Miten treenaan Grönlantiin?

Tasan neljän viikon päästä seisomme Grönlannin länsireunalla ja aloitamme kuukauden mittaisen vaelluksemme jäätikön yli. Moni on kysellyt, kuinka treenaan tulevaa hiihtoreissua varten. Vastaus on kaikessa yksinkertaisuudessaan: hiihtämällä. Tunnen paljon ihmisiä, jotka palkkaavat vuori- tai hiihtoretkikuntiin valmistautuessaan itselleen personal trainerin ja alkavat toteuttaa monimutkaisia treeniohjelmia. Mielestäni asian voi kuitenkin tehdä yksinkertaisemminkin. Vuorille kannattaa treenata kiipeämällä ja hiihtoretkikuntiin hiihtämällä. Mikäli näitä tekee tarpeeksi, mitään muuta treeniä ei tarvita. Itse vietänkin tämän talven viime vuosien tapaan pohjoisessa, jossa hiihtokausi jatkuu pitkälle toukokuuhun.

Yleisohjeena on, että Grönlantia ennen pitäisi tehdä 100 tuntia ahkion (tai renkaan) vetoa. Aloitin treenaamisen vuodenvaihteen jälkeen muutettuani Inariin Alppien laskureissulta kotiutumisen jälkeen. Nyt vajaa kuukausi ennen lähtöä kasassa 121 tuntia ahkion vetoa. Osa treeneistä on tosin tehty alle 70-kiloisen ahkion kanssa, joten tavoitteena olisi tehdä vielä lisää vetotreenejä täydessä lastissa olevan ahkion kanssa. Ilman ahkiota on tullut hiihdeltyä tänä talvena vähän, vain parikymmentä tuntia. Erillistä lihaskuntotreeniä en ole tehnyt koko keväänä ollenkaan. Etelässä asuessa käyn kuntosalilla kolmesti viikossa, mutta pohjoisessa vietän vapaa-aikani mieluummin tunturissa kuin sisällä kyykäten.

Retkikuntamerkki on jo ommeltu pipoon ja takinhihaan.

Pääosin treenaan Urho Kekkosen kansallispuiston hangilla. Koska aika on ollut etenkin alkuvuodesta hieman kortilla, olen suosinut muutaman kerran viikossa tehtäviä pitkiä treenejä monen lyhyemmän treenin sijaan. Olen myös pyrkinyt tekemään useamman kerran kuussa viikonloppuvaelluksia erämaan puolelle. UK-puisto on mitä ihanteellisin paikka tähän, koska päivän hiihtomatkan päässä olevia autiotupia on paljon. Olenkin majoittunut pääosin tuvissa ja teltassa on tullut nukuttua koko keväänä vain muutama yö. Telttailemaan kyllä pääsee ihan tarpeeksi Grönlannissakin!

Mäkitreeniä Sokostilla.

Alkukaudesta hiihtelin maksimissaan parinkymmenen kilometrin päivämatkoja, mutta nyt lopputalvesta pystyy tekemään jo vähän pidempääkin päivää. Viime viikonloppuna hiihdin päivässä vajaan 40 kilometrin matkan Kiilopäältä Lankojärven kautta Luirojärvelle 50-kiloisen ahkion kanssa. Lähdin liikenteeseen Kiilopäältä puolenpäivän aikoihin. Luirolle hiihtäminen vei kaikkiaan 11 tuntia Lankojärvellä pidetty pikainen lounastauko mukaanlukien. Saavuin Luirolle umpiväsyneenä klo 23 aikoihin. Pakkanen laski yötä kohden -24 asteen lukemiin, mutta onneksi sää oli tyyni ja kirkas. Kuutamon valossa näki hiihdellä hyvin ilman otsalamppuakin ja hieman ennen Luirojärvelle saapumista lisävaloa toivat myös taivaalla loimuavat revontulet. Viimeinen pätkä Luirojärven yli tuvalle oli melkoista taistelua, mutta onneksi perillä odotti lämmin tupa. Myös tilaa oli tällä kertaa ruhtinaallisesti: majoittujia oli lisäkseni ainoastaan kaksi. Melko yllättävää, kun vertaa samalla reitillä kaksi viikkoa aiemmin olleisiin ruuhkiin!

