Kiihtelysvaaran yläasteen ajoilta tutun kaveriporukkamme perinteenä on ollut tehdä joka vuosi vaihtelevalla porukalla syysvaellus jonnekin päin pohjoista. Yhdistävänä tekijänä tähänastisilla reissuillamme on ollut huonot (tai välillä jopa erittäin huonot) sääolosuhteet. Viime vuonna rämmimme myrkylukemiin yltävässä tuulessa Hetta-Pallaksella, ja sitä ennen vaelsimme kaatosateessa Pyhä-Luostolla. Tänä syksynä päätimme suunnata aiempaa kauemmas ja korkeammalle. Kohteeksi valikoitui itselleni muutamalta aiemmalta vaellus- ja hiihtoreissulta tuttu Ruotsin korkein vuori Kebnekaise. 2100-metrinen vuori sijaitsee Pohjois-Ruotsissa lähellä Kiirunan kaupunkia.
Automatka vaelluksen alkupisteeseen Nikkaluoktaan sujui pientä ahtautta lukuun ottamatta leppoisissa merkeissä. Viiden ihmisen ja rinkan lisäksi autoon oli survoutunut aiemmillakin vaelluksillamme mukana ollut Chukotka Sleddog Vega. Retkikuntamme venäläisedustajan kyseenalaisten kiipeilytaitojen vuoksi reitiksi valikoitui Kebnen yleisin huiputusreitti Västra leden. Parkkeerasimme auton Nikkaluoktaan ja lähdimme vaeltamaan helppokulkuista polkua kohti 19 kilometrin päässä sijaitsevaa Fjällstationia. Koska Fjällstationin ympäristö on sesonkiaikaan varsin kansoitettua, poikkesimme polulta sivuun pari kilometriä ennen Fjällstationia etsimään leiripaikkaa. Perusleiri pystytettiin hienolle paikalle tunturinrinteeseen, josta avautui upeat näkymät koko laaksoon ja ympäröiville vuorille.
Toisena telttana mukana oli Huippuvuorten retkikuntaa varten testikäyttöön hankkimani Haltin Grönland II Pro. Oma telttakuntamme tosin lähti tuolloin lopulta liikenteeseen Helsportilla, mikä osoittautui oikeaksi päätökseksi. Kävi nimittäin ilmi, että Halti on varsin epäluotettava kovissa talviolosuhteissa muun muassa vetoketjujen ja kuivatusverkkojen osalta. Syysvaelluskäyttöön yli 6-kiloinen teltta taas on turhan painava, mutta kantotreeni ei toisaalta ole ikinä pahaksi. Samalla periaatteella rinkkaan tuli pakattua myös punaviinipänikkä. Ilta kului leirin pihalla punaviinilasillisten äärellä täysikuun ja kirkkaan tähtitaivaan alla istuskellen. Kaiuttimesta pauhasi Bob Dylan ja Jimi Hendrix. Näkyipä taivaalla illan aikana revontuliakin.
Lämpötila laski yöllä reilusti pakkasen puolelle. Aamulla maa ja teltat olivat huurteen peitossa. Kaasukeitin toimi hieman nihkeästi, mutta spriikeittimellä lounasvedet saatiin lämmitettyä mukaan termareihin. Keitinongelmista sekä yleisestä laiskuudesta johtuen starttasimme kohti huippua pari tuntia suunniteltua myöhemmin. Kello lähenteli jo kymmentä ohittaessamme Fjällstationin, josta ohjeellinen huiputusaika Västrä ledenia pitkin on 10-12 tuntia. Vaeltelimme verkkaiseen tahtiin laakson pohjaa pitkin kulkevaa helppokulkuista polkua ruskan värittämissä hienoissa maisemissa, jonka jälkeen reitti lähti nousemaan kivikkoisena ylemmäs tunturiin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ensimmäiset huipulta palaavat vaeltajat tulivat vastaan hieman ennen Vierranvarrin jyrkkää nousua pitämäämme lounastaukoa. Ihmisvirran lisäksi erämaan tunnelmaa Kebnen pääreitiltä söivät jatkuvasti taivaalla Apocalypse Now -henkisesti kaartelevat helikopterit. The Endin ensisäkeet kaikuivat päässä sightseeing-kopterien pörrätessä yläpuolellamme.
