Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eurooppa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eurooppa. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Galdhøpiggen 2017

Jotunheimenin vuoristoa.
Kiihtelysvaara-jengimme perinteeksi muodostunut syysvaellus suuntautui tänä vuonna Norjaan maan korkeimman vuoren Galdhøpiggenin rinteille. Reissu oli osa viime syksynä Ruotsin Kebnekaiselta aloittamaamme leikkimielistä "Viiden huipun haastetta", jonka tavoitteena on huiputtaa kaikkien Pohjoismaiden korkeimmat kohdat. Kuluneen vuoden aikana haltuun onkin otettu vaihtelevalla porukalla Ruotsin, Suomen sekä Islannin korkeimmat huiput. Jotunheimenin kansallispuistossa sijaitseva 2496-metrinen Galdhøpiggen on Norjan ohella myös koko Pohjois-Euroopan korkein vuori.

Retkikuntaamme kuului seitsemän innokasta vaeltajaa. Valtaosa oli ollut mukana aiemmilla Lapin vaelluksillamme, mutta olipa mukaan saatu houkuteltua myös yksi urhea ensikertalainen. Aloitimme reissun lentämällä Norwegianin siivillä Helsingistä Osloon. Matka meinasi katketa heti Oslon kentälle, jossa odottelimme turhaan rinkkojamme saapumista matkatavarahihnalle. Muutaman puhelinsoiton jälkeen varusteemme onneksi löytyivät jostain koneen perukoilta. Matka jatkui vuokra-autoilla Lomiin Galdhøpiggenin juurelle Spiterstulenin retkeilymajalle. Viimeiset parikymmentä kilometriä 1100 metrissä sijainneelle tuvalle noustiin yhden auton levyistä kapeaa vuoristotietä. Onneksi vastaantulijoita oli vähänlaisesti.

Leirin pystytys käynnissä.
Jätimme autot kansallispuiston laitamilla sijainneen Spiterstulenin maksulliseen parkkiin ja suuntasimme rinkkoinemme maastoon. Spiterstulenilla on myös virallinen telttailualue, mutta päätimme pystyttää perusleirimme sivummalle omaan rauhaan. Lähdimme seurailemaan vuorten ympäröimän laakson pohjalla kulkevaa jokea kohti etelää pienessä tihkusateessa. Vain muutamia kilometrejä taivallettuamme sade yltyi ja tuuli alkoi käydä todella navakaksi, joten päätimme leiriytyä.

Pääsimmekin harjoittelemaan myrskypystytystä. Mukanamme oli tunneliteltta, geodeettinen teltta sekä yksi kupolimallinen "markettiteltta". Kuten arvata saattaa, viimeiseksi mainittu ei kestänyt tuulta lainkaan, vaan painui kasaan jokaisen kovemman tuulenpuuskan voimasta. Päädyimmekin lopulta tiivistämään porukan kahteen muuhun telttaan. Tulipa testattua sekin, että neljä kaltaistamme kääpiötä pystyy nukkumaan Halti Grönland II Pro:ssa myös poikittaissuunnassa ja vieläpä varsin mukavasti!

Asianmukaista valmistautumista seuraavan aamun huiputukseen.
Ilta kului porukalla teltan suojissa tortilloja paistellen ja minttukaakaota maistellen. Aamu sarasti tyynenä ja sateettomana. Ympärille avautui hieno sumuinen vuoristomaisema ja aurinkokin pilkisteli pilvipeitteen raoista. Kokkailtuamme aamupalat leirin pihalla suunnistimme kevyellä päivävarustuksella Spiterstulenille Galdhøpiggenin huiputusreitin alkupisteeseen. Huipulle voi nousta myös vuoren toisella puolella jäätikköä pitkin kulkevaa reittiä, mutta jätimme jäätikkövarusteet tällä kertaa suosiolla kotiin.

Sumuinen aamu.
Reitti alkoi jyrkällä nousulla vehreässä maisemassa kulkevaa helppokulkuista polkua pitkin. Useampi seurue aloitteli nousuaan samaan aikaan kanssamme, joten reitin alkupisteessä riitti väkeä. Ylempänä välimatkat kuitenkin kasvoivat jokaisen porukan löytäessä oman nousutahtinsa, joten saimme edetä melko lailla omassa seurassamme.

Ensimmäinen nousu.
Reitti muuttui pikkuhiljaa kivikkoisemmaksi alla olevan sumuisen laakson jäädessä yhä matalammalle taaksemme. Lumiraja saavutettiin muutaman tunnin vaelluksen jälkeen. Eteen avautui laakea sorakenttä, jonka takana häämötti Galdhøpiggenin lumipeitteinen huippu. Tai näin ainakin luulimme. Myöhemmin selvisi tämän olevan vasta ensimmäinen kolmesta edessämme olevasta huipusta.

