Hienoimmat leiripaikat

Aloin muistelemaan Sinin blogin Hienoimmat telttapaikat -postauksen inspiroimana hienoimpia paikkoja, joissa vuosien varrella on tullut leiriydyttyä. Laskeskelin pelkästään viime vuonna telttaöitä kertyneen 49, joten kymmenen parhaan spotin listaaminen muodostui yllättävän haasteelliseksi tehtäväksi. Kymmenen kärkeen mahtui lopulta mukaan ainoastaan yksi kotimaan kohde, vaikka Suomessakin on toki monia huikean hienoja paikkoja. Päätin kuitenkin rajata listauksen ainoastaan teltassa nukuttuihin öihin, joten moni Suomen kohde jäi senkin vuoksi ulkopuolelle. Suomessa vaeltaessa tulee nimittäin usein majoituttua autiotuvissa, koska tupaverkosto on niin hyvä.

Sää vaikuttaa keskeisesti leiripaikan hienouteen. Komeinkin maisemapaikka voi olla täysin mitäänsanomaton, mikäli ympäristö on verhoutunut sadepilviin. Hieno auringonlasku taas voi värittää vaatimattomammankin maiseman todella kauniiksi. Listaukseni leiripaikkojen hienous on siis täysin sidoksissa siellä vietettyyn hetkeen.

1. Mera Peakin yläleiri (Nepal)

Marraskuu 2015. Hienoin paikka, jossa olen leiriytynyt on ehdottomasti Mera Peakin yläleiri Himalajalla. Leiri sijaitsi 5800 metrissä jäätikön keskellä olevan kiviseinämän kyljessä. Teltat oli pystytetty kapealle tasanteelle ja vain muutaman metrin päästä oviaukosta oli kymmenien metrien pudotus alas jäätikölle. Ulkona kävellessä täytyi olla varovainen myös aiemmista kiipeilyryhmistä merkkinä siellä täällä lojuneiden vessapaperikasojen vuoksi. Leiristä avautuva upea maisema auringonlaskun värittämille maailman korkeimmille vuorille korvasi kuitenkin nämä pienet epäkohdat. Vietimme leirissä ainoastaan yhden yön ennen huiputusta. Vaikka yläleiri sijaitsi korkeammalla kuin Euroopan korkeimman vuoren Elbrusin huippu, nukuin hyvin. Seuraavana yönä nousimme Mera Peakin huipulle 6460 metriin hienossa säässä. Myös otsikkokuva on samalta reissulta Mera Peakin perusleiristä jäätikön reunalta.

2. Lyngsdalen (Norja)

Kesäkuu 2017. Viimeisin leiriytymispaikkani Lyngenin Alpeilla nousi heti parhaiden leiripaikkojen kärkeen. Tämä näköalapaikka löytyi pienen etsiskelyn jälkeen Daltindenin lumisesta rinteestä 500 metrin korkeudesta, jossa oli sammaleen peittämä tasaisempi sula alue. Ilmavasta leiristä avautui hieno maisema laakson perällä oleville jäätiköille ja toisella puolella siintävälle Lyngenin vuonolle.

3. Kebnekaisen perusleiri (Ruotsi)

Syyskuu 2016. Olimme vaeltamassa viime syksynä kaveriporukalla Kebnekaisen ympäristössä Ruotsissa. Koska oli sesonkinaika, halusimme laittaa leirin sivummalle pääreitistä. Perusleiri pystytettiinkin hienolle paikalle tunturinrinteeseen parin kilometrin päähän Fjällstationista, josta avautui upeat näkymät koko laaksoon ja ympäröiville vuorille. Vietimme leirissä kaksi yötä ennen ja jälkeen Kebnekaisen huiputuksen. Ruska-aika oli parhaimmillaan ja sää suosi. Illat kuluivat leirin pihalla punaviinilasillisten äärellä täysikuun ja kirkkaan tähtitaivaan alla Bob Dylania ja Jimi Hendrixiä kuunnellen.

