sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Yli meni

Jäätikön itäreunalla.
Retkikunta aloitti hiihtämisen Grönlannin länsireunalta 25.4.2018 klo 14.35 ja ylitti jäätikön 24.5.2018 klo 16.18. Matkaa kertyi 576,53 kilometriä. Kuukauteen mahtui kaikkea auringonpaisteesta monen päivän myrskyihin sekä yksi evakuointi, mutta hyvällä yhteishengellä, huonolla huumorilla ja tiukalla hiihtämisellä siitä selvittiin! Retkikunnan blogista löytyy kattava selostus reissun etenemisestä, mutta kirjoittelen matkakertomusta jossain vaiheessa myös tänne blogin puolelle.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Kohti Grönlantia

Neljän kuukauden tiukka treenikausi on nyt ohi ja retkikuntamme suuntaa huomisaamuna Kööpenhaminan kautta Grönlantiin. Aloitamme 30 päivän pituisen hiihtomme Grönlannin yli keskiviikkona. Tarkemmin reitistä ja olosuhteista aiemmassa kirjoituksessani. Kevät ja etenkin kuluneet viikot ovat olleet hektisiä treenien ja käytännön järjestelyjen parissa. Pieniä loukkaantumisiakin on mahtunut viime metreille, mutta fiilikset ovat silti tällä hetkellä luottavaiset ja innostuneet. Lisää valmistautumisesta retkikunnan blogiin kirjoittamassani tekstissä. Kannattaa käydä lukaisemassa myös Reppuretki.fi:n juttu Grönlanti-retkikunnastamme.

Reissun etenemistä voi seurata tuttuun tapaan blogistamme sekä seurantasivulta. Päivitämme jäätiköltä kuulumisiamme blogiin satelliitin välityksellä päivittäin. Postailen kuvia myös Instaan ennen ja jälkeen hiihdon.


Olen ylittänyt Grönlannin pari kertaa aiemmin - nimittäin lentokoneella. Muistan elävästi kun vuonna 2016 matkallani Alaskaan näin Grönlannin valtavan, valkean jääerämaan ensimmäistä kertaa koneen ikkunasta. Viimeistään tuolloin oli selvää, että lähden jonain päivänä yrittämään sen ylihiihtoa. Nyt se päivä on tullut.

Kiitos kaikista niistä kymmenistä tsemppausviesteistä, joita olen kevään aikana saanut somessa ja IRL:ssä! On hienoa nähdä, miten vilpittömän innostuneita ihmiset ovat olleet reissustamme. Siitä on saanut paljon energiaa tulevan koitoksen edessä. Pitäkää peukkuja ja seuratkaa blogia! Nähdään viiden viikon päästä.

Grönlannin yli 2016 matkalla Alaskaan.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Pääsiäisvaellus UKK:ssa

Viime vuoden pääsiäisen pyhät kuluivat kaveriporukalla Norjassa road trippaillen, joten päätin viettää tämän pääsiäisen UK-puiston erämaissa. Vaikka yksikseen tulee harvoin vaellettua kovin syvälle erämaahan, päätin toteuttaa reissun tällä kertaa soolona. Olen koko talven suunnitellut erämaan keskellä sijaitsevan Hammaskurun tuvalle hiihtämistä ja pääsiäisen pyhät tarjosivat oivan tilaisuuden tähän. Alkuperäisenä suunnitelmanammehan oli hiihtää Raja-Joosepista Kiilopäälle tuota kautta jo muutama viikko sitten, mutta tuolloin päädyimme lopulta eri reittiin. Pääsiäisen aika on tunnetusti UKK:ssa ruuhkaista, joten päätin aloittaa hiihdon rauhallisemmalta Raja-Joosepin puolelta välttäen ruuhkaista Saariselän ja Kiilopään ympäristöä.

Lähdin liikenteeseen 50 kiloisen ahkion ahkion kanssa Raja-Joosepista puolenpäivän aikaan suuntana 32 kilometrin päässä sijaitseva Anterinmukka. Seurailin rajavyöhykkeen reunaa rajavartioiden osin ummmessa olevaa kelkkauraa hiihtäen Anterin raja-asemalle asti. Sää oli kirkas ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ohitin matkalla muutaman hiihtäjän, mutta kaikkiaan kulkijoita oli liikenteessä vähänläisesti. Aurinko oli juuri laskenut, kun ilmassa leijaillut savun haju alkoi lupailla tuvan olevan lähellä. Saavuin tuvalle hieman kahdeksan jälkeen. Kilometrien päähän kantautunut savun haju oli onnekseni peräisin Anterin saunan piipusta, jonne pääsin rentoutumaan hiihtopäivän päätteeksi.


Anterinmukka: Lapin kaunein autiotuopa.
Tuvalla majoittui lisäkseni ainoastaan tsekkiläinen pariskunta sekä yli 40 reissua Koillis-Kairassa tehnyt suomalainen konkarivaeltaja. Kaikki ihmettelivät kovasti, että olin hiihtänyt Raja-Joosepista päivässä suoraan Anteriin, mutta omasta mielestäni päivä ei tuntunut edes kovin pitkältä. Ehkäpä edellisen viikon Kiilopää-Luirojärvi -maratonin jälkeen kaikki alle 40 kilometrin hiihtomatkat tuntuvat kevyeltä. Täytyy toki huomioida, ettei "perusvaeltajan" edes tarvitse pystyä tekemään noin pitkiä päiviä ahkion kanssa, enkä pysty itsekään alkukaudesta. Kausi on kuitenkin jo loppupuolella ja treenitunteja pohjalla yli sata, joten kunto alkaa olla huipussaan.

Anterinmukkaa kuulee usein sanottavan Lapin kauneimmaksi autiotuvaksi ja komea se kyllä onkin. Täyshirsinen rakennus on hieno sekä ulkoa että sisältä, ja voittaa viihtyisyydessään suurimman osan UK-puiston tuvista. Anterin saunassa saa myös huomattavasti paremmat löylyt kuin esimerkiksi Luirolla. Oma tupasuosikkini on kuitenkin edelleen Anterin naapurissa sijaitseva minimaalinen Kiertämäjärvi.


Anterin sauna.
Anterista jatkoin matkaa seuraavana päivänä 13 kilometrin päähän Hammaskurun tuvalle, jonne saavuin jo puolenpäivän jälkeen. Ura näytti olevan auki Hammaskurulta Luirolle päin ja mielessä kävikin jatkaa matkaa Luirolle asti. Arvelin kuitenkin pääsisäisen vuoksi Luirolla olevan ruuhkaa, joten päätin jäädä Hammaskuruun. Hammaskurun kulmilta alkaa sitä paitsi koko UK-puiston hienoin avotunturialue, joten pikaisen lounaan jälkeen lähdin hiihtelemään loppupäiväksi ylös tunturiin. Hiihtelin Vesipäälle päin matkan varrella muutamia tuntureita huiputellen. Palasin tuvalle vasta iltamyöhällä. Yllätykseni muita kulkijoita ei edelleenkään näkynyt missään, vaan sain majailla tuvalla yön yksikseni.

Hammaskurun tupa.
Nousemassa avotunturiin.
Norjalainen toimii myös Suomessa.
Avotunturimaisemaa.
Seuraavana päivänä hiihtelin lyhyen päivän entisiä jälkiäni pitkin takaisin Anteriin. Koska hiihtopäivä oli niin lyhyt, suuntasin jälleen iltapäiväksi hiihtoretkelle avotunturiin. Suunnittelin alun perin Anteripään huiputtamista, mutta irtolunta oli paljon ja rinne sen verran lumivyöryherkässä kunnossa, että päädyin kääntymään kesken alas. Anterissa odotteli jälleen lämmin sauna, eikä ruuhkaa ollut tälläkään kertaa: tuvalla majaili lisäkseni ainoastaan kolmen hengen miesporukka.

Neljäntenä vaelluspäivänä hiihtelin takaisin Anterista Raja-Jooseppiin. Paluu sujui vielä tulomatkaakin joutuisemmin hieman alle kahdeksaan tuntiin. Hiihtokilometrejä kertyi neljässä päivässä kaikkiaan 110 km, joista 90 km ahkion kanssa. Sää suosi koko pääsiäisen pyhät ja aurinko paisteli pääosan ajasta kirkkaalta taivaalta. Kulkijoita oli liikenteessä ainakin Raja-Joosepin puolella huomattavasti vähemmän kuin olin uskaltanut toivoa. Kiitos UKK, ensi pääsiäisenä uudestaan! Hiihdetään nyt kuitenkin se Grönlanti ensin.


torstai 29. maaliskuuta 2018

Miten treenaan Grönlantiin?

Tasan neljän viikon päästä seisomme Grönlannin länsireunalla ja aloitamme kuukauden mittaisen vaelluksemme jäätikön yli. Moni on kysellyt, kuinka treenaan tulevaa hiihtoreissua varten. Vastaus on kaikessa yksinkertaisuudessaan: hiihtämällä. Tunnen paljon ihmisiä, jotka palkkaavat vuori- tai hiihtoretkikuntiin valmistautuessaan itselleen personal trainerin ja alkavat toteuttaa monimutkaisia treeniohjelmia. Mielestäni asian voi kuitenkin tehdä yksinkertaisemminkin. Vuorille kannattaa treenata kiipeämällä ja hiihtoretkikuntiin hiihtämällä. Mikäli näitä tekee tarpeeksi, mitään muuta treeniä ei tarvita. Itse vietänkin tämän talven viime vuosien tapaan pohjoisessa, jossa hiihtokausi jatkuu pitkälle toukokuuhun.

