Langtagnin kansallispuistossa tehdyn akklimatisoitumisvaelluksen jälkeen lepäilin Kathmandussa muutaman päivän ennen lentoa Luklaan ja uudestaan vuorille suuntaamista. Kokoonnuimme retkikuntamme kanssa lähtöä edeltävänä iltana Kathmandussa ja kävimme illallisella porukalla. Baruntse-tiimiimme kuului kaikkiaan 12 eri puolilta maailmaa tulevaa kiipeilijää (Itävalta, Saksa, Australia, Irlanti, Britannia, Kiina ja Uusi-Seelanti). Lisäksi mukana oli kolme pelkästään Mera Peakin akklimatisoitumisnousullemme osallistuvaa eurooppalaista laskijaa, joiden tavoitteena oli laskea alas Meran 6-tonniselta huipulta. Porukka oli pääosin kokenutta ja muutamalla oli takana useampia seiska- ja kasitonnisia Everest mukaan lukien. Olin jälleen porukan nuorin, ja vaikka vanhimmat olivat jo pitkälti yli 60-vuotiaita, tulin heti hyvin juttuun kaikkien kanssa.
Aloitimme viisi viikkoa kestävän reissumme lentämällä Kathmandusta pienkoneella Luklan vuoristokaupunkiin 2800 metriin, joka toimii useimpien Himalajan kiipeilyretkikuntien aloituspisteenä. Muun muassa Everestin ja Ama Dablamin retkikunnat aloittavat matkansa juuri Luklasta. Tiet Nepalissa ovat huonoja tai niitä ei ole ollenkaan, joten pidemmät matkat kuljetaan lentokoneella tai helikopterilla. Esimeriksi Luklaan ei edes kulje teitä. Luklassa jouduimme jumittamaan yhden yön, koska suurin osa tavaroistamme ei saapunut paikalle sään muututtua liian pilviseksi lentoliikenteelle. Lukla sijaitsee vuorten keskellä, joten on varsin yleistä, etteivät lennot pääse operoimaan päiväkausiin pilvisellä säällä. Esimerkiksi ensimmäisellä Nepalin matkalla 2014 jumitimme Luklassa vajaan viikon reissun päätteeksi ennen kuin otimme 500 dollarin helikopterikyydin Kathmanduun.
 |
| Luklan lentokenttä, jota sanotaan maailman vaarallisimmaksi lyhyen kiitotien ja vuoristosijainnin takia. |
 |
| Tiimi Baruntsen perusleirissä. |
Onneksi seuraava aamu sarasti kirkkaana ja suurin osa tavaroistamme saapui aamulennolla perille. Ainoastaan laskuporukan sukset puuttuivat, koska lentoyhtö oli jostain syystä linjannut, ettei niitä saa kuljettaa koneessa. Laskijat olivat lievästi sanottuna raivona. Retkikunnan johtajamme Dani onnistui lopulta järjestämään kuljetuksen maata pitkin niin, että sukset kulkivat autolla siihen asti, kun teitä riitti. Lopun matkaa Luklaan ja siitä eteenpäin sukset kulkivat kantajan kyydissä, joka yritti ottaa meidät kiinni ennen Mera Peakille saapumista. Jännitysnäytelmä huipentui lopulta siihen, että sukset saavuttivat meidät vain päivää ennen Mera Peakin yläleiriin nousua.
Kuten Nepalin kiipeilyretkikunnissa yleensäkin, kiipeilevien sherpojen ja kokin lisäksi tiimiimme kuului parikymmentä kantajaa, joiden tehtävänä oli kuljettaa satoja kiloja ruokaa, telttoja sekä kiipeilyvarusteita Luklasta Baruntsen perusleiriin. Jakkihärkiä ei Hinkun laakson puolella voida käyttää reitin vaikeakulkuisuuden vuoksi, vaan kaikki tavarat oli saatava perille miesvoimin.
Lähestymismarssi Baruntselle tehtiin samaa reittiä pitkin kuin kaksi vuotta aiemmalla Mera Peakin reissullani Zhartwa La -solan yli. Jopa leiripaikkamme olivat täysin samat kuin viimeksi. Aiempaa reissuun verrattuna lähestyminen tehtiin tosin tuplanopeudella: viimeksi vietimme pari yötä akklimatisoitumassa lähes jokaisessa kylässä matkan varrella. Nyt pidimme ensimmäisen vapaapäivän vasta yläleiriä edeltävässä kylässä Kharessa. Lähestyminen Khareen kestikin vain 6 päivää viimekertaisen parin viikon sijaan.
