Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arktis. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arktis. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Yli meni

Jäätikön itäreunalla.
Retkikunta aloitti hiihtämisen Grönlannin länsireunalta 25.4.2018 klo 14.35 ja ylitti jäätikön 24.5.2018 klo 16.18. Matkaa kertyi 576,53 kilometriä. Kuukauteen mahtui kaikkea auringonpaisteesta monen päivän myrskyihin sekä yksi evakuointi, mutta hyvällä yhteishengellä, huonolla huumorilla ja tiukalla hiihtämisellä siitä selvittiin! Retkikunnan blogista löytyy kattava selostus reissun etenemisestä, mutta kirjoittelen matkakertomusta jossain vaiheessa myös tänne blogin puolelle.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Kohti Grönlantia

Neljän kuukauden tiukka treenikausi on nyt ohi ja retkikuntamme suuntaa huomisaamuna Kööpenhaminan kautta Grönlantiin. Aloitamme 30 päivän pituisen hiihtomme Grönlannin yli keskiviikkona. Tarkemmin reitistä ja olosuhteista aiemmassa kirjoituksessani. Kevät ja etenkin kuluneet viikot ovat olleet hektisiä treenien ja käytännön järjestelyjen parissa. Pieniä loukkaantumisiakin on mahtunut viime metreille, mutta fiilikset ovat silti tällä hetkellä luottavaiset ja innostuneet. Lisää valmistautumisesta retkikunnan blogiin kirjoittamassani tekstissä. Kannattaa käydä lukaisemassa myös Reppuretki.fi:n juttu Grönlanti-retkikunnastamme.

Reissun etenemistä voi seurata tuttuun tapaan blogistamme sekä seurantasivulta. Päivitämme jäätiköltä kuulumisiamme blogiin satelliitin välityksellä päivittäin. Postailen kuvia myös Instaan ennen ja jälkeen hiihdon.


Olen ylittänyt Grönlannin pari kertaa aiemmin - nimittäin lentokoneella. Muistan elävästi kun vuonna 2016 matkallani Alaskaan näin Grönlannin valtavan, valkean jääerämaan ensimmäistä kertaa koneen ikkunasta. Viimeistään tuolloin oli selvää, että lähden jonain päivänä yrittämään sen ylihiihtoa. Nyt se päivä on tullut.

Kiitos kaikista niistä kymmenistä tsemppausviesteistä, joita olen kevään aikana saanut somessa ja IRL:ssä! On hienoa nähdä, miten vilpittömän innostuneita ihmiset ovat olleet reissustamme. Siitä on saanut paljon energiaa tulevan koitoksen edessä. Pitäkää peukkuja ja seuratkaa blogia! Nähdään viiden viikon päästä.

Grönlannin yli 2016 matkalla Alaskaan.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Sokostin talvihuiputus

718-metrinen Sokosti on Urho Kekkosen kansallispuiston ja koko Itä-Lapin korkein tunturi. Tunturi sijaitsee kansallispuiston keskellä erämaaosassa, joten lähestymiseen on varattava useampi päivä. Sokostin huiputus on ollut tavoitteenani aina Ivaloon tulostani asti, olenhan ihaillut sen lumista huippua koko talven peruosan puolella treenaillessani. Viime viikonloppuna sain vihdoin järjestettyä neljän päivän vapaat hiihtoreissun toteuttamista varten. UKK:ssa on tullut tänä talvena tehtyä monta lyhyempää viikonloppureissua, mutta kovin syvälle erämaan puolelle en ole vielä ehtinyt. Kaikkiaan hiihtokilometrejä UKK:n lumilla on kertynyt yli 500 km, pääosin ahkion kanssa. Päälle tietysti vielä muualla tehdyt hiihdot, joten vetokunto alkaa pikku hiljaa olla kohdillaan. Hiihtokausi on juuri nyt parhaimmillaan, joten toivottavasti useampi satanen ehtii vielä kertyä ennen Islannin jäätiköille suuntaamista!

