Näytetään tekstit, joissa on tunniste 7summits. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 7summits. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 13. elokuuta 2017

#throwback: Elbrus 2015

Venäjällä Kaukasus-vuoristossa sijaitsevan Euroopan korkeimman vuoren Elbrusin huiputuksestamme tuli tänä kesänä kuluneeksi 2 vuotta. Sen kunniaksi videomateriaalia vuodelta 2015, jossa koko homma minuuttiin tiivistettynä! Olimme liikenteessä neljän hengen suomalaistiimillä. Video antaa reissusta ehkä hieman yksinkertaistetun kuvan, yritimme nimittäin viikon aikana huipulle kahteenkin otteeseen. Ensimmäisen yrityksen jouduimme keskeyttämään satulan kohdilla huonon sään ja lumivyöryvaaran vuoksi. Toisella yrityksellä onnisti!

5642-metrinen Elbrus on hyvä vuori vasta-alkajalle, joka haluaa käydä korkealla suhteellisen helposti. Normaalireitin lähtöpisteeseen pääsee mukavasti hiihtohisseillä ja majoitus perusleirissä tapahtuu telttojen sijaan lämpimissä konteissa. Teknisiä taitoja ei tarvita, koska reitillä on vain muutama jyrkempi kohta ja nekin on varmistettu kiinteillä köysillä. Toki sääolosuhteet vuorella ovat usein haastavat ja heikosti akklimatisoituvalle korkeus voi tehdä siitä jopa mahdottoman haasteen.

lauantai 31. joulukuuta 2016

2016 Parhaat Top 10

Vuosi lähenee uhkaavasti loppuaan, joten uppouduin muistelemaan vuoden varrella koettuja kommelluksia kuva-arkistoa selailemalla. Monta mukavaa ja vähemmän mukavaa hetkeä palautuikin mieleen. Otsikkokuva on otettu Alaskan roadtripiltä eräänä hienona kesäkuisena iltana ajellessani Sewardista kohti Anchoragea. Ohessa muutamia muita helmiä vuoden 2016 varrelta.

1. Huippujengiläisten "alkeellinen" perusleiri

Alkuvuosi kului tiiviisti Perun Tocllaraju-vuorelle sijoittuvaa Huippujengi-realitya seuraten, jossa suomalaisia julkkiksia koeteltiin alkeellisella leirielämällä keskellä koskematonta vuoristoa. Elokuussa suuntasimme itse Peruun huiputtamaan Tocllan. Perusleiri ei kuitenkaan yllätykseksemme ollut ihan niin alkeellinen paikka kuin television perusteella oli luullut. Hyvin valittujen kuvakulmien ansiosta katsojilta jäi nimittäin pimentoon se, että paikan päällä sijaitsi varsin hyvin varusteltu Alppimaja-tyylinen hotelli-ravintola, jonka palveluihin kuuluivat muun muassa posliinivessa, kylmä kalja ja lämmin suihku. Huippujengin tekijätiimin mukaan osallistujia oli kuitenkin kielletty hakeutumasta ravintolan lämpöön. Ehkä näin, mutta ainakin itse viihdyimme ravintelin puolella sen verran ahkerasti, että vajaassa viikossa punaviini ja Inca Kola loppuivat varastosta.

2. Utsjoki Huippuvuorilla

Kävimme Huippuvuorten reissulla tutustumassa Longyearbyenin lähellä sijaitsevaan koiratarhaan, jossa bongasimme silloisen asuinpaikkani Utsjoen mukaan nimetyn rekikoiran. Epäselväksi jäi, mistä tämä Suomen pohjoisimman kunnan kaima on saanut inspiraation nimeensä.