Kebnekaisen ympäristö on suomalaisten keskuudessa erittäin suosittu retkeilykohde. Maanmiehiin törmääminen onkin suunnilleen yhtä todennäköistä kuin Tallinnan laivalla. Ensimmäiset kohtasimme jo Nikkaluoktassa, ja myös nousumme aikana vastaan tuli useampi suomalaisporukka. Suurin osa heistä koki tarpeelliseksi ilmoittaa perisuomalaisen optimistiseen ja kannustavaan henkeen, ettemme pääse huipulle, koska olemme liian myöhään liikkeellä. Erityisen suurta hilpeyttä herätti eräs keski-ikäinen pariskunta, johon törmäsimme Vierranvarrin rinteessä. Kyseinen parivaljakko kannusti meitä kohti huippua käyttämällä hyväkseen nerokasta käänteispsykologiaa. Porukkamme vauhti oli heidän mukaansa liian hidas, ja kellokin oli niin paljon, ettei huipulle ollut enää mitään asiaa. Lopuksi he ehdottivat helikopterin tilaamista. Totesimme kohteliaasti olleemme hieman pahemmissakin paikoissa ja jatkoimme eteenpäin entistä määrätietoisemmin. Pian vastaan tuli hilpeä ruotsalaismies, joka totesi paluun kyllä onnistuvan hyvin otsalamppujen valossa pimeässäkin. Hän toivotti onnea huiputukseen ja lähti sitten kaljalle Fjällstationille.
Vierranvarrin 1700-metriselle huipulle nousun jälkeen matka jatkui jyrkällä laskulla Kaffedalenin laaksoon. Tätä seurasi vielä 600 vertikaalimetrin loppupuristus Kebnekaisen huipulle. Hieman ennen auringonlaskua kivikon keskeltä nouseva lumihuippu siinsi vihdoin edessämme. Saavuimme huipulle viimeisten joukossa. Pohjois-Karjala oli vahvasti edustettuna Ruotsin korkeimmassa kohdassa, törmäsimme nimittäin huipulla joensuulaiseen Kungsledenilla vaeltamassa olevaan Eemeliin.
|
Tyylillä alas. |
Ihailtuamme upean auringonlaskun Kebnellä, haikkilimme yötä myöten otsalamppujen ja täysikuun valossa takaisin leiriin. Matkantekoa hidasti kivien päälle kertynyt jääkerros, jonka vuoksi etenkin jyrkimmissä kohdissa piti edetä varovasti. Eksyimme myös kerran sivuun reitistä, koska kiviin maalattujen punaisten merkkien bongailu oli pimeässä välillä haastavaa. Huiputuksemme ainoana deadlinena oli ehtiä takaisin Fjällstationille Irish Coffeen äärelle ennen sulkemisaikaa kello 23:30. Harmiksemme missasimme tämän aikarajan surkeasti, mutta otimme silti pienet välikuolemat tyhjällä Fjällstationilla. Takaisin leiriin saavuimme vasta klo 3 yöllä.
|
Jalokaakaot perusleirissä huiputuksen kunniaksi. |
Seuraavana aamuna nukuimme pitkälle puoleenpäivään. Iltapäivällä aloitimme paluumatkan kohti Nikkaluoktaa. Vietimme viimeisen yön Laddjujavren rannalla telttaillen. Kyseessä on virallinen telttailualue, joten ei aikaakaan, kun paikallinen puistonvartija riensi leiriin perimään maksua. Muutaman euron telttamaksu hoidettiin asianmukaisesti, ja saimmepa kaupantekijäisiksi myös kasan nuotiopuita. Nuotion äärellä tyhjennettiin vielä viimeiset punaviinipänikän ja jalokahvien jämät.
Onnistunut reissu! Sää suosi ja kaikki Vegaa myöten selvisivät hienosti huiputuspäivästä, joka oli jopa omassa mittakaavassani varsin pitkä! Mitä nyt vähän viimeisinä tunteina polulla juoksenteli jäniksiä ja porukka puhkesi spontaanisti laulamaan Kipua tai Via Dolorosaa.
Kiitos jengi! Saa nähdä, mitä keksitään ensi vuonna!
|
Kiihtelysvaaran vaakuna Ruotsin korkeimmassa kohdassa. |