Sattumalta toinen Luirolla majoittujista oli vanha tuttuni, joten päätimme hiihtää seuraavana päivänä yhtä matkaa Suomunruoktulle, josta jatkoin yksikseni edelleen Kiilopäälle. Kaikkiaan matkaa Suomun kautta Kiilopäälle kertyy 35 kilometriä. Reitti on huomattavasti Lankojärven puolta mäkisempi. Edellisen päivän hiihtomaraton painoi vielä jaloissa ja pahaksi onnekseni myös kesäaikaan siirtyminen vei tunnin pois kallisarvoisesta palautumisajasta. Paluumatkaan upposikin lopulta 12 tuntia. Kiilopäälle saapuessani olo oli lievästi sanottuna kaikkensa antanut. Enpä taida lähiaikoina hiihdellä ihan näin pitkiä matkoja, ainakaan peräkkäisinä päivinä!

Painona ahkiossa muun muassa 20 kilon levypainoja, teltta ja bensakanistereita.

Moni on kysynyt, totuttelenko jollain tavalla kylmään. En nyt varsinaisesti, mutta onneksi Inarissa kylmätreeniä on tullut aivan luonnostaan. Alkuvuodesta pakkaslukemat laskivat parhaimmillaan -35 asteeseen avotunturissa hiihdellessäni. Vielä maaliskuussakin parin viikon takaisella hiihtovaelluksellamme UKK:ssa saimme nauttia parhaimmillaan -32 asteen pakkasista. Valtaosan reissusta pakkaslukemat pysyttelivät muutenkin -20 asteen pinnassa. Maaliskuu on siis ollut varsin kylmä ja hyvä niin! Olen myös käynyt talven aktiivisesti Kiilopään avannossa, vaikken nyt usko tuon kylmänsietoa merkittävästi parantavankaan. Hyvää palautumista lihaksille joka tapauksessa.

Pääsiäisenä suunnitelmissa on suunnata jälleen erämaahan ja tehdä neljän päivän vaellus Raja-Joosepista Sokostille päin. Huhtikuussa tarkoitus olisi tehdä vielä yksi pidempi hiihtoreissu ennen levon ja tankkauksen aloitusta. Toivottavasti pahemmilta sairastumisilta vältytään viimeisen treenikuukauden aikana, lähes koko Inarin lääkärikunta on nimittäin jo ehtiyt sairastaa influenssan itseäni lukuun ottamatta.

Treenimaisemiani Niilanpäällä.

Lapin talvi

Urho Kekkosen kansallispuisto 9.4.

Kun palasin viime vuoden lokakuussa Afrikasta, päätin perua alkuvuoteen suunnittelemani Etelä-Amerikan kiipeilyreissun ja viettää koko talven Suomessa. Edellinen puolivuotinen oli kulunut neljän eri mantereen väliä reissaten. Matkustuskiintiö alkoi olla täynnä, puhumattakaan pitkien lentojen ympäristölle aiheuttamasta kuormituksesta. Suomen talvi on sitä paitsi liian hieno tuhlattavaksi ulkomailla! Päätinkin lähteä Lappiin ja pysytellä seuraavat puoli vuotta kotimaan kamaralla.

Päätös osoittautui oikeaksi. Pohjoisen talvi on tarjonnut hienoja elämyksiä aina revontulien alla avotunturissa hiihtelystä autiotupien lämmössä vietettyihin pitkiin myrskyisiin iltoihin. Talvilajeja on tullut harrastettua monipuolisesti jääkiipeilystä leijahiihtoon. Vaikka olen retkeillyt tänä talvena paljon ympäri Lappia, Urho Kekkosen kansallispuisto on ollut "kotikenttä", jonka hangilla olen valtaosan hiihtokilometreistäni tehnyt. Ohessa Lapin talven muistelua ja kohokohtia.