3. Kohtaaminen arktiksella

Huippuvuorilla hiihti samaan aikaan kanssamme myös toinen suomalainen retkikunta, johon törmäsimme Russebreenin jäätikköllä 14. hiihtopäivänämme. Myös toisessa retkikunnassa oli mukana joensuulaisedustus, nimittäin Joensuun hiihtopiireistä tuttu kollega Eero Oura. Suomalaisiin hiihtäjiin ja etenkin toiseen Joensuun ladun edustajaan törmääminen keskellä valtavaa arktista jäätikköä oli sen verran erikoinen sattumus, että yhteiskuva oli tietenkin pakko ottaa.

4. Joensuulaisten oudot kohtaamispaikat Vol 2

Myös syksyn Kebnekaisen reissulla sattui varsin mielenkiintoinen kohtaaminen, kun törmäsimme Ruotsin korkeimman vuoren huipulla joensuulaiseen Kungsledenilla vaeltamassa olevaan Eemeliin. What are the odds? Me joensuulaiset pyörimme selvästi oudoissa paikoissa.

5. "If you can't climb it, drink it!"

Kilimanjarolta laskeutumisen jälkeen huiputusta juhlittiin tietenkin korkkaamalla kylmät Kilimanjaro-oluet. Tänä vuonna join myös Denali-olutta Denalilta laskeuduttuani, Pyramiden-vodkaa Pyramidenissa sekä Svalbard-kaljaa Svalbarissa Svalbardissa. Aiemmin on tullut myös hörpittyä 5642-kaljaa Elbrusin huiputuksen kunniaksi sekä Everestiä matkalla Everestin perusleiriin. Haastankin kaikki 7 summitsin kiipeämisen sijaan juomaan sen.

6. Kilimanjaron tomut

Miksei kukaan kertonut, miten pölyistä siellä on? Kuvassa syvän ruskettuneina Marangu-gatella seitsemän päivän vaelluksemme päätteeksi.

7. Raitaponit

Ei tarvitse ihan hirveästi miettiä, mikä oli lempieläimeni Afrikan safarilla. Suunnittelen edelleen vakavasti zebra-tarhan perustamista Suomeen.

8. Denalin päivälämpötilat

Alaskassa sijaitseva maailman pohjoisin "kuusitonninen" Denali on tunnettu etenkin kylmyydestä ja ankarista sääolosuhteistaan. Ainakaan päivisin jäätiköllä ei ollut ihan niin kylmä.

9. Aseen kanssa baariin

Huippuvuorilla on vähän erilainen meininki, koska jääkarhuvaaran vuoksi ilman asetta ei uskalla liikkua missään pääkaupungin Longyearbyenin ulkopuolella. Kuvassa Taina astumassa kiväärin kanssa paikalliseen anniskeluravintolaan Pyramidenissa.

10. Maailman pohjoisin Lenin

Kerää koko sarja Vol 2! Pyramidenissa 79° leveysasteella sijaitsee maailman pohjoisin Lenin-patsas. Maailman korkein Lenin taas löytyy Pik Lenin -vuoren huipulta Kirgisiasta. Maailman syvimmästä tai eteläisimmästä Leninistä en tiedä.




Extra: Tämä kuva

torstai 17. marraskuuta 2016

Kilimanjaro 2016


Kilimandšaro on 6010 metriä korkea lumipeitteinen vuori, jota sanotaan Afrikan korkeimmaksi. Sen läntinen huippu on nimeltään Masai 'Ngaje Ngai', Jumalan huone. Läntisen huipun lähistöllä on kuivunut ja jäätynyt leopardin raato. Kukaan ei ole selittänyt, mitä leopardi oli etsimässä niin korkealta.

