Näytetään tekstit, joissa on tunniste Retkikunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Retkikunta. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Nuotiolla-podcastin vieraana

Tasan vuosi sitten laskeuduimme Kangerlussuaqin lentokentälle valmiina aloittamaan pitkä hiihtoretkemme yli Grönlannin jäätikön. Tuossa vaiheessa emme osanneet arvata, kuinka tapahtumarikas ja haastava kuukausi edessämme olisi. Kävin helmikuussa muistelemassa reissuamme Reppu ja reissumies Olli Järvenkylän Nuotiolla-podcastissa. Juttua muun muassa Grönlannin ylitykseen valmistautumisesta, varusteista sekä jääkarhuista. Lisäksi selviää, miten rakennetaan sisävessa arktiselle jäätikölle. Podcast löytyy myös Spotifyn kautta. Kannattaa kuunnella myös muut osat!


Myös Reppuretki teki hyvän jutun Grönlannin reissusta ja tulevaisuudensuunnitelmistani. Käväisin syksyllä vieraana myös Ylen Mennään metsään -teemaillassa, jossa juttua Grönlanti-retkikunnasta sekä retkeilystä yleisemmin. Fridan tekemä mainio Across Greenland 2018 -dokkari kannattaa myöskin tsekata!

Vaikka blogi on ollut pienoisella tauolla, vuoden 2019 retkikuntien suunnittelu on jo täydessä vauhdissa. Suunnitelmissa on muun muassa uusi retkikunta Grönlantiin sekä eräs isompi projekti Himalajalla. Näistä lisäinfoa pian!

(Kuva: Frida Pelin)

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Yli meni

Jäätikön itäreunalla.
Retkikunta aloitti hiihtämisen Grönlannin länsireunalta 25.4.2018 klo 14.35 ja ylitti jäätikön 24.5.2018 klo 16.18. Matkaa kertyi 576,53 kilometriä. Kuukauteen mahtui kaikkea auringonpaisteesta monen päivän myrskyihin sekä yksi evakuointi, mutta hyvällä yhteishengellä, huonolla huumorilla ja tiukalla hiihtämisellä siitä selvittiin! Retkikunnan blogista löytyy kattava selostus reissun etenemisestä, mutta kirjoittelen matkakertomusta jossain vaiheessa myös tänne blogin puolelle.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Kohti Grönlantia

Neljän kuukauden tiukka treenikausi on nyt ohi ja retkikuntamme suuntaa huomisaamuna Kööpenhaminan kautta Grönlantiin. Aloitamme 30 päivän pituisen hiihtomme Grönlannin yli keskiviikkona. Tarkemmin reitistä ja olosuhteista aiemmassa kirjoituksessani. Kevät ja etenkin kuluneet viikot ovat olleet hektisiä treenien ja käytännön järjestelyjen parissa. Pieniä loukkaantumisiakin on mahtunut viime metreille, mutta fiilikset ovat silti tällä hetkellä luottavaiset ja innostuneet. Lisää valmistautumisesta retkikunnan blogiin kirjoittamassani tekstissä. Kannattaa käydä lukaisemassa myös Reppuretki.fi:n juttu Grönlanti-retkikunnastamme.

Reissun etenemistä voi seurata tuttuun tapaan blogistamme sekä seurantasivulta. Päivitämme jäätiköltä kuulumisiamme blogiin satelliitin välityksellä päivittäin. Postailen kuvia myös Instaan ennen ja jälkeen hiihdon.


Olen ylittänyt Grönlannin pari kertaa aiemmin - nimittäin lentokoneella. Muistan elävästi kun vuonna 2016 matkallani Alaskaan näin Grönlannin valtavan, valkean jääerämaan ensimmäistä kertaa koneen ikkunasta. Viimeistään tuolloin oli selvää, että lähden jonain päivänä yrittämään sen ylihiihtoa. Nyt se päivä on tullut.

Kiitos kaikista niistä kymmenistä tsemppausviesteistä, joita olen kevään aikana saanut somessa ja IRL:ssä! On hienoa nähdä, miten vilpittömän innostuneita ihmiset ovat olleet reissustamme. Siitä on saanut paljon energiaa tulevan koitoksen edessä. Pitäkää peukkuja ja seuratkaa blogia! Nähdään viiden viikon päästä.

Grönlannin yli 2016 matkalla Alaskaan.

torstai 29. maaliskuuta 2018

Miten treenaan Grönlantiin?

Tasan neljän viikon päästä seisomme Grönlannin länsireunalla ja aloitamme kuukauden mittaisen vaelluksemme jäätikön yli. Moni on kysellyt, kuinka treenaan tulevaa hiihtoreissua varten. Vastaus on kaikessa yksinkertaisuudessaan: hiihtämällä. Tunnen paljon ihmisiä, jotka palkkaavat vuori- tai hiihtoretkikuntiin valmistautuessaan itselleen personal trainerin ja alkavat toteuttaa monimutkaisia treeniohjelmia. Mielestäni asian voi kuitenkin tehdä yksinkertaisemminkin. Vuorille kannattaa treenata kiipeämällä ja hiihtoretkikuntiin hiihtämällä. Mikäli näitä tekee tarpeeksi, mitään muuta treeniä ei tarvita. Itse vietänkin tämän talven viime vuosien tapaan pohjoisessa, jossa hiihtokausi jatkuu pitkälle toukokuuhun.

Yleisohjeena on, että Grönlantia ennen pitäisi tehdä 100 tuntia ahkion (tai renkaan) vetoa. Aloitin treenaamisen vuodenvaihteen jälkeen muutettuani Inariin Alppien laskureissulta kotiutumisen jälkeen. Nyt vajaa kuukausi ennen lähtöä kasassa 121 tuntia ahkion vetoa. Osa treeneistä on tosin tehty alle 70-kiloisen ahkion kanssa, joten tavoitteena olisi tehdä vielä lisää vetotreenejä täydessä lastissa olevan ahkion kanssa. Ilman ahkiota on tullut hiihdeltyä tänä talvena vähän, vain parikymmentä tuntia. Erillistä lihaskuntotreeniä en ole tehnyt koko keväänä ollenkaan. Etelässä asuessa käyn kuntosalilla kolmesti viikossa, mutta pohjoisessa vietän vapaa-aikani mieluummin tunturissa kuin sisällä kyykäten.