Saavuin Inarin kaamokseen viikko ennen sen loppua. Seisoimme terveyskeskuksen takapihalla katsomassa, kun aurinko nousi ensimmäisen kerran. Päivä piteni hitaasti. Testailin varusteita Ivalojoen jäällä -36 asteen pakkasessa. Hiihdin paljon UKK:n tuntureilla. Muita kulkijoita oli vähänlaisesti. Sää oli kylmä ja tuulinen. Erämaa tuntui jollain tavalla uhkaavalta. Etenkin avotunturissa whiteout saattoi nousta tyhjästä. Opin pitämään kompassia mukana lyhyelläkin hiihtolenkillä eksyttyäni kerran pahasti whiteoutissa ja harhailtuani tuntikausia nollanäkyvyydessä. Loppukuusta valon määrä alkoi lisääntyä ja aurinko näyttäytyä yhä useammin, eikä erämaakaan tuntunut enää yhtään uhkaavalta.

Helmikuu oli kaunein kuukausi. Reissasin paljon ympäri Lappia. Teimme hiihtoretken Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Yksi viikonloppu kului Pyhällä ja Korouomalla jääkiipeillen. Kävin myös hiihtämässä viime talven kotikonnuilla Suomen pohjoisimmassa erämaassa Kaldoaivissa. Islanti-retkikuntamme teki harjoitusretken Päijänteen jäällä. Tunsin itseni typeräksi matkustaessani suksipussini kanssa etelän loskiin Lappiin matkaavien hiihtolomalaisten keskellä. Tein kuitenkin myös monta hienoa hiihtoretkeä UKK:n tuntureilla. Mieleeni on jäänyt etenkin eräs päivystysvapaa helmikuun alussa, jonka vietin kokonaan avotunturissa hiihtäen. Oli täysikuu ja muistan ajattelleeni, että pastellinsävyjen värittämä tykkyluminen maisema on kuin jostain kornista Lappi-mainoksesta.

Maaliskuu alkoi viikon vaelluksella Käsivarren erämaassa. Valloitimme Haltin. Revontulia näkyi lähes joka ilta. Suurin osa vapaa-ajasta kului UKK:n tuntureilla, jossa tein useamman hienon viikonloppuvaelluksen. Ikimuistoisin näistä oli kovassa lumimyrskyssä tehty hiihtoreissu Lankojärven autiotuvalle, jossa majoituin ison ja äänekkään tšekki-porukan kanssa. Kävin myös ensimmäistä kertaa moottorikelkkasafarilla kollegojen houkuttelemana. Hauskaa, vaikkei kovin kehittävää touhua!

Huhtikuun sanotaan olevan Lapin paras hiihtokuukausi ja hankikannon puolesta se sitä olikin. Hiihtelin paljon erämaan puolella. Hienoin hiihto oli soolovaellukseni Sokostille. Innostuin myös leijahiihdosta, josta tuli tänä talvena trendilaji Ivalon lääkärikunnan keskuudessa. Päätin hankkia oman leijan. Pääsiäisenä teimme road tripin Jäämeren rannalle Norjaan, joten puolen vuoden tavoitteeni Suomessa oleskelua jäi lopulta paria viikkoa vajaaksi. Itsenäisyyspäivänä Koitajoella avattu Suomen talvivaelluskausi päättyi toissaviikonloppuiseen vaellukseeni itärajalla. Hiihtelin Raja-Joosepista rajavyöhykkeen reunaa tunnelmalliselle Kiertämäjärven autiotuvalle. Muita hiihtäjiä ei näkynyt missään ja ilmassa alkoi olla lopun tuntua. Istuin kynttilänvalossa kaminan räiskeessä Lapin kesää kuunnellen ja pohdiskelin kesän olevan yliarvostettu.

Urho Kekkosen kansallispuisto 8.2.

Lapin talvi ja sen myötä myös aikani Ivalossa lähestyy loppuaan. Retkikuntamme suuntaa loppuviikosta kohti Islantia ja aloittaa 11 päivän hiihdon yli Vatnajökull-jäätikön. Hiihdon jälkeen jään vaeltamaan Islantiin joksikin aikaa. Vaikka laukut on jälleen pakattu yhtä seikkailua varten, en hyvästele Lappia tältä vuodelta lopullisesti. Palattuani Suomeen toukokuun lopussa suuntaan vielä reiluksi kuukaudeksi pohjoiseen Utsjoen yöttömään yöhön. Ensi talvi kulunee jälleen Inarissa.

Kiitos talvi. Uusia lumia odotellessa!