4. Denalin 3. leiri (Alaska, USA)

Kesäkuu 2016. Denali tunnetaan paitsi kylmyydestään, myös kauneudestaan. Vietin viime kesänä pari viikkoa Denalin rinteillä Kahiltnan jäätiköllä telttaillen. Voisin listata tähän jokaisen neljästä leiristämme, mutta 4300 metrissä sijaitseva kolmosleiri teki näistä suurimman vaikutuksen niin maisemien kuin tunnelmankin puolesta. Tuulimuurien suojassa piilottelevat kymmenet leirit muodostivat valtavan sokkeloisen telttakaupungin. Kiipeilijät käyskentelivät toistensa leireissä sopivaa sääikkunaa yläleiriin siirtymistä varten odotellessaan. Leppoisan kansainvälisen tunnelman lisäksi leiristä on jäänyt mieleen ympäröivä upea vuoristomaisema, kireät yöpakkaset ja pastellinsävyiset hienot auringonlaskut.

5. Newtontoppenin perusleiri (Huippuvuoret)

Huhtikuu 2016. Olisin voinut listata myös tähän useamman Huippuvuorten arktisen erämaan keskellä sijainneista leireistämme. Huippuvuorten korkeimman vuoren Newtontoppenin perusleiri on kuitenkin jäänyt parhaiten mieleen viimevuotiselta hiihtoreissultamme. Ehkä siksi, että se oli ainut leiri, jossa vietimme kaksi yötä. Leiri sijaitsi hienolla paikalla vuorten juurella. Kävimme huiputtamasta sieltä käsin myös Newtontoppenin. Jääkarhuvaaraan varauduttiin perinteiseen tapaan leirin ympärille viritetyillä karhulangoilla. Karhuväijyä emme sen sijaan joutuneet pitämään, koska merelle oli niin paljon matkaa. PS: Huomaa kuvassa esiintyvä hieno huussi.

6. Kilimanjaron Kikelewa Caves (Tansania)

Lokakuu 2016. Nousimme viime syksynä siskoni kanssa Kilimanjarolle vähemmän kuljettua Rongai-reittiä pitkin, jonka varrella majoitus tapahtuu teltoissa. Afrikan luonto oli täysin omaleimainen ja vaellusmaisemat upeat. Reitin varrelle mahtuikin monta hienoa leiripaikkaa. Erityisesti Kikelewan luolien lähellä oleva leiri jäi mieleeni. Leiristä avautui hieno näkymä koko Tansanian ylle. Etenkin illan pimetessä alapuolellemme levittäytyvä valomeri näytti upealta.

7. Tocllarajun yläleiri (Peru)

Elokuu 2016. Viimevuotiselta Perun kiipeilyreissulta mieleen on jäänyt 5200 metrissä sijainnut Tocllarajun yläleiri. Nousimme jäätikön reunamoreenilla sijainneeseen leiriin iltapäivästä ennen seuraavan yön huiputusta. Telttamme ovesta näki suoraan Tocllarajun huipulle. Kilistelimme illalla leirin pihalla jäätikön jäästä valmistetuilla Pisco Sour -drinkeillä ennen kuin vetäydyimme telttoihin valmistautumaan seuraavan yön huiputukseen. Yö oli peilityyni ja yllemme avautui pilvetön tähtitaivas ja kuutamo. Muistan erityisen hyvin juuri yön tyyneyden sytyttäessämme otsalamppumme ja lähtiessämme nousemaan kohti Tocllarajun huippua.

8. Vatnajökulin 1. leiri (Islanti)

Toukokuu 2017. Jäätiköllä hiihtäessä maisema on sen verran monotoninen, että leirit tahtovat sekoittua päässä. Parhaiten muistaakin jäätikön reunamilla olleet leiripaikat. Vatnajökulin ylihiihdosta mieleen on jäänyt ensimmäisen yön leirimme aivan jäätikön itäreunalla. Keli oli mitä hienoin ja taivaalla loisti kirkas kuutamo. Seisoskelimme ulkona katselemassa, kuinka aurinko laski pastellinsävyisenä ympäröivien vuorten taakse. Myöhemmin lakijäätikölle noustuamme maisema muuttui huomattavasti yksitoikkoisemmaksi.