Yleisohjeena on, että Grönlantia ennen pitäisi tehdä 100 tuntia ahkion (tai renkaan) vetoa. Aloitin treenaamisen vuodenvaihteen jälkeen muutettuani Inariin Alppien laskureissulta kotiutumisen jälkeen. Nyt vajaa kuukausi ennen lähtöä kasassa 121 tuntia ahkion vetoa. Osa treeneistä on tosin tehty alle 70-kiloisen ahkion kanssa, joten tavoitteena olisi tehdä vielä lisää vetotreenejä täydessä lastissa olevan ahkion kanssa. Ilman ahkiota on tullut hiihdeltyä tänä talvena vähän, vain parikymmentä tuntia. Erillistä lihaskuntotreeniä en ole tehnyt koko keväänä ollenkaan. Etelässä asuessa käyn kuntosalilla kolmesti viikossa, mutta pohjoisessa vietän vapaa-aikani mieluummin tunturissa kuin sisällä kyykäten.


Retkikuntamerkki on jo ommeltu pipoon ja takinhihaan.
Pääosin treenaan Urho Kekkosen kansallispuiston hangilla. Koska aika on ollut etenkin alkuvuodesta hieman kortilla, olen suosinut muutaman kerran viikossa tehtäviä pitkiä treenejä monen lyhyemmän treenin sijaan. Olen myös pyrkinyt tekemään useamman kerran kuussa viikonloppuvaelluksia erämaan puolelle. UK-puisto on mitä ihanteellisin paikka tähän, koska päivän hiihtomatkan päässä olevia autiotupia on paljon. Olenkin majoittunut pääosin tuvissa ja teltassa on tullut nukuttua koko keväänä vain muutama yö. Telttailemaan kyllä pääsee ihan tarpeeksi Grönlannissakin!

Mäkitreeniä Sokostilla.
Alkukaudesta hiihtelin maksimissaan parinkymmenen kilometrin päivämatkoja, mutta nyt lopputalvesta pystyy tekemään jo vähän pidempääkin päivää. Viime viikonloppuna hiihdin päivässä vajaan 40 kilometrin matkan Kiilopäältä Lankojärven kautta Luirojärvelle 50-kiloisen ahkion kanssa. Lähdin liikenteeseen Kiilopäältä puolenpäivän aikoihin. Luirolle hiihtäminen vei kaikkiaan 11 tuntia Lankojärvellä pidetty pikainen lounastauko mukaanlukien. Saavuin Luirolle umpiväsyneenä klo 23 aikoihin. Pakkanen laski yötä kohden -24 asteen lukemiin, mutta onneksi sää oli tyyni ja kirkas. Kuutamon valossa näki hiihdellä hyvin ilman otsalamppuakin ja hieman ennen Luirojärvelle saapumista lisävaloa toivat myös taivaalla loimuavat revontulet. Viimeinen pätkä Luirojärven yli tuvalle oli melkoista taistelua, mutta onneksi perillä odotti lämmin tupa. Myös tilaa oli tällä kertaa ruhtinaallisesti: majoittujia oli lisäkseni ainoastaan kaksi. Melko yllättävää, kun vertaa samalla reitillä kaksi viikkoa aiemmin olleisiin ruuhkiin!

Sattumalta toinen Luirolla majoittujista oli vanha tuttuni, joten päätimme hiihtää seuraavana päivänä yhtä matkaa Suomunruoktulle, josta jatkoin yksikseni edelleen Kiilopäälle. Kaikkiaan matkaa Suomun kautta Kiilopäälle kertyy 35 kilometriä. Reitti on huomattavasti Lankojärven puolta mäkisempi. Edellisen päivän hiihtomaraton painoi vielä jaloissa ja pahaksi onnekseni myös kesäaikaan siirtyminen vei tunnin pois kallisarvoisesta palautumisajasta. Paluumatkaan upposikin lopulta 12 tuntia. Kiilopäälle saapuessani olo oli lievästi sanottuna kaikkensa antanut. Enpä taida lähiaikoina hiihdellä ihan näin pitkiä matkoja, ainakaan peräkkäisinä päivinä!


Painona ahkiossa muun muassa 20 kilon levypainoja, teltta ja bensakanistereita.
Moni on kysynyt, totuttelenko jollain tavalla kylmään. En nyt varsinaisesti, mutta onneksi Inarissa kylmätreeniä on tullut aivan luonnostaan. Alkuvuodesta pakkaslukemat laskivat parhaimmillaan -35 asteeseen avotunturissa hiihdellessäni. Vielä maaliskuussakin parin viikon takaisella hiihtovaelluksellamme UKK:ssa saimme nauttia parhaimmillaan -32 asteen pakkasista. Valtaosan reissusta pakkaslukemat pysyttelivät muutenkin -20 asteen pinnassa. Maaliskuu on siis ollut varsin kylmä ja hyvä niin! Olen myös käynyt talven aktiivisesti Kiilopään avannossa, vaikken nyt usko tuon kylmänsietoa merkittävästi parantavankaan. Hyvää palautumista lihaksille joka tapauksessa.

Pääsiäisenä suunnitelmissa on suunnata jälleen erämaahan ja tehdä neljän päivän vaellus Raja-Joosepista Sokostille päin. Huhtikuussa tarkoitus olisi tehdä vielä yksi pidempi hiihtoreissu ennen levon ja tankkauksen aloitusta. Toivottavasti pahemmilta sairastumisilta vältytään viimeisen treenikuukauden aikana, lähes koko Inarin lääkärikunta on nimittäin jo ehtiyt sairastaa influenssan itseäni lukuun ottamatta.


Treenimaisemiani Niilanpäällä.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Rentoa talvivaellusta UKK:ssa

Urho Kekkosen kansallispuisto on monipuolisuudessaan mitä hienoin talvivaelluskohde, josta löytyy vaihtelevia maisemia aina karuista avotuntureista tykkylumimetsiin. Tiheän tupaverkoston ansiosta se sopii mainiosti myös aloitteleville talvivaeltajille. Vaikka virallisia merkittyjä reittejä ei erämaaosassa kuljekaan, esimerkiksi suosituimmalla reitillä Kiilopäältä Luirojärvelle kulkee sesonkiaikaan kevättalvella moottorikelkalla ajettu huoltoura, joka tekee matkanteosta joutuisampaa. Kiilopää-Lankojärvi-Luirojärvi-Suomunruoktu -rengasreitiltä on helppo poiketa myös muille tuville, kuten Porttikoskelle ja Hammaskuruun. Kulkijoita UKK:ssa riittää talven vilkkaimpina kuukausina maalis-huhtikuussa niin paljon, että usein lähituville kulkee myös valmis latu-ura. Metsäsuksella ladun saa tietysti avattua itsekin. Etenkin Kiilopää-Luiro -välin tuvat ovat sesonkiaikaan varsin ruuhkaisia, joten rauhaa ja hiljaisuutta etsivän hiihtäjän kannattaa suunnata jonnekin muualle. Itse hiihtelen vilkkaimpina kuukausina mieluummin Raja-Joosepin puolella, jossa on selvästi rauhallisempaa.

Viimevuotisen hienon Käsivarren reissun jälkeen päätimme Lauran kanssa tehdä myös tänä vuonna talvivaelluksen Lapissa osana Grönlantiin treenaamista. Kohteeksi valikoitui tällä kertaa UKK ja mukaan houkuteltiin myös muutama talvivaellusnoviisi Joensuun vaellusporukastamme. Neljän hengen porukkamme alkuperäisenä suunnitelmanamme oli hiihtää Raja-Joosepista Kiilopäälle, mutta koska hankikanto oli vielä maaliskuun alussa olematon, päätimme lopulta tehdä helpomman rengasreitin Kiilopäältä Luirolle. Olen hiihtänyt saman reitin edellisen kerran viime talvena, mutta varasimme tällä kertaa aikaa enemmän ja päivämatkat pidettiin lyhyempinä. Teltan sijaan majoituimme koko reissun autio- ja varaustuvissa. Ahkioon pakattiin toki hätä- ja varamajoitteeksi myös teltta ja muut ulkona majoittumiseen vaadittavat varusteet.

Ahkio painoi noin 50 kiloa.
Alkumatkalla Kiilopään rinteessä.
Aloitimme reissun Kiilopäältä, josta hiihdimme Rautulammen päivätuvan kautta Lankojärvelle. Kiilopään suksivuokraamon porukka varoitteli etukäteen Luirolle vievällä reitillä olevan ruuhkaa, mutta Lankojärvellä autiotuvalla majoittui lisäksemme vain muutama muu hiihtäjä. Puolet neljän hengen tiimistämme majoittui autiotuvassa ja puolet varaustuvassa. Lankojärveltä matka jatkui kirkkaassa auringonpaisteessa ja kireässä pakkasessa Luirojärvelle, jonka hiihdimme huoltouran sijaan hieman pidempää kiertoreittiä.