Sokostin talvihuiputus

718-metrinen Sokosti on Urho Kekkosen kansallispuiston ja koko Itä-Lapin korkein tunturi. Tunturi sijaitsee kansallispuiston keskellä erämaaosassa, joten lähestymiseen on varattava useampi päivä. Sokostin huiputus on ollut tavoitteenani aina Ivaloon tulostani asti, olenhan ihaillut sen lumista huippua koko talven peruosan puolella treenaillessani. Viime viikonloppuna sain vihdoin järjestettyä neljän päivän vapaat hiihtoreissun toteuttamista varten. UKK:ssa on tullut tänä talvena tehtyä monta lyhyempää viikonloppureissua, mutta kovin syvälle erämaan puolelle en ole vielä ehtinyt. Kaikkiaan hiihtokilometrejä UKK:n lumilla on kertynyt yli 500 km, pääosin ahkion kanssa. Päälle tietysti vielä muualla tehdyt hiihdot, joten vetokunto alkaa pikku hiljaa olla kohdillaan. Hiihtokausi on juuri nyt parhaimmillaan, joten toivottavasti useampi satanen ehtii vielä kertyä ennen Islannin jäätiköille suuntaamista!

Helpoiten Sokostille pääsee Kiilopään hotellilta käsin, josta lähestymismarssin voi tehdä joko Suomunruoktun tai Lankojärven autiotuvan kautta. Suurin osa vaeltajista viettää väliyön jommassakummassa tuvassa ja jatkaa sitten Sokostin juurella olevalle Luirojärvelle. Luirolle voi kulkea toki myös lukuisia muita reittejä, esimerkiksi yksi tapaamani porukka oli lähtenyt Raja-Joosepista. Luirojärven tupa sijaitsee noin 5 kilometrin päässä Sokostin huipusta, joten se toimii "base campina" monelle Sokostin huiputtajalle. Koska alla on jo reilusti hiihtokilometrejä ahkion kanssa, otin tavoitteekseni hiihtää kerralla koko 35 kilometrin matkan Kiilopäältä Lankojärven kautta Luirojärvelle.

Kartanlukutauko tuvalla.

Arvelin tuvilla olevan huhtikuussa porukkaa ruuhkaksi asti, joten pakkasin ahkioon täyden retkikuntavarustuksen aikeenani majoittua kaikki yöt teltassa. Pääsin liikenteeseen vasta iltapäivästä, koska edellinen yö oli kulunut päivystyksen merkeissä. Päivä oli pilvinen ja Kiilopäältä lähtiessäni lämpömittari oli reilusti plussan puolella, joten hiihto-olosuhteissa ei ollut kehumista. Lankojärven kohdalla sää kirkastui hetkeksi, joten jatkoin suunnitellusti kohti Luiroa. Päivän kääntyessä iltaan taivaalta alkoi kuitenkin sadella räntää, ja suksien ja ahkion pohjaan kertyneen parin senttimetrin lumikerroksen ansiosta pitoa alkoi olla hieman liikaa. Luirojärven sauna houkutteli räntäsateen kastelemaa hiihtäjää, mutta 5 kilometriä ennen Luiroa menetin hermoni suksilla lumikenkäilyyn ja päätin pistää teltan pystyyn.

Sokostin huippu.

Aamu sarasti onneksi huomattavasti edellistä päivää kirkkaampana. Hiihtelin Luiron tuvalle lounastamaan, mutta ruokataukoni aikana taivas peittyi pilviin ja alkoi pyryttää lunta. Onneksi tuvalle sattui mukava juttukaveri, joten iltapäivä kului leppoisasti sään kirkastumista odotellessa. Useamman tunnin odottelun jälkeen lumisade loppui ja pilvien välistä alkoi pilkotella sinistä taivasta. Vaikka kello oli jo yli viisi, päätin lähteä kevyellä päivävarustuksella kohti Sokostin huippua.