Helpoiten Sokostille pääsee Kiilopään hotellilta käsin, josta lähestymismarssin voi tehdä joko Suomunruoktun tai Lankojärven autiotuvan kautta. Suurin osa vaeltajista viettää väliyön jommassakummassa tuvassa ja jatkaa sitten Sokostin juurella olevalle Luirojärvelle. Luirolle voi kulkea toki myös lukuisia muita reittejä, esimerkiksi yksi tapaamani porukka oli lähtenyt Raja-Joosepista. Luirojärven tupa sijaitsee noin 5 kilometrin päässä Sokostin huipusta, joten se toimii "base campina" monelle Sokostin huiputtajalle. Koska alla on jo reilusti hiihtokilometrejä ahkion kanssa, otin tavoitteekseni hiihtää kerralla koko 35 kilometrin matkan Kiilopäältä Lankojärven kautta Luirojärvelle.

Kartanlukutauko tuvalla.
Arvelin tuvilla olevan huhtikuussa porukkaa ruuhkaksi asti, joten pakkasin ahkioon täyden retkikuntavarustuksen aikeenani majoittua kaikki yöt teltassa. Pääsin liikenteeseen vasta iltapäivästä, koska edellinen yö oli kulunut päivystyksen merkeissä. Päivä oli pilvinen ja Kiilopäältä lähtiessäni lämpömittari oli reilusti plussan puolella, joten hiihto-olosuhteissa ei ollut kehumista. Lankojärven kohdalla sää kirkastui hetkeksi, joten jatkoin suunnitellusti kohti Luiroa. Päivän kääntyessä iltaan taivaalta alkoi kuitenkin sadella räntää, ja suksien ja ahkion pohjaan kertyneen parin senttimetrin lumikerroksen ansiosta pitoa alkoi olla hieman liikaa. Luirojärven sauna houkutteli räntäsateen kastelemaa hiihtäjää, mutta 5 kilometriä ennen Luiroa menetin hermoni suksilla lumikenkäilyyn ja päätin pistää teltan pystyyn.

Sokostin huippu.
Aamu sarasti onneksi huomattavasti edellistä päivää kirkkaampana. Hiihtelin Luiron tuvalle lounastamaan, mutta ruokataukoni aikana taivas peittyi pilviin ja alkoi pyryttää lunta. Onneksi tuvalle sattui mukava juttukaveri, joten iltapäivä kului leppoisasti sään kirkastumista odotellessa. Useamman tunnin odottelun jälkeen lumisade loppui ja pilvien välistä alkoi pilkotella sinistä taivasta. Vaikka kello oli jo yli viisi, päätin lähteä kevyellä päivävarustuksella kohti Sokostin huippua.

Hiihtelin Luirojärven yli kohti kaukana siintävää Sokostia, joka erottui koko ajan paremmin pilvien seasta. Korkeuseroa tuvalta huipulle kertyy yli 400 metriä noin viiden kilometrin matkalla. Koska lunta oli satanut parissa päivässä paljon ja keli oli ollut tyyni, rinteessä oli paikoin irtolunta jopa puoleensääreen. Edeltävien päivien lämpimät kelit lisäsivät osaltaan lumivyöryriskiä. Turvallista reittiä sai siis vähän hakea. Muutamassa kohdassa alkoi ihan rehellisesti sanoen pelottaa ja mielessä kävi jopa takaisinkääntyminen irtolumen määrän alkaessa olla jo todella riskirajoilla. Olin ainut ihminen 5 kilometrin säteellä, joten turhien riskien ottaminen ei ollut järkevää. Lumivyöryt ovat todellinen vaara myös Suomen tuntureilla liikuttaessa ja lumivyöryonnettomuuksissa on kuollut ihmisiä myös kotimaamme rinteillä. Kokemattoman ei siis kannata lähteä kokeilemaan onneaan jyrkkiin lumiseinämiin!