Lankojärven autiotupa.
Lounastauko matkalla Luirolle.
Saapuessamme Luirolle iltamyöhällä pakkanen lähenteli -30 astetta. Luirojärven rannalla sijaitsee kolme tupaa: Kuuselan vuokratupa, "Luirojärven Hilton", josta löytyy sekä autiotupa- että varaustupapuolet, sekä Rajankämppä. Olimme tehneet etukäteen varauksen Kuuselaan. Hiltonin kummallakin puolella näytti olevan varsin ruuhkaista ja myös Rajankämppä oli varattu, joten olimme harvinaisen tyytyväisiä päätökseemme varata Kuusela. Kuuselassa majoittuminen tulee toki hieman normaalia varaustupaa kalliimmaksi, koska 57 euron hintainen tupa pitää varata kokonaan itselle.

Matkalla Luirolle.
Kuuselan vuokratupa.
Alkuperäisenä suunnitelmanamme oli jatkaa Luirolta Muorravaarakkaan, mutta pakkanen näytti kiristyvän lähipäivinä sen verran , että päätimme jäädä mukavuudenhaluamme Luirolle toiseksi yöksi. Onneksi mukana oli erämaista viestien lähettämisen ja vastaanottamisen mahdollistava Garmin inReach, joten pystyimme pyytämään kotiväkeä varaamaan Kuuselan kämpän käyttöömme vielä toiseksi yöksi. Onneksi tupa oli vapaa. On se inReach vain kätevä laite! Vaihtoehtona olisi toki ollut Sokostin huipulla olevan rajavartioiden maston verkkoyhteyksien äärelle kiipeäminen, mutta jostain syystä yön selkään kireään pakkaseen lähteminen ei houkutellut pitkän hiihtopäivän päätteeksi.

Sukset rivissä Kuuselassa.
Muorravaarakkaan menon skippaaminen mahdollisti kuitenkin Urho Kekkosen kansallispuiston ja Saariselän alueen korkeimman tunturin Sokostin huiputuksen, joka muilta porukkamme jäseniltä oli vielä tekemättä. Luirojärven rannalla sijaitsevan 718-metrisen Sokostin huiputus kun kuuluu jokaisen Urho Kekkosen kansallispuiston kulkijan traditioihin. Aamu sarasti kirkkaana ja kylmänä suunnatessamme kohti järven takana siintävää Sokostia. Onneksi sää oli tyyni, joten parinkymmenen asteen pakkanen ei tuntunut kovin purevalta. Korkeuseroa Luirolta Sokostin huipulle kertyy reilut 400 metriä viiden kilometrin matkalla, joten nousu ei ole aivan loppua lukuun ottamatta kovin jyrkkä.

Sokostille kulki kelkanjälki.
Sokostin huipulla.
Sokostin huiputusreissuun upposi useampi tunti. Sää oli mitä hienoin ja huipullakin oli poikkeuksellisen tyyntä. Tuvalle palattuamme kävimme kyselemässä Hiltonin porukalta, olisiko muilla intoa saunan lämmitykseen. Useampi halukas onneksi löytyi, joten aloitimme yhteistuumin vesien kannon ja puiden pilkkomisen. Suurimmalla osalla UKK:n tuvista löytyy nykyään valmiiksi pilkottuja klapipusseja, mutta Luiro muodosti tässä virkistävän poikkeuksen. Ainoana ongelmana oli, ettei yhdenkään tuvan puuvarastosta löytynyt kirvestä. Onneksi törmäsimme Hiltonissa majoittuvaan, arktisista hiihtopiireistä tuttuun "Seikkailun lumous"-Niinaan, joka lainasi meille kirvestä.

Luirojärven rannalla sijaitseva sauna on muuttunut muiden UKK:n saunojen tapaan tänä vuonna maksulliseksi. 7 euron saunamaksun voi hoitaa joko Metsähallituksen Eräluvat-nettisivulla tai soittamalla maksunumeroon. Maksulliseksi muuttuminen on toki vain hyvä asia, onhan kulkijoita nykyään liikenteessä aiempaa enemmän ja saunan lämmitys kuluttaa melkoisesti puuta.

Kerrankin pääsi pilkkomaan puita klapipussien availun sijaan!
Aamun sarastaessa suuntasimme saunanraikkaina Luiron lähellä sijaitsevalle Tuiskukurun tuvalle, josta matka jatkui seuraavana päivänä Suomunruoktun kautta Kiilopääälle. Neljän hengen tiimimme oli sen verran iso, että olimme varanneet paikat varaustuvan puolelta. Valitettavasti kaikki eivät olleet näin tehneet: ihmetystä herätti samaan aikaan Luirolta kohti Kiilopäätä lähtenyt kuuden hengen ulkomaalainen porukka, joka majoittui autiotuvissa varaustupien sijaan. Porukalla ei myöskään ollut mukana minkäänlaista telttaa tai muuta varamajoitetta, joten he eivät suostuneet tekemään tilaa muille tulijoille. Vaeltajia oli liikenteessä paljon, joten kymmenen hengen autiotupa oli täynnä viimeistä paikkaa myöten sekä Tuiskukurulla että Suomunruoktulla. Useampi kulkija joutuikin jatkamaan matkaansa seuraavaa tupaa kohti. Kaikkiaan tulijoita olisi ollut esimerkiksi Tuiskukurun autiotuvalle melkein tuplasti sen kapasiteetin verran.

Sen sijaan varaustupien puolella ruuhkaa ei ollut, vaan olimme ainoat paikat varanneet. Tuiskukurulla eräs autiotuvan puolelta pois käännytetty neljän hengen seurue pyrkiytyikin varaustuvan puolelle, mutta koska oli vasta varhainen päivä, totesimme, ettemme voi luvata heille paikkoja kuin hätätilanteessa. Paikan varanneita tulijoita saattoi olla vielä tulossa. Seurue jatkoi matkaansa Suomunruoktulle, jonne ei onneksi ollut mitenkään kohtuuttoman pitkä matka. Suomunruoktulla sen sijaan annoimme iltahämärissä paikalle Luirolta asti hiihtäneen neljän hengen poikaporukan majoittua varaustuvassa, vaikkei heillä ollut etukäteen tehtyä varausta. Toki vannotimme heidät hoitamaan maksut kuntoon heti verkkoyhteyksien ääreen päästyään. Toivottavasti he näin myös tekivät! Ehkäpä toimimme vastoin sääntöjä, mutta tulimme siihen lopputulemaan, että olisi ollut vaarallista käännyttää jo valmiiksi pitkän päivän tehneet ja väsyneet hiihtäjät yön selkään.

Ilmoitin "rötöksestämme" myöhemmin Metsähallitukselle ja tiedustelin, onko tupamaksu hoidettu kyseiseltä yöltä: heidän tiedossaan ei kuitenkaan ole, että kyseinen porukka olisi lupauksistaan huolimatta maksanut majoittumistaan. Mikäli näin tosiaan on, pyydän hieman suoraselkäisyyttä ja hoitamaan maksut kuntoon. Toki kyseessä voi olla puhdas väärinkäsitys, koska majoittujat olivat fiksun oloisia nuoria miehiä. Olisihan se huolestuttavaa, mikäli nuorilla vaeltajilla olisi näin löyhä moraali ja leväperäinen suhtautuminen tupaetikettiin. Erämaissa kukaan ei valvo autiotupien käyttöä, vaan koko järjestelmä perustuu nimenomaan moraaliseen toimintaan ja vaeltajien väliseen keskinäiseen luottamukseen. Tässä tapauksessa Metsähallitus ohjeisti jatkossa pitämään varaustupien ovet suljettuna niiltä, jotka eivät ole paikkaa sinne etukäteen varanneet, muttei edellyttänyt meitä hoitamaan maksua sisään päästämämme porukan puolesta.

Ahkiot parkissa Tuiskukurulla.
Tuiskukurun iltatunnelmia.
Kahvitauko Suomunruoktulla.
Vaikka vuokraamon porukka oli varoitellut ruuhkista, oli silti yllätys, kuinka paljon porukkaa oli liikenteessä. En ole koskaan ennen nähnyt autiotupien olevan kirjaimellisesti täynnä viimeistä paikkaa myöten. Nyt niin kävi useana yönä peräkkäin. Syypäänä voidaan toki tällä kertaa pitää tuota yhtä isoa ryhmää, joka vastoin sääntöjä oli vallannut omaan käyttöönsä yli puolet autiotuvan kapasiteetista, eikä suostunut tekemään tilaa uusille tulijoille varamajoitteen puutteessa. Voi vain ihmetellä, kuinka kevyellä varustuksella jotkut liikkuvat erämaissa luottaen siihen, että autiotupiin kyllä mahtuu. Varamajoite pitäisi olla aina mukana, erityisesti talviaikaan.

Lapin turismin kasvu on havaittavissa myös suosituimmilla vaellusreiteillä. Nytkin reilusti yli puolet kohtaamistamme vaeltajista oli ulkomaalaisia. Ehkäpä jatkossa kävijämäärien lisääntyessä Metsähallituksen kannattaa selkiyttää entisestään pelisääntöjä isojen ryhmien autiotuvissa majoittumisen suhteen. Tällä hetkellä ohjesääntö on hieman monitulkintainen. Esimerkiksi englanninkielisissä autiotupasäännöissä sanotaan: "We ask that larger groups use their own tents or reservable wilderness huts as overnight accommodation". Olisi hyvä linjata yksiselitteinen ryhmäkoko (esimerkiksi yli kolmen henkilön ryhmä), jota suuremmat ryhmät eivät saisi käyttää autiotupia pääasiallisena majoitteenaan. Toki ruuhkautuminen on vielä varsin marginaalinen ongelma ja koskee vain hyvin pientä osaa Suomen autiotuvista. Luontomatkailun suosio kuitenkin kasvaa jatkuvasti ja jatkossa tupien ruuhkautuminen voi aiheuttaa jopa vaaratilanteita.