Näin kerrotaan Ernest Hemingwayn 1930-luvulla julkaistussa Kilimandšaron lumet -novellikokelman nimikkonovellissa, jonka siskoni sai matkalukemiseksi isältämme. Lähde osoittautui epäluotettavaksi. Kilimanjaron korkeimman huipun, Uhuru Peakin, korkeudeksi ilmoitetaan nykyään 5895 metriä. Tansaniassa sijaitseva vuori huiputettiin ensimmäisen kerran vuonna 1889 saksalaisen geologi Hans Meyerin ja itävaltalaisen Ludwig Purtschellerin toimesta. Tuohon aikaan huiputus oli huomattavasti nykyistä vaativampi projekti, olihan huippu pysyvän lumipeitteen verhoama. Nykyään ilmastonmuutoksen runtelema jäätikkö peittää enää pienen osan vuoresta, joten huipulle pääsee helposti sulaa polkua pitkin vaeltamalla. Kilimanjaro onkin tänä päivänä erittäin suosittu "kiipeily"kohde, jonka huipulle nousee joka vuosi tuhansia turisteja. Suomalaisilla on keskeinen asema Kilimanjaron nykyisen vaelluskulttuurin synnyssä, sillä Suomen Ladun kehitysyhteistyöhanke 90-luvulla oli aktiivisesti mukana pääreitin rakentamisessa ja peruskorjauksessa.

Näkymä Kilimanjarolle Rongain varrelta.
Koska kyseessä oli pikkusiskoni ensimmäinen korkean paikan vaellus, päätimme lähteä reissuun osana Matkatoimisto Aventuran suomalaista ryhmää. Matkanjohtajana reissulla toimi Suomen ylivoimaisesti kovimpiin naisvuorikiipeilijöihin lukeutuva Anne-Mari Hyryläinen, joka on kiipeilyuransa varrella huiputtanut useampia kasitonnisia Everest mukaan lukien. Operaattorin valintaamme vaikutti etenkin se, että Aventura on yksi harvoista Rongai-reittiä huiputukseen käyttävistä suomalaisista matkanjärjestäjistä. Rongai on huomattavasti rauhallisempi kuin esimerkiksi turistivirroistaan tunnettu "Coca Cola -reitti" Marangu. Reitti on myös erinomainen vasta-alkajille maltillisen nousutahdin puolesta, jolloin akklimatisoitumiselle jää enemmän aikaa ja vuoristotaudin oireiden riski vähenee. Reitin kenties hienoin puoli on kuitenkin se, ettei sinne ole rakennettu Marangun tavoin vaellusmajoja, vaan majoittuminen tapahtuu teltoissa. Jokaisen leirin yhteydestä löytyy kuitenkin kiinteät huussit, jotka yllättivät positiivisesti siisteydellään.

Second Cave -leiri 3450 m.

Matkamme alkoi Keniasta, josta jatkoimme autokyydillä Tansanian puolelle vaellusreitin alkupisteeseen Nalemoru Gatelle reilun 2000 metrin korkeuteen. Alkumatka vaellettiin tukahduttavassa helteessä sademetsän ja myöhemmin matalien pensaiden luonnehtimassa maisemassa. Etenimme 150-600 vertikaalimetrin päivävauhtia kohti kaukana siintävää Kilimanjaroa. Kasvillisuusraja ylitettiin viidentenä vaelluspäivänä, jonka myötä myös lämpötila laski siedettävälle tasolle. Maisemat olivat upeat, eikä Rongai pettänyt odotuksia myöskään luvatun rauhallisuuden osalta: törmäsimme reitin varrella vain kahteen muuhun vaellusporukkaan. Rauhan rikkoi ainoastaan epävireinen siskoskuoromme, joka tapaili oppaan johdolla paikallisia laulelmia vaelluksen lomassa. Melusaasteen ohella vaelluksen nautinnollisuutta vähensi myös joka paikkaan tunkeutuva hiekkapöly. Tuuli ja askeleet nostivat polulta ilmaan valtavan tomupilven, jonka ansiosta kaikki varusteet ja paljaana olleet ihoalueet olivat vaelluspäivän päätteeksi paksun pölykerroksen peitossa. Onneksi saimme joka ilta leirissä käyttöömme saavillisen lämmintä pesuvettä. 