Lopulta onnistuin löytämään kivikon kautta jota kuinkin turvallisen reitin huipulle. Vaikka matkalla ylös lunta pyrytteli aika ajoin, huipulle tullessa sää oli kirkastunut ja näkymät komeat. Huipulla oleva rajamiesten viestintää varten rakennettu Soneran masto oli lumen peitossa, joten hetken jo ajattelin olevani väärällä tunturilla. Asianmukaiset somepäivitykset piti tietenkin tehdä, erämaasta kun harvemmin löytää 4G-verkon. Alas löytyi hieman nousureittiä turvallisempi rinne. Sainkin lasketella alas auringonlaskuun täydellisessä puuterilumessa, jossa tunturisuksellakin sai tehtyä varsin tyylikkäitä tellukäännöksiä.

Näkymiä Sokostin huipulta.
Palasin illansuussa huiputusretkeltäni Luirolle, jossa odotti lämmin sauna. Majoitun yön "Luirojärven Hiltonissa" autiotuvan puolella. Luirojärven rannalla sijaitsevat myös Kuuselan vuokratupa sekä Rajankämppä, joissa majaili muutama seurue. Autituvan puolella sen sijaan majoittui yllätyksekseni lisäkseni vain yksi hiihtäjä. Tämä oli positiivinen yllätys, sillä olin olettanut kaikkien tupien olevan huhtikuussa viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tupakaveriksi sattui onneksi mukava Koilliskairaa vuosikymmenten ajan kiertänyt vaeltaja, jolta sai erinomaisia reittivinkkejä tuleviin UKK:n reissuihin!

Luiron legendaarinen sauna oli jälleen maineensa veroinen!
Seuraavana yönä pakkanen laski -20 asteen paremmalle puolelle ja sää kirkastui. Hankikanto oli niin hyvä, että päätin käväistä vielä avotunturin puolella ja majoittua yön maastossa. 4 päivän reissun päätteeksi hiihtelin Luirolta Suomunruoktun kautta kulkevaa leveää huoltouraa pitkin Kiilopäälle. Kaikkiaan hiihtomatkaa kertyi reilut 85 kilometriä. Hiihto luisti ja 30 kilometrin päivämatkatkin taittuivat täydessä lastissa olevan ahkion kanssa kevyesti. Talven treenit eivät siis ole menneet hukkaan! Yksin vaeltaessa työmoraali on kovempi kuin kaverien kanssa liikkuttaessa, joten usein tulee tehtyä pidempää päivää ja makoiltua vähemmän. Maaliskuun Haltin reissulla etenemistahtia söi tietysti myös lähtöpäivänä iskenyt flunssa.

Soolovaelluksessa on toki omat riskinsä, etenkin talvella erämaassa liikuttaessa. Itse olin varautunut mahdollisiin tapaturmiin ja muihin ongelmiin SPOT-lähettimellä. Kuten aiempi Haltin reissumme osoitti, SPOT on "aavistuksen" epäluotettava täällä pohjoisilla leveyksillä. Jatkossa tulenkin käyttämään vaelluksillani Garminin inReach Exploreria, jonka voitin vastikää Varuste.netin järjestämästä kilpailusta. Huikean hyvä tuuri, koska olin juuri suunnitellut kyseisen laitteen tilaamista! Kiitos voitosta kuuluu itse asiassa juuri SPOT:lle, koska kilpailun voitto tuli sen toimintahäiriöistä kertovalla tarinalla.

Huoltoura Suomunruoktun kautta oli leveässä kunnossa.
Kotimatkaa valaisi kuutamo.
Koilliskairan hiihtovaelluskauden viimeiset viikot alkavat olla käsillä, olivathan joet jo varsin sulassa kunnossa. Huhtikuun aikana olisi tarkoitus ennättää tehdä päiväreissujen ohella ainakin vielä yksi parin yön vaellus UKK:ssa. Nyt kuitenkin kohti Pohjois-Norjaa! Saan pääsiäiseksi vieraaksi kavereita etelästä, jotka ovat asettaneet tavoitteekseen Ivalon pirskahtelevaan yöelämään tutustumisen ohella Artiksella käynnin ja Jäämeressä uimisen. Missä sitten kulkee Arktiksen raja? Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulimme siihen johtopäätökseen, että ainakin +10 °C isotermin pohjoispuolella sijaitsevat alueet ovat Arktista. Suuntaamme siis viikonloppuna retkeilemään Jäämeren rannalle viime vuoden reissuilta tuttujen Berlevågin ja Gamvikin maisemiin.

