kiihtelysvaaran yläasteen ajoilta tutun kaveriporukkamme perinteenä on ollut tehdä joka vuosi vaihtelevalla porukalla syysvaellus jonnekin päin pohjoista. Yhdistävänä tekijänä tähänastisilla reissuillamme on ollut huonot (tai välillä jopa erittäin huonot) sääolosuhteet. Viime vuonna rämmimme myrkylukemiin yltävässä tuulessa Hetta-Pallaksella, ja sitä ennen vaelsimme kaatosateessa Pyhä-Luostolla. Tänä syksynä päätimme suunnata aiempaa kauemmas ja korkeammalle. Kohteeksi valikoitui itselleni muutamalta aiemmalta vaellus- ja hiihtoreissulta tuttu Ruotsin korkein vuori Kebnekaise. 2100-metrinen vuori sijaitsee Pohjois-Ruotsissa lähellä Kiirunan kaupunkia.

Automatka vaelluksen alkupisteeseen Nikkaluoktaan sujui pientä ahtautta lukuun ottamatta leppoisissa merkeissä. Viiden ihmisen ja rinkan lisäksi autoon oli survoutunut aiemmillakin vaelluksillamme mukana ollut Chukotka Sleddog Vega. Retkikuntamme venäläisedustajan kyseenalaisten kiipeilytaitojen vuoksi reitiksi valikoitui Kebnen yleisin huiputusreitti Västra leden. Parkkeerasimme auton Nikkaluoktaan ja lähdimme vaeltamaan helppokulkuista polkua kohti 19 kilometrin päässä sijaitsevaa Fjällstationia. Koska Fjällstationin ympäristö on sesonkiaikaan varsin kansoitettua, poikkesimme polulta sivuun pari kilometriä ennen Fjällstationia etsimään leiripaikkaa. Perusleiri pystytettiin hienolle paikalle tunturinrinteeseen, josta avautui upeat näkymät koko laaksoon ja ympäröiville vuorille.

Toisena telttana mukana oli Huippuvuorten retkikuntaa varten testikäyttöön hankkimani Haltin Grönland II Pro. Oma telttakuntamme tosin lähti tuolloin lopulta liikenteeseen Helsportilla, mikä osoittautui oikeaksi päätökseksi. Kävi nimittäin ilmi, että Halti on varsin epäluotettava kovissa talviolosuhteissa muun muassa vetoketjujen ja kuivatusverkkojen osalta. Syysvaelluskäyttöön yli 6-kiloinen teltta taas on turhan painava, mutta kantotreeni ei toisaalta ole ikinä pahaksi. Samalla periaatteella rinkkaan tuli pakattua myös punaviinipänikkä. Ilta kului leirin pihalla punaviinilasillisten äärellä täysikuun ja kirkkaan tähtitaivaan alla istuskellen. Kaiuttimesta pauhasi Bob Dylan ja Jimi Hendrix. Näkyipä taivaalla illan aikana revontuliakin.

Lämpötila laski yöllä reilusti pakkasen puolelle. Aamulla maa ja teltat olivat huurteen peitossa. Kaasukeitin toimi hieman nihkeästi, mutta spriikeittimellä lounasvedet saatiin lämmitettyä mukaan termareihin. Keitinongelmista sekä yleisestä laiskuudesta johtuen starttasimme kohti huippua pari tuntia suunniteltua myöhemmin. Kello lähenteli jo kymmentä ohittaessamme Fjällstationin, josta ohjeellinen huiputusaika Västrä ledenia pitkin on 10-12 tuntia. Vaeltelimme verkkaiseen tahtiin laakson pohjaa pitkin kulkevaa helppokulkuista polkua ruskan värittämissä hienoissa maisemissa, jonka jälkeen reitti lähti nousemaan kivikkoisena ylemmäs tunturiin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ensimmäiset huipulta palaavat vaeltajat tulivat vastaan hieman ennen Vierranvarrin jyrkkää nousua pitämäämme lounastaukoa. Ihmisvirran lisäksi erämaan tunnelmaa Kebnen pääreitiltä söivät jatkuvasti taivaalla Apocalypse Now -henkisesti kaartelevat helikopterit. The Endin ensisäkeet kaikuivat päässä sightseeing-kopterien pörrätessä yläpuolellamme.