9. Kebnekaisen talvireissun perusleiri (Ruotsi)

Maaliskuu 2015. Teimme pari vuotta sitten viikon mittaisen hiihtovaelluksen Kebnen massiivin ympäri. Hiihtomatkaa kertyi yhteensä 115 kilometriä. Telttapaikoista parhaiten mieleen on jäänyt Tarfalan laakson lähistöllä ollut leiri, jossa vietimme pari yötä. Leiri toimi myös perusleirinä Kebnekaisen huiputusyrityksellemme, vaikka huipulle ei lopulta ollut asiaa huonojen lumiolosuhteiden vuoksi. Leirissä aika kului leppoisasti auringonoton sekä iglun ja lumiluolan rakennuksen parissa. Luminen erämaa ympäröivine vuorenhuippuineen oli uskomattoman hieno.

10. Käsivarren erämaa (Suomi)

Maaliskuu 2017. Lapin laajat avotunturialueet ovat mielestäni Suomen luonnon parasta antia. Yksi hienoimmista kotimaan telttapaikoista vähälle aikaa sijaitseekin Käsivarren erämaassa, jossa teimme tänä keväänä viikon mittaisen hiihtovaelluksen. Lähdimme liikkeelle Kilpisjärveltä kohti Haltia myöhään iltapäivästä. Lumi oli upottavaa kelkkaurien ulkopuolella, joten eteneminen oli hieman haasteellista. Pimeän laskeutuessa menetimme hermomme lumessa tarpomiseen ja laitoimme leirin pystyyn korkealle tunturiin. Aamun sarastaessa havaitsimme leiripaikan sattuneen hyvään kohtaan: eteen avautui huikean hieno auringonnousun värittämä luminen tunturimaisema. Hyvä aloitus reissulle!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Seuraavaksi lähdemme metsästämään hienoja leiripaikkoja Norjaan Jotunheimenin kansallispuistoon elokuun puolivälissä.

Hvannadalshnúkur 2017

2110-metrinen Hvannadalshnúkur on Islannin korkein vuori. Vuori sijaitsee Vatnajökull-jäätikön eteläkärjessä. Viimevuotisen Kebnen reissun jälkeen päätimme Joensuun vaellusporukkamme kanssa toteuttaa leikkimielisen Viiden huipun haasteen, josta myös Sini on kirjoittanut blogissaan. Toisin sanoen huiputtaa kaikkien Pohjoismaiden korkeimmat kohdat. Lupasinkin Islannin reissulla käydä tiedustelemassa reitin Hvannadalshnúkurille. Vuori on Pohjoismaiden korkemmista kohdista ainoa, jolle noustaan helpointakin reittiä pitkin pääosin jäätiköllä kulkien. Olimme alustavasti suunnitelleet käyvämme Vatnajökulin ylihiihdon jälkeen huiputtamassa pienemmällä porukalla myös Hvannadalshnúkurin, mutta muut huvitukset veivät lopulta voiton. En olisi toki pystynyt palaamaan jäätikölle muutenkaan heti hiihdon jälkeen palovammojeni ansiosta.

Paranneltuani viikon verran naamaani pääosin Reykjavíkin maisemissa ajelin Vatnajökulin eteläreunalla sijaitsevaan Skaftafelliin. Skaftafellissä sijaitsee luontokeskus, jonka yhteydessä on myös edullinen leirintäalue. Kyselykierros luontokeskuksella sekä paikallisten jäätikköretkiä vetävien oppaiden luona teki selväksi, ettei yksin huiputtamaan lähtö ollut turvallinen vaihtoehto jäätikön railoisuuden vuoksi. Tieto paljastui oikeaksi, railoja nimittäin riitti! Paremman seuran puutteessa päätin siis liittyä osaksi parin päivän päästä lähtevää opastettua ruotsalaisryhmää.