Retkikuntamerkki on jo ommeltu pipoon ja takinhihaan.
Pääosin treenaan Urho Kekkosen kansallispuiston hangilla. Koska aika on ollut etenkin alkuvuodesta hieman kortilla, olen suosinut muutaman kerran viikossa tehtäviä pitkiä treenejä monen lyhyemmän treenin sijaan. Olen myös pyrkinyt tekemään useamman kerran kuussa viikonloppuvaelluksia erämaan puolelle. UK-puisto on mitä ihanteellisin paikka tähän, koska päivän hiihtomatkan päässä olevia autiotupia on paljon. Olenkin majoittunut pääosin tuvissa ja teltassa on tullut nukuttua koko keväänä vain muutama yö. Telttailemaan kyllä pääsee ihan tarpeeksi Grönlannissakin!

Mäkitreeniä Sokostilla.
Alkukaudesta hiihtelin maksimissaan parinkymmenen kilometrin päivämatkoja, mutta nyt lopputalvesta pystyy tekemään jo vähän pidempääkin päivää. Viime viikonloppuna hiihdin päivässä vajaan 40 kilometrin matkan Kiilopäältä Lankojärven kautta Luirojärvelle 50-kiloisen ahkion kanssa. Lähdin liikenteeseen Kiilopäältä puolenpäivän aikoihin. Luirolle hiihtäminen vei kaikkiaan 11 tuntia Lankojärvellä pidetty pikainen lounastauko mukaanlukien. Saavuin Luirolle umpiväsyneenä klo 23 aikoihin. Pakkanen laski yötä kohden -24 asteen lukemiin, mutta onneksi sää oli tyyni ja kirkas. Kuutamon valossa näki hiihdellä hyvin ilman otsalamppuakin ja hieman ennen Luirojärvelle saapumista lisävaloa toivat myös taivaalla loimuavat revontulet. Viimeinen pätkä Luirojärven yli tuvalle oli melkoista taistelua, mutta onneksi perillä odotti lämmin tupa. Myös tilaa oli tällä kertaa ruhtinaallisesti: majoittujia oli lisäkseni ainoastaan kaksi. Melko yllättävää, kun vertaa samalla reitillä kaksi viikkoa aiemmin olleisiin ruuhkiin!

Sattumalta toinen Luirolla majoittujista oli vanha tuttuni, joten päätimme hiihtää seuraavana päivänä yhtä matkaa Suomunruoktulle, josta jatkoin yksikseni edelleen Kiilopäälle. Kaikkiaan matkaa Suomun kautta Kiilopäälle kertyy 35 kilometriä. Reitti on huomattavasti Lankojärven puolta mäkisempi. Edellisen päivän hiihtomaraton painoi vielä jaloissa ja pahaksi onnekseni myös kesäaikaan siirtyminen vei tunnin pois kallisarvoisesta palautumisajasta. Paluumatkaan upposikin lopulta 12 tuntia. Kiilopäälle saapuessani olo oli lievästi sanottuna kaikkensa antanut. Enpä taida lähiaikoina hiihdellä ihan näin pitkiä matkoja, ainakaan peräkkäisinä päivinä!


Painona ahkiossa muun muassa 20 kilon levypainoja, teltta ja bensakanistereita.
Moni on kysynyt, totuttelenko jollain tavalla kylmään. En nyt varsinaisesti, mutta onneksi Inarissa kylmätreeniä on tullut aivan luonnostaan. Alkuvuodesta pakkaslukemat laskivat parhaimmillaan -35 asteeseen avotunturissa hiihdellessäni. Vielä maaliskuussakin parin viikon takaisella hiihtovaelluksellamme UKK:ssa saimme nauttia parhaimmillaan -32 asteen pakkasista. Valtaosan reissusta pakkaslukemat pysyttelivät muutenkin -20 asteen pinnassa. Maaliskuu on siis ollut varsin kylmä ja hyvä niin! Olen myös käynyt talven aktiivisesti Kiilopään avannossa, vaikken nyt usko tuon kylmänsietoa merkittävästi parantavankaan. Hyvää palautumista lihaksille joka tapauksessa.

Pääsiäisenä suunnitelmissa on suunnata jälleen erämaahan ja tehdä neljän päivän vaellus Raja-Joosepista Sokostille päin. Huhtikuussa tarkoitus olisi tehdä vielä yksi pidempi hiihtoreissu ennen levon ja tankkauksen aloitusta. Toivottavasti pahemmilta sairastumisilta vältytään viimeisen treenikuukauden aikana, lähes koko Inarin lääkärikunta on nimittäin jo ehtiyt sairastaa influenssan itseäni lukuun ottamatta.


Treenimaisemiani Niilanpäällä.

torstai 22. helmikuuta 2018

Grönlannin yli: miksi ja miten?

Vatnajökull 2017.
En oikein muista, milloin aloin haaveilla Grönlannin yli hiihtämisestä. Retkikuntahiihdosta kiinnostuin kuitenkin vuonna 2013, kun joensuulainen kollega ja tuolloinen Joensuun ladun puheenjohtaja Eero Oura hiihti Etelänavalle. En vielä tuolloin haaveillut itse lähteväni hiihtämään jäätiköille, mutta joskus vuoden 2015 aikana ajatus Grönlannin ylihiihdosta lienee syntynyt. Sen muistan ainakin, että Korpijaakon talvivaelluskurssilla Iso-Syötteellä tammikuussa 2015 sanoin esittelykierroksella tavoitteenani olevan Grönlanti (ei luultavasti oikeasti ollut). Tuota ennen talvireissuni olivat olleet lähinnä helppoja tuvalta tuvalle -vaelluksia. Kurssilla opettelimme talvivaelluksen perustaidot ja majoituimme teltoissa Toraslammen jäällä. Viereisellä autiotuvalla majoittui tuolloin hiihtoporukka, joka kysyi treenaammeko jotain tiettyä reissua varten. Muistan heittäneeni, että Grönlantiin tässä treenataan, olettaen heidän kyllä tajuavan kyseessä olevan pelkkä läppä. Nyt kolme vuotta myöhemmin löydän itseni sanomasta tuon ihan vakavissani.

Grönlanti on ollut itselleni useamman vuoden se "the retkikunta". Voisipa jopa sanoa, että kaikki aikaisemmat hiihtoni ovat olleet jollain tasolla harjoittelua sitä varten. Vuoden 2018 pääprojekti on ollut selvillä jo toissavuodesta alkaen. Ankarat avotunturit on suunnittellut naisretkikunnan organisointia Grönlantiin kevääksi 2018 jo vuosikausia. Kun kuulin Teirasvuon Ninan astuneen projektin johtoon 2016 loppuvuodesta, ilmoitin minut voivan laskea mies - tai nais - vahvuuteen. Retkikunta on kokoontunut useampaan otteeseen kesän 2017 perustamiskokouksen jälkeen ja kokoonpano on hieman elänyt vuoden varrella.


Logon suunnittelu ja toteutus: Fredrik Pelin.

