Utsjoen kesä

Teno ja keskiyön aurinko.

Suomen pohjoisimmassa kolkassa, Norjan ja Suomen rajalla virtaa Teno. Sen varrella Utsjoen kunnassa asuu 1250 ihmistä. Valtaosa on saamenkielisiä. Kuten monessa Pohjois-Lapin kunnassa, turismi on Utsjoen tärkein elinkeino rajakaupan ja porotalouden ohella. Utsjoen alueen turismi nojaa vahvasti Tenojokeen ja lohenkalastukseen. Kesällä pienen kunnan väkiluku kasvaa lähes puolella, kun turistit ja mökkiläiset ympäri Suomea suuntaavat kalaan Euroopan suurimman lohijoen äärelle.

Kun vuosi sitten 25. toukokuuta lähdin Alaskaan vietettyäni talven Utsjoella, Teno oli ollut jo kolme viikkoa sula. Kun palasin tasan vuosi myöhemmin 26. toukokuuta, jäät olivat hädin tuskin lähteneet. Ajaessani Ivalon lentokentältä kohti Utsjokea satoi lunta. Utsjoella tunturit olivat vielä lumen peitossa. Perspektiivi oli melkoinen Islannin vehreään maisemaan, jossa olin viettänyt edeltävät viikot. Meni yli kaksi viikkoa, ennen kuin viimeisetkin lumet alkoivat sulaa ja hiirenkorvat imestyä tunturikoivuihin.

Utsjoen kirkkotuvat Mantojärven rannalla.

Vuosi sitten ennen lähtöäni kylällä kävi kuhina. Paikalliset olivat juuri aloittaneet kalastuskauden ja valmistautuivat turistien saapumiseen. Tänä kesänä kylällä on ollut hiljaista. Vappuna astui voimaan Tenon uusi kalastussopimus, jonka tavoitteena on elvyttää Tenon lohikannat kestävälle tasolle. Sopimus lyhentää sekä paikallisten että matkailijoiden kalastuskautta molemmista päistä kautta. Lupien hinnat ovat myös nousseet aiempaan nähden. Lisäksi sopimus rajoittaa merkittävästi Tenojokivarren saamelaisten perinnekalastusmuotoja, kuten kulkutusta ja patokalastusta.

Muistan ihmetelleeni kevättalvella, miksi utsjokelaiset kaverini alkoivat yhtäkkiä joukolla vaihtaa Facebookin profiilikuvikseen otoksia, joissa poseeraavat lohen kanssa. Pian selvisi, että taustalla oli kannanotto eduskunnan tuolloin hyväksymään Teno-sopimukseen. Sopimus onkin herättänyt paljon kritiikkiä etenkin paikallisten keskuudessa. Kalastus on olennainen osa Tenojokilaakson alkuperäisväestön kulttuuria ja sopimuksen katsotaan uhkaavan saamelaiskulttuurin säilymistä. Kalastusoikeuksia pidetään alkuperäisväestön ja tilanomistajien omaisuutena ja olevan siten myös Suomen perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen omaisuudensuojan piirissä. Paikalliset kokevat uuden sopimuksen rikkovan siis monella tavalla heidän perustuslaillisia oikeuksiaan ja ettei heitä ole kuultu riittävästi sopimuksesta neuvoteltaessa.

"Teno ei ole pelkkä joki. Saamelaisille se on ollut satoja vuosia elämän virta. Se on ruokkinut ihmiset ja perheet pitkälle talveen. Sen varrella suurin osa saamelaisista asui. Niin kuin saamelaiset sanovat – me olemme veden rannan ihmisiä – Tenon asukkaat." ―Niilo Aikio Ylen jutussa

Yksinäinen kalastaja Suomesta Norjaan johtavan Saamen sillan alla.