Pilvessä.

Nousu aloitettiin kolmelta yöllä Skaftafellin läheltä Sandfellista. Yöt olivat Islannissa jo sen verran valoisia, ettei otsalamppua tarvinnut edes aamuyön tunteina. Koska mukaani ei ollut sattunut minkäänlaisia kiipeily- tai vaelluskenkiä, huiputuskenkinäni toimivat hiihtomonot. Sää oli pilvinen ja alkumatkan tihkutti vettä. Aluksi noustiin jyrkkä moreenirinne 400 metrin tienoille. Yleensä vahvuuksiini kuuluva ylämäkikävely tuntui pitkän tauon jälkeen yllättävän rankalta edellisen puolivuotisen treenien painottuneen noin 100-prosenttisesti hiihtoon. Vaikka reisilihaksissa riitti voimaa, pohkeet alkoivat mennä hapoille jo ensimetreillä. Eteenpäin oli kuitenkin puskettava, olihan jääkiekon maailmanmestaruuskin juuri mennyt ruotsalaisille. Onneksi nousu loiveni alun puristuksen jälkeen huomattavasti. Noin kolme tuntia vaellettuamme saavuimme 1100 metrin korkeuteen jäätikön reunalle. Tästä ylöspäin jatkettiin jääraudat jalassa köysistönä. Vaikka rinne muuttui jälleen jyrkemmäksi, jostain syystä lumille siirtymisen ja jäärautojen jalkaan laiton myötä seuraavat 1000 metriä eivät tuntuneet enää lainkaan raskailta.

Etenimme viiden hengen köysistönä.

Ensimmäiset tunnit jäätiköllä kuljettiin pilvien sisällä, joten noustessa ei juuri hahmottanut, kauanko ylämäki vielä jatkuu. Ylempänä pilvipeite alkoi kuitenkin hiljokseen rakoilla ja lakijäätikön saavutettuamme kaikki pilvet olivat jo jääneet alapuolellemme. Taivas oli kirkas ja saimme ensimmäisen kerran näköyhteyden itse huippuun. 1800 metrissä ylämäki yhtäkkiä loppui. Eteen avautui iso ja laakea lumikenttä, tulivuoren kaldera. Matka jatkui kalderan halki kohti edessä siintävää huippua.

Huippu kalderalta katsottuna.

Aurinkosuojaus kerrankin hallussa.

Loputtomalta tuntuneen tasamaakävelyn jälkeen saavuimme huipun juurelle. Edessä oli vielä 300 vertikaalimetrin loppupuristus railojen halkomaa lumirinnettä pitkin Islannin korkeimpaan kohtaan. Huipulta avautui hieno maisema Vatnajökulille, jossa olin hiihdellyt vain viikkoa aiemmin. Muita vaeltajia ei näkynyt missään. Koska sää oli tyyni ja ilma lämmin, pidimme huipulla pitkän lounastauon. Alastulo sujui joutuisasti, vaikka lumi oli ehtinyt pehmentyä auringonpaisteessa upottavaksi sohjoksi. Ilma oli sen verran lämmin, että jäätiköllä oli edettävä t-paidassa.

Näkymää huipulta Vatnajökulille.

Pakollinen huiputuskuva.

Laskeutumassa takaisin pilvien alle.

Palasimme Sandfelliin hieman ennen kello kolme iltapäivällä. Huiputukseen meni kaikkiaan 11 tuntia ja 50 minuuttia. Oppaamme kertoi ennen lähtöä olleensa muutamaa viikkoa aiemmin vuorella jalattoman miehen kanssa, joka oli selviytynyt urakasta proteesien kanssa 12 tunnissa. Otimme tämän myös omaksi tavoitteeksemme ja tiukille meni! Ruotsalaiset osoittautuivat leppoisiksi kavereiksi. Myös heidän tavoitteenaan oli Pohjoismaiden korkeimpien kohtien huiputus. Viiden huipun haaste on siis levinnyt myös Ruotsiin! Miehiltä puuttui Islannin jälkeen enää Suomi ja Tanska. Haltille he suunnittelivat lähtevänsä jostain syystä oppaan kanssa.