Viimeiset päivät hiihdettiin hienoissa tykkylumimaisemissa.
Suomunruoktulta hiihtelimme Kiilopäälle juuri sopivasti savusaunaan ja avantoon. Toki nautiskelimme myös palautteluoluet ja -pitsat Kiilopään ravintolassa. Täydellinen lopetus vaellukselle! Hiihtomatkaa kertyi kuuden päivän aikana kaikkiaan vajaat 90 kilometriä. Homma meni siis hieman mökkeilyksi, mutta toisaalta vasta-alkajat saivat pehmeän laskun talvivaelluksen maailmaan. Ensi vuonna suunnitteilla onkin samalla porukalle reissu Käsivarteen, joten kovin pahoja traumoja ei ilmeisesti syntynyt. Sää oli viikon aikana kylmä, mutta vastapainoksi saimme nautiskella viimeistä päivää lukuun ottamatta kirkkaasta auringonpaisteesta. Revontulia ei sen sijaan tällä kertaa näkynyt, mutta ehkäpä säästämme ne sitten ensi vuoden Käsivarren reissuun.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Into the wild

Treenimaisemiani UKK:ssa.
Pari kuukautta Inarissa asustellen on mennyt jälleen vauhdilla ja Grönlantiin lähtöön on enää alle kaksi kuukautta. Ahkion vetoa on kertynyt kaikkiaan 63 tuntia ja ilman ahkiotakin on tullut hiihdeltyä jonkin verran. Pääosin olen treenaillut viime vuoden tapaan Urho Kekkosen kansallispuistossa Kiilopään takana hienoissa avotunturimaisemissa. Olen ennättänyt hiihtää myös muutaman viikonloppuvalluksen erämaan puolella. Tammikuussa tein parin yön reissun Lankojärvelle päin. Harvinaista kyllä, sain majoittua yleensä niin ruuhkaisella Lankojärvellä yksikseni. Helmikuussa tein puolestaan hiihtoreissun Raja-Joosepista Kiertämäjärven tuvalle, joka on yksi ehdottomista suosikeistani UKK:ssa.

Pari viikkoa sitten pidimme Grönlanti-porukan kanssa kolmen päivän mittaisen harjoitusleirin Saimaan jäällä. Harjoittelimme muun muassa myrskypystytystä, ampumista ja railopelastusta. Viime viikonloppuna taas kävin "hiihtolomailemassa" kotiseudullani Pohjois-Karjalassa. Onneksi ehdin hiihtää myös muutamana iltana UKK:n tuntureilla, viime viikolla näkyi nimittäin komeita revontulia useampana päivänä. Ei liene hienompaa kuin hiihdellä pimeässä avotunturissa revontulien alla!


Pakkaset ovat laskeneet tammi-helmikuussa useampana päivänä -35 asteen paremmalle puolelle.
Huomenna pääsen vihdoin hieman syvemmälle erämaahan. Teemme kaveriporukalla viikon hiihtoreissun UKK:ssa. Suunnitelmissa on hiihtää Kiilopäältä Sokostin taakse Muorravaarakkaan. Toivottavasti revontulia on siis ensi viikollakin tarjolla!

tiistai 27. helmikuuta 2018

Ärsyttävät tupakaverit

Hanhikosken autiotupa (Koitajoki).
Suomen autiotupajärjestelmä on maailman mittakaavassakin täysin ainutlaatuinen. Vaeltaja pystyy majoittumaan keskellä erämaata ilmaiseksi kaikille avoimissa, valtion julkisin rahoin ylläpitämissä mökeissä, joista löytyy kaikki tarvittava kaasusta polttopuihin. Autiotuvissa majoittumiseen liittyy Metsähallituksen virallisten ohjeiden ohella myös eräitä kirjoittamattomia käyttäytymissääntöjä, autiotupaetiketti. Kaikki eivät sääntöjä tai etikettiä kuitenkaan noudata, kuten olen vuosien varrella ja aivan viime viikkoinakin erämaassa liikkuessani saanut huomata. Seuraavaksi kooste kymmenestä itsessäni eniten ärsytystä herättävästä autiotuvan käyttäjästä.

Hahmot ovat karrikoituja versioita tai yhdistelmiä todellisista autiotuvilla kohtaamistani henkilöistä, eivätkä siis viittaa suoraan kehenkään olemassa olevaan ihmiseen. Teksti on kirjoitettu muutenkin täysin pilke silmäkulmassa.

1. Sottapytty

Sottapytty on yksi ärsyttävimmistä tupamajoittujista. Erityisesti pitkän päivän päätteeksi siivottomassa kunnossa olevalle tuvalle raahautuessa ja tyhjän puulaatikon toivottaessa väsyneen matkaajan tervetulleeksi tämän tupakävijätyypin kiroaa helposti alimpaan helvettiin. Sottapytty jättää pöydälle muruja ja ruokatahroja. Kamiinan lämmityksessä lattialle kertyviä roskia hän ei näe tarpeelliseksi siivota, tuhkien tyhjentämisestä puhumattakaan. Hän ei myöskään arkaile työntää kamiinaan esimerkiksi foliolla päällystettyjä retkiruokapusseja ja muuta palamatonta roskaa. Kyllähän joku ne sieltä raivaa! Sottapytty polttaa usein visiittinsä aikana puulaatikon tyhjäksi, eikä vaivaudu pilkkomaan tilalle uusia puita, koska olisihan tämä nyt aivan liian raskas ponnistus. Sottapytyt liikkuvat erämaissa sekä lihasvoimin että moottoriavusteisesti, mutta havaintojeni mukaan kuuluvat ehkä aavistuksen useammin jälkimmäiseen ryhmään.

Siivoa jälkesi ja täytä puulaatikko lähtiessäsi. Kiehisiä on myös hyvä vuolla seuraavaa tulijaa varten.

Kuonjarjoen autiotupa (Käsivarsi).
2. Tuvanvaltaaja

Kirjoitin pari vuotta sitten blogissani eräästä todella törkeästä autiotuvan valtauksesta. Aivan näin räikeisiin tapauksiin onneksi harvoin törmää, mutta tuvanvaltaajia tapaa silti säännöllisin väliajoin. Tuvanvaltaaja on levittänyt varusteensa ilmavasti kamiinan ympärille kuivumaan saapuessasi likomärkänä iltahämärässä tuvalle, eikä tee elettäkään tehdäkseen tilaa tavaroillesi. Tuvanvaltaaja valtaa myös laverilta vähintään kolmen hengen levyisen tilan itselleen ja varusteilleen, jotka ovat liian hienoja lattialla säilytettäväksi. Mikäli huomautat tuvanvaltaajalle tarvitsevasi hieman tilaa, hän saattaa närkästyä ja ilmoittaa: "Minä olin täällä ensin".

Anna tilaa uusille tulijoille. Viimeiseksi tulleilla on etusija yöpyä.

3. Niksi-Pekka

Niksi-Pekka ei varsinaisesti riko mitään sääntöä, mutta on muuten todella ärsyttävä tapaus. Niksi-Pekkaa vaivaa pakottava sisäsyntyinen tarve päteä. Usein Niksi-Pekka on itseäsi selvästi vanhempi ja kokeneempi vaeltaja. Aluksi olet mielissäsi saamistasi vinkeistä. Niksi-Pekan mielestä vaelluskenkäsi ovat liian lähellä kamiinaa kuivumassa. "Missä voi sulaa, siinä nahka palaa", hän opastaa.  Niksi-Pekalla on myös sananen sanottavana ruokavalinnoistasi ja kasvisruokavaliosta yleisesti. Niksi-Pekka tarkkailee tiivisti, kun sytytät kaasukeittimen. Jos nostat kattilan sekunniksikin pois liedeltä kokkaamisen lomassa, hän syöksyy sammuttamaan hanan, koska kaasua ei saa tuhlata. Pikkuhiljaa ärsytyskertoimesi alkavat nousta ja alat epäillä Niksi-Pekan bongailevan tarkoituksella virheitäsi. Tuntiessasi Niksi-Pekan hengityksen niskassasi kamiinaa sytyttäessäsi huomaatkin käsiesi tärisevän.

Kokemattomampia on aina syytä neuvoa, mutta suoranainen päteminen ei liene tarpeellista.

4. Tunturisaarnaaja

Tunturisaarnaaja on usein esimerkiksi jonkin poliittisen tai uskonnollisen liikkeen kannattaja, joka kokee tarpeelliseksi julistaa aatemaailmaansa myös muille. Hän ohjaa innokkaasti keskustelua politiikkaan tai uskontoon, eikä häpeile tyrkyttää omia näkemyksiään ainoina oikeina tapoina nähdä maailma. Mikäli sattumalta olet asiasta hyvin jyrkästi eri mieltä, tunnelma kiristyy helposti, ja valmiiksi pieni autiotupa alkaa tuntua entistäkin ahtaammalta.

Politiikka ja uskonto on parempi rajata autiotupakeskustelujen ulkopuolelle.