Lähestymismarssi Baruntselle tehtiin samaa reittiä pitkin kuin kaksi vuotta aiemmalla Mera Peakin reissullani Zhartwa La -solan yli. Jopa leiripaikkamme olivat täysin samat kuin viimeksi. Aiempaa reissuun verrattuna lähestyminen tehtiin tosin tuplanopeudella: viimeksi vietimme pari yötä akklimatisoitumassa lähes jokaisessa kylässä matkan varrella. Nyt pidimme ensimmäisen vapaapäivän vasta yläleiriä edeltävässä kylässä Kharessa. Lähestyminen Khareen kestikin vain 6 päivää viimekertaisen parin viikon sijaan.
 |
| Thukding (3300 m). |
Koska vauhti oli huomattavasti viime kertaa nopeampi, akklimatisoitumisvaellus tuli todella tarpeeseen. Lähes kaikki porukasta olivat aloittaneet ottamaan korkeaan ilma-alaan sopeutumista nopeuttavaa Diamox-lääkitystä jo Luklassa. Summit Climbin yleinen ohje nimittäin oli, että Diamoxia tulisi käyttää koko reissun ajan heti alusta alkaen. Itse olen lähtökohtaisesti Diamoxin ja muiden doping-aineiden käyttöä vastaan, ja onneksi muutama muukin päätti olla käyttämättä lääkitystä. Päätöksestä ei koitunut haittaa, koska en saanut reissun aikana minkäänlaisia vuoristotaudin oireita ja saturaatiot pysyttelivät vielä yli 5000 metrin korkeudessakin yli 90 lukemissa.
Diamoxin käyttö herätti matkan varrella paljon keskustelua niin puolesta kuin vastaan. Telttakaverini Clare, sisätautilääkärikollega ja yksi eniten arvostamistami kiipeilijöistä, sai kuitenkin hyvillä perusteluillaan asenteeni Diamoxia kohtaan hieman pehmenemään, joten kokeilin lopulta itsekin testimielessä yhden tabletin Kharessa. Sain seurauksena vuorokauden kestäneen ortostaattisen hypotension. Kaikille lääkitys ei siis sovi, joten suosittelen harkitsemaan kahdesti, ennen kuin lähtee korkealle lääkityksen voimalla.
Diamoxin käyttö herätti matkan varrella paljon keskustelua niin puolesta kuin vastaan. Telttakaverini Clare, sisätautilääkärikollega ja yksi eniten arvostamistami kiipeilijöistä, sai kuitenkin hyvillä perusteluillaan asenteeni Diamoxia kohtaan hieman pehmenemään, joten kokeilin lopulta itsekin testimielessä yhden tabletin Kharessa. Sain seurauksena vuorokauden kestäneen ortostaattisen hypotension. Kaikille lääkitys ei siis sovi, joten suosittelen harkitsemaan kahdesti, ennen kuin lähtee korkealle lääkityksen voimalla.
 |
| Polku Thaktorista alas Khoteen. |
Reitti Luklasta Khareen kulki pienten sherpakylien läpi ylös-alas sahaten. Jo kolmantena vaelluspäivänä noustiin Zhartwa La -solan yli 4600 metriin. Tämän jälkeen laskeuduimme jyrkästi alas laakson pohjalle Khoteen 3500 metriin vain noustaksemme parin päivän päästä takaisin 4800 metriin Khareen. Akklimatisoitumisen ja palautumisen kannalta ylös-alas sahailu oli tietenkin vain hyväksi. Maisemat olivat vähintään yhtä huikeat kuin viime kerralla, mutta vaeltajia oli liikenteessä selvästi enemmän. Kyliin oli noussut uusia teetupia ja siellä täällä näkyi rakennustyömaita. Everestin puoleen verrattuna poluilla oli toki tyhjää. Teetupien sijaan majoituimme koko matkan teltoissa, joten saimme muutenkin olla pääosin omassa rauhassamme.
