torstai 29. maaliskuuta 2018

Miten treenaan Grönlantiin?

Tasan neljän viikon päästä seisomme Grönlannin länsireunalla ja aloitamme kuukauden mittaisen vaelluksemme jäätikön yli. Moni on kysellyt, kuinka treenaan tulevaa hiihtoreissua varten. Vastaus on kaikessa yksinkertaisuudessaan: hiihtämällä. Tunnen paljon ihmisiä, jotka palkkaavat vuori- tai hiihtoretkikuntiin valmistautuessaan itselleen personal trainerin ja alkavat toteuttaa monimutkaisia treeniohjelmia. Mielestäni asian voi kuitenkin tehdä yksinkertaisemminkin. Vuorille kannattaa treenata kiipeämällä ja hiihtoretkikuntiin hiihtämällä. Mikäli näitä tekee tarpeeksi, mitään muuta treeniä ei tarvita. Itse vietänkin tämän talven viime vuosien tapaan pohjoisessa, jossa hiihtokausi jatkuu pitkälle toukokuuhun.

Yleisohjeena on, että Grönlantia ennen pitäisi tehdä 100 tuntia ahkion (tai renkaan) vetoa. Aloitin treenaamisen vuodenvaihteen jälkeen muutettuani Inariin Alppien laskureissulta kotiutumisen jälkeen. Nyt vajaa kuukausi ennen lähtöä kasassa 121 tuntia ahkion vetoa. Osa treeneistä on tosin tehty alle 70-kiloisen ahkion kanssa, joten tavoitteena olisi tehdä vielä lisää vetotreenejä täydessä lastissa olevan ahkion kanssa. Ilman ahkiota on tullut hiihdeltyä tänä talvena vähän, vain parikymmentä tuntia. Erillistä lihaskuntotreeniä en ole tehnyt koko keväänä ollenkaan. Etelässä asuessa käyn kuntosalilla kolmesti viikossa, mutta pohjoisessa vietän vapaa-aikani mieluummin tunturissa kuin sisällä kyykäten.


Retkikuntamerkki on jo ommeltu pipoon ja takinhihaan.
Pääosin treenaan Urho Kekkosen kansallispuiston hangilla. Koska aika on ollut etenkin alkuvuodesta hieman kortilla, olen suosinut muutaman kerran viikossa tehtäviä pitkiä treenejä monen lyhyemmän treenin sijaan. Olen myös pyrkinyt tekemään useamman kerran kuussa viikonloppuvaelluksia erämaan puolelle. UK-puisto on mitä ihanteellisin paikka tähän, koska päivän hiihtomatkan päässä olevia autiotupia on paljon. Olenkin majoittunut pääosin tuvissa ja teltassa on tullut nukuttua koko keväänä vain muutama yö. Telttailemaan kyllä pääsee ihan tarpeeksi Grönlannissakin!

Mäkitreeniä Sokostilla.
Alkukaudesta hiihtelin maksimissaan parinkymmenen kilometrin päivämatkoja, mutta nyt lopputalvesta pystyy tekemään jo vähän pidempääkin päivää. Viime viikonloppuna hiihdin päivässä vajaan 40 kilometrin matkan Kiilopäältä Lankojärven kautta Luirojärvelle 50-kiloisen ahkion kanssa. Lähdin liikenteeseen Kiilopäältä puolenpäivän aikoihin. Luirolle hiihtäminen vei kaikkiaan 11 tuntia Lankojärvellä pidetty pikainen lounastauko mukaanlukien. Saavuin Luirolle umpiväsyneenä klo 23 aikoihin. Pakkanen laski yötä kohden -24 asteen lukemiin, mutta onneksi sää oli tyyni ja kirkas. Kuutamon valossa näki hiihdellä hyvin ilman otsalamppuakin ja hieman ennen Luirojärvelle saapumista lisävaloa toivat myös taivaalla loimuavat revontulet. Viimeinen pätkä Luirojärven yli tuvalle oli melkoista taistelua, mutta onneksi perillä odotti lämmin tupa. Myös tilaa oli tällä kertaa ruhtinaallisesti: majoittujia oli lisäkseni ainoastaan kaksi. Melko yllättävää, kun vertaa samalla reitillä kaksi viikkoa aiemmin olleisiin ruuhkiin!