Loppuloma kului kuumissa lähteissä jalkalihaksia palautellen. Näistä ehdottomaksi suosikikseni muodostui noin 40 minuutin ajomatkan päässä Reykjavíkista sijaitseva Reykjadalur: vehreän laakson keskellä sijaitseva, kylmän ja kuuman joen risteykseen muodostunut lämmin joki. Kylpeminen on ilmaista, mutta etenkin päiväsaikaan paikka on varsin ruuhkainen. Mukavinta höyryävän lämpimässä virrassa onkin istua ilta-aikaan. Helpoiten Reykjadaluriin pääsee jättämällä auton Hveragerðin kylässä sijaitsevalle parkkipaikalle, josta vaellusmatkaa joelle kertyy vajaa tunti. Polku on pääosin helppokulkuinen, mutta jyrkkä, joten huonojalkaisen kannattaa valita jokin muu kylpypaikka. Viimeisen illan vietin edelliseltäkin reissulta tutussa Blue Lagoonissa kelluen, jota suosittelen Islannin kävijöille kohtuuttoman kalliista hinnasta huolimatta.

Reykjadalurin laakso ja lämmin joki.

Palasin Suomeen viime viikolla ja vietän kesäkuun Utsjoella. Tarkoituksena olisi treenata syksylle suunniteltua Himalajan reissua varten. Tibetin päästä on kuitenkin kantautunut tänään erittäin huolestuttavia uutisia: Kiinan viranomaiset ovat ilmoittaneet sulkevansa Tiibetin reitit kasitonnisille, kiitos länsimaisten urpoilujen Everestillä. Syksyn kiipeilysuunnitelmat saattavat siis muuttua radikaalisti. Jännityksellä seuraamme, kuinka käy.

Vatnajökull 2017

Kaakkois-Islannissa sijaitseva Vatnajökull on tilavuudeltaan Euroopan suurin jäätikkö. Vatnajökull tunnetaan vaihtelevista ja usein ankaristakin säistään. Jäätiköllä sijaitsee useita tulivuoria mukaanlukien Islannin korkein vuori Hvannadalshnúkur (2110 m), jonka kävin huiputtamassa myöhemmin hiihdon jälkeen. 9-henkisen retkikuntamme tavoitteena oli hiihtää Vatnajökulin yli itä-länsisuunnassa. Retkikunta oli osa Ankarat avotunturit -ohjelmaa ja johtana toimi viime vuoden Huippuvuorten retkikunnan tavoin Jaakko Heikka.

Vatnajökull ja ylitysreittimme.

Matka alkoi Islannin pääkaupungista Reykjavíkista, josta ajelimme pääteitä pitkin Vatnajökulin itäkärkeen. Majoituimme yön Hoffelissa, josta jatkoimme aamulla varsin mielenkiintoisella jeeppikuljetuksella aloituspisteeseemme Lambatungnajökuliin. Tavarat lastattiin jeeppien katolle ja alkoi pomppiva matka kohti jäätikön reunaa. ”Tie” pujotteli kivenmurikoiden keskellä ylittäen välillä vuolaasti virtaavia jokia. Jeepit jättivät meidät varusteinemme reunamoreenille, jonka jälkeen edessä oli vielä jyrkkä ja kivinen alamäki ennen itse jäätikön saavuttamista. Pitkäksi venähtäneen kantourakan päätteeksi saimme reilun 500 kilon varustevuoremme siirrettyä jäätikölle ja hiihto oli valmis alkamaan. Tai itse asiassa ei, koska ensimmäiset legit jäätikölle noustiin jääraudat jalassa. Ylempänä lunta oli jo niin paljon, että vaihdoimme jalkaan sukset ja hiihdimme vielä pari legiä ennen leiriytymistä. Keli oli mitä hienoin ja taivaalla loisti kirkas kuutamo. Seisoimme ulkona katselemassa, kuinka aurinko laski pastellinsävyisenä ympäröivien vuorten taakse.