 |
| Zhartwa Lan sola (4600 m). |
 |
| Khote (3500 m). Takana kauimmaisena Mera Peakin huippu. |
Kuudentena vaelluspäivänä saavuimme Khareen, jossa pidimme ansaitun lepopäivän. Vapaapäivä kului lepäilyn ohella kiinteiden köysien nousua viereisessä rinteessä treenaillen. Suunnitelmana oli nousta Kharen vieressä sjaitseva 6460-metrinen Mera Peak akklimatisoitumisnousuna ennen Baruntsen perusleiriin suuntaamista. Itse olen huiputtanut Meran jo vuonna 2015, joten en hakenut sille tällä kertaa ollenkaan kiipeilylupaa, nousu kun ei ole erityisen mielenkiintoinen ja akklimatisoidun yleensä muutenkin hyvin. Säästin myös mukavasti reissun kokonaishinnasta jättämällä Mera Peakin väliin. Suunnitelmissa oli kuitenkin nousta nukkumaan ja akklimatisoitumaan yläleiriin 5800 metriin saakka.
Lepopäivän aikana sääennustukset alkoivat muuttua huolestuttavaan suuntaan ja huipulla puhaltavien tuulien ennustettiin nousevan lähipäivinä erittäin koviksi. Retkikuntamme päättikin skipata yleensä välipysäkkinä toimivan Mera Peakin perusleirin 5300 metrissä ja nousta suoraan yläleiriin 5800 metriin ennen seuraavan yön huiputusta. Kilometrin vuorokausinousu ja vieläpä ennen huiputusta oli varsin kunnianhimoinen tavoite, yli 3000 metrin korkeuksissa suositellaan nimittäin nousemaan maksimissaan 300 metriä vuorokaudessa. Aavistelin ongelmia olevan luvassa.
Lepopäivän aikana sääennustukset alkoivat muuttua huolestuttavaan suuntaan ja huipulla puhaltavien tuulien ennustettiin nousevan lähipäivinä erittäin koviksi. Retkikuntamme päättikin skipata yleensä välipysäkkinä toimivan Mera Peakin perusleirin 5300 metrissä ja nousta suoraan yläleiriin 5800 metriin ennen seuraavan yön huiputusta. Kilometrin vuorokausinousu ja vieläpä ennen huiputusta oli varsin kunnianhimoinen tavoite, yli 3000 metrin korkeuksissa suositellaan nimittäin nousemaan maksimissaan 300 metriä vuorokaudessa. Aavistelin ongelmia olevan luvassa.
 |
| Khare (4800 m). Takana Mera Peak (6460 m). |
 |
| Leiri Kharessa. |
Nousupäivä yläleiriin oli rankka ja saavuimme perille vasta illan hämärtyessä. Listasin aiemmin Mera Peakin yläleirin hienoimmaksi paikaksi, jossa olen leiriytynyt, eikä se pettänyt tälläkään kertaa. 5800 metriin jäätikön keskellä sijainneen kiviseinämän kylkeen pystytetystä leiristä avautui hieno maisema Himalajan loputtomuuksiin jatkuvalle vuorijonolle. Etenkin auringonlaskun aikaan näkymät olivat henkeäsalpaavat. Yläleiri oli vaelluspolkujen tavoin huomattavasti viime kertaa ruuhkaisempi. Viimeksi leirissä majoittui lisäksemme ainoastaan yksi soolokiipeilijä, mutta tällä kertaa isoja kiipeilyseurueita oli useampia ja kapealle kallionkielekkeelle oli survottu yhteensä parikymmentä telttaa.
 |
| Everest Mera Peakin yläleiristä (5800 m) katsottuna. |
 |
| Auringonlasku Meralla. |
Jo seuraavan yönä muut aloittivat nousunsa huipulle. Kaksi Baruntse-tiimin jäsenistä oli kuitenkin niin huonossa hapessa edellisen päivän nousun jäljiltä, että päätti siirtää huiputukseen seuraavaan yöhön luvatuista kovista tuulista huolimatta. Myös yksi laskijoista jätti suksensa yläleiriin vuoristotautioireiden vuoksi, mutta päätti silti lähteä yrittämään ylös. Itse käänsin onnellisena kylkeä telttakaverini Claren vetäessä kiipeilykenkiä jalkaan otsalampun valossa. Kello oli vain hieman yli keskiyön ja tuuli paiskoi teltan seiniä pahaenteisesti. Olin harvinaisen tyytyväinen saadessani jatkaa unia muiden suunnatessa pimeään yöhön edessään tuntikausien nousu hyytävässä pakkasessa.