Sattumalta toinen Luirolla majoittujista oli vanha tuttuni, joten päätimme hiihtää seuraavana päivänä yhtä matkaa Suomunruoktulle, josta jatkoin yksikseni edelleen Kiilopäälle. Kaikkiaan matkaa Suomun kautta Kiilopäälle kertyy 35 kilometriä. Reitti on huomattavasti Lankojärven puolta mäkisempi. Edellisen päivän hiihtomaraton painoi vielä jaloissa ja pahaksi onnekseni myös kesäaikaan siirtyminen vei tunnin pois kallisarvoisesta palautumisajasta. Paluumatkaan upposikin lopulta 12 tuntia. Kiilopäälle saapuessani olo oli lievästi sanottuna kaikkensa antanut. Enpä taida lähiaikoina hiihdellä ihan näin pitkiä matkoja, ainakaan peräkkäisinä päivinä!


Painona ahkiossa muun muassa 20 kilon levypainoja, teltta ja bensakanistereita.
Moni on kysynyt, totuttelenko jollain tavalla kylmään. En nyt varsinaisesti, mutta onneksi Inarissa kylmätreeniä on tullut aivan luonnostaan. Alkuvuodesta pakkaslukemat laskivat parhaimmillaan -35 asteeseen avotunturissa hiihdellessäni. Vielä maaliskuussakin parin viikon takaisella hiihtovaelluksellamme UKK:ssa saimme nauttia parhaimmillaan -32 asteen pakkasista. Valtaosan reissusta pakkaslukemat pysyttelivät muutenkin -20 asteen pinnassa. Maaliskuu on siis ollut varsin kylmä ja hyvä niin! Olen myös käynyt talven aktiivisesti Kiilopään avannossa, vaikken nyt usko tuon kylmänsietoa merkittävästi parantavankaan. Hyvää palautumista lihaksille joka tapauksessa.

Pääsiäisenä suunnitelmissa on suunnata jälleen erämaahan ja tehdä neljän päivän vaellus Raja-Joosepista Sokostille päin. Huhtikuussa tarkoitus olisi tehdä vielä yksi pidempi hiihtoreissu ennen levon ja tankkauksen aloitusta. Toivottavasti pahemmilta sairastumisilta vältytään viimeisen treenikuukauden aikana, lähes koko Inarin lääkärikunta on nimittäin jo ehtiyt sairastaa influenssan itseäni lukuun ottamatta.


Treenimaisemiani Niilanpäällä.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Rentoa talvivaellusta UKK:ssa

Urho Kekkosen kansallispuisto on monipuolisuudessaan mitä hienoin talvivaelluskohde, josta löytyy vaihtelevia maisemia aina karuista avotuntureista tykkylumimetsiin. Tiheän tupaverkoston ansiosta se sopii mainiosti myös aloitteleville talvivaeltajille. Vaikka virallisia merkittyjä reittejä ei erämaaosassa kuljekaan, esimerkiksi suosituimmalla reitillä Kiilopäältä Luirojärvelle kulkee sesonkiaikaan kevättalvella moottorikelkalla ajettu huoltoura, joka tekee matkanteosta joutuisampaa. Kiilopää-Lankojärvi-Luirojärvi-Suomunruoktu -rengasreitiltä on helppo poiketa myös muille tuville, kuten Porttikoskelle ja Hammaskuruun. Kulkijoita UKK:ssa riittää talven vilkkaimpina kuukausina maalis-huhtikuussa niin paljon, että usein lähituville kulkee myös valmis latu-ura. Metsäsuksella ladun saa tietysti avattua itsekin. Etenkin Kiilopää-Luiro -välin tuvat ovat sesonkiaikaan varsin ruuhkaisia, joten rauhaa ja hiljaisuutta etsivän hiihtäjän kannattaa suunnata jonnekin muualle. Itse hiihtelen vilkkaimpina kuukausina mieluummin Raja-Joosepin puolella, jossa on selvästi rauhallisempaa.