Kantohommissa jäätikön itäreunalla.

Ensimmäinen leiri.

Erinomainen sää jatkui seuraavana päivänä jatkaessamme nousua kohti lakijäätikköä. Ilma oli tyyni ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Vaatekerrasto toisensa jälkeen saikin kyytiä ylämäen käydessä yhä jyrkemmäksi, kunnes hurjimmilla oli jalassa enää shortsit. Puskettuamme yli 700 metriä ylämäkeen täydessä lastissa olevien ahkioidemme kanssa maisema alkoi lopulta tasoittua. 8 legin hikisen päivän päätteeksi lakijäätikkö oli viimein saavutettu.

Arktista hiihtoa karuimmillaan! Niskan kaltaisten paloherkkien alueiden suojaaminen on tunnetusti erittäin tärkeää jäätiköllä liikuttaessa.

Auringonlasku leirissä.

Nautittuamme ensimmäiset päivät Vatnajökulille epätyypillisen hienoista keleistä, alkoi sää kolmantena päivänä näyttää huononemisen merkkejä. Aamulla pakkanen oli kiristynyt ja taivas peittynyt pilviverhoon. Päivän mittaan lämpötila nousi edellisten päivien tavoin hiostavan kuumaksi, mutta aurinko ei juuri näyttäytynyt. Seuraavana aamuna heräsimme pahaenteiseen telttakankaan paukkeeseen. Teltan oven takana vastassa oli sakea lumipyry. Matkaa kohti länttä jatkettiin täydessä white outissa, mutta suuntaa ei tällä kertaa tarvinnut hakea kompassilla. Olimme nimittäin läytäneet edellisenä päivänä Super Jeepin jäljen, joka näytti johtavan oikeaan suuntaan Grímsvötn tulivuorta kohti. Liekö koskaan white outissa suunnistaminen sujunut yhtä jouhevasti! Tuuli yltyi iltapäivää kohden 15 m/s lukemiin, joten hiihtopäivä jätettiin hieman vajaaksi ja rakentelimme tuulimuurin telttojen suojaksi.

Seuraava päivä sujui samoissa merkeissä lumipyryssä ja nollanäkyvyydessä eteenpäin rämpien. Tuuli oli jälleen navakka, mutta onneksi myötäinen! Leiri pantiin edellispäivän tavoin pystyyn tuulimuurien suojiin. Ilta kului telttakankaan pauketta kuunnellen ja teltan ympärille kertynyttä lunta säännöllisin väliajoin lapioiden. Aamulla tuuli ja lumisade olivat yltyneet entisestään. Aamukuuntelussa päätettiinkin odottaa tuulten laantumista ja pitää uusi kuuntelu puoliltapäivin. Koska sää ei näyttänyt parantumisen merkkejä, hiihdot päätettiin lopulta jättää kokonaan väliin.

Varsinaisesta lepopäivästä ei kuitenkaan voinut puhua, koska valtaosa ajasta kului pihalla lapion varressa huhkien. Tuulimuurin korotuksesta huolimatta lunta täytyi käydä puhdistamassa teltan ympäriltä parhaimmillaan tunnin välein, etteivät absidit ilma-aukkoineen jääneet lumen alle. Iltaa kohden taivaalta alas puskevan "valkoisen paskan" (näin maestro Saarisen Oodia lumelle lainatakseni) määrä alkoi käydä jo naurettavaksi. Liekö taustalla jonkinlainen tuulimuurien aiheuttama pyörreilmiö vai huono karma, mutta kaikki lumi tuntui kerääntyvän juuri meidän telttamme päälle. Onneksi saimme lapiointiapua naapureilta! Lumitöiden ohella vapaapäivä kului lueskelun, kokkailun ja tietysti sivistyneen keskustelun merkeissä. "Kääpäradio" viihdytti radiopuhelimen välityksellä levottomilla jutuillaan sekä 60-luvun hittimusiikilla niitä onnettomia, jotka olivat unohtaneet radiopuhelimensa päälle. Tuntemattoman telttakunnan (Juha ja Ville?) piraattiradio nokitti takaisin vähintään yhtä kovilla panoksilla.