lauantai 31. joulukuuta 2016

2016 Parhaat Top 10

Vuosi lähenee uhkaavasti loppuaan, joten uppouduin muistelemaan vuoden varrella koettuja kommelluksia kuva-arkistoa selailemalla. Monta mukavaa ja vähemmän mukavaa hetkeä palautuikin mieleen. Otsikkokuva on otettu Alaskan roadtripiltä eräänä hienona kesäkuisena iltana ajellessani Sewardista kohti Anchoragea. Ohessa muutamia muita helmiä vuoden 2016 varrelta.

1. Huippujengiläisten "alkeellinen" perusleiri

Alkuvuosi kului tiiviisti Perun Tocllaraju-vuorelle sijoittuvaa Huippujengi-realitya seuraten, jossa suomalaisia julkkiksia koeteltiin alkeellisella leirielämällä keskellä koskematonta vuoristoa. Elokuussa suuntasimme itse Peruun huiputtamaan Tocllan. Perusleiri ei kuitenkaan yllätykseksemme ollut ihan niin alkeellinen paikka kuin television perusteella oli luullut. Hyvin valittujen kuvakulmien ansiosta katsojilta jäi nimittäin pimentoon se, että paikan päällä sijaitsi varsin hyvin varusteltu Alppimaja-tyylinen hotelli-ravintola, jonka palveluihin kuuluivat muun muassa posliinivessa, kylmä kalja ja lämmin suihku. Huippujengin tekijätiimin mukaan osallistujia oli kuitenkin kielletty hakeutumasta ravintolan lämpöön. Ehkä näin, mutta ainakin itse viihdyimme ravintelin puolella sen verran ahkerasti, että vajaassa viikossa punaviini ja Inca Kola loppuivat varastosta.

2. Utsjoki Huippuvuorilla

Kävimme Huippuvuorten reissulla tutustumassa Longyearbyenin lähellä sijaitsevaan koiratarhaan, jossa bongasimme silloisen asuinpaikkani Utsjoen mukaan nimetyn rekikoiran. Epäselväksi jäi, mistä tämä Suomen pohjoisimman kunnan kaima on saanut inspiraation nimeensä.

3. Kohtaaminen arktiksella

Huippuvuorilla hiihti samaan aikaan kanssamme myös toinen suomalainen retkikunta, johon törmäsimme Russebreenin jäätikköllä 14. hiihtopäivänämme. Myös toisessa retkikunnassa oli mukana joensuulaisedustus, nimittäin Joensuun hiihtopiireistä tuttu kollega Eero Oura. Suomalaisiin hiihtäjiin ja etenkin toiseen Joensuun ladun edustajaan törmääminen keskellä valtavaa arktista jäätikköä oli sen verran erikoinen sattumus, että yhteiskuva oli tietenkin pakko ottaa.

4. Joensuulaisten oudot kohtaamispaikat Vol 2

Myös syksyn Kebnekaisen reissulla sattui varsin mielenkiintoinen kohtaaminen, kun törmäsimme Ruotsin korkeimman vuoren huipulla joensuulaiseen Kungsledenilla vaeltamassa olevaan Eemeliin. What are the odds? Me joensuulaiset pyörimme selvästi oudoissa paikoissa.

5. "If you can't climb it, drink it!"

Kilimanjarolta laskeutumisen jälkeen huiputusta juhlittiin tietenkin korkkaamalla kylmät Kilimanjaro-oluet. Tänä vuonna join myös Denali-olutta Denalilta laskeuduttuani, Pyramiden-vodkaa Pyramidenissa sekä Svalbard-kaljaa Svalbarissa Svalbardissa. Aiemmin on tullut myös hörpittyä 5642-kaljaa Elbrusin huiputuksen kunniaksi sekä Everestiä matkalla Everestin perusleiriin. Haastankin kaikki 7 summitsin kiipeämisen sijaan juomaan sen.