Kilimanjaron tomut.
Yhdeksän hengen suomalaistiimimme huipulle viemiseen oli varattu massiivinen 36 ihmisen henkilökunta. Joukkoon mahtui muun muassa neljä opasta, kokki sekä kantajia. Henkilökunta hoiti kaiken leirin pystytyksestä ruuan valmistukseen. Ruoka oli heittämällä parasta, mitä olen yhdelläkään aiemmalla vuorireissullani saanut. Jokaiseen ateriaan kuului muun muassa loistava alkukeitto, salaatti ja tuoreita hedelmiä. Ruoka oli niin hyvää, ettei tällä kertaa edes yleensä viimeistään 4000 metrin tienoilla iskevä ruokahalun menetys muodostunut ongelmaksi. Illallisella tuli santsattua vielä ylimmässäkin leirissä.




Auringonlasku leirissä.

Viiden päivän vaelluksen jälkeen saavuimme yläleiriin School Hutin kupeeseen 4750 metrin korkeuteen. Huiputtamaan lähdettiin heti seuraavana yönä puolenyön jälkeen. Yö oli kirkas ja tyyni, mutta lämpötila reilusti pakkasen puolella. Polku mutkitteli ylös jyrkkää kivistä rinnettä kohti ylhäällä siintävää Gilman's Pointia. Suurimmalla osalla porukasta alkoi viimeistään tässä vaiheessa olla ongelmia korkean ilma-alan kanssa. Taisipa siskotyttökin oksentaa kertaalleen aamupalan polunvarteen, mutta jatkoi sitten sitkeästi ylöspäin. Synkimpinä hetkinä motivaatiota ammennettiin palauttamalla mieleen se tosiasia, että jopa Mikko Alatalo (kesk.) on aikoinaan noussut Kilimanjaron huipulle. Itselleni alkusyksyn Perun reissu taisi antaa vielä akklimatisoitumisetua, sillä jalka tuntui nousevan lähes yhtä hyvin kuin merenpinnantasolla, eikä korkeutta muutenkaan juuri aistinut. Yöunet olivat tosin jääneet parina edellisenä yönä vähäisiksi. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui tällä kertaa kylmyys, koska olin laittanut tyhmyyttäni vain yhdet sukat ja yhden kerraston kuorivaatteiden ja untsikan alle ("ei täällä Afrikassa nyt niin kylmä voi olla"). Jokaiselle Kilimanjarolle suuntaavalle tehtäköön täten selväksi, että siellä on kylmä.


Kädenlämmittimien asennusta Gilman's Pointilla juuri ennen auringonnousua.

Neljän tunnin nousun jälkeen molempien jalkojen tunto nilkasta alaspäin oli paennut, mutta taivaanrannassa näkyi jo lupaava oranssi kajo. Kokemus on osoittanut, että sormet ja varpaat kestävät yllättävän hyvin ilman pahempia paleltumia muutaman tunnin tunnottomuuden, joten en ollut erityisen huolissani. Kylmin hetki on yleensä juuri ennen auringonnousua. Kun aurinko sitten nousee, se alkaa lämmittää todella nopeasti. Näin kävi tälläkin kertaa. Kuuden tunnin pimeässä ylämäkeen kävelyn jälkeen saavuimme Gillman's Pointille 5685 metriin juuri sopivasti ihailemaan auringonnousua. Reitin jyrkin ja vaativin osuus oli takana. Lämpötila nousi nopeasti ja vartissa jalkojen tuntokin oli palautunut.

Auringonnousu.