Lumiraja saavutettu!
Ensimmäisen huipun alapuolelta alkoi nousun ikävin osio, joka nimettiin osuvasti Mordoriksi. Reitti nousi liukkaita kivenmurikoita pitkin jyrkästi kohti edessä häämöttävää valehuippua. Pohjoispuolelle avautui kymmenien metrien pystysuora pudotus alhaalla olevalle jäätikölle. Uhkaavaa tunnelmaa lisäsi entisestään sumuinen ja synkkä sää sekä kuin tyhjästä noussut navakka tuuli.

Lepotauko Mordorin rinteillä.
Ylhäällä tuuli tyyntyi lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja aurinko alkoi pilkotella pilvipeitteen raoista. Siintelipä jäätikön yllä jopa sateenkaari. Mordor oli päihitetty! Edessä näkyi kuitenkin jo toisen huipun luminen rinne. Nälän piinaama retkikunta jatkoi urheasti eteenpäin, olimme nimittäin päättäneet pitää lounastauon vasta päähuipulla.

Laskeutumassa ensimmäiseltä huipulta.
Toinen huippu.
Toisen huipun ylityksen jälkeen edessä näkyi vihdoin lopullinen kohteemme: Galdhøpiggenin luminen huippu. Molempiin suuntiin avautui hieno maisema ympäröiville jäätiköille lähtiessämme kahlaamaan ylös viimeistä lumirinnettä. Jokainen eteni omaan tahtiinsa, kunnes koko porukka seisoi vihdoin Pohjoismaiden korkeimmassa kohdassa.

Huippu vihdoin näkyvissä.
Viimeinen lumirinne.
Heti huipun alapuolella sijaitsi pieni vuoristomaja. Äkäisen oloinen tuvanpitäjä oli kuitenkin päättänyt harmiksemme sulkea tuvalla olleen kahvion juuri ennen saapumistamme, joten emme päässeet lämmittelemään sisätiloihin. Hän suostui kuitenkin myymään meille 7 euron kolapullot, mutta käski sitten meidät nauttimaan ostoksiamme ulos. Onneksi sää oli tyyni ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, joten nautiskelimme myös lounaan lumipenkassa huipulla istuen.

Huippu ja vuoristomaja. (Kuva: Lasse Hurri)
Koko tiimi huipulla.
Pitkäksi venähtäneen lounastauon jälkeen horisontissa alkoi näkyä uhkaavan näköisiä tummia pilviä, joten lähdimme kiirehtimään alas. Vauhtia haettiin laskemalla lumirinteet persmäkeä alas. Pian huipun alapuolelle ehdittyämme taivas synkkeni ja alkoi sadella lunta. Onneksi pahin sade loppui ja näkyvyys parani ennen Mordorin jyrkille rinteille saapumista.

Kuva: Lasse Hurri.
Mordorin jälkeen taivas kirkastui. Eteen avautui photoshopatun näköinen maisema alla olevaan auringonlaskun värittämään laaksoon. Loputtomalta tuntuvan alamäkeen tarpomisen jälkeen paikallistimme vihdoin joen varrella olleen leirimme kaukana laakson pohjalla. Leiriin oli kuitenkin vielä monen tunnin kävelymatka, joten päätimme pitää huiputusjuhlat matkan varrella Spiterstulenissa.

Leiri näkyvissä.
Huiputuskaljat nautittuamme oli jo pilkkopimeää. Sääennuste oli luvannut illaksi sadetta alas laaksoon, mutta ilma oli kuiva ja lämmin lähtiessämme kävelemään kohti leiriä otsalamppujemme valossa. Löysimme onneksi leirin nopeasti, eivätkä ympärillä rellestäneet lammaslaumat olleet syöneet telttojamme. Samalla hetkellä, kun viimeinen retkueen jäsen pääsi sisälle telttaan, taivas repesi. Kaatosade jatkuikin aina seuraavan iltapäivään asti. Saatoimme vain todeta sääkarmamme olleen ainakin huiputuspäivän osalta kunnossa!

Jouduimme jättämään seuraavaan päivään suunnitellun Glittertindenin huiputuksen väliin sateen takia. Suuntasimme sen sijaan road trippailemaan ja syömään hampurilaisia. Yön majoituimme Lillehammerin leirintäalueella.