Teno-sopimus vaikuttaa paikallisiin myös turistien määrän vähenemisen kautta. Lupien määrän laskeminen sekä hintojen nousu on vähentänyt selvästi Utsjoen kalastusturistien määrää tänä kesänä. Mökkivarauksia on peruttu, asuntoautoparkit ovat tyhjillään eikä kauppojen kassoilla ole jonoja samaan tapaan kuin yleensä. On olemassa kuitenkin yksi ryhmä, joka on hyötynyt sopimuksesta – Tenon lohien lisäksi. Nimittäin maata Utsjoelta omistavat vapaa-ajan asukkaat. Paikallisten ja "eteläsuomalaisten mökkeilijöiden" välillä on jo pitkään ollut eripuraa siitä, kuuluuko muualla pääasiallisesti asuvilla maanomistajilla olla samat pyyntioikeudet kuin paikallisilla. Mökkiläisten oikeuksia onkin lisätty uudessa sopimuksessa huomattavasti. He saavat muun muassa jatkossa rekisteröidä oman veneen, kun aiemmin vene on täytynyt vuokrata ja tiettyihin kellonaikoihin liikkuminen on ollut sallittua vain paikallisen soutajan kanssa. Muutos vähentää entisestään paikallisten yritysten tuloja, joista merkittävä osa on muodostunut juuri näistä palveluista.

Kirkkotupia.

Itseäni Teno-sopimus ei suoranaisesti kosketa, enhän ole eläissäni kalastanut millään mato-onkea kummemmalla välineellä (siihen ei kuulemma tarvitse edes lupaa). Utsjoella upeine tuntureineen ja erämaineen on kuitenkin erityinen paikka sydämessäni ja olen viettänyt täällä paljon aikaa, joten toivon turismin elpyvän ja paikallisten elinkeinon säilyvän. Utsjoen täytynee jatkossa panostaa entistä enemmän kalastusturismin ohella ympärivuotiseen luontomatkailuun. Lapin nousu ulkomaalaisten turistien keskuudessa näkyy toki jo Utsjoellakin, jossa on kuulemani mukaan bongattu viime talvena jopa japanilaisia revontulituristeja.

Itselleni Utsjoki edustaa kaikkein aidointa Lappia. Suurien turistimassojen ja laskettelukeskuksien sijaan tarjolla on koskematonta erämaata, valtavia avotunturialueita ja ennen kaikkea rauhaa ja hiljaisuutta. Vaeltajalle Utsjoki tarjoaa Suomen hienoimpia vaellusmaastoja, kuten Kevon luonnonpuiston sekä Kaldoaivin ja Paistunturin erämaa-alueet. Utsjoella on tietenkin myös Suomen kaunein tie, Tenonvartta Karigasniemeltä Nuorgamiin kiemurteleva Seututie 970!

Teno ja Seututie 970 Nuvvus-Ailigaalta katsottuna.

Mikäli siis olet joskus haaveillut vaikkapa Kevon reitin kulkemisesta, nyt kannattaa lähteä! Pistäydy matkalla syömässä vaikka lounas Rastigaisassa, munkkikahvit Kylätalo Giisássa ja ostoksilla Uulan säästössä. Tuskinpa sillä vielä lohituristien katoa korjataan, mutta jokainen sentti on kotiinpäin. Itse suuntaan kuitenkin nyt loppukesäksi etelään. Oikeastaan ihan mukavaakin vaihtelua nähdä auringon laskevan. Tälläkin hetkellä aurinko paistaa silmiin, vaikka on keskiyö. Kiitos ja näkemiin Utsjoki taas vähäksi aikaa!

Kesäkuun työmaa.

2016 Parhaat Top 10

Vuosi lähenee uhkaavasti loppuaan, joten uppouduin muistelemaan vuoden varrella koettuja kommelluksia kuva-arkistoa selailemalla. Monta mukavaa ja vähemmän mukavaa hetkeä palautuikin mieleen. Otsikkokuva on otettu Alaskan roadtripiltä eräänä hienona kesäkuisena iltana ajellessani Sewardista kohti Anchoragea. Ohessa muutamia muita helmiä vuoden 2016 varrelta.

1. Huippujengiläisten "alkeellinen" perusleiri

Alkuvuosi kului tiiviisti Perun Tocllaraju-vuorelle sijoittuvaa Huippujengi-realitya seuraten, jossa suomalaisia julkkiksia koeteltiin alkeellisella leirielämällä keskellä koskematonta vuoristoa. Elokuussa suuntasimme itse Peruun huiputtamaan Tocllan. Perusleiri ei kuitenkaan yllätykseksemme ollut ihan niin alkeellinen paikka kuin television perusteella oli luullut. Hyvin valittujen kuvakulmien ansiosta katsojilta jäi nimittäin pimentoon se, että paikan päällä sijaitsi varsin hyvin varusteltu Alppimaja-tyylinen hotelli-ravintola, jonka palveluihin kuuluivat muun muassa posliinivessa, kylmä kalja ja lämmin suihku. Huippujengin tekijätiimin mukaan osallistujia oli kuitenkin kielletty hakeutumasta ravintolan lämpöön. Ehkä näin, mutta ainakin itse viihdyimme ravintelin puolella sen verran ahkerasti, että vajaassa viikossa punaviini ja Inca Kola loppuivat varastosta.