Kiertämäjärven autiotupa (Urho Kekkosen kansallispuisto).
5. Ylisosiaalinen

Ylisosiaalinen ei ymmärrä ajatusta, että jotkut tulevat vaellukselle etsimään rauhaa ja hiljaisuutta. Ylisosiaalinen on äärimmäisen kova puhumaan ja kyselemään, eikä kestä hetkeäkään tupaan laskeutuvaa hiljaisuutta. Hän ei kaihda menemästä kysymyksissään myöskään henkilokohtaisuuksiin. Siinä vaiheessa, kun olet käynyt illan aika läpi kaiken ammatistasi parisuhdestatukseesi ja kysymystulva vain jatkuu, alat harkita vakavasti telttamajoitukseen siirtymistä.

Tupakaverien kanssa käydyt keskustelut ovat vaelluksen suola, mutta kovin henkilokohtaisia asioita ei kannata kysellä, ellei keskustelu sitten spontaanisti ajaudu siihen suuntaan.

6. Haamu

Haamu liikkuu erämaissa jättämättä autiotupien vieraskirjoihin mitään merkintää vierailustaan. Reittisuunnitelmansa kysymistä hän pitää liikana uteliaisuutena, eikä ole valmis jakamaan tätä tietoa kenenkään kanssa.

Vieraskirjoihin on hyvä kirjoittaa nimensä ja minne päin on seuraavaksi suuntaamassa ihan turvallisuussyistä.

7. Mökkeilijä

Mökkeilijä viihtyy usein lähellä asutusta sijaitsevilla autiotuvilla. Hän majoittuu autiotupaan häpeilemättä useammaksi päiväksi, jopa viikoiksi. Mukana saattaa olla esimerkiksi kalastus- tai metsästysvehkeet. Mitäpä sitä nyt suotta maksamaan kalliista vuokramökeistä, kun Metsähallituksen piikkiin voi mökkeillä ilmaiseksi!

Autiotuvat on tarkoitettu tilapäiseen levähtämis- ja yöpymiskäyttöön (1-2 vrk).

Kuoppilasjärven autiotupa (Paistunturin erämaa).
8. Kelkkailija

Kelkkailija hurauttaa autiotuvan pihaan kelkalla tai mönkijällä. Turha liikkua lihasvoimin, kun kelekallakin pääsee! Kelkkailija saattaa kuulua esimerkiksi viikonlopuksi tunturiin rentoutumaan lähteneeseen paikalliseen poikaporukkaan, joiden kelkkojen tavaratilat on lastattu täyteen alkoholipitoisia nautintoaineita. Poistuessaan he jättävät ahkioosi lahjukseksi Sandelsin, ettet vahingossa kerro kellekään heidän aikoneen majoittua tuvassa.

Autiotupa on tarkoitettu jalkaisin, hiihtäen tai muulla tavoin omin voimin liikkuvien yöpymiskäyttöön. Muulla tavoin liikkuvat voivat käyttää tupaa vain päiväkäytössä.

9. Päivätuvan asukki

Päivätuvan asukin löydät sivakoidessasi aamutuimaan läheiselle päivätuvalle aikeenasi keitellä sumpit. Saapuessasi löydätkin täyden tuvan, jossa päivätuvan asukki kumppaneineen vasta heräilee kaikki varusteensa ympäri tupaa levittäneenä. Erityisen usein tämän yksilön tapaa Urho Kekkosen kansallipuistossa Rautulammen ja Niilanpään päivätuvilla. Useimmiten kyseessä ei vaikuta olevan minkäänlainen hätämajoittuminen.

Päivätuvissa saa majoittua vain poikkeustapauksessa.

10. Tunturifilosofi

Tunturifilosofi on usein yksin liikkuva vaeltaja, joka on kokenut erämaassa liikkuessaan herätyksen ja haluaa jakaa ajatuksensa myös muiden kanssa. Hän päättää kirjoittaa vieraskirjaan useamman sivun mittaisen paatoksellisen manifestin. Ajatukset voivat olla sinänsä aivan mielenkiintoisia, mutta mieleen hiipii väistämättä, oliko tämä vieraskirjan viimeisten sivujen täyttämisen arvoista.

Kirjoita vieraskirjaan nimesi, havaintosi ja seuraava kohteesi. Pidemmät pohdinnot on parempi jättää johonkin muuhun foorumiin.

Säännöt löytyvät jokaisen tuvan seinältä.
Ohje autiotupien käyttöön
(Lähde: luontoon.fi)

1. Autiotupa on tarkoitettu jalkaisin, hiihtäen tai muulla tavoin omin voimin liikkuvien yksityishenkilöiden tilapäiseen levähtämis- ja yöpymiskäyttöön (1 - 2 vrk). Muulla tavoin liikkuvat voivat käyttää tupaa vain päiväkäytössä. Suurten ryhmien toivotaan käyttävän yöpymiseen omia telttoja tai varaustupia.

2. Autiotupien käyttö yöpymiseen ei ole matkailun liiketoiminnassa sallittua, mutta tupaa voidaan käyttää taukopaikkana Metsähallituksen luvalla. Liiketoiminnassa asiakkaiden yöpymiseen tulee käyttää varaus- ja vuokratupia tai yksityisiä majoituspalveluja.

3. Osalla tuvista on paikanpäällä tupakohtainen kansio. Tutustu kansion sisältöön. Se opastaa tuvan ja sen laitteiden käytössä. Kansiossa on myös hyödyllistä retkeilytietoa.

4. Tarkista tulisijan kunto, ennen kuin sytytät tulen. Käytä polttopuuta säästäen. Jos tuvalla on kaasukeitin, tutustu sen ohjeeseen ennen keittimen käyttöä.

5. Jos tuvan vedenottopisteen veden laatua tarkkaillaan säännöllisesti, siitä ilmoitetaan tupakansiossa ja kohteella terveysviranomaisen lausunnolla. Muu käyttövesi ja luonnonvedet suositellaan keitettäväksi ennen käyttöä juomavedeksi.

6. Anna tilaa uusille tulijoille, viimeiseksi tulleilla on etusija yöpyä. Älä häiritse muita tuvan käyttäjiä. Tupakointi sisätiloissa on kielletty! Tarkista etukäteen, saako tupaan tuoda lemmikkieläimiä.

7. Noudata tuvan jäte- ja kierrätysohjeita. Polta vain puhdas paperi. Maatuvat jätteet voit laittaa kompostiin tai kompostikäymälään. Vie muut mahdolliset jätteet lähimpään ekopisteeseen.

8. Kirjoita vieraskirjaan nimesi, havaintosi ja seuraava retkikohteesi.

torstai 22. helmikuuta 2018

Grönlannin yli: miksi ja miten?

Vatnajökull 2017.
En oikein muista, milloin aloin haaveilla Grönlannin yli hiihtämisestä. Retkikuntahiihdosta kiinnostuin kuitenkin vuonna 2013, kun joensuulainen kollega ja tuolloinen Joensuun ladun puheenjohtaja Eero Oura hiihti Etelänavalle. En vielä tuolloin haaveillut itse lähteväni hiihtämään jäätiköille, mutta joskus vuoden 2015 aikana ajatus Grönlannin ylihiihdosta lienee syntynyt. Sen muistan ainakin, että Korpijaakon talvivaelluskurssilla Iso-Syötteellä tammikuussa 2015 sanoin esittelykierroksella tavoitteenani olevan Grönlanti (ei luultavasti oikeasti ollut). Tuota ennen talvireissuni olivat olleet lähinnä helppoja tuvalta tuvalle -vaelluksia. Kurssilla opettelimme talvivaelluksen perustaidot ja majoituimme teltoissa Toraslammen jäällä. Viereisellä autiotuvalla majoittui tuolloin hiihtoporukka, joka kysyi treenaammeko jotain tiettyä reissua varten. Muistan heittäneeni, että Grönlantiin tässä treenataan, olettaen heidän kyllä tajuavan kyseessä olevan pelkkä läppä. Nyt kolme vuotta myöhemmin löydän itseni sanomasta tuon ihan vakavissani.

Grönlanti on ollut itselleni useamman vuoden se "the retkikunta". Voisipa jopa sanoa, että kaikki aikaisemmat hiihtoni ovat olleet jollain tasolla harjoittelua sitä varten. Vuoden 2018 pääprojekti on ollut selvillä jo toissavuodesta alkaen. Ankarat avotunturit on suunnittellut naisretkikunnan organisointia Grönlantiin kevääksi 2018 jo vuosikausia. Kun kuulin Teirasvuon Ninan astuneen projektin johtoon 2016 loppuvuodesta, ilmoitin minut voivan laskea mies - tai nais - vahvuuteen. Retkikunta on kokoontunut useampaan otteeseen kesän 2017 perustamiskokouksen jälkeen ja kokoonpano on hieman elänyt vuoden varrella.


Logon suunnittelu ja toteutus: Fredrik Pelin.