Me ❤ Jotunheimen.
Onnistunut reissu! Norjan jälkeen Pohjoismaiden korkeimmista huipuista puuttuu enää Tanskan Møllehøj. Seuraavaksi lähdemmekin uhmaaman tämän peräti 170-metrisen jättiläisen rinteitä.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

#throwback: Elbrus 2015

Venäjällä Kaukasus-vuoristossa sijaitsevan Euroopan korkeimman vuoren Elbrusin huiputuksestamme tuli tänä kesänä kuluneeksi 2 vuotta. Sen kunniaksi videomateriaalia vuodelta 2015, jossa koko homma minuuttiin tiivistettynä! Olimme liikenteessä neljän hengen suomalaistiimillä. Video antaa reissusta ehkä hieman yksinkertaistetun kuvan, yritimme nimittäin viikon aikana huipulle kahteenkin otteeseen. Ensimmäisen yrityksen jouduimme keskeyttämään satulan kohdilla huonon sään ja lumivyöryvaaran vuoksi. Toisella yrityksellä onnisti!

5642-metrinen Elbrus on hyvä vuori vasta-alkajalle, joka haluaa käydä korkealla suhteellisen helposti. Normaalireitin lähtöpisteeseen pääsee mukavasti hiihtohisseillä ja majoitus perusleirissä tapahtuu telttojen sijaan lämpimissä konteissa. Teknisiä taitoja ei tarvita, koska reitillä on vain muutama jyrkempi kohta ja nekin on varmistettu kiinteillä köysillä. Toki sääolosuhteet vuorella ovat usein haastavat ja heikosti akklimatisoituvalle korkeus voi tehdä siitä jopa mahdottoman haasteen.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Lyngen

Yhtenä pohjoisessa asumisen etuna on, että sieltä käsin on helppoa käydä treenailemassa myös vähän Suomen tuntureita korkeamilla rinteillä. Etenkin Pohjois-Norjasta löytyy huikean hienoja hiihto- ja vaellusmaastoja. Yksi lempikohteistani on vapaalaskijoiden suosiossa oleva Lyngenin Alpit, josta löytyy useita 1500 metrin yläpuolelle kohoavia vuorenhuippuja. Vuoristo sijaitsee Lyngenin niemimaalla Tromssan lähellä Pohjois-Norjassa. Joka puolelle levittäytyvien terävien vuorenhuippujen lisäksi maisemaa luonnehtii turkoosi Lyngenin vuono, jonka varrelle asutus on keskittynyt.

Olen tehnyt tänä vuonna parikin reissua Lyngenin maisemiin ja myös juhannuslomat tuli vietettyä Lyngsdalenissa telttaillen. Jyrkkäseinäisten vuorten ympäröimä Lyngsdalenin laakso on hyvä paikka perusleirille, oli aikeissa sitten laskea tai treenailla muuten ympäröivillä vuorilla. Helpoiten Lyngsdaleniin pääsee jättämällä auton Furuflatenin kylään ja lähtemällä seuraamaan jalkapallokentän kohdilta alkavaa polkua. Polku kulkee joenvartta aina laakson perälle asti, jossa sijaitsee myös maksullinen tupa. Tuvalle mennessä kannattaa kävellä joen pohjoispuolella kulkevaa leveämpää polkua pitkin. Itse kuljin kuitenkin tällä kertaa joen eteläpuolen pienempää polkua, koska aikeissani oli käydä tekemässä mäkitreenejä sillä puolella sijaitsevalla 1530-metrisellä Daltindenillä.

Lyngsdalenin kesä.
Polku kiemurteli turkoosia joenvartta kohti laakson perällä siintävää jäätikköä ja lumisia vuorenhuippuja. Kesällä Lyngenissa kulkiessa ei voi olla törmäämättä lampaisiin, joita laiduntaa kaikkialla. Nytkin sain pujotella alkumatkan uteliaiden lammaslaumojen läpi. Daltindenin rinne on laakson alkupäässä lähes pystysuora, mutta loivenee laakson perällä. Laakson päähän saavuttuani poikkesinkin polulta ja lähdin nousemaan ylemmäs tunturiin kohti Daltindenin huippua.

Alhaalla laaksossa oli kesäistä ja vehreää, mutta vain parinsadan metrin nousun jälkeen maisema muuttui lumisemmaksi. Olin aiemmin alhaalla hymähdellyt suksineen vehreässä maisemassa telttailevalle laskuporukalle, mutta ylempänä oli tosiaan vielä aivan laskettavaa lunta! Alkumatka oli vaikeakulkuista rakkaa, jota satunnaiset lumilaikut halkoivat. 600 metrissä lumipeite muuttui yhtenäisemmäksi.