6. Kilimanjaron tomut

Miksei kukaan kertonut, miten pölyistä siellä on? Kuvassa syvän ruskettuneina Marangu-gatella seitsemän päivän vaelluksemme päätteeksi.

7. Raitaponit

Ei tarvitse ihan hirveästi miettiä, mikä oli lempieläimeni Afrikan safarilla. Suunnittelen edelleen vakavasti zebra-tarhan perustamista Suomeen.

8. Denalin päivälämpötilat

Alaskassa sijaitseva maailman pohjoisin "kuusitonninen" Denali on tunnettu etenkin kylmyydestä ja ankarista sääolosuhteistaan. Ainakaan päivisin jäätiköllä ei ollut ihan niin kylmä.

9. Aseen kanssa baariin

Huippuvuorilla on vähän erilainen meininki, koska jääkarhuvaaran vuoksi ilman asetta ei uskalla liikkua missään pääkaupungin Longyearbyenin ulkopuolella. Kuvassa Taina astumassa kiväärin kanssa paikalliseen anniskeluravintolaan Pyramidenissa.

10. Maailman pohjoisin Lenin

Kerää koko sarja Vol 2! Pyramidenissa 79° leveysasteella sijaitsee maailman pohjoisin Lenin-patsas. Maailman korkein Lenin taas löytyy Pik Lenin -vuoren huipulta Kirgisiasta. Maailman syvimmästä tai eteläisimmästä Leninistä en tiedä.




Extra: Tämä kuva

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Huippuvuoret 2016

Huippuvuoret on Pohjoisella jäämerellä Norjan ja Pohjoisnavan puolessavälissä sijaitseva Norjalle kuuluva saariryhmä. Saarilla on harjoitettu kaivostoimintaa jo 1800-luvun lopulta alkaen. Nykyään kaivosalan ohella matkailu ja kansainvälinen tutkimus ovat keskeisimmät toimialat. Huippuvuoret tunnetaan etenkin jääkarhuistaan, joita saarilla asuu yli kolmetuhatta. Ihmisiä on vähemmän, vain hieman alle 2700. Saariryhmä on ollut suomalaisten arktisten kulkijoiden suosiossa jo vuosikymmenten ajan. Suomen Arktisen Klubin kirjanpidon mukaan alueella on liikkunut 1970-luvun lopulta alkaen parikymmentä suomalaista retkikuntaa. Ensimmäinen suomalainen Huippuvuorilla oli tiettävästi naparetkeilijä ja tutkija E.A. Nordenskiöld, joka oli mukana ruotsalaisen Otto Torellin johtamalla tutkimusmatkalla vuonna 1858.

Tänä keväänä Huippuvuorilla hiihti peräti kaksi suomalaista retkikuntaa. Oman, Jaakko ”Korpi-Jaakko” Heikan johtaman 9 hengen retkikuntamme tavoitteena oli huiputtaa Huippuvuorien korkeimmat vuorenhuiput. Parhaillaan matkalla on 4 miehestä koostuva Verlegenhuken-retkikunta, joka hiihtää Huippuvuorten pääsaaren pohjoisimpaan pisteeseen ja takaisin. Myös toisessa retkikunnassa on mukana joensuulaisedustus, nimittäin Joensuun Ladun entinen puheenjohtaja Eero Oura.