Viimevuotisen hienon Käsivarren reissun jälkeen päätimme Lauran kanssa tehdä myös tänä vuonna talvivaelluksen Lapissa osana Grönlantiin treenaamista. Kohteeksi valikoitui tällä kertaa UKK ja mukaan houkuteltiin myös muutama talvivaellusnoviisi Joensuun vaellusporukastamme. Neljän hengen porukkamme alkuperäisenä suunnitelmanamme oli hiihtää Raja-Joosepista Kiilopäälle, mutta koska hankikanto oli vielä maaliskuun alussa olematon, päätimme lopulta tehdä helpomman rengasreitin Kiilopäältä Luirolle. Olen hiihtänyt saman reitin edellisen kerran viime talvena, mutta varasimme tällä kertaa aikaa enemmän ja päivämatkat pidettiin lyhyempinä. Teltan sijaan majoituimme koko reissun autio- ja varaustuvissa. Ahkioon pakattiin toki hätä- ja varamajoitteeksi myös teltta ja muut ulkona majoittumiseen vaadittavat varusteet.

Ahkio painoi noin 50 kiloa.
Alkumatkalla Kiilopään rinteessä.
Aloitimme reissun Kiilopäältä, josta hiihdimme Rautulammen päivätuvan kautta Lankojärvelle. Kiilopään suksivuokraamon porukka varoitteli etukäteen Luirolle vievällä reitillä olevan ruuhkaa, mutta Lankojärvellä autiotuvalla majoittui lisäksemme vain muutama muu hiihtäjä. Puolet neljän hengen tiimistämme majoittui autiotuvassa ja puolet varaustuvassa. Lankojärveltä matka jatkui kirkkaassa auringonpaisteessa ja kireässä pakkasessa Luirojärvelle, jonka hiihdimme huoltouran sijaan hieman pidempää kiertoreittiä.

Lankojärven autiotupa.
Lounastauko matkalla Luirolle.
Saapuessamme Luirolle iltamyöhällä pakkanen lähenteli -30 astetta. Luirojärven rannalla sijaitsee kolme tupaa: Kuuselan vuokratupa, "Luirojärven Hilton", josta löytyy sekä autiotupa- että varaustupapuolet, sekä Rajankämppä. Olimme tehneet etukäteen varauksen Kuuselaan. Hiltonin kummallakin puolella näytti olevan varsin ruuhkaista ja myös Rajankämppä oli varattu, joten olimme harvinaisen tyytyväisiä päätökseemme varata Kuusela. Kuuselassa majoittuminen tulee toki hieman normaalia varaustupaa kalliimmaksi, koska 57 euron hintainen tupa pitää varata kokonaan itselle.

Matkalla Luirolle.
Kuuselan vuokratupa.
Alkuperäisenä suunnitelmanamme oli jatkaa Luirolta Muorravaarakkaan, mutta pakkanen näytti kiristyvän lähipäivinä sen verran , että päätimme jäädä mukavuudenhaluamme Luirolle toiseksi yöksi. Onneksi mukana oli erämaista viestien lähettämisen ja vastaanottamisen mahdollistava Garmin inReach, joten pystyimme pyytämään kotiväkeä varaamaan Kuuselan kämpän käyttöömme vielä toiseksi yöksi. Onneksi tupa oli vapaa. On se inReach vain kätevä laite! Vaihtoehtona olisi toki ollut Sokostin huipulla olevan rajavartioiden maston verkkoyhteyksien äärelle kiipeäminen, mutta jostain syystä yön selkään kireään pakkaseen lähteminen ei houkutellut pitkän hiihtopäivän päätteeksi.