Lumessa kahlaamista.
Nousu sujui leppoisasti, mutta iltapäivästä ilman täytti tasaisin väliajoin laakson seinämistä kaikuva pahaenteinen ukkosta muistuttava jyrähtely. Ääni oli peräisin vastakkaisten jyrkkäseinäisten vuorten rinteiltä alas puskevista lumivyöryistä. Vaikka Daltindenin lumikerros oli tiiviisti alla olevien kivien päälle pakkautunutta ja stabiilia, jokainen jyrähdys aiheutti pienen säpsähdyksen, eikä olo ollut erityisen miellyttävä lumiseinämää ylöspäin tampatessa. Päivä oli kuuma, joten lumi alkoi muuttua yhä sohjoisemmaksi ja upottavammaksi. Sata metriä ennen huippua lumi alkoi olla jo sen verran syvää ja upottavaa, että kengät märkänä totesin saaneeni tarpeeksi mäkitreeniä ja käännyin alas.

Näkymä leiristä Lyngenfjordenille.
Norjassa on voimassa jokamiehenoikeudet, joten leiriytyminen on sallittua erämaassa vapaasti. Päätin pystyttää perusleirin Daltindenin rinteeseen 500 metrin paikkeilta löytämälleni laakeammalle sulalle alueelle. Leiristä avautui hieno maisema laakson perällä oleville jäätiköille ja toisella puolella siintävälle Lyngenin vuonolle. Yksi hienoimmista leiripaikoista pitkään aikaan! Ainoaksi ongelmaksi muodostui väärä makuupussivalinta: vaikka päivisin lämpötila keikkui hellelukemissa, öisin kesäpussissa meinasi tulla vilu. Jouduinkin kertaalleen heräämään keskellä yötä kylmästä hytisten keittämään lämminvesipulloja makuupussin sisälle.

Huvilani ikkunasta avautuvaa vuoristomaisemaa.
Loppumatka kului leppoisasti mäkitreenejä ympäröivillä rinteillä perusleiristä käsin tehden. Kävin katsomassa myös laakson perällä olevaa Sydbreenin jäätikköä, joka oli varsin sulassa kunnossa. Etenkin näin kesäisin Lyngenissa kulkiessa tajuaa hyvin, mistä nimitys Lyngenin Alpit tulee. Useamman kerran reissun aikana tuli fiilis, että olisi Norjan sijaan toissakesän vaellusmaisemissa Saksan tai Itävallan Alpeilla. Erona vain se, että porukkaa oli liikenteessä huomattavasti vähemmän: törmäsin koko aikana vain muutamaan ihmiseen ja heihinkin alhaalla laaksossa. Lyngen toimii siis erinomaisesti myös kesäkohteena!

Yötön yö.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Hvannadalshnúkur 2017

2110-metrinen Hvannadalshnúkur on Islannin korkein vuori. Vuori sijaitsee Vatnajökull-jäätikön eteläkärjessä. Viimevuotisen Kebnen reissun jälkeen päätimme Joensuun vaellusporukkamme kanssa toteuttaa leikkimielisen Viiden huipun haasteen, josta myös Sini on kirjoittanut blogissaan. Toisin sanoen huiputtaa kaikkien Pohjoismaiden korkeimmat kohdat. Lupasinkin Islannin reissulla käydä tiedustelemassa reitin Hvannadalshnúkurille. Vuori on Pohjoismaiden korkemmista kohdista ainoa, jolle noustaan helpointakin reittiä pitkin pääosin jäätiköllä kulkien. Olimme alustavasti suunnitelleet käyvämme Vatnajökulin ylihiihdon jälkeen huiputtamassa pienemmällä porukalla myös Hvannadalshnúkurin, mutta muut huvitukset veivät lopulta voiton. En olisi toki pystynyt palaamaan jäätikölle muutenkaan heti hiihdon jälkeen palovammojeni ansiosta.

Paranneltuani viikon verran naamaani pääosin Reykjavíkin maisemissa ajelin Vatnajökulin eteläreunalla sijaitsevaan Skaftafelliin. Skaftafellissä sijaitsee luontokeskus, jonka yhteydessä on myös edullinen leirintäalue. Kyselykierros luontokeskuksella sekä paikallisten jäätikköretkiä vetävien oppaiden luona teki selväksi, ettei yksin huiputtamaan lähtö ollut turvallinen vaihtoehto jäätikön railoisuuden vuoksi. Tieto paljastui oikeaksi, railoja nimittäin riitti! Paremman seuran puutteessa päätin siis liittyä osaksi parin päivän päästä lähtevää opastettua ruotsalaisryhmää.