Matkalla Rabotbreenin jäätikölle kolmantena hiihtopäivänä.
Varoituskyltti Longyearbyenissa.
Retkikuntamme aloitti taipaleensa 70-kiloisten ahkioidensa kanssa kymmenisen kilometriä Huippuvuorten pääkaupungista Longyearbyenista kaakkoon. Jääkarhuvaaran vuoksi ahkioihin oli pakattu myös kolme asetta. Ilman asetta liikkuminen kaupunkialueen ulkopuolella on Huippuvuorilla vaarallista. Useita vakavia, jopa kuolemaanjohtaneita onnettomuuksia on sattunut jääkarhun ja ihmisen kohdatessa, sillä jääkarhut ovat huomattavasti uteliaampia ja pelottomampia kuin Suomen metsiä asuttavat mesikämmenet. Jääkarhuihin varauduttiin virittämällä leirin ympärille karhulangat. Tarkoituksena on, että lankaan osuva eläin laukaisee siihen kytketyn ammuksen, joka säikäyttää sen pois leiristä tai ainakin herättää teltoissa nukkujat. Pariin otteeseen tuuli ja pakkanen räjäyttelivät panoksia, mutta jääkarhut kiersivät leirimme kaukaa. Merijään tuntumassa vietetty yö pidettiin myös karhuväijyä. Kukin telttakunta vuorollaan partioi leirin ympärillä haulikon kanssa valmiina herättämään muut, mikäli karhuja näkyy. Ei näkynyt. Tänään sen sijaan uutisoitiin Verlegenhuken-retkikunnan kohdanneen uhkaavasti käyttäytyneen jääkarhun. Tilanne oli valitettavasti päätynyt karhun kuolemaan.

Myrskyinen päivä.
Alkupäivät hiihdimme kirkkaassa auringonpaisteessa lähes 30 asteen pakkaslukemissa. Rabotbreenin jäätikölle nousun jälkeen sää alkoi kuitenkin koetella retkikuntaa toden teolla. Useampi päivä kului hiihtäen yli 15 m/s puhaltavassa tuulessa lämpötilan laskiessa 10 pakkasasteen paikkeille. Kova tuuli lisäsi pakkasen purevuutta, eikä kasvojen paleltumavammoilta vältytty. Kärjessä hiihtävän maailma loppui suksien kärkeen: kun ympäröivään valkoiseen jäätikköön lisää lumisateen, häviävät ympäriltä kaikki kiintopisteet horisontti mukaan lukien. Ilmiötä kutsutaan whiteoutiksi. Kun ei ole kiintopistettä, johon katseensa kohdistaa, suoraan hiihtäminen on lähes mahdotonta. Alamäessä ei välttämättä edes tiedä, liikkuuko vai onko paikallaan. Takana tulijat joutuivatkin huutamaan muutaman minuutin välein koordinaatteja kärkihiihtäjälle, joka sitten korjasi kulkusuuntaa ohjeiden mukaan. Pahimmillaan lumipyry yltyi niin kovaksi, että näkyvyys oli vain neljä hiihtäjää eteenpäin, joten välimatkat oli pidettävä lyhyinä. Suunnistus tapahtui GPS:n avulla. Teltat saatiin navakasta tuulesta huolimatta mallikkaasti pystyyn. Ainoastaan yhtenä päivänä tuulenpuuskat yltyivät niin koviksi, että leirin eteen täytyi rakentaa jäästä tuulimuurit. 


Leiri pystyssä. Telttakuntien välille muodostui reissun edetessä leikkimielinen kilpailu, kuka onnistuu rakentamaan hienoimman huussin.

Matka eteni keskimäärin 8-9 legin päivävauhtia kohti pohjoista. Yhteen legiin kuuluu 50 minuuttia hiihtoa ja 10 minuutin tauko. Lumiolosuhteet olivat aiemmin Huippuvuorilla käyneiden Jaakon ja Thomaksen mukaan normaalia hankalammat: yleensä jäätiköllä saa hiihtää tuulen kovettamalla kovalla pohjalla, mutta nyt irtolunta oli paikoin jopa useita kymmeniä senttejä. Ahkiot kuitenkin kevenivät hitaasti mutta varmasti ruokavarastojen siirtyessä mahaan ja bensojen palaessa keittimissä savuna ilmaan. Reilun viikon hiihdon jälkeen saavuimme Huippuvuorten korkeimman vuoren, 1713 metriä korkean Newtontoppenin juurelle. Aamu sarasti kirkkaana Newtontoppenin perusleirissä. Ainostaan poskia nipistellyt 27 asteen pakkanen muistutti arktisesta ympäristöstä. Vuoren huiputus onnistui mainiosti sukset jalassa. Huipulta avautui huikea näkymä ympäröiville vuorille, jäätiköille ja kaukana pohjoisessa siintävälle merelle. Perusleiriin palattuamme kevensimme ahkioidemme painoa kätkemällä osan tavaroistamme lumikuoppaan Newtontoppenin juurelle, sillä olimme hiihtämässä samaa reittiä takaisin paluumatkalla. Kätköön jätettiin muun muassa roskia sekä paluumatkan ruuat ja bensat.