Rentouttavaa vapaapäivän viettoa.

Seuraavana aamuna myrsky oli menettänyt pahimman teränsä ja oli aika jatkaa kohti Grímsvötn tulivuorella sijaitsevaa tupaa. Grímsfjalin tupa on Icelandic Glaciological Societyn rakentama ja ylläpitämä. Yhdistys omistaa jäätiköllä useampia mökkejä, joissa vierailijat voivat majoittua maksua vastaan. Sää oli edelleen pilvinen ja lämpötila reilusti plussan puolella, mikä teki hiihtämisestä todella vaivalloista pohjiin tarttuvan sohjon vuoksi. Huonoista hiihto-olosuhteista huolimatta päätös oli selvä: yrittäisimme hiihtää koko 26 kilometrin matkan Grímsvötnille!

Iltapäivää kohden sää ja lumiolosuhteet onneksi paranivat. Aurinkokin vilahteli välillä pilviverhon takaa. Liekö tuvalla odottavalla saunalla ollut asian kanssa jotain tekemistä, mutta 10 legin päivä 200 vertikaalimetrin loppunousuineen taittui lopulta yllättävän kevyesti. Perillä edessä oli jälleen lapiohommia, mökki oviaukkoineen oli nimittäin lähes kokonaan lumen peitossa. Lopulta pääsimme kaivautumaan sisälle ja päätimme majoittua tuvan lämmössä seuraavat kaksi yötä. 1724 metriin kalderan reunalle rakennettu tupa sai lämpönsä tulivuoren tuottamasta energiasta. Tuvalta löytyi myös geoterminen sauna, joka lämpeni tulivuoren sisältä lattian aukon kautta tulevalla kuumalla höyryllä. Oli vihdoin aika korkata ahkiossa päiväkausia mukana vedetyt saunakaljat!

Grímsfjalin tupa tulivuoren huipulla.

Tupatunnelmia.

Vaikka kalja jäi logistisista syistä vain yksittäiseksi, heräsin seuraavana aamuna näyttäen siltä kuin taustalla olisi ollut vähintään parin viikon ränni. Muistutin erehdyttävästi Notre Damen kellonsoittajaa punaisine naamoineni ja epäsymmetrisesti umpeen turvonneine silmineni. 10 tunnin hiihtopäivä ilman aurinkolaseja jäätikön uv-säteilyssä oli tehnyt tehtävänsä aurinkovoiteesta ja pilvisestä säästä huolimatta. Silmäluometkin pystyy näköjään polttamaan! Ilman myrskymaskia lumimyräkässä edeltävinä päivinä vietetyt tunnit saattoivat myös edesauttaa asiaa. Lepopäivä kuluikin mökin varjoissa klonkun tavoin lymyillen. Hiihtotoverien hyvinvoinnin takaamiseksi pidin sentään aurinkolasit päässä. Turvotus oli sen verran rajua, että päädyin lopulta aloittamaan 3 päivän Prednisolon-kuurin. Loppureissun pidin myös myrskylasit ja -maskin tiivisti naamalla lisävahinkojen välttämiseksi. Kortisonitablettien ja paikallishoidon myötä pahin turvotus alkoi onneksi vetäytymään parissa päivässä. Otsaan syntyneen rusketusrajan häivyttämiseen meni hieman pidempään.

Before and after. Livenä naama näytti vielä pahemmalta.

Majoituttuamme kaksi yötä Grímsvötnillä jatkoimme matkaamme kohti jäätikön länsireunaa. Seuraavat pari päivää kuluivatkin pääosin alamäkeen miellyttävässä hiihtosäässä lasketellen. Oi sitä tunnetta, kun ensimmäinen vuori alkoi erottua kaukana horisontissa monen päivän tasaisen ja valkean lakijäätikön (tai white outin) tuijottelun jälkeen!