Pilvessä.
Nousu aloitettiin kolmelta yöllä Skaftafellin läheltä Sandfellista. Yöt olivat Islannissa jo sen verran valoisia, ettei otsalamppua tarvinnut edes aamuyön tunteina. Koska mukaani ei ollut sattunut minkäänlaisia kiipeily- tai vaelluskenkiä, huiputuskenkinäni toimivat hiihtomonot. Sää oli pilvinen ja alkumatkan tihkutti vettä. Aluksi noustiin jyrkkä moreenirinne 400 metrin tienoille. Yleensä vahvuuksiini kuuluva ylämäkikävely tuntui pitkän tauon jälkeen yllättävän rankalta edellisen puolivuotisen treenien painottuneen noin 100-prosenttisesti hiihtoon. Vaikka reisilihaksissa riitti voimaa, pohkeet alkoivat mennä hapoille jo ensimetreillä. Eteenpäin oli kuitenkin puskettava, olihan jääkiekon maailmanmestaruuskin juuri mennyt ruotsalaisille. Onneksi nousu loiveni alun puristuksen jälkeen huomattavasti. Noin kolme tuntia vaellettuamme saavuimme 1100 metrin korkeuteen jäätikön reunalle. Tästä ylöspäin jatkettiin jääraudat jalassa köysistönä. Vaikka rinne muuttui jälleen jyrkemmäksi, jostain syystä lumille siirtymisen ja jäärautojen jalkaan laiton myötä seuraavat 1000 metriä eivät tuntuneet enää lainkaan raskailta.

Etenimme viiden hengen köysistönä.
Ensimmäiset tunnit jäätiköllä kuljettiin pilvien sisällä, joten noustessa ei juuri hahmottanut, kauanko ylämäki vielä jatkuu. Ylempänä pilvipeite alkoi kuitenkin hiljokseen rakoilla ja lakijäätikön saavutettuamme kaikki pilvet olivat jo jääneet alapuolellemme. Taivas oli kirkas ja saimme ensimmäisen kerran näköyhteyden itse huippuun. 1800 metrissä ylämäki yhtäkkiä loppui. Eteen avautui iso ja laakea lumikenttä, tulivuoren kaldera. Matka jatkui kalderan halki kohti edessä siintävää huippua.

Huippu kalderalta katsottuna.
Aurinkosuojaus kerrankin hallussa.
Loputtomalta tuntuneen tasamaakävelyn jälkeen saavuimme huipun juurelle. Edessä oli vielä 300 vertikaalimetrin loppupuristus railojen halkomaa lumirinnettä pitkin Islannin korkeimpaan kohtaan. Huipulta avautui hieno maisema Vatnajökulille, jossa olin hiihdellyt vain viikkoa aiemmin. Muita vaeltajia ei näkynyt missään. Koska sää oli tyyni ja ilma lämmin, pidimme huipulla pitkän lounastauon. Alastulo sujui joutuisasti, vaikka lumi oli ehtinyt pehmentyä auringonpaisteessa upottavaksi sohjoksi. Ilma oli sen verran lämmin, että jäätiköllä oli edettävä t-paidassa.

Näkymää huipulta Vatnajökulille.
Pakollinen huiputuskuva.
Laskeutumassa takaisin pilvien alle.
Palasimme Sandfelliin hieman ennen kello kolme iltapäivällä. Huiputukseen meni kaikkiaan 11 tuntia ja 50 minuuttia. Oppaamme kertoi ennen lähtöä olleensa muutamaa viikkoa aiemmin vuorella jalattoman miehen kanssa, joka oli selviytynyt urakasta proteesien kanssa 12 tunnissa. Otimme tämän myös omaksi tavoitteeksemme ja tiukille meni! Ruotsalaiset osoittautuivat leppoisiksi kavereiksi. Myös heidän tavoitteenaan oli Pohjoismaiden korkeimpien kohtien huiputus. Viiden huipun haaste on siis levinnyt myös Ruotsiin! Miehiltä puuttui Islannin jälkeen enää Suomi ja Tanska. Haltille he suunnittelivat lähtevänsä jostain syystä oppaan kanssa.