Kasassa on nyt kuitenkin kuuden naisen tiimi. Lähes kaikkien kanssa olen hiihtänyt ennenkin ja loppujenkin kanssa olen tullut tutuksi Suomen Arktisen Klubin illanistujaisissa. Telttaparini Fridan kanssa teimme vuonna 2016 kolmen viikon retkikunnan Huippuvuorilla saman teltan jakaen, joten yhteistyö sujuu varmasti tälläkin kertaa saumattomasti. Kuukausi on pitkä aika, mutta onneksi kasassa on hyvä tiimi! Itse toimin retkikunnan lääkärinä. Porukan esittely löytyy blogistamme: http://www.avotunturit.fi/nice-gronlanti-2018/


Grönlannin ylitys on arktisen hiihtovaelluksen klassikko ja eräänlainen "must do". Tavoitteena on hiihtää jäätikön yli lännestä itään, Kangerlussuaqista Isortoqiin. Matkan välietappina toimii 80-luvulla hylätty amerikkalainen tutka-asema DYE2, joka hiljalleen uppoaa jään uumeniin. Reitin korkein kohta on noin 2500 metrissä lakijäätiköllä. Joka päivä hiihdetään 9-10 tuntia muutamaa lepopäivää lukuun ottamatta. Hiihtomatkaa kertyy kaikkiaan 570 kilometriä. Aikaa tästä selviytymiseen on varattu kuukausi. Koko tuo aika ollaan ja eletään jäätiköllä teltoissa majoittuen lämpötilan voidessa laskea jopa -35 asteen pakkaslukemiin. Retkikunta toteutetaan tukemattomana ilman ulkopuolista apua eli kaikki varusteet kuljetetaan mukana itse alusta loppuun saakka. Jokainen vetää perässä kahta ahkiota, joiden yhteispaino on tarkoitus saada alle 75 kiloon. Ankaraa grammanviilausta on siis luvassa!

Valmistelut ovat jo täydessä vauhdissa. Viime viikonloppu kului Saimaan jäällä pari yötä kestäneellä harjoitusleirillä. Jatkossa lisää juttua retkikuntaan treenaamisesta ja muusta valmistautumisesta.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Nepal Vol 3: Baruntse

Baruntse
Tässä se nyt vihdoin ja viimein tulee: marraskuisen Nepalin matkakertomuksen viimein osa. Jostain syystä Inarin tunturit ovat houkutelleet viime aikoina tietokoneen ruutua enemmän. Matkakertomuksen edellinen osa päättyi Mera Peakin perusleiriin laskeutumiseen onnistuneen akklimatisoitumisnousun jälkeen. Perusleirissä 5100 metrissä vietetyn lepopäivän jälkeen jatkoimme lähestymismarssiamme kohti Baruntsea. Laskeuduimme Hinkun laakson puolelta syrjäiseen Baruntsen laaksoon. Jos Hinkun laaksoa voi luonnehtia rauhalliseksi esimerkiksi Khumbuun verrattuna, Baruntsen ympäristö on jo suoranaista erämaata. Polun varrella ei ollut muutamaa pressukattoista kivihökkeliä kummoisempaa infrastruktuuria, eikä sen enempää paikallisia kuin vaeltajiakaan näkynyt missään. Olimme selvästi saapuneet Nepalin vähemmän kuljetuille poluille. Maisemat olivat huikeat kulkiessamme kohti laakson perällä siintävää Barunsea.

Retkikuntaamme oli jo reissun alusta asti vainonnut hengitystieinfektioepidemia, joka oli levinnyt puolentoista viikon aikana yli puoleen porukasta. Retkikunnassa eletään äärimmäisen tiivissä yhteisössä, joten tautien leviämistä on lähes mahdotona estää. Reissun alkupuolella tautiin sairastuneet olivat onneksi jo ehtineet alkaa toipua matalimmissa korkeuksissa kuljettaessa, mutta noustuamme pysyvästi 5000 metrin yläpuolelle, ongelmat alkoivat. 5000 metrin korkeudessa happea on enää puolet merenpinnan tasosta ja olen saanut monta kertaa todeta, ettei mikään parane noissa korkeuksissa. Jos saat vaikkapa haavan sormeesi, voit olla varma, ettei se tule parantumaan ennen hapekkaampaan ilmaan laskeutumista. Telttamajoitus ja öisin reilusti pakkasen puolelle laskenut lämpötila ei myöskään varsinaisesti edesauttanut hengitystieinfektiosta toipumista.

Baruntsen laakson kuumin menomesta eli toinen kahdesta "teetuvasta".
Kaksi hengitystieinfektion runtelemaa retkikunnan jäsentä alkoikin olla Mera Peakin perusleiristä lähdettyämme niin huonossa hapessa, että oli selvää etteivät he pysty jatkamaan korkeammalle. Edessä oli reissumme ensimmäinen helikopterievakuointi pois vuoristosta. Ensimmäisenä päivänä evakuointikopterilla ei kuitenkaan ollut asiaa paikalle pilvisen sään vuoksi. Onneksi seuraavana päivänä kopteri pääsi noutamaan sairastuneet Kathmanduun ja retkikuntamme jatkoi matkaa kahta kiipeilijää vajaampana.

Blogia pidempään seuranneet osaavat varmasti jo arvata, kuuluinko retkikuntamme sairastuneeseen vai terveeseen puolikkaaseen. Vaikka olen töissä päivittäin tekemisissä infektiopotilaiden kanssa, kotioloissa olen suhteellisen harvoin sairaana. Sen sijaan pidemmillä reissuilla jonkin asteiseen infektioon sairastuminen tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Luultavasti kova fyysinen rasitus yhdistettynä lyhyeen palautumisaikaan ja kylmään ilmaan ovat liikaa immuniteetilleni. Aiemmista reissuta muun muassa Huippuvuorten retkikunnan vedin pahassa yskässä ja sinuutissa, Mera Peakin, EBC:n, Haltin ja Denalin keukoputkentulehduksessa.

En siis ollut erityisen yllättynyt, kun Mera Peakin yläleiristä perusleiriin laskeutuessa keuhkoputkissa alkoi tuntua tuttua poltetta, joka muuttui pian limaiseksi yskäksi. Korkealla syrjäisillä vuoristoalueilla liikkuttessa antibioottihoito kannattaa aloittaa melkeinpä infektioon kuin infektioon mahdollisimman nopeasti, eikä jäädä arpomaan, onko kyseessä viruksen vai bakteerin aiheuttama tauti (viruksiinhan antibiootit eivät tunnetusti tehoa). Niinpä aloitin antibioottikuurin lähes heti hengitystieoireiden ilmaantumisen jälkeen. Siitä ja rauhallisesta vaellustahdista huolimatta yskä kuitenkin vain paheni kolmen päivä vaelluksemme aikana kohti Baruntsen perusleiriä.

Sairastuneiden retkikuntamme jäsenten helikopterievakuointi käynnissä.
Tunnelmaa laski myös perusleiriin nousua edeltävänä yönä tapahtunut välikohtaus. Illan hämärtyessä sherpat kantoivat leiriimme Baruntselta huonossa kunnossa olevan tajuttoman kiipeilijän. Kukaan ei osannut kertoa, miten korkealta hänet oli tuotu alas, mutta tilanne näytti pahalta. Retkikuntamme johtaja Dani arveli, ettei kiipeilijä selviä aamuun, eikä evakuointikopteri pääsisi paikalle aiemmin. Dani aloitti kuitenkin deksametasonihoidon, otti käyttöön Gamow bagin ja uhrasi retkikuntamme viimeisen happipullon (toinen pullo menetettiin jo aiemmin Mera Peakilla aivoödeemaan sairastuneen hoidossa).

Kuin ihmeen kaupalla hoito auttoi sen verran, että aamun sarastaessa kiipeilijä saatiin evakuoitua kopterilla Kathmanduun. Jälkikäteen kuulimme hänen toipuneen. Menetettyä happipulloa sen sijaan ei lupauksista huolimatta koskaan korvattu, joten jouduimme jatkamaan ylemmäs kokonaan ilman lisähappea. Dani kertoi 500 dollarin happipullon jäävän hänen itsensä maksettavaksi, koska hän oli tehnyt päätöksen sen käytöstä. Toisaalta hän oli todennäköisesti pelastanut ihmishengen. Vaikka olen nähnyt kymmeniä vuoristotautitapauksia vuosien varrella, tämä oli ensimmäinen oikeasti lähes fataali. Tapaus toimikin eräänlaisena herättäjänä ja vaikutti päätöksentekooni reissun edetessä - ja tulee varmasti vaikuttamaan siihen jatkossakin. On kuitenkin eri asia tiedostaa teoreettisella tasolla vuoristotaudin voivan tappaa kuin nähdä konkreettisesti ihmisen olevan kuolemassa siihen.

Perusleiri. Messiteltta keskellä.
Matkamme jatkui perusleiriin 5300 metriin. Baruntsen juurelle pystytetty perusleiri sijaitsi kauniilla paikalla vuorten ympäröivän valtavan moreenilaakson keskellä jäätikköjärven rannalla. Laaksossa majaili lisäksemme ainoastaan yksi kiipeilytiimi. Alkumatkasta pidetyn kireän tahdin vuoksi saavuimme perusleiriin kolme päivää aikataulusta etuajassa. Edessä oli pakollinen kolmen päivän lepotauko, koska sherpat kieltäytyvät jatkamasta ylemmäs vuorelle ennen Laman paikalle saapumista ja buddhalaisten siunaustilaisuutta, Pujaa. Sherpat ovat hartaita buddhalaisia ja uskonnolliset traditiot ovat heille tärkeitä, joten odotimme Laman saapumista mukisematta. Oman toipumiseni kannalta ylimääräinen lepo oli sitä paitsi vain hyväksi.