Kasassa on nyt kuitenkin kuuden naisen tiimi. Lähes kaikkien kanssa olen hiihtänyt ennenkin ja loppujenkin kanssa olen tullut tutuksi Suomen Arktisen Klubin illanistujaisissa. Telttaparini Fridan kanssa teimme vuonna 2016 kolmen viikon retkikunnan Huippuvuorilla saman teltan jakaen, joten yhteistyö sujuu varmasti tälläkin kertaa saumattomasti. Kuukausi on pitkä aika, mutta onneksi kasassa on hyvä tiimi! Itse toimin retkikunnan lääkärinä. Porukan esittely löytyy blogistamme: http://www.avotunturit.fi/nice-gronlanti-2018/


Grönlannin ylitys on arktisen hiihtovaelluksen klassikko ja eräänlainen "must do". Tavoitteena on hiihtää jäätikön yli lännestä itään, Kangerlussuaqista Isortoqiin. Matkan välietappina toimii 80-luvulla hylätty amerikkalainen tutka-asema DYE2, joka hiljalleen uppoaa jään uumeniin. Reitin korkein kohta on noin 2500 metrissä lakijäätiköllä. Joka päivä hiihdetään 9-10 tuntia muutamaa lepopäivää lukuun ottamatta. Hiihtomatkaa kertyy kaikkiaan 570 kilometriä. Aikaa tästä selviytymiseen on varattu kuukausi. Koko tuo aika ollaan ja eletään jäätiköllä teltoissa majoittuen lämpötilan voidessa laskea jopa -35 asteen pakkaslukemiin. Retkikunta toteutetaan tukemattomana ilman ulkopuolista apua eli kaikki varusteet kuljetetaan mukana itse alusta loppuun saakka. Jokainen vetää perässä kahta ahkiota, joiden yhteispaino on tarkoitus saada alle 75 kiloon. Ankaraa grammanviilausta on siis luvassa!

Valmistelut ovat jo täydessä vauhdissa. Viime viikonloppu kului Saimaan jäällä pari yötä kestäneellä harjoitusleirillä. Jatkossa lisää juttua retkikuntaan treenaamisesta ja muusta valmistautumisesta.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Vatnajökull 2017

Kaakkois-Islannissa sijaitseva Vatnajökull on tilavuudeltaan Euroopan suurin jäätikkö. Vatnajökull tunnetaan vaihtelevista ja usein ankaristakin säistään. Jäätiköllä sijaitsee useita tulivuoria mukaanlukien Islannin korkein vuori Hvannadalshnúkur (2110 m), jonka kävin huiputtamassa myöhemmin hiihdon jälkeen. 9-henkisen retkikuntamme tavoitteena oli hiihtää Vatnajökulin yli itä-länsisuunnassa. Retkikunta oli osa Ankarat avotunturit -ohjelmaa ja johtana toimi viime vuoden Huippuvuorten retkikunnan tavoin Jaakko Heikka.

Vatnajökull ja ylitysreittimme.
Matka alkoi Islannin pääkaupungista Reykjavíkista, josta ajelimme pääteitä pitkin Vatnajökulin itäkärkeen. Majoituimme yön Hoffelissa, josta jatkoimme aamulla varsin mielenkiintoisella jeeppikuljetuksella aloituspisteeseemme Lambatungnajökuliin. Tavarat lastattiin jeeppien katolle ja alkoi pomppiva matka kohti jäätikön reunaa. ”Tie” pujotteli kivenmurikoiden keskellä ylittäen välillä vuolaasti virtaavia jokia. Jeepit jättivät meidät varusteinemme reunamoreenille, jonka jälkeen edessä oli vielä jyrkkä ja kivinen alamäki ennen itse jäätikön saavuttamista. Pitkäksi venähtäneen kantourakan päätteeksi saimme reilun 500 kilon varustevuoremme siirrettyä jäätikölle ja hiihto oli valmis alkamaan. Tai itse asiassa ei, koska ensimmäiset legit jäätikölle noustiin jääraudat jalassa. Ylempänä lunta oli jo niin paljon, että vaihdoimme jalkaan sukset ja hiihdimme vielä pari legiä ennen leiriytymistä. Keli oli mitä hienoin ja taivaalla loisti kirkas kuutamo. Seisoimme ulkona katselemassa, kuinka aurinko laski pastellinsävyisenä ympäröivien vuorten taakse.

Kantohommissa jäätikön itäreunalla.
Ensimmäinen leiri.
Erinomainen sää jatkui seuraavana päivänä jatkaessamme nousua kohti lakijäätikköä. Ilma oli tyyni ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Vaatekerrasto toisensa jälkeen saikin kyytiä ylämäen käydessä yhä jyrkemmäksi, kunnes hurjimmilla oli jalassa enää shortsit. Puskettuamme yli 700 metriä ylämäkeen täydessä lastissa olevien ahkioidemme kanssa maisema alkoi lopulta tasoittua. 8 legin hikisen päivän päätteeksi lakijäätikkö oli viimein saavutettu.

Arktista hiihtoa karuimmillaan! Niskan kaltaisten paloherkkien alueiden suojaaminen on tunnetusti erittäin tärkeää jäätiköllä liikuttaessa.
Auringonlasku leirissä.
Nautittuamme ensimmäiset päivät Vatnajökulille epätyypillisen hienoista keleistä, alkoi sää kolmantena päivänä näyttää huononemisen merkkejä. Aamulla pakkanen oli kiristynyt ja taivas peittynyt pilviverhoon. Päivän mittaan lämpötila nousi edellisten päivien tavoin hiostavan kuumaksi, mutta aurinko ei juuri näyttäytynyt. Seuraavana aamuna heräsimme pahaenteiseen telttakankaan paukkeeseen. Teltan oven takana vastassa oli sakea lumipyry. Matkaa kohti länttä jatkettiin täydessä white outissa, mutta suuntaa ei tällä kertaa tarvinnut hakea kompassilla. Olimme nimittäin läytäneet edellisenä päivänä Super Jeepin jäljen, joka näytti johtavan oikeaan suuntaan Grímsvötn tulivuorta kohti. Liekö koskaan white outissa suunnistaminen sujunut yhtä jouhevasti! Tuuli yltyi iltapäivää kohden 15 m/s lukemiin, joten hiihtopäivä jätettiin hieman vajaaksi ja rakentelimme tuulimuurin telttojen suojaksi.