Jäljellä oli enää parisataa metriä loivaa nousua itse päähuipulle Uhuru Peakille. Etenimme rauhalliseen tahtiin kraaterin reunaa seurailevaa loivaa polkua ylemmäs. Jäätikön reuna näkyi kaukana alhaalla ja oli vaikea kuvitella sen joskus ulottuneen huipulle asti. Vähän ennen kello kahdeksaa edessä näkyi kuvista tuttu kyltti ja hetken päästä seisoimmekin Afrikan korkeimmassa kohdassa. Osalla porukasta alkoi tässä vaiheessa olla niin pahoja vuoristotaudin oireita, ettemme voineet jäädä huipulle erinomaisesta kelistä huolimatta pidemmäksi aikaa, vaan lähdimme kiirehtimään alas. Laskeuduimme pölyistä Marangu-reittiä pitkin Horombo Hutin lähistölle, jonne pystytettiin vielä viimeinen leiri. Seuraavana päivänä laskeutuminen jatkui vaelluksen päätepisteeseen Marangu Gatelle. Takanamme oli 7 vaelluspäivää, joskin näytimme joka paikan peittävän pölykerroksen ansiosta siltä kuin olisimme harhailleet vähintään kuukauden erämaassa.

Huiputuskaljat Marangu Gatella.

Reissu oli kokonaisuudessaan todella onnistunut ja yli puolet porukastamme pääsi huipulle. Vain muutamalle tuli vakavampia vuoristotaudin oireita, mutta niistäkin selvittiin onneksi säikähdyksellä. Sisko selvisi koitoksesta suvereenisti ja osoitti sitkeytensä huiputuspäivänä. Akklimatisoituminen vaikutti onnistuneen erittäin hyvin. Pidän tätä todisteena siitä, että Rannikoiden kantaisät ovat kotoisin jostain korkealta.

Kiitokset vaellusporukalle hienosta reissusta!

Siskon kanssa Kilin huipulla.

perjantai 5. elokuuta 2016

Denali 2016


Seuraava Amerikan (tällä kertaa tosin Etelä-Amerikan) matka lähestyy uhkaavasti, joten lienee korkea aika palata reilun kuukauden takaisen Alaskan reissun tunnelmiin matkakertomuksen muodossa. Olin tavoittelemassa Pohjois-Amerikan korkeimman vuoren Denalin huippua osana American Alpine Insituten 12-henkistä retkikuntaa. Alaskassa sijaitseva maailman pohjoisin "kuusitonninen"  on tunnettu etenkin kylmyydestä ja ankarista sääolosuhteistaan. Reittinämme oli yleisin kiipeilyreitti West Buttress. 

Denalin pääreitit. Lähde: American Alpine Institute.
Retkikuntamme aloitti taipaleensa maanantaina 30.5. lentämällä pienlentokoneella Talkeetnasta Kahiltnan jäätiköllä sijaitsevaan Denalin perusleiriin. Ensimmäisellä yrityksellä kone joutui kääntymään takaisin perusleirin yllä huonon näkyvyyden estäessä laskeutumisen. Pienen lentoterminaalissa odottelun jälkeen pilotti päätti tehdä uuden yrityksen, ja reilun 40 minuutin vuorien välissä pujottelun jälkeen laskeuduimme vihdoin perusleiriin. 


Base camp.

Mount Hunterin juurella 2200 metrissä sijaitsevassa base campissa riitti hälinää. Kymmenien vuorelta palaavien tai nousuan vasta aloittelevien kiipeilyporukoiden lisäksi pienkoneet lennättivät tasaisena virtana paikalle turisteja. Makoilimme auringonpaisteessa katselemassa, kuinka jäätikölle hetkeksi laskeutuneet turistit nappailivat poseerauskuvia Denalin edustalla. Onnekkaimmat pääsivät liittymään "30% clubiin": vain 30 prosenttia Denalin alueella vierailevista turisteista onnistuu näkemään suurimman osan ajasta pilvipeitteen sisällä lymyilevän vuoren. Denalin kaukaisuudesta ihailun sijaan omana suunnitelmanamme oli viettää seuraavat 3 viikkoa sen jäisillä rinteillä telttaillen.