Loppuloma kului kuumissa lähteissä jalkalihaksia palautellen. Näistä ehdottomaksi suosikikseni muodostui noin 40 minuutin ajomatkan päässä Reykjavíkista sijaitseva Reykjadalur: vehreän laakson keskellä sijaitseva, kylmän ja kuuman joen risteykseen muodostunut lämmin joki. Kylpeminen on ilmaista, mutta etenkin päiväsaikaan paikka on varsin ruuhkainen. Mukavinta höyryävän lämpimässä virrassa onkin istua ilta-aikaan. Helpoiten Reykjadaluriin pääsee jättämällä auton Hveragerðin kylässä sijaitsevalle parkkipaikalle, josta vaellusmatkaa joelle kertyy vajaa tunti. Polku on pääosin helppokulkuinen, mutta jyrkkä, joten huonojalkaisen kannattaa valita jokin muu kylpypaikka. Viimeisen illan vietin edelliseltäkin reissulta tutussa Blue Lagoonissa kelluen, jota suosittelen Islannin kävijöille kohtuuttoman kalliista hinnasta huolimatta.

Reykjadalurin laakso ja lämmin joki.
Palasin Suomeen viime viikolla ja vietän kesäkuun Utsjoella. Tarkoituksena olisi treenata syksylle suunniteltua Himalajan reissua varten. Tibetin päästä on kuitenkin kantautunut tänään erittäin huolestuttavia uutisia: Kiinan viranomaiset ovat ilmoittaneet sulkevansa Tiibetin reitit kasitonnisille, kiitos länsimaisten urpoilujen Everestillä. Syksyn kiipeilysuunnitelmat saattavat siis muuttua radikaalisti. Jännityksellä seuraamme, kuinka käy.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Vatnajökull 2017

Kaakkois-Islannissa sijaitseva Vatnajökull on tilavuudeltaan Euroopan suurin jäätikkö. Vatnajökull tunnetaan vaihtelevista ja usein ankaristakin säistään. Jäätiköllä sijaitsee useita tulivuoria mukaanlukien Islannin korkein vuori Hvannadalshnúkur (2110 m), jonka kävin huiputtamassa myöhemmin hiihdon jälkeen. 9-henkisen retkikuntamme tavoitteena oli hiihtää Vatnajökulin yli itä-länsisuunnassa. Retkikunta oli osa Ankarat avotunturit -ohjelmaa ja johtana toimi viime vuoden Huippuvuorten retkikunnan tavoin Jaakko Heikka.

Vatnajökull ja ylitysreittimme.
Matka alkoi Islannin pääkaupungista Reykjavíkista, josta ajelimme pääteitä pitkin Vatnajökulin itäkärkeen. Majoituimme yön Hoffelissa, josta jatkoimme aamulla varsin mielenkiintoisella jeeppikuljetuksella aloituspisteeseemme Lambatungnajökuliin. Tavarat lastattiin jeeppien katolle ja alkoi pomppiva matka kohti jäätikön reunaa. ”Tie” pujotteli kivenmurikoiden keskellä ylittäen välillä vuolaasti virtaavia jokia. Jeepit jättivät meidät varusteinemme reunamoreenille, jonka jälkeen edessä oli vielä jyrkkä ja kivinen alamäki ennen itse jäätikön saavuttamista. Pitkäksi venähtäneen kantourakan päätteeksi saimme reilun 500 kilon varustevuoremme siirrettyä jäätikölle ja hiihto oli valmis alkamaan. Tai itse asiassa ei, koska ensimmäiset legit jäätikölle noustiin jääraudat jalassa. Ylempänä lunta oli jo niin paljon, että vaihdoimme jalkaan sukset ja hiihdimme vielä pari legiä ennen leiriytymistä. Keli oli mitä hienoin ja taivaalla loisti kirkas kuutamo. Seisoimme ulkona katselemassa, kuinka aurinko laski pastellinsävyisenä ympäröivien vuorten taakse.

Kantohommissa jäätikön itäreunalla.
Ensimmäinen leiri.
Erinomainen sää jatkui seuraavana päivänä jatkaessamme nousua kohti lakijäätikköä. Ilma oli tyyni ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Vaatekerrasto toisensa jälkeen saikin kyytiä ylämäen käydessä yhä jyrkemmäksi, kunnes hurjimmilla oli jalassa enää shortsit. Puskettuamme yli 700 metriä ylämäkeen täydessä lastissa olevien ahkioidemme kanssa maisema alkoi lopulta tasoittua. 8 legin hikisen päivän päätteeksi lakijäätikkö oli viimein saavutettu.