Seuraava päivä sujui samoissa merkeissä lumipyryssä ja nollanäkyvyydessä eteenpäin rämpien. Tuuli oli jälleen navakka, mutta onneksi myötäinen! Leiri pantiin edellispäivän tavoin pystyyn tuulimuurien suojiin. Ilta kului telttakankaan pauketta kuunnellen ja teltan ympärille kertynyttä lunta säännöllisin väliajoin lapioiden. Aamulla tuuli ja lumisade olivat yltyneet entisestään. Aamukuuntelussa päätettiinkin odottaa tuulten laantumista ja pitää uusi kuuntelu puoliltapäivin. Koska sää ei näyttänyt parantumisen merkkejä, hiihdot päätettiin lopulta jättää kokonaan väliin.

Varsinaisesta lepopäivästä ei kuitenkaan voinut puhua, koska valtaosa ajasta kului pihalla lapion varressa huhkien. Tuulimuurin korotuksesta huolimatta lunta täytyi käydä puhdistamassa teltan ympäriltä parhaimmillaan tunnin välein, etteivät absidit ilma-aukkoineen jääneet lumen alle. Iltaa kohden taivaalta alas puskevan "valkoisen paskan" (näin maestro Saarisen Oodia lumelle lainatakseni) määrä alkoi käydä jo naurettavaksi. Liekö taustalla jonkinlainen tuulimuurien aiheuttama pyörreilmiö vai huono karma, mutta kaikki lumi tuntui kerääntyvän juuri meidän telttamme päälle. Onneksi saimme lapiointiapua naapureilta! Lumitöiden ohella vapaapäivä kului lueskelun, kokkailun ja tietysti sivistyneen keskustelun merkeissä. "Kääpäradio" viihdytti radiopuhelimen välityksellä levottomilla jutuillaan sekä 60-luvun hittimusiikilla niitä onnettomia, jotka olivat unohtaneet radiopuhelimensa päälle. Tuntemattoman telttakunnan (Juha ja Ville?) piraattiradio nokitti takaisin vähintään yhtä kovilla panoksilla.

Rentouttavaa vapaapäivän viettoa.
Seuraavana aamuna myrsky oli menettänyt pahimman teränsä ja oli aika jatkaa kohti Grímsvötn tulivuorella sijaitsevaa tupaa. Grímsfjalin tupa on Icelandic Glaciological Societyn rakentama ja ylläpitämä. Yhdistys omistaa jäätiköllä useampia mökkejä, joissa vierailijat voivat majoittua maksua vastaan. Sää oli edelleen pilvinen ja lämpötila reilusti plussan puolella, mikä teki hiihtämisestä todella vaivalloista pohjiin tarttuvan sohjon vuoksi. Huonoista hiihto-olosuhteista huolimatta päätös oli selvä: yrittäisimme hiihtää koko 26 kilometrin matkan Grímsvötnille!

Iltapäivää kohden sää ja lumiolosuhteet onneksi paranivat. Aurinkokin vilahteli välillä pilviverhon takaa. Liekö tuvalla odottavalla saunalla ollut asian kanssa jotain tekemistä, mutta 10 legin päivä 200 vertikaalimetrin loppunousuineen taittui lopulta yllättävän kevyesti. Perillä edessä oli jälleen lapiohommia, mökki oviaukkoineen oli nimittäin lähes kokonaan lumen peitossa. Lopulta pääsimme kaivautumaan sisälle ja päätimme majoittua tuvan lämmössä seuraavat kaksi yötä. 1724 metriin kalderan reunalle rakennettu tupa sai lämpönsä tulivuoren tuottamasta energiasta. Tuvalta löytyi myös geoterminen sauna, joka lämpeni tulivuoren sisältä lattian aukon kautta tulevalla kuumalla höyryllä. Oli vihdoin aika korkata ahkiossa päiväkausia mukana vedetyt saunakaljat!

Grímsfjalin tupa tulivuoren huipulla.
Tupatunnelmia.
Vaikka kalja jäi logistisista syistä vain yksittäiseksi, heräsin seuraavana aamuna näyttäen siltä kuin taustalla olisi ollut vähintään parin viikon ränni. Muistutin erehdyttävästi Notre Damen kellonsoittajaa punaisine naamoineni ja epäsymmetrisesti umpeen turvonneine silmineni. 10 tunnin hiihtopäivä ilman aurinkolaseja jäätikön uv-säteilyssä oli tehnyt tehtävänsä aurinkovoiteesta ja pilvisestä säästä huolimatta. Silmäluometkin pystyy näköjään polttamaan! Ilman myrskymaskia lumimyräkässä edeltävinä päivinä vietetyt tunnit saattoivat myös edesauttaa asiaa. Lepopäivä kuluikin mökin varjoissa klonkun tavoin lymyillen. Hiihtotoverien hyvinvoinnin takaamiseksi pidin sentään aurinkolasit päässä. Turvotus oli sen verran rajua, että päädyin lopulta aloittamaan 3 päivän Prednisolon-kuurin. Loppureissun pidin myös myrskylasit ja -maskin tiivisti naamalla lisävahinkojen välttämiseksi. Kortisonitablettien ja paikallishoidon myötä pahin turvotus alkoi onneksi vetäytymään parissa päivässä. Otsaan syntyneen rusketusrajan häivyttämiseen meni hieman pidempään.

Before and after. Livenä naama näytti vielä pahemmalta.
Majoituttuamme kaksi yötä Grímsvötnillä jatkoimme matkaamme kohti jäätikön länsireunaa. Seuraavat pari päivää kuluivatkin pääosin alamäkeen miellyttävässä hiihtosäässä lasketellen. Oi sitä tunnetta, kun ensimmäinen vuori alkoi erottua kaukana horisontissa monen päivän tasaisen ja valkean lakijäätikön (tai white outin) tuijottelun jälkeen!

Jäätikön reunalla meitä odotti kuitenkin yllätys: ilmastonmuutos oli tehnyt arktiselle hiihtäjälle tepposet ja lumi loppui reilut neljä kilometriä ennen määränpäätä. Alkoi armoton kantoprojekti, jonka tavoitteena oli siirtää yhdeksän ahkiollista tavaraa jäätikön reunalla sijaitsevalle noutopaikallemme. Etenemimme hitaasti eteenpäin satunnaisia lumilaikkuja hyödyntäen välillä jäätikköjoissa polveen asti kahlaten. Vuolaimpien jokien yli jouduimme uittamaan ahkiot köyden avulla. Kuuteen tuntiin venyneen vetisen Via Dolorosan jälkeen edessä alkoi viimein häämöttää noutopaikaksemme sovitun tuvan katto. Saimme onneksi säilyttää viimeiset arvokkuutemme riippeet ja edetä viimeiset metrit ennen tupaa hiihtämällä. Vatnajökull oli ylitetty!