Sukset rivissä Kuuselassa.
Muorravaarakkaan menon skippaaminen mahdollisti kuitenkin Urho Kekkosen kansallispuiston ja Saariselän alueen korkeimman tunturin Sokostin huiputuksen, joka muilta porukkamme jäseniltä oli vielä tekemättä. Luirojärven rannalla sijaitsevan 718-metrisen Sokostin huiputus kun kuuluu jokaisen Urho Kekkosen kansallispuiston kulkijan traditioihin. Aamu sarasti kirkkaana ja kylmänä suunnatessamme kohti järven takana siintävää Sokostia. Onneksi sää oli tyyni, joten parinkymmenen asteen pakkanen ei tuntunut kovin purevalta. Korkeuseroa Luirolta Sokostin huipulle kertyy reilut 400 metriä viiden kilometrin matkalla, joten nousu ei ole aivan loppua lukuun ottamatta kovin jyrkkä.

Sokostille kulki kelkanjälki.
Sokostin huipulla.
Sokostin huiputusreissuun upposi useampi tunti. Sää oli mitä hienoin ja huipullakin oli poikkeuksellisen tyyntä. Tuvalle palattuamme kävimme kyselemässä Hiltonin porukalta, olisiko muilla intoa saunan lämmitykseen. Useampi halukas onneksi löytyi, joten aloitimme yhteistuumin vesien kannon ja puiden pilkkomisen. Suurimmalla osalla UKK:n tuvista löytyy nykyään valmiiksi pilkottuja klapipusseja, mutta Luiro muodosti tässä virkistävän poikkeuksen. Ainoana ongelmana oli, ettei yhdenkään tuvan puuvarastosta löytynyt kirvestä. Onneksi törmäsimme Hiltonissa majoittuvaan, arktisista hiihtopiireistä tuttuun "Seikkailun lumous"-Niinaan, joka lainasi meille kirvestä.

Luirojärven rannalla sijaitseva sauna on muuttunut muiden UKK:n saunojen tapaan tänä vuonna maksulliseksi. 7 euron saunamaksun voi hoitaa joko Metsähallituksen Eräluvat-nettisivulla tai soittamalla maksunumeroon. Maksulliseksi muuttuminen on toki vain hyvä asia, onhan kulkijoita nykyään liikenteessä aiempaa enemmän ja saunan lämmitys kuluttaa melkoisesti puuta.

Kerrankin pääsi pilkkomaan puita klapipussien availun sijaan!
Aamun sarastaessa suuntasimme saunanraikkaina Luiron lähellä sijaitsevalle Tuiskukurun tuvalle, josta matka jatkui seuraavana päivänä Suomunruoktun kautta Kiilopääälle. Neljän hengen tiimimme oli sen verran iso, että olimme varanneet paikat varaustuvan puolelta. Valitettavasti kaikki eivät olleet näin tehneet: ihmetystä herätti samaan aikaan Luirolta kohti Kiilopäätä lähtenyt kuuden hengen ulkomaalainen porukka, joka majoittui autiotuvissa varaustupien sijaan. Porukalla ei myöskään ollut mukana minkäänlaista telttaa tai muuta varamajoitetta, joten he eivät suostuneet tekemään tilaa muille tulijoille. Vaeltajia oli liikenteessä paljon, joten kymmenen hengen autiotupa oli täynnä viimeistä paikkaa myöten sekä Tuiskukurulla että Suomunruoktulla. Useampi kulkija joutuikin jatkamaan matkaansa seuraavaa tupaa kohti. Kaikkiaan tulijoita olisi ollut esimerkiksi Tuiskukurun autiotuvalle melkein tuplasti sen kapasiteetin verran.