Arktista hiihtoa karuimmillaan! Niskan kaltaisten paloherkkien alueiden suojaaminen on tunnetusti erittäin tärkeää jäätiköllä liikuttaessa.
Auringonlasku leirissä.
Nautittuamme ensimmäiset päivät Vatnajökulille epätyypillisen hienoista keleistä, alkoi sää kolmantena päivänä näyttää huononemisen merkkejä. Aamulla pakkanen oli kiristynyt ja taivas peittynyt pilviverhoon. Päivän mittaan lämpötila nousi edellisten päivien tavoin hiostavan kuumaksi, mutta aurinko ei juuri näyttäytynyt. Seuraavana aamuna heräsimme pahaenteiseen telttakankaan paukkeeseen. Teltan oven takana vastassa oli sakea lumipyry. Matkaa kohti länttä jatkettiin täydessä white outissa, mutta suuntaa ei tällä kertaa tarvinnut hakea kompassilla. Olimme nimittäin läytäneet edellisenä päivänä Super Jeepin jäljen, joka näytti johtavan oikeaan suuntaan Grímsvötn tulivuorta kohti. Liekö koskaan white outissa suunnistaminen sujunut yhtä jouhevasti! Tuuli yltyi iltapäivää kohden 15 m/s lukemiin, joten hiihtopäivä jätettiin hieman vajaaksi ja rakentelimme tuulimuurin telttojen suojaksi.

Seuraava päivä sujui samoissa merkeissä lumipyryssä ja nollanäkyvyydessä eteenpäin rämpien. Tuuli oli jälleen navakka, mutta onneksi myötäinen! Leiri pantiin edellispäivän tavoin pystyyn tuulimuurien suojiin. Ilta kului telttakankaan pauketta kuunnellen ja teltan ympärille kertynyttä lunta säännöllisin väliajoin lapioiden. Aamulla tuuli ja lumisade olivat yltyneet entisestään. Aamukuuntelussa päätettiinkin odottaa tuulten laantumista ja pitää uusi kuuntelu puoliltapäivin. Koska sää ei näyttänyt parantumisen merkkejä, hiihdot päätettiin lopulta jättää kokonaan väliin.

Varsinaisesta lepopäivästä ei kuitenkaan voinut puhua, koska valtaosa ajasta kului pihalla lapion varressa huhkien. Tuulimuurin korotuksesta huolimatta lunta täytyi käydä puhdistamassa teltan ympäriltä parhaimmillaan tunnin välein, etteivät absidit ilma-aukkoineen jääneet lumen alle. Iltaa kohden taivaalta alas puskevan "valkoisen paskan" (näin maestro Saarisen Oodia lumelle lainatakseni) määrä alkoi käydä jo naurettavaksi. Liekö taustalla jonkinlainen tuulimuurien aiheuttama pyörreilmiö vai huono karma, mutta kaikki lumi tuntui kerääntyvän juuri meidän telttamme päälle. Onneksi saimme lapiointiapua naapureilta! Lumitöiden ohella vapaapäivä kului lueskelun, kokkailun ja tietysti sivistyneen keskustelun merkeissä. "Kääpäradio" viihdytti radiopuhelimen välityksellä levottomilla jutuillaan sekä 60-luvun hittimusiikilla niitä onnettomia, jotka olivat unohtaneet radiopuhelimensa päälle. Tuntemattoman telttakunnan (Juha ja Ville?) piraattiradio nokitti takaisin vähintään yhtä kovilla panoksilla.

Rentouttavaa vapaapäivän viettoa.
Seuraavana aamuna myrsky oli menettänyt pahimman teränsä ja oli aika jatkaa kohti Grímsvötn tulivuorella sijaitsevaa tupaa. Grímsfjalin tupa on Icelandic Glaciological Societyn rakentama ja ylläpitämä. Yhdistys omistaa jäätiköllä useampia mökkejä, joissa vierailijat voivat majoittua maksua vastaan. Sää oli edelleen pilvinen ja lämpötila reilusti plussan puolella, mikä teki hiihtämisestä todella vaivalloista pohjiin tarttuvan sohjon vuoksi. Huonoista hiihto-olosuhteista huolimatta päätös oli selvä: yrittäisimme hiihtää koko 26 kilometrin matkan Grímsvötnille!

Iltapäivää kohden sää ja lumiolosuhteet onneksi paranivat. Aurinkokin vilahteli välillä pilviverhon takaa. Liekö tuvalla odottavalla saunalla ollut asian kanssa jotain tekemistä, mutta 10 legin päivä 200 vertikaalimetrin loppunousuineen taittui lopulta yllättävän kevyesti. Perillä edessä oli jälleen lapiohommia, mökki oviaukkoineen oli nimittäin lähes kokonaan lumen peitossa. Lopulta pääsimme kaivautumaan sisälle ja päätimme majoittua tuvan lämmössä seuraavat kaksi yötä. 1724 metriin kalderan reunalle rakennettu tupa sai lämpönsä tulivuoren tuottamasta energiasta. Tuvalta löytyi myös geoterminen sauna, joka lämpeni tulivuoren sisältä lattian aukon kautta tulevalla kuumalla höyryllä. Oli vihdoin aika korkata ahkiossa päiväkausia mukana vedetyt saunakaljat!