Matka jatkui kohti Huippuvuorten toiseksi korkeinta vuorta ja reittimme pohjoisinta pistettä, ainoastaan metrin Newtontoppenia matalampaa Perriertoppenia. Perusleiri pystytettiin Gallerbreeniin, josta lähdimme aamulla hiihtämään huikean kauniin, korkeiden vuorten reunustaman laakson halki Perriertoppenin juurelle. Sukset vaihdettiin jäärautoihin ja sauvat hakkuihin, kun lähdimme nousemaan kahtena köysistönä jyrkkää rinnettä ylöspäin. Pian olimme pilven sisällä kylmän ja kostean ilmamassan ympäröimänä. Rinteen puolivälissä pilvet jäivät pikkuhiljaa alapuolellemme ja ihailimme kirkkaassa auringonpaisteessa eteemme levittäytyvää terävien lumihuppuisten vuorten rikkomaa pilvimerta. Iltapäivällä saavutimme upean huippuharjanteen jälkeen Perriertoppenin laakean huipun. Lähes 12-tuntiseksi venyneen päivän päätteeksi palasimme perusleirin ja yöunien jälkeen kotimatka oli valmis alkamaan. Takana oli 12 hiihtopäivää.

Lähdössä huiputtamaan Perriertoppenia.


Kuten kaikilla pidemmillä reissuilla on jo muodostunut perinteeksi, sairastuin 3. hiihtopäivän kohdalla sitkeään hengitystieinfektioon. Myös muutama muu retkikuntalainen koki saman kohtalon. Oma tautini jatkui tasaisen tappavana aina loppumetreille Pyramideniin asti. Etenkin alkupuolikkaan 8-9-legin hiihtopäivät meinasivat käydä ylivoimaisiksi sinuiitin puskiessa limaisen yskän seuralaiseksi. Duactilla douppaamalla pitkiksi venyneistä päivistä kuitenkin selvittiin ja myokardiitilta vältyttiin. Joku kysyikin yskän jatkuessa jo toista viikkoa, montako päivää sairaana voi hiihtää. Retkikunnan lääkärinä virallinen kannanottoni oli tietenkin jo pelkän myokardiittiriskin vuoksi "ei päivääkään". Jäätiköltä on kuitenkin paha lähteä poiskaan, ellei evakuoiduksi tuleminen kiinnosta, eikä ylimääräisille taukopäiville ole aikataulussa tilaa. Vaihtoehdoksi jäi siis jatkaa hiihtämistä.

Ensimmäinen köysistö laskeutumassa Perriertoppenin huippuharjanteella.
Olimme seuranneet Suomesta satelliitilla välitettyjen viestien avulla toisen suomalaisen retkikunnan liikkeitä, joten odotimme törmäävämme heihin jäätiköllä. Aamun sarastaessa 6.4. tyhjensimme Newtontoppenin kätkön ja lähdimme nousemaan navakassa vastatuulessa Russebreenin jäätikköä kohti. Lounasaikaan mennessä toista retkikuntaa ei ollut vielä näkynyt, joten aloimme jo epäillä, etteivät reittimme risteäkään. Lounaan jälkeen lähdimme laskeutumaan Russebreenia alas ja hetken hiihdeltyämme horisonttiin ilmaantui neljä ihmishahmoa isojen ahkioidensa kanssa. Niistä yhden päällä liehui Suomen lippu. 