Jäätikön reunamoreenia.
Tyylillä pois jäätiköltä!
Ilta kului ylijääneitä eväitä ja minttukaakaoannoksia mökin terassilla nautiskellen. Seuraavana päivänä jatkoimme Super Jeepin kyydillä Reykjavíkiin, jossa pidettiin vielä pitkäksi venähtäneet viralliset ylitysjuhlat. Iltaan mahtui myös tulevan Grönlanti-retkikunnan asusteiden ja rahoituksen suunnittelua.

Hiihtomatkaa jäätikön yli kertyi kokonaisuudessaan reilut 150 kilometriä. Vietimme jäätiköllä kaikkiaan 11 päivää. Vaikka sääolosuhteet olivat välillä hieman haastavat, reissu oli esimerkiksi viime vuoden Huippuvuorten retkikuntaa selvästi kevyempi. Kokonaisuudessaan hieno ja ennen kaikkea hauska hiihto! Suurkiitos koko retkikunnalle ja etenkin hulvattoman kääpätelttamme kahdelle muulle osapuolelle Minnalle ja Noralle!

Onnelliset hiihtäjät jäätikön reunalla.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Kohti Islantia

Leirielämä kutsuu jälleen! Kuva viimevuotiselta Huippuvuorten hiihtoreissulta.

Retkikuntamme suuntaa tänään kohti Islantia ja Vatnajökull-jäätikköä. 9-henkisen retkueemme tavoitteena on hiihtää Islannin suurimman jäätikön yli itä-länsisuunnassa. 150 kilometrin matkaan on varattu 11 hiihtopäivää. Kasassa on hyvä tiimi ja suurin osa porukasta tuttuja aiemmilta hiihto- ja kiipeilyreissuilta. Hienoa päästä jatkamaan hiihtokautta vielä pitkälle toukokuuhun!

Retkikunnan etenemistä voi seurata jälleen Avotunturien blogista ja seurantasivulta:
http://www.avotunturit.fi/category/vatnajokull2017/
http://www.avotunturit.fi/vatnajokull-2017/

Jään hiihdon jälkeen kiertelemään Islantiin pariksi viikoksi. Maa on itselleni tuttu muutaman vuoden takaiselta lääkiksen kurssiexculta, joten pakolliset turistikohteet on jo nähty. Keskittynen siis Islannin sadunomaisissa maisemissa vaeltamiseen ja kuumissa lähteissä kylpemiseen. Suunnitelmissa olisi kävellä ainakin Laugavegurin klassikkoreitti, mikäli se on jo kuljettavassa kunnossa.

PS: Vatnajökull on muuten sama jäätikkö, joka nousi pari vuotta sitten otsikoihin "jääräpäisten suomituristien" tultua evakuoiduksi sieltä myrkyn vuoksi. Toivottavasti meillä on parempi tuuri säiden suhteen!

perjantai 5. elokuuta 2016

Denali 2016


Seuraava Amerikan (tällä kertaa tosin Etelä-Amerikan) matka lähestyy uhkaavasti, joten lienee korkea aika palata reilun kuukauden takaisen Alaskan reissun tunnelmiin matkakertomuksen muodossa. Olin tavoittelemassa Pohjois-Amerikan korkeimman vuoren Denalin huippua osana American Alpine Insituten 12-henkistä retkikuntaa. Alaskassa sijaitseva maailman pohjoisin "kuusitonninen"  on tunnettu etenkin kylmyydestä ja ankarista sääolosuhteistaan. Reittinämme oli yleisin kiipeilyreitti West Buttress. 

Denalin pääreitit. Lähde: American Alpine Institute.
Retkikuntamme aloitti taipaleensa maanantaina 30.5. lentämällä pienlentokoneella Talkeetnasta Kahiltnan jäätiköllä sijaitsevaan Denalin perusleiriin. Ensimmäisellä yrityksellä kone joutui kääntymään takaisin perusleirin yllä huonon näkyvyyden estäessä laskeutumisen. Pienen lentoterminaalissa odottelun jälkeen pilotti päätti tehdä uuden yrityksen, ja reilun 40 minuutin vuorien välissä pujottelun jälkeen laskeuduimme vihdoin perusleiriin. 


Base camp.

Mount Hunterin juurella 2200 metrissä sijaitsevassa base campissa riitti hälinää. Kymmenien vuorelta palaavien tai nousuan vasta aloittelevien kiipeilyporukoiden lisäksi pienkoneet lennättivät tasaisena virtana paikalle turisteja. Makoilimme auringonpaisteessa katselemassa, kuinka jäätikölle hetkeksi laskeutuneet turistit nappailivat poseerauskuvia Denalin edustalla. Onnekkaimmat pääsivät liittymään "30% clubiin": vain 30 prosenttia Denalin alueella vierailevista turisteista onnistuu näkemään suurimman osan ajasta pilvipeitteen sisällä lymyilevän vuoren. Denalin kaukaisuudesta ihailun sijaan omana suunnitelmanamme oli viettää seuraavat 3 viikkoa sen jäisillä rinteillä telttaillen.

Kylmyydestään tunnetun Denalin päivälämpötiloja.
Majoituimme ensimmäisen yön perusleirissä. Yö oli kylmä, mutta heti auringon noustua myös lämpötila nousi nopeasti piinallisen korkealle. Keskipäivällä lämpömittarin näytti pahimmillaan yli 30 astetta. Vasta illalla lämpötila laski jota kuinkin siedettävälle tasolle, joten lastasimme valtavan varustevuoremme ahkioihin ja lähdimme kohti ykkösleiriä. Tällä pätkällä ahkiot painoivat normaalia enemmän, koska kätkön tekemisen sijaan kaikki varusteet vietiin kerralla perusleiristä ykkösleiriin. Loppumatka edettiin tekemällä kätkö ylemmän leirin lähistölle, jonka jälkeen palattiin majoittumaan alempaan leiriin. Päivän tai parin päästä muutettiin itse ylempään leiriin, josta käsin seuraavana päivänä käytiin tyhjentämässä leirin alapuolelle aiemmin tehty kätkö.


Camp I ja Ski Hill.

Perusleirin tapaan myös 2400 metrissä sijaistevassa ykkösleirissä riitti aluksi hellettä, mutta kätköpäivän jälkeen sää muuttui täysin. Sakea pyry peitti telttamme lumeen, emmekä päässeet etenemään pariin päivään ylemmäs huonon näkyvyyden vuoksi. Rakentelimme aikamme kuluksi lumimuureja telttojemme suojaksi.