Grímsfjalin tupa tulivuoren huipulla.
Tupatunnelmia.
Vaikka kalja jäi logistisista syistä vain yksittäiseksi, heräsin seuraavana aamuna näyttäen siltä kuin taustalla olisi ollut vähintään parin viikon ränni. Muistutin erehdyttävästi Notre Damen kellonsoittajaa punaisine naamoineni ja epäsymmetrisesti umpeen turvonneine silmineni. 10 tunnin hiihtopäivä ilman aurinkolaseja jäätikön uv-säteilyssä oli tehnyt tehtävänsä aurinkovoiteesta ja pilvisestä säästä huolimatta. Silmäluometkin pystyy näköjään polttamaan! Ilman myrskymaskia lumimyräkässä edeltävinä päivinä vietetyt tunnit saattoivat myös edesauttaa asiaa. Lepopäivä kuluikin mökin varjoissa klonkun tavoin lymyillen. Hiihtotoverien hyvinvoinnin takaamiseksi pidin sentään aurinkolasit päässä. Turvotus oli sen verran rajua, että päädyin lopulta aloittamaan 3 päivän Prednisolon-kuurin. Loppureissun pidin myös myrskylasit ja -maskin tiivisti naamalla lisävahinkojen välttämiseksi. Kortisonitablettien ja paikallishoidon myötä pahin turvotus alkoi onneksi vetäytymään parissa päivässä. Otsaan syntyneen rusketusrajan häivyttämiseen meni hieman pidempään.

Before and after. Livenä naama näytti vielä pahemmalta.
Majoituttuamme kaksi yötä Grímsvötnillä jatkoimme matkaamme kohti jäätikön länsireunaa. Seuraavat pari päivää kuluivatkin pääosin alamäkeen miellyttävässä hiihtosäässä lasketellen. Oi sitä tunnetta, kun ensimmäinen vuori alkoi erottua kaukana horisontissa monen päivän tasaisen ja valkean lakijäätikön (tai white outin) tuijottelun jälkeen!

Jäätikön reunalla meitä odotti kuitenkin yllätys: ilmastonmuutos oli tehnyt arktiselle hiihtäjälle tepposet ja lumi loppui reilut neljä kilometriä ennen määränpäätä. Alkoi armoton kantoprojekti, jonka tavoitteena oli siirtää yhdeksän ahkiollista tavaraa jäätikön reunalla sijaitsevalle noutopaikallemme. Etenemimme hitaasti eteenpäin satunnaisia lumilaikkuja hyödyntäen välillä jäätikköjoissa polveen asti kahlaten. Vuolaimpien jokien yli jouduimme uittamaan ahkiot köyden avulla. Kuuteen tuntiin venyneen vetisen Via Dolorosan jälkeen edessä alkoi viimein häämöttää noutopaikaksemme sovitun tuvan katto. Saimme onneksi säilyttää viimeiset arvokkuutemme riippeet ja edetä viimeiset metrit ennen tupaa hiihtämällä. Vatnajökull oli ylitetty!

Jäätikön reunamoreenia.
Tyylillä pois jäätiköltä!
Ilta kului ylijääneitä eväitä ja minttukaakaoannoksia mökin terassilla nautiskellen. Seuraavana päivänä jatkoimme Super Jeepin kyydillä Reykjavíkiin, jossa pidettiin vielä pitkäksi venähtäneet viralliset ylitysjuhlat. Iltaan mahtui myös tulevan Grönlanti-retkikunnan asusteiden ja rahoituksen suunnittelua.

Hiihtomatkaa jäätikön yli kertyi kokonaisuudessaan reilut 150 kilometriä. Vietimme jäätiköllä kaikkiaan 11 päivää. Vaikka sääolosuhteet olivat välillä hieman haastavat, reissu oli esimerkiksi viime vuoden Huippuvuorten retkikuntaa selvästi kevyempi. Kokonaisuudessaan hieno ja ennen kaikkea hauska hiihto! Suurkiitos koko retkikunnalle ja etenkin hulvattoman kääpätelttamme kahdelle muulle osapuolelle Minnalle ja Noralle!

Onnelliset hiihtäjät jäätikön reunalla.