 |
| Aamu Mera Peakin yläleirissä. |
Heräsin kahdeksan aikoihin aamulla Claren palatessa huipulta leiriin. Hän kertoi olleensa ensimmäisenä huipulla ja osan porukasta olevan vielä matkalla ylös. Aamupalan aikana väsyneitä kiipeilijöitä alkoikin saapua leiriin tasaisena virtana. Ainoastaan suksensa leiriin jättänyt laskija puuttui. Hän saapui lopulta useampi tunti muiden jälkeen sherpojen taluttamana ja sekavan oloisena. Dani tunnisti heti tilanteen vakavuuden ja antoi aivoödeeman hoidoksi deksametasonia ja lisähappea. Hetken aikaa näytti siltä, että edessä olisi reissun ensimmäinen helikopterievakuointi (joita tulisimme näkemään vielä useita), mutta happi helpotti oireita sen verran, että evakuoiminen alemmas Khareen onnistui sherpojen avustamana. Alas laskeutuminen onneksi auttoi ja sairastunut oli lopulta kävellyt omin jaloin takaisin Luklaan.
Tapaus olkoon opetuksena, ettei valmiiksi vuoristotaudin oireista kärsivän pidä ikinä lähteä yrittämään ylöspäin. HACE:n (high altitude cerebral edema) kuolleisuus on 40 prosentin luokkaa, joten on silkkaa typeryyttä vaarantaa henkensä niin merkityksettömän asian kuin vuorenhuipun takia. Ja vaikka oma henkikulta ei olisikaan arvokas, vaarantaa evakuoinnin armoille tieten tahtoen heittäytyvä henkilö pahimmassa tapauksessa myös muiden turvallisuuden, harvan moraali kun sallii jättää huonoon kuntoon ajautuneen kanssakiipeilijän kuolemaan lumipenkkaan. Olen nähnyt aivan liian monta kertaa ihmisen tulevan alas vuorelta kannettuna, vaikken ole kiipeillyt edes yhdelläkään kasitonnisella. On tilanteita, joissa asiaan ei pysty itse vaikuttamaan, mutta usein riski otetaan tietoisesti. Tällä kertaa oli tuuria, mutta mitä jos lisähappi ja lääkkeet eivät olisi auttaneet? Ja kopteri ei olisi pystynyt lentämään paikalle pilvisen sään vuoksi päiväkausiin?
Tapaus olkoon opetuksena, ettei valmiiksi vuoristotaudin oireista kärsivän pidä ikinä lähteä yrittämään ylöspäin. HACE:n (high altitude cerebral edema) kuolleisuus on 40 prosentin luokkaa, joten on silkkaa typeryyttä vaarantaa henkensä niin merkityksettömän asian kuin vuorenhuipun takia. Ja vaikka oma henkikulta ei olisikaan arvokas, vaarantaa evakuoinnin armoille tieten tahtoen heittäytyvä henkilö pahimmassa tapauksessa myös muiden turvallisuuden, harvan moraali kun sallii jättää huonoon kuntoon ajautuneen kanssakiipeilijän kuolemaan lumipenkkaan. Olen nähnyt aivan liian monta kertaa ihmisen tulevan alas vuorelta kannettuna, vaikken ole kiipeillyt edes yhdelläkään kasitonnisella. On tilanteita, joissa asiaan ei pysty itse vaikuttamaan, mutta usein riski otetaan tietoisesti. Tällä kertaa oli tuuria, mutta mitä jos lisähappi ja lääkkeet eivät olisi auttaneet? Ja kopteri ei olisi pystynyt lentämään paikalle pilvisen sään vuoksi päiväkausiin?
Hyvästeltyämme kotimatkansa aloittavat Mera Peak -tiimiläiset laskeuduimme perusleiriin 5300 metriin. Kaksi yläleiriin jäänyttä kiipeilijää yritti huipulle vielä seuraavan yönä, mutta kova tuuli pakotti heidät kääntymään jo muutaman tunnin kuluttua. Odottelimme heidän laskeutumistaan perusleirissä, jonka jälkeen vaellus kohti Baruntsea oli valmis alkamaan.