2. Utsjoki Huippuvuorilla

Kävimme Huippuvuorten reissulla tutustumassa Longyearbyenin lähellä sijaitsevaan koiratarhaan, jossa bongasimme silloisen asuinpaikkani Utsjoen mukaan nimetyn rekikoiran. Epäselväksi jäi, mistä tämä Suomen pohjoisimman kunnan kaima on saanut inspiraation nimeensä.

3. Kohtaaminen arktiksella

Huippuvuorilla hiihti samaan aikaan kanssamme myös toinen suomalainen retkikunta, johon törmäsimme Russebreenin jäätikköllä 14. hiihtopäivänämme. Myös toisessa retkikunnassa oli mukana joensuulaisedustus, nimittäin Joensuun hiihtopiireistä tuttu kollega Eero Oura. Suomalaisiin hiihtäjiin ja etenkin toiseen Joensuun ladun edustajaan törmääminen keskellä valtavaa arktista jäätikköä oli sen verran erikoinen sattumus, että yhteiskuva oli tietenkin pakko ottaa.

4. Joensuulaisten oudot kohtaamispaikat Vol 2

Myös syksyn Kebnekaisen reissulla sattui varsin mielenkiintoinen kohtaaminen, kun törmäsimme Ruotsin korkeimman vuoren huipulla joensuulaiseen Kungsledenilla vaeltamassa olevaan Eemeliin. What are the odds? Me joensuulaiset pyörimme selvästi oudoissa paikoissa.

5. "If you can't climb it, drink it!"

Kilimanjarolta laskeutumisen jälkeen huiputusta juhlittiin tietenkin korkkaamalla kylmät Kilimanjaro-oluet. Tänä vuonna join myös Denali-olutta Denalilta laskeuduttuani, Pyramiden-vodkaa Pyramidenissa sekä Svalbard-kaljaa Svalbarissa Svalbardissa. Aiemmin on tullut myös hörpittyä 5642-kaljaa Elbrusin huiputuksen kunniaksi sekä Everestiä matkalla Everestin perusleiriin. Haastankin kaikki 7 summitsin kiipeämisen sijaan juomaan sen.

6. Kilimanjaron tomut

Miksei kukaan kertonut, miten pölyistä siellä on? Kuvassa syvän ruskettuneina Marangu-gatella seitsemän päivän vaelluksemme päätteeksi.

7. Raitaponit

Ei tarvitse ihan hirveästi miettiä, mikä oli lempieläimeni Afrikan safarilla. Suunnittelen edelleen vakavasti zebra-tarhan perustamista Suomeen.

8. Denalin päivälämpötilat

Alaskassa sijaitseva maailman pohjoisin "kuusitonninen" Denali on tunnettu etenkin kylmyydestä ja ankarista sääolosuhteistaan. Ainakaan päivisin jäätiköllä ei ollut ihan niin kylmä.

9. Aseen kanssa baariin

Huippuvuorilla on vähän erilainen meininki, koska jääkarhuvaaran vuoksi ilman asetta ei uskalla liikkua missään pääkaupungin Longyearbyenin ulkopuolella. Kuvassa Taina astumassa kiväärin kanssa paikalliseen anniskeluravintolaan Pyramidenissa.

10. Maailman pohjoisin Lenin

Kerää koko sarja Vol 2! Pyramidenissa 79° leveysasteella sijaitsee maailman pohjoisin Lenin-patsas. Maailman korkein Lenin taas löytyy Pik Lenin -vuoren huipulta Kirgisiasta. Maailman syvimmästä tai eteläisimmästä Leninistä en tiedä.

Vuoden 2016 yhteenvetoon »

Extra: Tämä kuva

Kevo ja tupaetiketti

Guivi-tunturin huipulla (641 m).