Lepopäivät kuluivat rennoissa merkeissä messiteltassa teetä (ja Tangia) tankaten sekä teltoissa makoillen. Olimme jokainen saaneet perusleirissä omat teltat aiempien telttaparien sijaan, joten tilaa oli ruhtinaallisesti. Lueskelin puhelimeen lataamiani Kuukausiliitteitä ja kuuntelin musiikkia. Messitelttaan oli viritelty aurinkopaneelit, joka mahdollisti kameroiden ja kännyköiden lataamisen. Perusleirin pihalta löytyi myös telttasuihku, joka toimi pään yläpuolelle kiinnitettävästä vesipussista vettä laskemalla. Yöt olivat kylmiä ja lämpötila laski reilusti pakkasen puolelle. Auringon noustua ympäröivien vuorten takaa lämpöasteet nousivat kuitenkin nopeasti plussalle. Joka aamu herätessä kuulin telttaani, kuinka pääsherpamme Jangbu lausui rukouksen jumalilleen. Odottelin auringonsäteiden tavoittavan huurteen kuorruttaman telttani ennen kuin kömmin ulos makuupussista aamiaiselle messitelttaan.

Elämää messiteltassa.
Base camp. Etualalla oma "kotini".
Kolmen päivän odottelun jälkeen Lama saatiin paikalle ja sherpat rakensivat perusleirin laidalle alttarin Pujaa varten. Kiipeilyvarusteet kasattiin yhteen kasaan ja Lama siunasi ne sekä koko yläilmoihin suuntaavan retkikunnan. Lähtökohtaisesti pyrin välttämään ateistina kaikenlaisia uskonnollisia tapahtumia, mutta kuten mainittu, sherpoille koko retkikunnan siunaaminen on tärkeää ja tätä toivetta tulee kunnioittaa. Parin tunnin pituinen seremonia sisälsi paljon rukouksia, laulua ja suitsukkeiden polttelua. Lopuksi nautittiin alttarille kasattuja herkkuja ja myös uhrilahjaksi asetettu viskipullo lähti kiertoon. Hieman Suomen jumalanpalveluksia hilpeämpi meininki!

Puja käynnissä. Lama ja avustajat alttarin edessä.
Pujaan kuului myös naamojen maalailua jauhosekoituksella.
Seuraavana päivänä matka ylemmäs kohti 6100 metrissä sijaitsevaa ykkösleiriä oli vihdoin valmis alkamaan. Osa sherpoista lähti ylös edeltä fiksaamaan kiinteitä köysiä reitille. Lähdimme liikenteeseen aamuvarhaisella nousten moreenirinnettä ylös jäätikön reunalle. Reitti vajaaseen 6000 metriin oli melko tasaista jäätikkönousua, mutta tätä seurasi kiinteillä köysillä varmistettu teknisempi osio. Pakkasessa nukkuminen yli 5000 metrin korkeudessa ei ollut parantanut vointiani juurikaan useamman päivän levosta huolimatta, joten katsoin parhaaksi palata lepäilemään alemmas perusleiriin vielä yhdeksi lisäpäiväksi. Muut tiimistämme jatkoivat ykkösleiriin 6100 metrin korkeuteen.

Seuraavana päivänä olotila ei ollut yhtään parempi, mutta pakkasin silti kamani ja lähdin yrittämään ylempään leiriin. Leirin alapuolella sijaitseva 150 metrinen jumarin avulla noustava jääseinämä teki hieman tiukkaa, mutta lopulta saavuin leiriin hieman ennen auringonaskua. Leiri sijaitsi suurella tasanteella railojen halkoman jäätikön keskellä. Muut olivat jo ehtineet tehdä akklimatisoitumisnousun kakkosleiriin 6400 metriin ja olivat lepäilemässä ykkösessä saapuessani.

Nousemassa kohti 1. leiriä.
Jyrkempi osio alkamassa.
Jumarointia kiinteitä köysiä pitkin.
Jumariosuuden loppu.
Olotila ykkösleiriin saapuessa oli sen verran heikko, että aloin katua sinne nousua. Yskiminen aiheutti vihlovaa kipua kylkeen ja henki kulki muutenkin huonosti. Aurinko oli kuitenkin jo laskemassa ja pakkanen kiristymässä, joten alaskaan ei ollut enää järkeä lähteä - etenkin kun olin juuri raahannut kamani makuupussia myöten ylös. Päätin siis majoittua yläleiriin.

Yli 6000 metrissä vietetyn yön aikana edellisenä päivänä alkanut kylkikipu vain paheni ja aloin epäillä yskineeni kylkiluuni poikki. Konsultoin aamulla telttakaveriani sisätautilääkärikollega Clarea, joka oli sitä mieltä, että on parempi suunnata suosiolla alaspäin. Myös Dani oli samoilla linjoilla. Olin syönyt antibiootteja kohta viikon verran ilman mitään vastetta. Jos tilanne huononisi entisestään, saattaisin olla kohta samassa tilanteessa kuin Danin aiemmin pelastama kiipeilijä. Lisähappea ei tosin olisi tällä kertaa sattuneista syistä käytettävissä. Totesin homman alkavan mennä liian riskialttiiksi. Toivotin onnea muulle porukalle ja lähdin laskeutumaan sherpan kanssa jäätikön halki perusleiriin. Muut suuntasivat kohti kakkosleiriä valmistautumaan seuraavan yön huiputukseen.

Maisemaa 1. leiristä.
1. leirin telttoja ja vessa.
Laskeutuminen perusleiriin 800 metriä alemmas osoittautui varsin hyväksi päätökseksi ja perille saapuessani olin harvinaisen onnellinen edessä olevista lepopäivistä. Seuraavat pari päivää makoilin teltassani autiossa perusleirissä sherpojen huolenpidossa. Ruuat ja tee tarjoiltiin telttaan asti messiteltan sijaan ja vähän väliä joku oli kyselemässä vointiani. Tiesin tiimini lähtevän huiputtamaan jo seuraavana yönä, joten tähyilin koko aamun tiivisti huippua kohden. Liikettä ei näkynyt ja hieman ennen puoltapäivää sakea pilvimassa peitti koko vuoren sisäänsä. Iltapäivän mittaan myös perusleirissä alkoi sadella lunta. Ei mikään kovin kummoinen huiputussää. Kuulin sherpojen puhelevan radiopuhelimiin kiivaasti, mutta kysyessäni, miten muilla menee, sain vastaukseksi pelkkää olkapäiden kohauttelua. Jotain vaikutti kuitenkin olevan tekeillä.

Arvelin muiden tulevan alas puoliltapäivin seuraavana päivänä. Iltapäivä oli jo pitkällä kun kuulin vihdoin Claren ja Itävaltalaisen pariskunnan Iriksen ja Dagobertin huutelevan nimeäni leirin pihalla. Kaikki kolme olivat päässeet huipulle ja tarjoilivat sen kunniaksi huiputussnapsit. Huipulle yrittäneestä porukasta lisäksi australialainen retkikuntamme seniori Peter ja itävaltalainen triathlonisti Jakob olivat huiputtaneet. Kolme muuta huiputtamaan lähteneistä oli joutunut kääntymään takaisin 7000 metrin tietämillä.

Retkikuntamme kiinalaisedustajan Mr. Wang oli saanut huiputusyönä pahan vuoristotaudin ja hänet oli jouduttu kantamaan alas 7000 metristä. Illan korvilla kiukusta puhiseva Dani saapuikin perusleiriin sherpojen ja Wangin kanssa. Ilmeisesti kääntymiskäskyä oli viivytetty liian kauan ja tilanne oli ehtinyt siksi pahaksi. Dani oli törmännyt laskeutuessaan ylöspäin hoipertelevaan Wangiin ja käännyttänyt tämän alas. Alasvientiprosessi jyrkkiä harjanteita pitkin ei ilmeisesti ollut kovin helppo, mutta lopulta Wang oli saatu alas kakkosleiriin nukkumaan. Perusleiriin saapuessa Wang käveli jo omin jaloin ja vaikutti olevan suhteellisen hyvissä voimissa. Kasvoissa tosin oli melko pahan näköisiä paleltumia. Myös kahdelle muulle oli tullut pitkäksi venähtäneen huiputuspäivän aikana jalkoihin pahoja paleltumavammoja. Huipulle nousu oli vienyt huonon sään ja irtolumen vuoksi kaikkiaan 12 tuntia ja alas yläleiriin laskeutuminen vielä 5 tuntia.

Yö laskeutumassa perusleiriin lähtöä edeltävänä iltana.
Lepäilyn sijaan purimme perusleirin jo seuraavana päivänä ja aloitimme kotimatkan. Paluureitille päästäksemme meidän täytyi kuitenkin vielä kiivetä jäätikkönousu 5780-metrisen Amphu Labtsan solan yli Baruntsen laaksosta Khumbun laakson puolelle. Matka perusleiristä Amphu Labtsa passin yläleiriin 5500 metriin oli varmasti yksi elämäni hirveimmistä. Aluksi kuljettiin viitisensataa metriä alaspäin laakson perälle, jonka jälkeen aloitettiin nousu takaisin ylöspäin. Kylkeen tulevan kivun ja hengästymisen takia jouduin pitämän taukoa parinsadan metrin välein. Ilta oli jo hämärtymässä kun lopulta raahauduin yläleiriin ja rojahdin nukkumaan telttaamme. Solan ylityksen aloitimme aamuyöllä. Alkumatka jumaroitiin jyrkimmillään 50-astesta jääseinämää ylemmäs, jonka jälkeen jäätikkö tasoittui. Solan huipulle saavuimme pian auringonnousun jälkeen. Näkymät sekä Baruntsen että Khumbun laakson puolelle olivat mahtavat.