Parin päivän päästä sää vihdoin kirkastui ja lähdimme nousemaan Ski Hilliä kakkosleiriä kohden, joka sijaitsee 3400 metrissä heti Motorcycle Hillin alapuolella. Vietimme myös kakkosleirissä yhden ylimääräisen lepopäivän, koska useamman fataalin lumivyöryonnettomuuden näyttämönä toimineella Motorcycle Hillillä oli lumivyöryvaara. Köysistömme joutui samaisessa rinteessä myös pieneen railo-onnetomuuteen. Eksyimme kätköreissulta palatessa lumisateen vuoksi reitiltä ja jouduimme ylittämään eteen sattuneen railon kapeaa lumisiltaa pitkin. Köysistön kolme ensimmäistä pääsi railon yli ongelmitta, mutta viimeisenä tullut oppaamme Andrew ei ollut yhtä onnekas. Putoaminen saatiin kuitenkin nopeasti pysäytettyä, ja Andrew kiipesi ylös railosta omin voimin.

Kätköreissulla kakkosleirin yläpuolella.

Sään kirkastuttua pääsimme vihdoin siirtymään kolmosleiriin nimensä mukaisesti tuulisen Windy Cornerin kautta. Voimat olivat vähissä ja ahkio tuntui painavan enemmän kuin aiempina päivinä. Pian kolmosleiriin saapumisen jälkeen syy selvisi. Olin jo kakkosleirissä saanut pienen yskän, jonka ajattelin johtuvan vain korkeasta ilmanalasta. Kolmosleirissä vointi kuitenkin huononi ja pari yötä kului kuumehorkissa makuupussissa yskien. Voimat olivat täysin poissa ja yleistila niin heikko, että aloin vakavasti harkita alaspäin evakuoitumista. Se olisi kuitenkin ollut liian raskas puristus, joten päätin levätä muutaman päivän ja katsoa, lähtisikö vointi paranemaan antibioottikuurin voimalla. Oman tiimin mukana pysyttely tuntui muutenkin järkevimmältä vaihtoehdolta. 4300 metrissä mikään ei kuitenkaan parane. Pienikin liikkuminen hengästytti ja nosti veren maun suuhun. Öisin lämpötila laski parinkymmenen pakkasasteen tienoille. Valvoin yksin makuupussissa miettien, miten hienoa olisi olla 4000 metriä alempana Talkeetnan lämmössä ja vihreydessä.

Camp II.
Kolmosleiri oli kuitenkin upea paikka niin maisemien kuin tunnelmankin puolesta. Tuulimuurien suojassa piilottelevat leirit muodostivat valtavan sokkeloisen telttakaupungin, jota asuttivat kaikista maailman kolkista tulevat Denalin huippua tavoittelevat kiipeilijät. Porukka käyskenteli toistensa leireissä sopivaa sääikkunaa yläleiriin siirtymistä varten odotellessa. Tunnelma oli rento ja kansainvälinen. Alaspäin lähtevät kiipeilijät kulkivat ympäri leiriä ahkioidensa kanssa tarjoten ylijääneitä ruokiaan ilmaisiksi varustetäydennyksiksi vuorelle jääville tiimeille keventääkseen ahkioidensa painoa. Näin saimme täydennystä muun muassa uhkaavasti hupenevaan kahvivarastoomme.


Camp III.
Kokoonnuimme joka ilta messitelttaan kuuntelemaan radiopuhelimen välityksellä perusleiristä lähetettävän sääennusteen. Säiden jännittämisen jälkeen tunnelmaa kevensi jokaisen lähetyksen päätteeksi esitettävä vuorikiipeilyaiheinen tietokilpailukysymys. Muutaman kolmosleirissä vietetyn päivän jälkeen lyhyt sääikkuna näytti vihdoin avautuvan. Aikataulu tulisi kuitenkin olemaan erittäin tiukka: huiputusyritys tehtäisiin heti seuraavana päivänä yläleiriin 5200 metriin siirtymisen jälkeen. Sääikkuna oli pakko käyttää, olihan useampi tiimi ennen meitä joutunut hylkäämään huiputustoiveensa ja laskeutumaan perusleiriin pääsemättä edes yläleiriin. Oli selvää, etten pystyisi sairaana yrittämään huiputusta näin nopealla aikataululla. Päätin silti siirtyä muun tiimin mukana nelosleiriin. 


Ylöspäin lähteminen osoittautui kuitenkin virheeksi. Sinnittelin 4800 metriin kiinteiden köysien alkupäähän, josta reitin jyrkimmät ja vaarallisimmat osiot alkavat. Totesin, ettei väkisin ylemmäs yrittäminen ollut turvallista. Päätin siis lähteä saman tien alas sairastamaan. Oppaamme neuvotteli minulle paikan perusleiriin laskeutumassa olevasta köysistöstä. Hengitys kulki sitä paremmin, mitä alemmas laskeuduimme. Koko yön perusleiriä kohti taivallettuamme saavuimme vihdoin aamuyöstä Heartbreak Hillin juurelle, jonka päällä perusleiri sijaitsee. Loputtomalta tuntuva loiva ylämäki osoittautui nimensä veroiseksi. Perusleirissä kului vielä reilu vuorokausi pilvien väistymistä odotellen. Lopulta taivas selkeni ja pääsin lentämään Talkeetnaan 14 päivän jäätiköllä telttailun päätteksi.

Oman nousuni lakipisteessä 4800 metrissä.
Muutamaa lukuun ottamatta tiimini huiputti Denalin kohtalaisissa sääolosuhteissa samana päivänä, kun lähdin perusleiristä. Vaikka reissusta tuli omalta osaltani, erästä kohtalontoveriani lainatakseni, "just a very expensive diet", oli Denalin reissu ehdottomasti yksi vuoden kohokohdista. Heti vuorelta paluun jälkeen Talkeetnassa lepäillessäni ja sairastaessani olin pelkästään tyytyväinen selviydyttäni omin jaloin vuorelta alas. Voinnin kohentumisen myötä ja etenkin muun tiimin kanssa jäähyväisillalliselle kokoontumisen jälkeen oman nousun keskeytyminen alkoi kuitenkin harmittaa erittäin ankarasti. Sairastumisille ei kuitenkaan mahda mitään, eikä vitutukseen voi kuolla. Denali on rankkuudestaan huolimatta hieno vuori ja etenkin yhteishenki eri kiipeilytiimien välillä teki suuren vaikutuksen. On lähes varmaa, että lähden vielä jonain päivänä uuteen yritykseen.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Huomenna kohti Perua ja uusia vuoria! 