Sen sijaan varaustupien puolella ruuhkaa ei ollut, vaan olimme ainoat paikat varanneet. Tuiskukurulla eräs autiotuvan puolelta pois käännytetty neljän hengen seurue pyrkiytyikin varaustuvan puolelle, mutta koska oli vasta varhainen päivä, totesimme, ettemme voi luvata heille paikkoja kuin hätätilanteessa. Paikan varanneita tulijoita saattoi olla vielä tulossa. Seurue jatkoi matkaansa Suomunruoktulle, jonne ei onneksi ollut mitenkään kohtuuttoman pitkä matka. Suomunruoktulla sen sijaan annoimme iltahämärissä paikalle Luirolta asti hiihtäneen neljän hengen poikaporukan majoittua varaustuvassa, vaikkei heillä ollut etukäteen tehtyä varausta. Toki vannotimme heidät hoitamaan maksut kuntoon heti verkkoyhteyksien ääreen päästyään. Toivottavasti he näin myös tekivät! Ehkäpä toimimme vastoin sääntöjä, mutta tulimme siihen lopputulemaan, että olisi ollut vaarallista käännyttää jo valmiiksi pitkän päivän tehneet ja väsyneet hiihtäjät yön selkään.

Ilmoitin "rötöksestämme" myöhemmin Metsähallitukselle ja tiedustelin, onko tupamaksu hoidettu kyseiseltä yöltä: heidän tiedossaan ei kuitenkaan ole, että kyseinen porukka olisi lupauksistaan huolimatta maksanut majoittumistaan. Mikäli näin tosiaan on, pyydän hieman suoraselkäisyyttä ja hoitamaan maksut kuntoon. Toki kyseessä voi olla puhdas väärinkäsitys, koska majoittujat olivat fiksun oloisia nuoria miehiä. Olisihan se huolestuttavaa, mikäli nuorilla vaeltajilla olisi näin löyhä moraali ja leväperäinen suhtautuminen tupaetikettiin. Erämaissa kukaan ei valvo autiotupien käyttöä, vaan koko järjestelmä perustuu nimenomaan moraaliseen toimintaan ja vaeltajien väliseen keskinäiseen luottamukseen. Tässä tapauksessa Metsähallitus ohjeisti jatkossa pitämään varaustupien ovet suljettuna niiltä, jotka eivät ole paikkaa sinne etukäteen varanneet, muttei edellyttänyt meitä hoitamaan maksua sisään päästämämme porukan puolesta.

Ahkiot parkissa Tuiskukurulla.
Tuiskukurun iltatunnelmia.
Kahvitauko Suomunruoktulla.
Vaikka vuokraamon porukka oli varoitellut ruuhkista, oli silti yllätys, kuinka paljon porukkaa oli liikenteessä. En ole koskaan ennen nähnyt autiotupien olevan kirjaimellisesti täynnä viimeistä paikkaa myöten. Nyt niin kävi useana yönä peräkkäin. Syypäänä voidaan toki tällä kertaa pitää tuota yhtä isoa ryhmää, joka vastoin sääntöjä oli vallannut omaan käyttöönsä yli puolet autiotuvan kapasiteetista, eikä suostunut tekemään tilaa uusille tulijoille varamajoitteen puutteessa. Voi vain ihmetellä, kuinka kevyellä varustuksella jotkut liikkuvat erämaissa luottaen siihen, että autiotupiin kyllä mahtuu. Varamajoite pitäisi olla aina mukana, erityisesti talviaikaan.