Jäätikön reunalla meitä odotti kuitenkin yllätys: ilmastonmuutos oli tehnyt arktiselle hiihtäjälle tepposet ja lumi loppui reilut neljä kilometriä ennen määränpäätä. Alkoi armoton kantoprojekti, jonka tavoitteena oli siirtää yhdeksän ahkiollista tavaraa jäätikön reunalla sijaitsevalle noutopaikallemme. Etenemimme hitaasti eteenpäin satunnaisia lumilaikkuja hyödyntäen välillä jäätikköjoissa polveen asti kahlaten. Vuolaimpien jokien yli jouduimme uittamaan ahkiot köyden avulla. Kuuteen tuntiin venyneen vetisen Via Dolorosan jälkeen edessä alkoi viimein häämöttää noutopaikaksemme sovitun tuvan katto. Saimme onneksi säilyttää viimeiset arvokkuutemme riippeet ja edetä viimeiset metrit ennen tupaa hiihtämällä. Vatnajökull oli ylitetty!

Jäätikön reunamoreenia.

Tyylillä pois jäätiköltä!

Ilta kului ylijääneitä eväitä ja minttukaakaoannoksia mökin terassilla nautiskellen. Seuraavana päivänä jatkoimme Super Jeepin kyydillä Reykjavíkiin, jossa pidettiin vielä pitkäksi venähtäneet viralliset ylitysjuhlat. Iltaan mahtui myös tulevan Grönlanti-retkikunnan asusteiden ja rahoituksen suunnittelua.

Hiihtomatkaa jäätikön yli kertyi kokonaisuudessaan reilut 150 kilometriä. Vietimme jäätiköllä kaikkiaan 11 päivää. Vaikka sääolosuhteet olivat välillä hieman haastavat, reissu oli esimerkiksi viime vuoden Huippuvuorten retkikuntaa selvästi kevyempi. Kokonaisuudessaan hieno ja ennen kaikkea hauska hiihto! Suurkiitos koko retkikunnalle ja etenkin hulvattoman kääpätelttamme kahdelle muulle osapuolelle Minnalle ja Noralle!

Onnelliset hiihtäjät jäätikön reunalla.

Kohti Islantia

Leirielämä kutsuu jälleen! Kuva viimevuotiselta Huippuvuorten hiihtoreissulta.

Retkikuntamme suuntaa tänään kohti Islantia ja Vatnajökull-jäätikköä. 9-henkisen retkueemme tavoitteena on hiihtää Islannin suurimman jäätikön yli itä-länsisuunnassa. 150 kilometrin matkaan on varattu 11 hiihtopäivää. Kasassa on hyvä tiimi ja suurin osa porukasta tuttuja aiemmilta hiihto- ja kiipeilyreissuilta. Hienoa päästä jatkamaan hiihtokautta vielä pitkälle toukokuuhun!

Retkikunnan etenemistä voi seurata jälleen Avotunturien blogista ja seurantasivulta:
http://www.avotunturit.fi/category/vatnajokull2017/
http://www.avotunturit.fi/vatnajokull-2017/

Jään hiihdon jälkeen kiertelemään Islantiin pariksi viikoksi. Maa on itselleni tuttu muutaman vuoden takaiselta lääkiksen kurssiexculta, joten pakolliset turistikohteet on jo nähty. Keskittynen siis Islannin sadunomaisissa maisemissa vaeltamiseen ja kuumissa lähteissä kylpemiseen. Suunnitelmissa olisi kävellä ainakin Laugavegurin klassikkoreitti, mikäli se on jo kuljettavassa kunnossa.

PS: Vatnajökull on muuten sama jäätikkö, joka nousi pari vuotta sitten otsikoihin "jääräpäisten suomituristien" tultua evakuoiduksi sieltä myrkyn vuoksi. Toivottavasti meillä on parempi tuuri säiden suhteen!