Kebnekaisen ympäristö on suomalaisten keskuudessa erittäin suosittu retkeilykohde. Maanmiehiin törmääminen onkin suunnilleen yhtä todennäköistä kuin Tallinnan laivalla. Ensimmäiset kohtasimme jo Nikkaluoktassa, ja myös nousumme aikana vastaan tuli useampi suomalaisporukka. Suurin osa heistä koki tarpeelliseksi ilmoittaa perisuomalaisen optimistiseen ja kannustavaan henkeen, ettemme pääse huipulle, koska olemme liian myöhään liikkeellä. Erityisen suurta hilpeyttä herätti eräs keski-ikäinen pariskunta, johon törmäsimme Vierranvarrin rinteessä. Kyseinen parivaljakko kannusti meitä kohti huippua käyttämällä hyväkseen nerokasta käänteispsykologiaa. Porukkamme vauhti oli heidän mukaansa liian hidas, ja kellokin oli niin paljon, ettei huipulle ollut enää mitään asiaa. Lopuksi he ehdottivat helikopterin tilaamista. Totesimme kohteliaasti olleemme hieman pahemmissakin paikoissa ja jatkoimme eteenpäin entistä määrätietoisemmin. Pian vastaan tuli hilpeä ruotsalaismies, joka totesi paluun kyllä onnistuvan hyvin otsalamppujen valossa pimeässäkin. Hän toivotti onnea huiputukseen ja lähti sitten kaljalle Fjällstationille.

Vierranvarrin 1700-metriselle huipulle nousun jälkeen matka jatkui jyrkällä laskulla Kaffedalenin laaksoon. Tätä seurasi vielä 600 vertikaalimetrin loppupuristus Kebnekaisen huipulle. Hieman ennen auringonlaskua kivikon keskeltä nouseva lumihuippu siinsi vihdoin edessämme. Saavuimme huipulle viimeisten joukossa. Pohjois-Karjala oli vahvasti edustettuna Ruotsin korkeimmassa kohdassa, törmäsimme nimittäin huipulla joensuulaiseen Kungsledenilla vaeltamassa olevaan Eemeliin.

Tyylillä alas.

Ihailtuamme upean auringonlaskun Kebnellä, haikkilimme yötä myöten otsalamppujen ja täysikuun valossa takaisin leiriin. Matkantekoa hidasti kivien päälle kertynyt jääkerros, jonka vuoksi etenkin jyrkimmissä kohdissa piti edetä varovasti. Eksyimme myös kerran sivuun reitistä, koska kiviin maalattujen punaisten merkkien bongailu oli pimeässä välillä haastavaa. Huiputuksemme ainoana deadlinena oli ehtiä takaisin Fjällstationille Irish Coffeen äärelle ennen sulkemisaikaa kello 23:30. Harmiksemme missasimme tämän aikarajan surkeasti, mutta otimme silti pienet välikuolemat tyhjällä Fjällstationilla. Takaisin leiriin saavuimme vasta klo 3 yöllä.

Jalokaakaot perusleirissä huiputuksen kunniaksi.

Seuraavana aamuna nukuimme pitkälle puoleenpäivään. Iltapäivällä aloitimme paluumatkan kohti Nikkaluoktaa. Vietimme viimeisen yön Laddjujavren rannalla telttaillen. Kyseessä on virallinen telttailualue, joten ei aikaakaan, kun paikallinen puistonvartija riensi leiriin perimään maksua. Muutaman euron telttamaksu hoidettiin asianmukaisesti, ja saimmepa kaupantekijäisiksi myös kasan nuotiopuita. Nuotion äärellä tyhjennettiin vielä viimeiset punaviinipänikän ja jalokahvien jämät.

Onnistunut reissu! Sää suosi ja kaikki Vegaa myöten selvisivät hienosti huiputuspäivästä, joka oli jopa omassa mittakaavassani varsin pitkä! Mitä nyt vähän viimeisinä tunteina polulla juoksenteli jäniksiä ja porukka puhkesi spontaanisti laulamaan Kipua tai Via Dolorosaa.

Kiitos jengi! Saa nähdä, mitä keksitään ensi vuonna!

Kiihtelysvaaran vaakuna Ruotsin korkeimmassa kohdassa.