Hiihtelin Luirojärven yli kohti kaukana siintävää Sokostia, joka erottui koko ajan paremmin pilvien seasta. Korkeuseroa tuvalta huipulle kertyy yli 400 metriä noin viiden kilometrin matkalla. Koska lunta oli satanut parissa päivässä paljon ja keli oli ollut tyyni, rinteessä oli paikoin irtolunta jopa puoleensääreen. Edeltävien päivien lämpimät kelit lisäsivät osaltaan lumivyöryriskiä. Turvallista reittiä sai siis vähän hakea. Muutamassa kohdassa alkoi ihan rehellisesti sanoen pelottaa ja mielessä kävi jopa takaisinkääntyminen irtolumen määrän alkaessa olla jo todella riskirajoilla. Olin ainut ihminen 5 kilometrin säteellä, joten turhien riskien ottaminen ei ollut järkevää. Lumivyöryt ovat todellinen vaara myös Suomen tuntureilla liikuttaessa ja lumivyöryonnettomuuksissa on kuollut ihmisiä myös kotimaamme rinteillä. Kokemattoman ei siis kannata lähteä kokeilemaan onneaan jyrkkiin lumiseinämiin!

Lopulta onnistuin löytämään kivikon kautta jota kuinkin turvallisen reitin huipulle. Vaikka matkalla ylös lunta pyrytteli aika ajoin, huipulle tullessa sää oli kirkastunut ja näkymät komeat. Huipulla oleva rajamiesten viestintää varten rakennettu Soneran masto oli lumen peitossa, joten hetken jo ajattelin olevani väärällä tunturilla. Asianmukaiset somepäivitykset piti tietenkin tehdä, erämaasta kun harvemmin löytää 4G-verkon. Alas löytyi hieman nousureittiä turvallisempi rinne. Sainkin lasketella alas auringonlaskuun täydellisessä puuterilumessa, jossa tunturisuksellakin sai tehtyä varsin tyylikkäitä tellukäännöksiä.

Näkymiä Sokostin huipulta.

Palasin illansuussa huiputusretkeltäni Luirolle, jossa odotti lämmin sauna. Majoitun yön "Luirojärven Hiltonissa" autiotuvan puolella. Luirojärven rannalla sijaitsevat myös Kuuselan vuokratupa sekä Rajankämppä, joissa majaili muutama seurue. Autituvan puolella sen sijaan majoittui yllätyksekseni lisäkseni vain yksi hiihtäjä. Tämä oli positiivinen yllätys, sillä olin olettanut kaikkien tupien olevan huhtikuussa viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tupakaveriksi sattui onneksi mukava Koilliskairaa vuosikymmenten ajan kiertänyt vaeltaja, jolta sai erinomaisia reittivinkkejä tuleviin UKK:n reissuihin!

Luiron legendaarinen sauna oli jälleen maineensa veroinen!

Seuraavana yönä pakkanen laski -20 asteen paremmalle puolelle ja sää kirkastui. Hankikanto oli niin hyvä, että päätin käväistä vielä avotunturin puolella ja majoittua yön maastossa. 4 päivän reissun päätteeksi hiihtelin Luirolta Suomunruoktun kautta kulkevaa leveää huoltouraa pitkin Kiilopäälle. Kaikkiaan hiihtomatkaa kertyi reilut 85 kilometriä. Hiihto luisti ja 30 kilometrin päivämatkatkin taittuivat täydessä lastissa olevan ahkion kanssa kevyesti. Talven treenit eivät siis ole menneet hukkaan! Yksin vaeltaessa työmoraali on kovempi kuin kaverien kanssa liikkuttaessa, joten usein tulee tehtyä pidempää päivää ja makoiltua vähemmän. Maaliskuun Haltin reissulla etenemistahtia söi tietysti myös lähtöpäivänä iskenyt flunssa.

Soolovaelluksessa on toki omat riskinsä, etenkin talvella erämaassa liikuttaessa. Itse olin varautunut mahdollisiin tapaturmiin ja muihin ongelmiin SPOT-lähettimellä. Kuten aiempi Haltin reissumme osoitti, SPOT on "aavistuksen" epäluotettava täällä pohjoisilla leveyksillä. Jatkossa tulenkin käyttämään vaelluksillani Garminin inReach Exploreria, jonka voitin vastikää Varuste.netin järjestämästä kilpailusta. Huikean hyvä tuuri, koska olin juuri suunnitellut kyseisen laitteen tilaamista! Kiitos voitosta kuuluu itse asiassa juuri SPOT:lle, koska kilpailun voitto tuli sen toimintahäiriöistä kertovalla tarinalla.