Suomessa tehdyistä vaelluksista tulee kirjoiteltua harvemmin tänne blogin puolelle. Yksi tämän vuoden hienoimmista kotimaan reissuista lienee kesä-heinäkuun taitteessa tekemäni "ex tempore"-vaellus Kevolle. Olin jättäny autoni Ivalon lentokentälle Alaskaan lähtiessä, ja päätin autonhakureissulla käydä kiertämässä Kuivin rengasreitin. Rengasreitti on huomattavasti Kevon reittiä kätevämpi etenkin auton siirtelyiltä välttymisen osalta. Sitä kulkiessa pääsee myös näkemään kaikki Kevon kanjonin hienoimmat kohdat.

Reitti alkaa Sulaojan parkkipaikalta Karigasniemen läheltä, josta kuljetaan Kevon reittiä pitkin Ruktajávren autiotuvalle. Täältä reitti haarautuu kohti Guivi-tunturia. Kuivin autiotuvalta jatketaan kohti Kevon kanjonia, jossa polku yhtyy Kevon reittiin. Paluumatka kuljetaan Kevon reittiä pitkin takaisin Sulaojan parkkipaikalle. Kaikkiaan 86 kilometrin mittaiseen kierrokseen upposi kolme ja puoli päivää. Pisin etappini oli Kuivi-Ruktajávri väli, jossa kävelymatkaa kertyi 31 kilometriä. Reitti on suurimmaksi osaksi helppokulkuinen, vaikka toki muutama kahlaamalla tehtävä joenylitys ja yksi vaijeriylityskin sen varrelle mahtuu. Kanjonin alueella on jonkin verran nousua ja kivikkoisempaa polkua, muttei mitään erityisen haastavaa.

Ilahduttavinta yksin vaeltaessa on tutustua muihin vaeltajiin, joita oli tällä kertaa liikenteessä yllättävän paljon. Monet inspiroivat keskustelut tulikin jälleen käytyä autiotuvilla iltaa istuessa! Myös vieraskirjojen lukeminen tarjoaa viihdettä tuvissa vietettyjen pitkien iltojen ratoksi. Tuttuja nimiäkin tuli bongattua, ystäväni Laura oli nimittäin ollut samalla reitillä vain muutamia viikkoja aiemmin heti Kanjonin avauduttua (alueella retkeily on kielletty 1.4.-14.6. välisenä aikana). Ruktajávren autiotuvan vieraskirjan selailu paljasti reitillä koetun melko dramaattisia hetkiä aiemmin kesäkuussa:

Törmäsin vieraskirjaa selatessa tähän tarinaan. Ihmettelin hieman, mikä hullu reitillä on pyörinyt...

...kunnes jatkoin lukemista seuraavalle sivulle, josta selvisi tarinan oikea laita. "Mene pois, olimme täällä ensin!"

On  kyllä kertakaikkisen "mulkku äijä", kun tuolla tavalla menee räyhäämään poikaraukoille, jotka ovat sentään ehtineet tuvalle ensin! Mutta vakavasti puhuen: näiden nuorten miesten tuvan valtaus oven säppiin laittoineen on yksi törkeimmistä autiotuparikkeistä aikoihin. Liekö taustalla puhdas törkeys vai onko tupaetikettiin perehtyminen yksinkertaisesti jäänyt väliin näiltä herrasmiehiltä? Kaksi miestä ja yksi koira tuskin tarvitsevat majoitteekseen isoa 10 henkilölle mitoitettua autiotupaa. Suosituimmilla reiteillä törmää toisinaan vastaavanlaisiin mestareihin, joilta "anna tilaa uusille tulijoille" -ohje on päässyt unohtumaan. Kerran tulimme jollekin Hetta-Pallaksen autiotuvalle kaatosateessa likomärkinä pitkän päivän päätteeksi. Tuvalla oli porukkaa alle puolet sen vetokyvystä, mutta silti paikkoja ei tuntunut löytyvän millään. Lopulta pitkän neuvottelun päätteeksi tuvalla olijat suostuivat tiivistämään tavaroitaan sen verran, että meillekin löytyi paikka laverilta. Kaunis periaate, josta ei pitäisi tinkiä on, että viimeiselle ja väsyneimmäille tulijalle tehdään aina tilaa. Vaikka se sitten tarkoittaisi tuvassa jo olevien telttaan siirtymistä. Kaikkein villeintä meininki on tietysti suosituilla reiteillä ja Ruktajávren tavoin lähellä sivistystä sijaitsevilla tuvilla. Mitä syvemmälle tunturiin kulkee, sitä asiallisempi meininki ja siistimmät tuvat!