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Huippuvuoret 2016

Huippuvuoret on Pohjoisella jäämerellä Norjan ja Pohjoisnavan puolessavälissä sijaitseva Norjalle kuuluva saariryhmä. Saarilla on harjoitettu kaivostoimintaa jo 1800-luvun lopulta alkaen. Nykyään kaivosalan ohella matkailu ja kansainvälinen tutkimus ovat keskeisimmät toimialat. Huippuvuoret tunnetaan etenkin jääkarhuistaan, joita saarilla asuu yli kolmetuhatta. Ihmisiä on vähemmän, vain hieman alle 2700. Saariryhmä on ollut suomalaisten arktisten kulkijoiden suosiossa jo vuosikymmenten ajan. Suomen Arktisen Klubin kirjanpidon mukaan alueella on liikkunut 1970-luvun lopulta alkaen parikymmentä suomalaista retkikuntaa. Ensimmäinen suomalainen Huippuvuorilla oli tiettävästi naparetkeilijä ja tutkija E.A. Nordenskiöld, joka oli mukana ruotsalaisen Otto Torellin johtamalla tutkimusmatkalla vuonna 1858.

Tänä keväänä Huippuvuorilla hiihti peräti kaksi suomalaista retkikuntaa. Oman, Jaakko ”Korpi-Jaakko” Heikan johtaman 9 hengen retkikuntamme tavoitteena oli huiputtaa Huippuvuorien korkeimmat vuorenhuiput. Parhaillaan matkalla on 4 miehestä koostuva Verlegenhuken-retkikunta, joka hiihtää Huippuvuorten pääsaaren pohjoisimpaan pisteeseen ja takaisin. Myös toisessa retkikunnassa on mukana joensuulaisedustus, nimittäin Joensuun Ladun entinen puheenjohtaja Eero Oura.

Matkalla Rabotbreenin jäätikölle kolmantena hiihtopäivänä.
Varoituskyltti Longyearbyenissa.
Retkikuntamme aloitti taipaleensa 70-kiloisten ahkioidensa kanssa kymmenisen kilometriä Huippuvuorten pääkaupungista Longyearbyenista kaakkoon. Jääkarhuvaaran vuoksi ahkioihin oli pakattu myös kolme asetta. Ilman asetta liikkuminen kaupunkialueen ulkopuolella on Huippuvuorilla vaarallista. Useita vakavia, jopa kuolemaanjohtaneita onnettomuuksia on sattunut jääkarhun ja ihmisen kohdatessa, sillä jääkarhut ovat huomattavasti uteliaampia ja pelottomampia kuin Suomen metsiä asuttavat mesikämmenet. Jääkarhuihin varauduttiin virittämällä leirin ympärille karhulangat. Tarkoituksena on, että lankaan osuva eläin laukaisee siihen kytketyn ammuksen, joka säikäyttää sen pois leiristä tai ainakin herättää teltoissa nukkujat. Pariin otteeseen tuuli ja pakkanen räjäyttelivät panoksia, mutta jääkarhut kiersivät leirimme kaukaa. Merijään tuntumassa vietetty yö pidettiin myös karhuväijyä. Kukin telttakunta vuorollaan partioi leirin ympärillä haulikon kanssa valmiina herättämään muut, mikäli karhuja näkyy. Ei näkynyt. Tänään sen sijaan uutisoitiin Verlegenhuken-retkikunnan kohdanneen uhkaavasti käyttäytyneen jääkarhun. Tilanne oli valitettavasti päätynyt karhun kuolemaan.

Myrskyinen päivä.
Alkupäivät hiihdimme kirkkaassa auringonpaisteessa lähes 30 asteen pakkaslukemissa. Rabotbreenin jäätikölle nousun jälkeen sää alkoi kuitenkin koetella retkikuntaa toden teolla. Useampi päivä kului hiihtäen yli 15 m/s puhaltavassa tuulessa lämpötilan laskiessa 10 pakkasasteen paikkeille. Kova tuuli lisäsi pakkasen purevuutta, eikä kasvojen paleltumavammoilta vältytty. Kärjessä hiihtävän maailma loppui suksien kärkeen: kun ympäröivään valkoiseen jäätikköön lisää lumisateen, häviävät ympäriltä kaikki kiintopisteet horisontti mukaan lukien. Ilmiötä kutsutaan whiteoutiksi. Kun ei ole kiintopistettä, johon katseensa kohdistaa, suoraan hiihtäminen on lähes mahdotonta. Alamäessä ei välttämättä edes tiedä, liikkuuko vai onko paikallaan. Takana tulijat joutuivatkin huutamaan muutaman minuutin välein koordinaatteja kärkihiihtäjälle, joka sitten korjasi kulkusuuntaa ohjeiden mukaan. Pahimmillaan lumipyry yltyi niin kovaksi, että näkyvyys oli vain neljä hiihtäjää eteenpäin, joten välimatkat oli pidettävä lyhyinä. Suunnistus tapahtui GPS:n avulla. Teltat saatiin navakasta tuulesta huolimatta mallikkaasti pystyyn. Ainoastaan yhtenä päivänä tuulenpuuskat yltyivät niin koviksi, että leirin eteen täytyi rakentaa jäästä tuulimuurit. 


Leiri pystyssä. Telttakuntien välille muodostui reissun edetessä leikkimielinen kilpailu, kuka onnistuu rakentamaan hienoimman huussin.

Matka eteni keskimäärin 8-9 legin päivävauhtia kohti pohjoista. Yhteen legiin kuuluu 50 minuuttia hiihtoa ja 10 minuutin tauko. Lumiolosuhteet olivat aiemmin Huippuvuorilla käyneiden Jaakon ja Thomaksen mukaan normaalia hankalammat: yleensä jäätiköllä saa hiihtää tuulen kovettamalla kovalla pohjalla, mutta nyt irtolunta oli paikoin jopa useita kymmeniä senttejä. Ahkiot kuitenkin kevenivät hitaasti mutta varmasti ruokavarastojen siirtyessä mahaan ja bensojen palaessa keittimissä savuna ilmaan. Reilun viikon hiihdon jälkeen saavuimme Huippuvuorten korkeimman vuoren, 1713 metriä korkean Newtontoppenin juurelle. Aamu sarasti kirkkaana Newtontoppenin perusleirissä. Ainostaan poskia nipistellyt 27 asteen pakkanen muistutti arktisesta ympäristöstä. Vuoren huiputus onnistui mainiosti sukset jalassa. Huipulta avautui huikea näkymä ympäröiville vuorille, jäätiköille ja kaukana pohjoisessa siintävälle merelle. Perusleiriin palattuamme kevensimme ahkioidemme painoa kätkemällä osan tavaroistamme lumikuoppaan Newtontoppenin juurelle, sillä olimme hiihtämässä samaa reittiä takaisin paluumatkalla. Kätköön jätettiin muun muassa roskia sekä paluumatkan ruuat ja bensat.