Lapin turismin kasvu on havaittavissa myös suosituimmilla vaellusreiteillä. Nytkin reilusti yli puolet kohtaamistamme vaeltajista oli ulkomaalaisia. Ehkäpä jatkossa kävijämäärien lisääntyessä Metsähallituksen kannattaa selkiyttää entisestään pelisääntöjä isojen ryhmien autiotuvissa majoittumisen suhteen. Tällä hetkellä ohjesääntö on hieman monitulkintainen. Esimerkiksi englanninkielisissä autiotupasäännöissä sanotaan: "We ask that larger groups use their own tents or reservable wilderness huts as overnight accommodation". Olisi hyvä linjata yksiselitteinen ryhmäkoko (esimerkiksi yli kolmen henkilön ryhmä), jota suuremmat ryhmät eivät saisi käyttää autiotupia pääasiallisena majoitteenaan. Toki ruuhkautuminen on vielä varsin marginaalinen ongelma ja koskee vain hyvin pientä osaa Suomen autiotuvista. Luontomatkailun suosio kuitenkin kasvaa jatkuvasti ja jatkossa tupien ruuhkautuminen voi aiheuttaa jopa vaaratilanteita.

Viimeiset päivät hiihdettiin hienoissa tykkylumimaisemissa.
Suomunruoktulta hiihtelimme Kiilopäälle juuri sopivasti savusaunaan ja avantoon. Toki nautiskelimme myös palautteluoluet ja -pitsat Kiilopään ravintolassa. Täydellinen lopetus vaellukselle! Hiihtomatkaa kertyi kuuden päivän aikana kaikkiaan vajaat 90 kilometriä. Homma meni siis hieman mökkeilyksi, mutta toisaalta vasta-alkajat saivat pehmeän laskun talvivaelluksen maailmaan. Ensi vuonna suunnitteilla onkin samalla porukalle reissu Käsivarteen, joten kovin pahoja traumoja ei ilmeisesti syntynyt. Sää oli viikon aikana kylmä, mutta vastapainoksi saimme nautiskella viimeistä päivää lukuun ottamatta kirkkaasta auringonpaisteesta. Revontulia ei sen sijaan tällä kertaa näkynyt, mutta ehkäpä säästämme ne sitten ensi vuoden Käsivarren reissuun.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Into the wild

Treenimaisemiani UKK:ssa.
Pari kuukautta Inarissa asustellen on mennyt jälleen vauhdilla ja Grönlantiin lähtöön on enää alle kaksi kuukautta. Ahkion vetoa on kertynyt kaikkiaan 63 tuntia ja ilman ahkiotakin on tullut hiihdeltyä jonkin verran. Pääosin olen treenaillut viime vuoden tapaan Urho Kekkosen kansallispuistossa Kiilopään takana hienoissa avotunturimaisemissa. Olen ennättänyt hiihtää myös muutaman viikonloppuvalluksen erämaan puolella. Tammikuussa tein parin yön reissun Lankojärvelle päin. Harvinaista kyllä, sain majoittua yleensä niin ruuhkaisella Lankojärvellä yksikseni. Helmikuussa tein puolestaan hiihtoreissun Raja-Joosepista Kiertämäjärven tuvalle, joka on yksi ehdottomista suosikeistani UKK:ssa.

Pari viikkoa sitten pidimme Grönlanti-porukan kanssa kolmen päivän mittaisen harjoitusleirin Saimaan jäällä. Harjoittelimme muun muassa myrskypystytystä, ampumista ja railopelastusta. Viime viikonloppuna taas kävin "hiihtolomailemassa" kotiseudullani Pohjois-Karjalassa. Onneksi ehdin hiihtää myös muutamana iltana UKK:n tuntureilla, viime viikolla näkyi nimittäin komeita revontulia useampana päivänä. Ei liene hienompaa kuin hiihdellä pimeässä avotunturissa revontulien alla!


Pakkaset ovat laskeneet tammi-helmikuussa useampana päivänä -35 asteen paremmalle puolelle.
Huomenna pääsen vihdoin hieman syvemmälle erämaahan. Teemme kaveriporukalla viikon hiihtoreissun UKK:ssa. Suunnitelmissa on hiihtää Kiilopäältä Sokostin taakse Muorravaarakkaan. Toivottavasti revontulia on siis ensi viikollakin tarjolla!