Huoltoura Suomunruoktun kautta oli leveässä kunnossa.

Kotimatkaa valaisi kuutamo.

Koilliskairan hiihtovaelluskauden viimeiset viikot alkavat olla käsillä, olivathan joet jo varsin sulassa kunnossa. Huhtikuun aikana olisi tarkoitus ennättää tehdä päiväreissujen ohella ainakin vielä yksi parin yön vaellus UKK:ssa. Nyt kuitenkin kohti Pohjois-Norjaa! Saan pääsiäiseksi vieraaksi kavereita etelästä, jotka ovat asettaneet tavoitteekseen Ivalon pirskahtelevaan yöelämään tutustumisen ohella Artiksella käynnin ja Jäämeressä uimisen. Missä sitten kulkee Arktiksen raja? Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulimme siihen johtopäätökseen, että ainakin +10 °C isotermin pohjoispuolella sijaitsevat alueet ovat Arktista. Suuntaamme siis viikonloppuna retkeilemään Jäämeren rannalle viime vuoden reissuilta tuttujen Berlevågin ja Gamvikin maisemiin.

Valoa

Kaamos loppui viime viikolla myös Utsjoen korkeuksilta ja päivä pitenee silmissä. Vaikea uskoa, että ensimmäinen kuukausi Lapissa on kohta takana! Pari viime viikkoa on kulunut pitkälti etelän ja pohjoisen väliä rampaten. Viime viikonlopun vietin Helsingissä ystävien tapaamisen ja varustehankintojen merkeissä. Paluumatkalla jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni työtehtäviin lentokoneessa, kun kanssamatkustaja sai sairaskohtauksen iltalennolla Helsingistä Ivaloon. Olenkin jo odottanut, milloin klassinen "onko paikalla lääkäriä" -kuulutus sattuu omalle kohdalleni. Mielenkiintoinen kokemus! Kone joutui lopulta tekemään hätälaskun Oulun lentokentälle. Toissaviikonloppu taas kului kotiseudulla Pohjois-Karjalassa, jossa kävin pitämässä esityksen viime vuoden vuorireissuistani Joensuun ladun "Korkeita vuoria" -valokuvaillassa. Kollega Eero Oura näytti kuvia K2:n perusleiriin tekemästään huikeasta vaelluksesta. Carelicumin auditorio olikin täynnä lattioita myöten. Kiitokset osallistujille, mikäli joku blogin lukijakin oli eksynyt paikalle!

Tällä viikolla olen pysytellyt tiukasti Ivalossa ja yrittänyt ottaa kiinni viime viikkoina menetettyjä hiihtotunteja. Useampi tunti joka ilta onkin kulunut hiihdelleen Urho Kekkosen kansallispuistossa, jossa lähimmät kunnon avotunturialueet sijaitsevat. Avotunturien ilmava ja avara maisema on pääsyy siihen, miksi palaan Lappiin vuosi toisensa jälkeen Pohjois-Karjalan metsien ja pusikkojen keskeltä. Helpoin ja nopein tapa päästä hiihtämään suoraan avotunturiin on ajella Kiilopään hotellille ja suunnata siitä Kiilopään huipun yli kohti Rautulampea. Rautulammelle pääsee myös matalammalla kulkevaa merkattua latua pitkin, mutta reitti on vaihtelevampi mikäli pysyttelee korkeammalla ja hiihtelee tunturin huipulta toiselle.

Kiilopään ympäristön avotunturialue on pieni verrattuna esimerkiksi viime vuoden treenimaastoihini Paistunturin ja Kaldoaivin erämaissa, mutta hiihdettävää kyllä riittää yhdeksi päiväksi ja maisemat ovat komeat. Myös idempänä UKK:n erämaaosassa on muutama hieno avotunturialue, mutta niiden saavuttamiseen pitää varata useampi hiihtopäivä. Suunnitelmissa olisi hiihdellä vielä kevään aikana viikonloppureissu Sokostille, joka on korkein Saariselän alueen tunturi.