Amphu Labtsa high camp.
Amphu Labtsa pass 5800 m.
Tuuletus solan päällä.
Solasta laskeuduimme kiviseinämää pitkin Khumbun laaksoon, josta matka jatkui yöksi Island Peakilla käyneille tuttuun Chukkungin kylään. Ilma 4700 metrissä tuntui käsittämättömän hapekkaalta ja helpolta hengittää. Kylkeen pisti tosin edelleen jokaisella ilmanvedolla, mutta yskä alkoi ensimmäistä kertaa näyttää helpottumisen merkkejä heti alemmas laskeutumisen myötä. Ensimmäisen kerran yli kolmeen viikkoon majoituimme myös telttojen sijaan sisätiloissa. Eivät Nepalin vanerilevyistä kyhätut lämmittämättömät vaellusmajojen huoneet toki kovin kummoisia ole, mutta herääminen kuivassa huoneessa huurteen kuorruttaman teltan sijaan tuntui melkoiselta luksukselta.

Laskeutumassa solasta Khumbun laakson puolelle.
Lepotauolla.
Chukkungista edessä oli vielä kolmen päivän vaellusmatka sherpojen pääkaupungin Namche Bazaarin kautta takaisin lähtöpisteeseemme Luklaan, josta paluulentomme oli määrä lähteä. Matkaa taitettiin vuosien takaiselta Everest Base Camp trekiltä tuttua "Everest highwayta" pitkin, joka on yksi koko Nepalin suosituimmista vaellusreiteistä. Ja suosittu se tosiaan olikin! Vastaantulijoiden virta oli tauoton. Porukkamme koostui vanhoista Nepalin kävijöistä, joista osa oli tehnyt ensimmäiset kiipeilyreissunsa jo 80-luvulla. Kaikki - itseni mukaa lukien - hämmästelivät polun ruuhkaisuutta. Kuten Clare totesi, teetupien ihmisiä pursuilevat terassit olivat kuin suoraan jostain Alppien laskettelukeskuksista. Nepalin turismin voi tosiaan sanoa räjähtäneen käsiin sen neljän vuoden aikana, joka ensimmäisestä visiitistäni Everestin perusleiriin on ehtinyt vierähtää. Suosittelisinkin Nepalin vaellusmatkasta haaveilevia suuntaamaan etenkin sesonkiaikaan ennemmin vaikkapa Langtanniin, mikäli turistiruuhkissa matelu ei kiinnosta.

Vaellus Namcheen vei pari päivää. Hengittäminen tuntui jo huomattavasti helpommalta alemmas mennessä happimäärän lisääntyessä, mutta yskä vaivasi edelleen. Olin ajatelut vaeltavani omin jaloin takaisin Luklaan, mutta Namchessa vointi heikkeni sen verran, että otin yhteyttä vakuutusyhtiööni evakuoinnin järjestämiseksi. Muiden lähtiessä sherpojen kanssa kohti Luklaa, jäin odottelemaan Danin kanssa Namcheen kopterikyytiä. Koska kyseessä ei ollut akuutisti henkeä uhkaava tilanne, sain odotella evakuointia lähes vuorokauden, mutta lopulta teetuvan puhelimeen tuli ilmoitus kopterin olevan tulossa. Kävelyni Namchen halki kylän toisella puolella mäen päällä sijaitsevalle helikopterikentälle muistutti lähinnä katkokävelyä. Voi vain ihmetellä, miksi helikopterikenttä on pitänyt rakentaa koko kylän korkeimman mäen päälle. Makoilin kiven päällä odottelemassa kopteria yrittäen olla yskimättä, ettei kylkikipu provosoituisi. Lopulta kopteri saapui ja pari tuntia kestävä lentomatka Kathmanduun oli valmis alkamaan. Olen kerran aiemminkin lentänyt kopterilla Luklasta Kathmanduun vuonna 2014, mutta helikopterikyyti vuoriston halki pujotellen oli jälleen hieno kokemus.

Sherpojen pääkaupunki Namche Bazaar. Helikopterikenttä näkyy keskellä mäen päällä.
Saavuimme Kathmanduun vain muutama tunti lentokonetta käyttänyttä muuta retkikuntaa myöhemmin. Kentällä vastassa oli ambulanssi ja kaksi ensihoitajaa, jotka taluttivat minut suurieleisesti ambulanssin paareille. Tämä tuntui aavistus liioitellulta ottaen huomioon, että olin kävellyt itse kopteriin vain pari tuntia aiemmin. Vitaalien ottamisen jälkeen ambulanssimatka kohti sairaalaa alkoi ensihoitajan pidellessä koko matkan kiinni kädestäni. Koitin olla katsomatta ambulanssin perällä istuvaa Dania, etten repeä nauramaan, mutta valitettavasti siinä vaiheessa, kun sireenit laitettiin päälle tämä ei enää onnistunut. Ensihoitaja katseli hieman ihmeissään paareilla kylkeään pidellen hysteerisesti nauravaa turistia.

Ajattelin joutuvani sairaalaan pelkkään tarkastukseen ja Kathmandun helteen kyllä parantavan pienet yskät, mutta keuhkokuvan ja laboratoriokokeiden oton jälkeen nepalilaiskollega tuli ilmoittamaan, että edessä on osastolle jäänti keuhkokuumeen hoitoon. Onneksi vakuutusyhtiö oli kustantanut hoidon varsin tasokkaassa ja länsimaalaisessa yksityissairaalassa. Hygienia vaikutti olevan kunnossa, mutta silti i.v.-yhteyteen joutuminen ei välttämättä ole ykköstavoitteeni Nepalin kaltaisessa kehitysmaassa. Seuraavat neljä päivää makoilin osastolla i.v.-antibiootteja suoneeni saaden. En ole eläissäni ollut sairaalahoidossa, joten oli mielenkiintoista katsoa asioita vaihteeksi potilasperspektiivistä. Tärkeimmät opetukset olivat, että antibioottien suoneen laitto kirvelee aivan järjettömästi ja sairaalassa makaaminen on todella tylsää. Jo parissa päivässä yskä, kylkikipu ja samalla viimeiset rippeet hengenahdistuksesta kuitenkin hävisivät lähes kokonaan. Tulehdusarvot tulivat hieman jälkijunassa ja lääkärit olisivat makuuttaneet minua mielellään vielä viidennen päivän sairaalassa, mutta totesin kliinisesti voinnin jo olevan niin hyvä, että voin kotiutua p.o.-antibioottien kanssa.

Pääsin Summit Climbin edustajan kyydillä Thamelin laitamilla sijaitsevaan hotelliimme, jossa tapasin vielä loput porukastamme. Muutama tosin oli ehtinyt jo lähteä kotiin aikaistettuaan paluulentojaan, olimme nimittäin saapuneet Kathmanduun kolme päivää etuajassa ja lentoihin oli käsketty ottaa alunperinkin pari varapäivää mahdollisten viivästysten vuoksi. Kokonnuimme vielä yhteiselle illalliselle juhlistaaksemme retkikunnan päätöstä ennen kuin loput porukasta suuntasi lentokentälle. Itse olin ottanut paluulentoni muutaman päivän muita myöhemmäksi saadakseni rentoutua hetken Kathmandun lämmössä ennen Suomen pakkasiin paluuta. Päätin siirtyä viimeisiksi päiviksi Thamelin pölyistä ja hulinasta kaupungin laitamilla sijainneeseen viiden tähden hotelliin. Viimeiset päivät kuluivatkin Hyatt Regencyn puutarhassa ja uima-altailla makoillen sekä mahtavasta buffet-pöydästä energiavarastoja täydentäen. Jatkossa aion lopettaa jokaisen Nepalin matkani parin päivän rentoutumiseen kyseisessä hotellissa.

Evakuointikopteri laskeutumassa Namcheen.
Reilut kuusi viikkoa Nepalissa viettyäni oli aika lentää kotiin. Reissua ei voi ehkä luonnehtia erityisen onnistuneeksi, mutta siihen mahtui myös monia hienoa hetkiä. Etenkin maisemat, ison retkikunnan tunnelma sekä porukkamme välillä vallinnut yhteishenki tekivät matkasta ehdottomasti tekemisenarvoisen. Vaikka tiimimme koostui ympäri maailmaa tulleista eri ikäisistä kiipeilijöistä, yhteishenkemme oli loistava ja tulin kaikkien kanssa hyvin juttuun. Monen kanssa pidämme yhteyttä edelleen. Operaattorimme Summit Climb hoiti hommansa hyvin ja kaikki toimi niin kuin pitikin. Jos Denalilla kääntyminen oli aikoinaan kova pala, tällä kertaa päähuiputuksen väliinjäänti ei oikeastaan erityisemmin edes harmittanut. Baruntse ei kuitenkaan ole itselleni mitenkään erityisen merkityksellinen vuori, vaan päädyin sinne enemmänkin sattuman kautta Cho Oyun retkikunnan peruunnuttua. Halusin silti lähteä syksyksi vuorille. Ja vuorille myös pääsin eli päätavoite täyttyi joka tapauksessa.

Sen pituinen se. Nyt kun Nepalin matka on vihdoin purettu, lupaan päivitellä blogia keväällä hieman alkuvuotta aktiivisemmin. Luvassa ennen kaikkea juttua huhtikuun lopussa starttaavasta Grönlanti-retkikunnasta ja siihen valmistautumisesta.

Koko stoori yhteen kuvaan tiivistettynä. Huomaa loppua kohti kehittyvä ödeema.