Matka jatkui kohti Huippuvuorten toiseksi korkeinta vuorta ja reittimme pohjoisinta pistettä, ainoastaan metrin Newtontoppenia matalampaa Perriertoppenia. Perusleiri pystytettiin Gallerbreeniin, josta lähdimme aamulla hiihtämään huikean kauniin, korkeiden vuorten reunustaman laakson halki Perriertoppenin juurelle. Sukset vaihdettiin jäärautoihin ja sauvat hakkuihin, kun lähdimme nousemaan kahtena köysistönä jyrkkää rinnettä ylöspäin. Pian olimme pilven sisällä kylmän ja kostean ilmamassan ympäröimänä. Rinteen puolivälissä pilvet jäivät pikkuhiljaa alapuolellemme ja ihailimme kirkkaassa auringonpaisteessa eteemme levittäytyvää terävien lumihuppuisten vuorten rikkomaa pilvimerta. Iltapäivällä saavutimme upean huippuharjanteen jälkeen Perriertoppenin laakean huipun. Lähes 12-tuntiseksi venyneen päivän päätteeksi palasimme perusleirin ja yöunien jälkeen kotimatka oli valmis alkamaan. Takana oli 12 hiihtopäivää.

Lähdössä huiputtamaan Perriertoppenia.


Kuten kaikilla pidemmillä reissuilla on jo muodostunut perinteeksi, sairastuin 3. hiihtopäivän kohdalla sitkeään hengitystieinfektioon. Myös muutama muu retkikuntalainen koki saman kohtalon. Oma tautini jatkui tasaisen tappavana aina loppumetreille Pyramideniin asti. Etenkin alkupuolikkaan 8-9-legin hiihtopäivät meinasivat käydä ylivoimaisiksi sinuiitin puskiessa limaisen yskän seuralaiseksi. Duactilla douppaamalla pitkiksi venyneistä päivistä kuitenkin selvittiin ja myokardiitilta vältyttiin. Joku kysyikin yskän jatkuessa jo toista viikkoa, montako päivää sairaana voi hiihtää. Retkikunnan lääkärinä virallinen kannanottoni oli tietenkin jo pelkän myokardiittiriskin vuoksi "ei päivääkään". Jäätiköltä on kuitenkin paha lähteä poiskaan, ellei evakuoiduksi tuleminen kiinnosta, eikä ylimääräisille taukopäiville ole aikataulussa tilaa. Vaihtoehdoksi jäi siis jatkaa hiihtämistä.

Ensimmäinen köysistö laskeutumassa Perriertoppenin huippuharjanteella.
Olimme seuranneet Suomesta satelliitilla välitettyjen viestien avulla toisen suomalaisen retkikunnan liikkeitä, joten odotimme törmäävämme heihin jäätiköllä. Aamun sarastaessa 6.4. tyhjensimme Newtontoppenin kätkön ja lähdimme nousemaan navakassa vastatuulessa Russebreenin jäätikköä kohti. Lounasaikaan mennessä toista retkikuntaa ei ollut vielä näkynyt, joten aloimme jo epäillä, etteivät reittimme risteäkään. Lounaan jälkeen lähdimme laskeutumaan Russebreenia alas ja hetken hiihdeltyämme horisonttiin ilmaantui neljä ihmishahmoa isojen ahkioidensa kanssa. Niistä yhden päällä liehui Suomen lippu. 

Suomalaisten yhteisleiri.
Suomalaisiin hiihtäjiin törmääminen keskellä valtavaa jäätikköä oli sen verran erikoinen sattumus, että päätimme jättää päivän hiihdot sikseen ja perustaa yhteisen leirin. Kuten Suomen Arktisen Klubin puheenjohtaja Pete Mäkelä jäätikölle viestitti, kyseessä ei kuitenkaan ole ensimmäinen suomalaisten retkikuntien kohtaaminen Huippuvuorilla. Ensimmäinen tapahtui tapahtui 16.4.2009, kun Kari ”Vaiska” Vainion johtama rekikunta kohtasi Perrietoppenilta laskeutuessaan vuorelle nousemassa olevan Reissu Petejen retkikunnan. Illalla Vaiska oli siirrättänyt oman retkikuntansa leirin parin kilometrin päähän toisen porukan leirin viereen. Ja olipa tuossa kohtaamisessa mukana myös eräs tuttu nimi: nimittäin Reissu Petejen retkikintaan kuulunut Eero Oura, joka lieneekin ainoa Huippuvuorilla ”tuplakohdannut” henkilö.

Telttabileet käynnissä. Kuva Jaakon kamerasta.
Camp Finlandiaksi ristityssä leirissä seisoi pian komeassa muodostelmassa kuusi telttaa. Illan ohjelmaan kuului tietenkin telttabileet, joiden paikaksi valikoitui luontevasti leirin pienin teltta. Yhteensä 12 henkilöä sulloutui neljän hengen Hillebergin Saitariksen sisätelttaan. Eero osallistui bileisiin absidin puolella leppoisasti istuskellen. Aiemman kohtaamisen telttabileet olivat kenties vielä muistissa. Tunnelma sisäteltan puolella oli nimittäin erittäin tiivis ja asennot vähemmän ergonomisia, joten ei aikaakaan, kun yksi toisensa jälkeen siirtyi Eeron seuraksi absidin puolelle. Ilmapiiri oli lämminhenkinen, juttu luisti ja naurua riitti. Tarjoiluna toimi minttukaakao ja popcornit.

Laiva on lastattu hiihtoretkikunnalla.
Aamu sarasti aurinkoisena. Leirin purun jälkeen otettiin retkikuntien yhteiskuva, minkä jälkeen seurueet lähtivät hiihtämään vastakkisiin suuntiin. Verlegenhukenin retkikunta suuntasi kohti pohjoista valtavien ahkioidensa kanssa edessään vielä yli 3 viikkoa hiihtoa. Itse lähdimme laskeutumaan jäätiköltä kohti Pyramidenin hylättyä kaivoskaupunkia, jonka saavutimme kolme päivää myöhemmin. Pyramidenissa korkattiin ensimmäiset oluet moneen viikkoon ja päästiinpä maistelemaan myös Pyramiden-vodkaa borssikeiton kyytipoikana. Pikaisen aavekaupunkiin tutustumiskierroksen jälkeen matka jatkui hiihtämällä Pyramidenin edustalla sijaitsevalle merijään reunalle, jolta nousimme meidät takaisin Longyearbyenin kuljettaneeseen laivaan. Longyearbyeniin saavuttaessa takana oli 18 päivää ja vajaat 300 kilometriä hiihtoa Arktiksella.

Iso kiitos hienosta reissusta koko retkikunnalle ja etenkin oman telttakuntamme kahdelle muulle osapuolelle, Juhalle ja Fridalle!