Pieni muistutus, kuinka autiotuvilla tulee käyttäytyä.

Lapin kevät

Viimeinen viikko Utsjoella ennen Alaskaan lähtöä on sujunut leppoisissa tunnelmissa keskiyön auringon valossa. Yötön yö alkoi täällä 16.5. ja aurinko laskee seuraavan kerran 29. heinäkuuta. Nukahtaminen alkaa olla haastavaa valoisuuden takia, vaikka toleranssia tulikin hankittua jo huhtikuussa Arktikselta: yötön yö alkoi Huippuvuorilla viikko lähtömme jälkeen 20.4. Keskiyön auringosta ja nukahtamisvaikeuksista pääsi nauttimaan myös yöttömän yön aattona tänne lomailemaan etelästä saapuneet vanhempani ja sisareni.

Ailigaan huippu 20.5. klo 00:06.

Kuten aiemmin todettu, valtaosa Utsjoen lumista suli vappuviikon helleaaltojen myötä. Tunturien päältä löytyy kuitenkin vielä pieniä lumilänttejä. Viikonloppuna nousimmekin lähestyvää Denalin huiputusta varten Ailigas-tunturin lumille tekemään railopelastusharjoituksia. Varsin pitkäksi venähtäneen säätämisen jälkeen onnistuimme rakentamaan toimivan Z-taljan ja pelastamaan "loukkaantuneen" Penan "railosta". Asiaan saattoi vaikuttaa se, että railopelastusta on tullut viimeksi harjoiteltua Svartisenin jäätikkökurssilla syksyllä 2014.

Railopelastus käynnissä uhriperspektiivistä.

Yksi Utsjoen kevään merkkihetkistä on tietenkin ollut Tenon sulaminen. Se tapahtui 6.-8.5. viikonlopun aikana, jonka vietin Ivalossa päivystäen. Maanantaina tein mäkitreenjä Nuvvus-Ailigaalla ja havaitsin jäiden hävinneen. Ailigas-nimisiä tuntureita on muuten Utsjoella kaikkiaan kolme. Olen noussut näistä kahdelle: heti asuntoni vieressä sijaitsevalle 342-metriselle vakiotreenimäelleni sekä Nuvvus-kylässä sijaitsevalle 535-metriselle Nuvvus-Ailigaalle. Jälkimmäisestä on tullut jyrkkine ja ilmavine rinteineen suosikkitunturini. Huipulla on kelpo pätkä paljasta kalliota, jossa voi halutessaan harjoitella myös kalliokiipeilyotteita. Korkein, 620-metrinen Ailigas, joka sijaitsee Karigasniemellä, on itseltäni vielä huiputtamatta. Jotainhan on kuitenkin jätettävä myös ensi vuodelle!

Teno Nuvvus-Ailigaalta katsottuna 9.5.

Kiipeilytreenit Nuvvus-Ailigaalla 19.5.

Kävimme viikonloppuna myös Norjan puolella automatkailemassa. Ajelimme Varanginvuonon pohjoisrantaa Vadsøn (suom. Vesisaari) kautta tien päähän Vardøhon (suom. Vuoreija). Etenkin jälkimmäinen oli varsin mielenkiintoinen paikka siellä sijaitsevine Naton tutka-asemineen sekä toisen maailmansodan aikaisine saksalaisten bunkkereineen. Syvälle maan sisään vievät pilkkopimeät bunkkerit aiheuttivat lievää ahtaanpaikankammoa. Reissun kohokohta oli kuitenkin ehdottomasti matka itsessään, kulkihan tie lähes koko matkan Jäämeren rannan upeissa merimaisemissa.

Ekkerøy.

Jäämeren rannalla Vardøssa.