Suomalaisten yhteisleiri.
Suomalaisiin hiihtäjiin törmääminen keskellä valtavaa jäätikköä oli sen verran erikoinen sattumus, että päätimme jättää päivän hiihdot sikseen ja perustaa yhteisen leirin. Kuten Suomen Arktisen Klubin puheenjohtaja Pete Mäkelä jäätikölle viestitti, kyseessä ei kuitenkaan ole ensimmäinen suomalaisten retkikuntien kohtaaminen Huippuvuorilla. Ensimmäinen tapahtui tapahtui 16.4.2009, kun Kari ”Vaiska” Vainion johtama rekikunta kohtasi Perrietoppenilta laskeutuessaan vuorelle nousemassa olevan Reissu Petejen retkikunnan. Illalla Vaiska oli siirrättänyt oman retkikuntansa leirin parin kilometrin päähän toisen porukan leirin viereen. Ja olipa tuossa kohtaamisessa mukana myös eräs tuttu nimi: nimittäin Reissu Petejen retkikintaan kuulunut Eero Oura, joka lieneekin ainoa Huippuvuorilla ”tuplakohdannut” henkilö.

Telttabileet käynnissä. Kuva Jaakon kamerasta.
Camp Finlandiaksi ristityssä leirissä seisoi pian komeassa muodostelmassa kuusi telttaa. Illan ohjelmaan kuului tietenkin telttabileet, joiden paikaksi valikoitui luontevasti leirin pienin teltta. Yhteensä 12 henkilöä sulloutui neljän hengen Hillebergin Saitariksen sisätelttaan. Eero osallistui bileisiin absidin puolella leppoisasti istuskellen. Aiemman kohtaamisen telttabileet olivat kenties vielä muistissa. Tunnelma sisäteltan puolella oli nimittäin erittäin tiivis ja asennot vähemmän ergonomisia, joten ei aikaakaan, kun yksi toisensa jälkeen siirtyi Eeron seuraksi absidin puolelle. Ilmapiiri oli lämminhenkinen, juttu luisti ja naurua riitti. Tarjoiluna toimi minttukaakao ja popcornit.

Laiva on lastattu hiihtoretkikunnalla.
Aamu sarasti aurinkoisena. Leirin purun jälkeen otettiin retkikuntien yhteiskuva, minkä jälkeen seurueet lähtivät hiihtämään vastakkisiin suuntiin. Verlegenhukenin retkikunta suuntasi kohti pohjoista valtavien ahkioidensa kanssa edessään vielä yli 3 viikkoa hiihtoa. Itse lähdimme laskeutumaan jäätiköltä kohti Pyramidenin hylättyä kaivoskaupunkia, jonka saavutimme kolme päivää myöhemmin. Pyramidenissa korkattiin ensimmäiset oluet moneen viikkoon ja päästiinpä maistelemaan myös Pyramiden-vodkaa borssikeiton kyytipoikana. Pikaisen aavekaupunkiin tutustumiskierroksen jälkeen matka jatkui hiihtämällä Pyramidenin edustalla sijaitsevalle merijään reunalle, jolta nousimme meidät takaisin Longyearbyenin kuljettaneeseen laivaan. Longyearbyeniin saavuttaessa takana oli 18 päivää ja vajaat 300 kilometriä hiihtoa Arktiksella.

Iso kiitos hienosta reissusta koko retkikunnalle ja etenkin oman telttakuntamme kahdelle muulle osapuolelle, Juhalle ja Fridalle!

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Kohti Huippuvuoria

Monen kuukauden valmistautuminen huipentuu huomisaamuna retkikuntamme suunnatessa kohti Huippuvuoria. Palaamme Suomeen 3 viikon päästä 13.4. Hiihtopäiviä tulee tämänhetkisen suunnitelman mukaan 19. Retkikunnan etenemistä voi seurata reaaliajassa Avotunturien sivujen kautta ja blogista:


Mukavaa alkukevättä, palaillaan asiaan 3 viikon päästä!