Tällä viikolla hiihtoa kertyi yli 12 tuntia. Sää vaihteli viikon aikana äärilaidasta toiseen. Esimerkiksi eilen aurinko paistoi, taivas oli kirkas ja näkyvyyttä kymmenien kilometrien päähän. Alle vuorokausi myöhemmin samoihin maisemiin suunnatessani tunturit olivat verhoutuneet sumuun, tuuli navakasti ja ylempänä oli täydellinen whiteout. Säät vaihtuvat siis nopeasti! Alkuviikosta Kiilopään maisemissa hiihdellessäni törmäsin myös harvemmin Suomen korkeuksissa tapaamaani vuorilta tuttuun ilmiöön. Alempana tunturissa oli sumuista, mutta ylemmäs noustessa pilvet jäivät alapuolelle ja ylle avautui kirkas tähtitaivas. Mieleen palautui elävästi eräs ilta Kilimanjarolla lokakuussa, kun istuskelimme siskoni kanssa illallisen jälkeen leirissä kirkkaan taivaan alla katselemassa Tansanian ylle levittäytyää pilvimerta.

Eiliseen mahtui myös vähän kulttuuria, kävin nimittäin työkaverien kanssa Inarissa Skábmagovat-elokuvafestivaaleilla katsomassa saamelaisia lyhytelokuvia lumesta rakennetussa ulkoilmateatterissa tähtitaivaan ja revontulien alla. Hieno tapahtuma, johon kannattaa ehdottomasti tulla pidemmänkin matkan takaa!

Ensimmäinen ja viimeinen viikko kaamosta

Kaamoksen sävyjä Kiilopään lähellä.

Ensimmäinen viikko Lapissa on sujunut leppoisissa -40 astetta lähentelevissä pakkaslukemissa. Kylmimmillään mittari näytti Ivalossa keskiviikkona -36 astetta. Talvivaeltajalle kovat pakkaset tarjoavat erinomaisen tilaisuuden varusteiden testailuun, joten en ollut lainkaan pahoillani alati kiristyvistä pakkaslukemista. Ivalojoen jäällä tulikin testattua muun muassa Absolute Zero-untsikan pakkasenkestävyyttä sekä MSR:n EX-keittimen toimintaa -35 asteessa. Hyvin pelittivät! Harmillisesti -40 ei missään vaiheessa mennyt rikki, mutta ehkäpä vielä tänä talvena päästään nauttimaan noistakin lukemista. Paikalliset sen sijaan pysyttelivät kylmää paossa sisätiloissa, ja heitä meidän etelästä tulleiden pakkasintoilijoiden touhut tuntuivat lähinnä huvittavan. Terkkarillakin oli varsin hiljaista kuluneena viikkona. Useampi potilas ilmoitti tulevansa käymään esimerkiksi ohjelmoiduissa laboratoriokokeissa vasta pakkasten hellitettyä. Viikonloppuna lämpötila nousikin -5 asteen tienoille, joten päivystyksessä riitti vilskettä.

Sisälläkään ei tullut kuuma kovimpien pakkasten aikaan.

Pakkasen ihmettelyn lisäksi olen päässyt nauttimaan viimeisestä viikosta kaamosta, joka päättyy Ivalon korkeudella tänään. Aurinko nousee siis huomenna ensimmäistä kertaa horisontin yläpuolelle sitten joulukuun alun, jolloin kaamos alkoi. Valo on kaikkein kauneinta kaamoksen aikaan, kun aurinko paistaa utuisasti matalalta horisontin takaa. Parhaiten kaamoksen säyistä pääsee nauttimaan avotunturissa, joten viikonloppu kului päivystämisen ohella tuntureilla hiihdellen. Loppiaisena tein sattuneista syistä (pitänee omistaa kokonainen blogipostaus tälle tarinalle) pitkäksi venähtäneen 12 tunnin hiihtoretken UKK:ssa. Tänään suuntasin hiihtelemään Kiilopään ympäristöön heti yöpäivystyksestä selviydyttyäni. Värimaailma oli uskomattoman hieno: aivan kuin olisi ihaillut monta tuntia kestävää auringonlaskua. Vaikka aurinko huomenna nouseekin, valo ei muutu heti, joten tulevat viikotkin kulunevat tiivisti tunturissa hiihdellen.

Keskipäivän värejä.