Utsjoen komennus lähenee loppuaan. Tunturikoivuihin ilmaantui viikonloppuna ensimmäiset hiirenkorvat ja viimeisetkin lumet sulanevat lähipäivinä. Kesäkuun alussa alkavan kalastuskauden myötä myös turistit saapuvat. Lienee siis aika pakata laukut ja suunnata kohti uusia seikkailuja. Lento Helsingin kautta Anchorageen lähtee ylihuomenna. Kevät Utsjoella on ollut uskomattoman hieno ja olen ollut etuoikeutettu saadessani viettää sen näissä maisemissa. Toivottavasti tulevaisudessa tarjoutuu mahdollisuus palata Utsjoelle. Tämä on yksi niistä harvoista paikoista, jonne voisin kuvitella asettuvani ehkä pidemmäksikin aikaa.

Rastigaisan huiputus

1066-metrinen Rásttigáisá, tai tuttavallisemmin Rastigaisa, on Utsjoen lähialueen korkein tunturi. Se sijaitsee Norjan puolella kolmisenkymmentä kilometriä Utsjoelta länteen. Jokainen Utsjoen kävijä lienee ihaillut Rastigaisan kaukaisuudessa siintävää kaksihuippuista siluettia. Erityisen hienot näkymät sille avautuvat ajellessa Suomen kauneimmaksi tieksi sanottua Seututie 970:ä idästä Karigasniemeen päin. Lähestulkoon kaikki utsjokelaiset tuntuvat huiputtaneen Rastigaisan jossain vaiheessa elämäänsä. Sen mukaan on myös nimetty Utsjoen kirkonkylän ainut anniskeluravintola, Pub Rastigaisa.

Rastigaisan huiputus on ollut haaveissani Utsjoelle saapumisestani saakka. Maaliskuussa yritin huipulle peräti kahdesti: ensimmäisellä kerralla lumisade pakotti kääntymään takaisin jo alkuvaiheessa, toisella kerralla unohduin katsomaan Levajoella käynnissä olevia Finnmarksløpet-koiravaljakkokilpailuja. Viime viikonloppu kului Ivalossa päivystäen, joten maanantain aktiivapaa tarjosi mainion tilaisuuden lähteä kolmanteen huiputusyritykseen.

Rastigaisalle pääsee kätevimmin ajamalla Tenon pohjoispuolta Levajoelle. Noin kilometri ennen Levajoen Fjellstuea oikealla joen ylittävän sillan kupeessa on aurattu parkkipaikka. Parkkipaikalta lähtee virallinen merkattu reitti Rastigaisan huipulle, jossa talvella kulkee myös moottorikelkkaura. Itse valitsin kuitenkin toisen huiputusreitin, koska omien polkujen tekeminen on huomattavasti mukavampaa. Lähdin hiihtelemään joen vartta kohti horisontissa siintävää Kaisaa. Yllä erittäin suurpiirteinen kartta reitistäni. Reitti nousi tasaisesti ylöspäin keväisesti solisevia tunturipuroja seuraillen. Hankikanto oli erinomainen ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Jo alkuvaiheessa Kaisa hävisi näkyvistä edessä olevien mäkien taakse, joten suuntaa sai välillä hakea kartasta. Reilun tunnin ylämäkeen hiihtelyn jälkeen kitukasvuinen tunturikoivikko muuttui vihdoin avotunturiksi ja avaran lumikentän toisessa päässä näkyi tuttu siluetti. Eteen avautui silmänkantamattomiin lumista avotunturia, ja hetken aikaa tuntui kuin olisi ollut jälleen Huippuvuorten jäätiköllä.

Suurin osa nousee huipulle loivemmalta pohjoispuolelta kiertämällä, mutta itse valitsin treenimielessä jyrkemmän eteläpuolen etsien siitä mahdollisimman jyrkän linjan. Vaihdoinkin suosiolla sukset jäärautoihin viimeiselle parillesadalle metrille. Lumi oli tiiviksi pakkautunutta ja irtolunta oli vain vähän, joten arvioin lumivyöryriskin melko pieneksi, vaikka rinne oli jyrkkyyden ja lämpötilan puolesta riskirajoilla. Huippua lähestyessä tuuli yltyi erittäin navakaksi. Kuten oheisista kuvista voi päätellä, kovat tuulet eivät liene poikkeus Rastigaisan huipulla. Vastaavanlaisia lumiaaltoja näimme myös Newtontoppenilla Huippuvuorilla.