Kylmyydestään tunnetun Denalin päivälämpötiloja.
Majoituimme ensimmäisen yön perusleirissä. Yö oli kylmä, mutta heti auringon noustua myös lämpötila nousi nopeasti piinallisen korkealle. Keskipäivällä lämpömittarin näytti pahimmillaan yli 30 astetta. Vasta illalla lämpötila laski jota kuinkin siedettävälle tasolle, joten lastasimme valtavan varustevuoremme ahkioihin ja lähdimme kohti ykkösleiriä. Tällä pätkällä ahkiot painoivat normaalia enemmän, koska kätkön tekemisen sijaan kaikki varusteet vietiin kerralla perusleiristä ykkösleiriin. Loppumatka edettiin tekemällä kätkö ylemmän leirin lähistölle, jonka jälkeen palattiin majoittumaan alempaan leiriin. Päivän tai parin päästä muutettiin itse ylempään leiriin, josta käsin seuraavana päivänä käytiin tyhjentämässä leirin alapuolelle aiemmin tehty kätkö.


Camp I ja Ski Hill.

Perusleirin tapaan myös 2400 metrissä sijaistevassa ykkösleirissä riitti aluksi hellettä, mutta kätköpäivän jälkeen sää muuttui täysin. Sakea pyry peitti telttamme lumeen, emmekä päässeet etenemään pariin päivään ylemmäs huonon näkyvyyden vuoksi. Rakentelimme aikamme kuluksi lumimuureja telttojemme suojaksi.


Parin päivän päästä sää vihdoin kirkastui ja lähdimme nousemaan Ski Hilliä kakkosleiriä kohden, joka sijaitsee 3400 metrissä heti Motorcycle Hillin alapuolella. Vietimme myös kakkosleirissä yhden ylimääräisen lepopäivän, koska useamman fataalin lumivyöryonnettomuuden näyttämönä toimineella Motorcycle Hillillä oli lumivyöryvaara. Köysistömme joutui samaisessa rinteessä myös pieneen railo-onnetomuuteen. Eksyimme kätköreissulta palatessa lumisateen vuoksi reitiltä ja jouduimme ylittämään eteen sattuneen railon kapeaa lumisiltaa pitkin. Köysistön kolme ensimmäistä pääsi railon yli ongelmitta, mutta viimeisenä tullut oppaamme Andrew ei ollut yhtä onnekas. Putoaminen saatiin kuitenkin nopeasti pysäytettyä, ja Andrew kiipesi ylös railosta omin voimin.

Kätköreissulla kakkosleirin yläpuolella.

Sään kirkastuttua pääsimme vihdoin siirtymään kolmosleiriin nimensä mukaisesti tuulisen Windy Cornerin kautta. Voimat olivat vähissä ja ahkio tuntui painavan enemmän kuin aiempina päivinä. Pian kolmosleiriin saapumisen jälkeen syy selvisi. Olin jo kakkosleirissä saanut pienen yskän, jonka ajattelin johtuvan vain korkeasta ilmanalasta. Kolmosleirissä vointi kuitenkin huononi ja pari yötä kului kuumehorkissa makuupussissa yskien. Voimat olivat täysin poissa ja yleistila niin heikko, että aloin vakavasti harkita alaspäin evakuoitumista. Se olisi kuitenkin ollut liian raskas puristus, joten päätin levätä muutaman päivän ja katsoa, lähtisikö vointi paranemaan antibioottikuurin voimalla. Oman tiimin mukana pysyttely tuntui muutenkin järkevimmältä vaihtoehdolta. 4300 metrissä mikään ei kuitenkaan parane. Pienikin liikkuminen hengästytti ja nosti veren maun suuhun. Öisin lämpötila laski parinkymmenen pakkasasteen tienoille. Valvoin yksin makuupussissa miettien, miten hienoa olisi olla 4000 metriä alempana Talkeetnan lämmössä ja vihreydessä.