Iltapäivällä seisoin vihdoin Rastigaisan tuulisella huipulla. Eteen avautui satoja kilometrejä lumista maisemaa aina Jäämerelle asti. Palasin samoja jälkiä takaisin Levajoelle. Kaikkiaan huiputukseen kului taukoineen reilut 8 tuntia. Ruuhkaa reitillä ei ollut: en nähnyt päivän aikana täydellisestä säästä huolimatta yhtä ainutta ihmistä. Tämä tekeekin alueesta erinomaisen talviretkeilykohteen. Hiihdettävää erämaata ympäristössä kyllä riittää useammaksi päiväksi, joten palaan varmasti vielä jonain päivänä Rastigaisalle teltan kera.

Näkymä huipulta etelään.

Näkymä huipulta pohjoiseen.

Koiruuksia tunturissa

Kuten aiemmin mainitsin, sain viikonloppuvieraaksi Utsjoelle Lauran 3 rekikoiransa kanssa (linkki blogiin). Halusimme tehdä viikonloppureissun Paistunturin alueella, ja Lauran Utsjoen kunnan yhteispalveluneuvojan kanssa käymän sähköpostinvaihdon jälkeen päätimme suunnata Kuoppilasjärven autiotuvalle. Reittimme mukaili osittain Utsjoen kesäretkeilyreittiä. Vaikka kyseessä ei ole varsinainen talvireitti, sen tietämillä kulkee vakiintuneita merkkaamattomia kelkkareittejä, joita pitkin pystyy etenemään myös hiihtämällä ja valjakolla (oheisessa kartassa alempi reitti). Reitti lähtee Utsjoen luontotuvalta ja etenee suurimman osan matkaa avotunturissa. Nousua tulee melko paljon. Välillä kelkanura häviää tunturiin tai haarautuu niin, että reittiä joutuu vähän hakemaan kartasta, mutta pääsimme lopulta varsin sujuvasti Kuoppilasjärven autiotuvalle, jossa majoituimme yön. Tarkoitus oli hiihdellä samaa kautta takaisin, mutta palasimme lopulta heijastintikuin merkattua moottorikelkkareittiä pitkin Tenontien varteen.  Kyseessä on ilmeisesti paikallisen matkailuyrittäjän merkkaama reitti,  joka on siinnä joka talvi (ja ehkä kesäisinkin), vaikkei sitä näy missään virallisessa kartassa (oheisessa kartassa ylempi reitti).  Alla hyvin suurpiirteinen kartta reitistä, jonka kokonaispituudeksi tuli reilut 30 km.

Alkumatkasta sää oli pilvinen ja taivaalta satoi alijäähtynyttä vettä (vesisadetta luonnollisesti on aina tarjolla, kun suuntaamme tällä jengillä tunturiin, näköjään jopa keskellä talvea), mutta iltaa kohden keli kirkastui. Yö oli kuulas, ja kuunsirpin ja tähtitaivaan lisäksi taivaalla leiskuivat komeat revontulet. Aamu sarasti aurinkoisena ja tänään saimmekin hiihdellä uskomattoman hienossa kelissä koko päivän.

Laura eteni valjakolla ja minä suksilla ahkiota vetäen. Koska Huippuvuorille lähtöön on enää reilu viikko, tein samalla vähän vetoharjoituksa pakaten ahkioon tavaraa yli 50 kg edestä. Huippuvuorillahan ahkiolle tulee painoa se 70-80 kg. Myös teltta oli tietenkin mukana ahkion päälle rullattuna hätämajoitteeksi, koska avotunturissa säät voivat muuttua äkkiä.




Hieno reissu kokonaisuudessaan. Nyt viimeiset varuste- ja ruokasäädöt ja vähän kevyempi treeniviikko ennen Huippuvuorille suuntaamista. Tässä vaiheessa tärkeintä on yrittää pysytellä terveenä, mikä voi muodostua yllättävänkin suureksi haasteeksi Utsjoen huonosti hiekoitetut kadut ja päivittäin töissä kohdatut infektiopotilaat huomioiden.

Valoilmiöitä

Sain eilen Joensuusta vieraaksi Lauran laumoineen. Utsjoki tarjosi heti "etelän vieraille" kunnon kattauksen arktisia valoilmiöitä: eilen päästiin ihailemaan upeita revontulia ja tänään Kaldoaivin tunturissa näkyi hienoja haloja. Valoshow huipentui komeaan auringonlaskuun.

Huomenna suunnistamme valjakon kanssa Paistunturin erämaan puolelle.