Camp II.
Kolmosleiri oli kuitenkin upea paikka niin maisemien kuin tunnelmankin puolesta. Tuulimuurien suojassa piilottelevat leirit muodostivat valtavan sokkeloisen telttakaupungin, jota asuttivat kaikista maailman kolkista tulevat Denalin huippua tavoittelevat kiipeilijät. Porukka käyskenteli toistensa leireissä sopivaa sääikkunaa yläleiriin siirtymistä varten odotellessa. Tunnelma oli rento ja kansainvälinen. Alaspäin lähtevät kiipeilijät kulkivat ympäri leiriä ahkioidensa kanssa tarjoten ylijääneitä ruokiaan ilmaisiksi varustetäydennyksiksi vuorelle jääville tiimeille keventääkseen ahkioidensa painoa. Näin saimme täydennystä muun muassa uhkaavasti hupenevaan kahvivarastoomme.


Camp III.
Kokoonnuimme joka ilta messitelttaan kuuntelemaan radiopuhelimen välityksellä perusleiristä lähetettävän sääennusteen. Säiden jännittämisen jälkeen tunnelmaa kevensi jokaisen lähetyksen päätteeksi esitettävä vuorikiipeilyaiheinen tietokilpailukysymys. Muutaman kolmosleirissä vietetyn päivän jälkeen lyhyt sääikkuna näytti vihdoin avautuvan. Aikataulu tulisi kuitenkin olemaan erittäin tiukka: huiputusyritys tehtäisiin heti seuraavana päivänä yläleiriin 5200 metriin siirtymisen jälkeen. Sääikkuna oli pakko käyttää, olihan useampi tiimi ennen meitä joutunut hylkäämään huiputustoiveensa ja laskeutumaan perusleiriin pääsemättä edes yläleiriin. Oli selvää, etten pystyisi sairaana yrittämään huiputusta näin nopealla aikataululla. Päätin silti siirtyä muun tiimin mukana nelosleiriin. 


Ylöspäin lähteminen osoittautui kuitenkin virheeksi. Sinnittelin 4800 metriin kiinteiden köysien alkupäähän, josta reitin jyrkimmät ja vaarallisimmat osiot alkavat. Totesin, ettei väkisin ylemmäs yrittäminen ollut turvallista. Päätin siis lähteä saman tien alas sairastamaan. Oppaamme neuvotteli minulle paikan perusleiriin laskeutumassa olevasta köysistöstä. Hengitys kulki sitä paremmin, mitä alemmas laskeuduimme. Koko yön perusleiriä kohti taivallettuamme saavuimme vihdoin aamuyöstä Heartbreak Hillin juurelle, jonka päällä perusleiri sijaitsee. Loputtomalta tuntuva loiva ylämäki osoittautui nimensä veroiseksi. Perusleirissä kului vielä reilu vuorokausi pilvien väistymistä odotellen. Lopulta taivas selkeni ja pääsin lentämään Talkeetnaan 14 päivän jäätiköllä telttailun päätteksi.

Oman nousuni lakipisteessä 4800 metrissä.
Muutamaa lukuun ottamatta tiimini huiputti Denalin kohtalaisissa sääolosuhteissa samana päivänä, kun lähdin perusleiristä. Vaikka reissusta tuli omalta osaltani, erästä kohtalontoveriani lainatakseni, "just a very expensive diet", oli Denalin reissu ehdottomasti yksi vuoden kohokohdista. Heti vuorelta paluun jälkeen Talkeetnassa lepäillessäni ja sairastaessani olin pelkästään tyytyväinen selviydyttäni omin jaloin vuorelta alas. Voinnin kohentumisen myötä ja etenkin muun tiimin kanssa jäähyväisillalliselle kokoontumisen jälkeen oman nousun keskeytyminen alkoi kuitenkin harmittaa erittäin ankarasti. Sairastumisille ei kuitenkaan mahda mitään, eikä vitutukseen voi kuolla. Denali on rankkuudestaan huolimatta hieno vuori ja etenkin yhteishenki eri kiipeilytiimien välillä teki suuren vaikutuksen. On lähes varmaa, että lähden vielä jonain päivänä uuteen yritykseen.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Huomenna kohti Perua ja uusia vuoria!