Andit 2016

Auringonnousu Tocllarajulla.

Vuoden alkupuolikkaan aikana on tullut toteutettua muutama rankempi ja melko paljon etukäteisvalmisteluja vaatinut retkikunta, joten päätin viettää loppuvuoden rennommissa merkeissä. Kesän perinteisen Alppireissun sijaan suuntasin tänä vuonna kiipeilemään Peruun Mandala Travelin "pakettimatkalle", olihan mukaan lähdössä useita aiemmilta reissuilta tuttuja tyyppejä. Perussa on paljon mielenkiintoisia vuoria, joista etenkin yksi on tullut tänä keväänä suuremman yleisön tietoisuuteen Huippujengi-realityn myötä. Ohjelmassa kahdeksan julkisuuden henkilöä yritti kiivetä 6035-metriselle Tocllarajulle. Cristal Snown matka katkesi jo Huarazin hotellihuoneeseen, kun taas pisimmälle edennyt Leena Harkimo pääsi 200 metrin päähän huipusta ennen kuin joutui kääntymään kovan tuulen vuoksi. Myös oman porukkamme tavoitteena oli Tocllarajun huiputus muutaman muun matalamman vuoren ohella.

Matkanteko alkoi merenpinnan tasolta Perun pääkaupungista Limasta, josta jatkoimme bussilla 3000 metrissä sijaitsevaan Huaraziin. Huarazista käsin teimme muutaman akklimatisoitumisvaelluksen lähivuorille. Korkeimmillaan kävimme 4500 metrin tietämillä Laguna Churupin huikeissa maisemissa.

Siestalla akklimatisoitumisvaelluksella Huarazin yllä.

Muutaman päivän akklimatisoitumisen jälkeen ajelimme bussilla Collonin kylään, josta vaelsimme Ishinca Valleyn perusleiriin 4350 metriin. Päiväreppuja lukuun ottamatta kaikki varusteet pakattiin muulien selkään, jotka kuljettivat ne perusleiriin asti. Luksus ei loppunut kantajien käyttöön: perusleirissä teltat pystytettiin puolestamme, ja kokki henkilökuntineen huolehti ravitsemuksestamme koko matkan ajan. Toki vastaavanlaista "luksus-telttailua" on tullut harrastettua aiemminkin muutamilla Nepalin vaelluksilla, mutta omatoimisuuteen tottunut retkeilijä poti väistämättä huonoa omatuntoa, kun kaikki keitettyjä vesiä myöten tuotiin valmiiksi eteen. Perusleiri ei muutenkaan ollut aivan niin alkeellinen paikka kuin Huippujengin perusteella olisi voinut luulla. Hyvin valittujen kuvakulmien ansiosta katsojilta jäi pimentoon muun muassa se, että paikan päällä sijaitsi varsin hyvin varusteltu Alppimaja-tyylinen hotelli-ravintola. Tämän palveluihin kuuluivat muun muassa posliinivessa, kylmä kalja ja lämmin suihku.

Ensimmäiset näkymät Tocllarajulle vaellusmatkalta perusleiriin.

Perusleiri. Takana Tocllaraju ja oikealla paikallinen "refugio".

Viimeiset metrit Ishincan huipulle.

Ensimmäinen päivä perusleirissä vietettiin kevyen akklimatisoitumisvaelluksen ja varustehuollon parissa, jonka jälkeen edessä oli nousu 5530-metriä korkealle Ishincalle. Toisin kuin Huippujengissä, teimme huiputuksen perusleiristä käsin. Lähdimme matkaan klo 2 yöllä. Lähestyminen perusleiristä jäätikölle oli pitkä, ja auringonnousun jälkeen lämpötila nousi sietämättömän kuumaksi. Etenemistä hidasti myös etenkin jäätikön alaosassa sulamisesta johtuva jäätikön röpelöisyys. Vesivarastojen ennenaikaista ehtymistä lukuun ottamatta huiputus sujui kuitenkin ongelmitta, ja lähes koko porukka pääsi huipulle.

Huipulla ei kuitenkaan ollut aikaa juhlia, koska havaitsimme oppaamme Davidin kanssa horisontissa uhkaavan näköisiä tummia pilviä. Kaukaa kuului pahaenteistä jyrinää, joka ei valitettavasti tällä kertaa ollut peräisin viereiseltä vuorenseinämältä koko aamun alas puskeneista lumivyöryistä. Olen joutunut aiemmin vuorilla pariin otteeseen kirjaimellisesti juoksemaan alas lähestyvän ukkosmyrkyn alta, joten itseäni ei kiinnostanut jäädä seuraamaan, minne päin pilvet kääntyvät. Kun on verhoutunut päästä varpaisiin sähköä johtavaan Gore-Texiin, jaloissa on metalliset jääraudat ja kädessä alumiinivartinen hakku, on ukkosmyrsky viimeinen asia, jonka kanssa haluaa joutua tekemisiin 5000 metrissä. Köysistömme kiirehtikin saman tien alas.

Palasimme perusleiriin iltapäivällä huiputuksen venyttyä lopulta yli 12-tuntiseksi. Seuraavana päivänä oli tarkoitus nousta leirin vieressä sijaitsevalle 5-tonniselle Urusille, mutta valtaosa porukasta jätti nousun suosiolla väliin Ishincan huiputuksen venymisen vuoksi. Päätin itsekin skipata Urusin edellisenä päivänä alkaneen yskän ja poskiontelo-ongelmien vuoksi. Denalilla sairastuminen oli vielä tuoreessa muistissa, joten halusin välttää saman kohtalon reissun päänousun Tocllarajun osalta. Onneksi Duact-kuurin ja levon myötä vointi lähti korjautumaan parissa päivässä.

Lähestymismarssilla Ishincalle. Huippu takana.

Ishincan huippu ja sinne johtavaa hankalakulkuista jäätikköä.

Musiikin kuuntelun ja auringonoton merkeissä vietetyn lepopäivän jälkeen suuntasimme Tocllarajun yläleiriin 5200 metriin. Leiri sijaitsi jäätikön reunamoreenilla eli hieman eri kohdassa kuin jäätikön päällä sijainnut huippujengiläisten High camp. Saavuimme leiriin iltapäivällä. Jäätikön jäästä valmistetuilla erinomaisilla Pisco Sour -drinkeillä kilistelyn jälkeen vetäydyimme telttoihin valmistautumaan seuraavan yön huiputukseen. Muutaman tunnin unien jälkeen kello 23 heräsimme "aamupalalle". Yö oli tyyni ja yllemme avautui pilvetön tähtitaivas. Nautimme aamupalan leirin viereisillä kivillä istuskellen kuunvalossa. Alkuperäiseksi lähtöajaksi oli suunniteltu puoltayötä ja kääntymisajaksi "noin kello 8". Jokaisen köysistön, joka ei ollut saavuttanut huippua ennen tätä, täytyi kääntyä alas.

High camp. Takana Toclla.

Olimme missanneet alkuperäisen lähtöajan jo yli puolella tunnilla, kun siirryimme vihdoin jäätikön reunalle muodostamaan köysistöjä. Minulle ja Elinalle sattui valitettavasti koko opaskatraamme tympein opas, joka vaikutti jo lähtökohtaisesti päättäneen, ettei sinä aamuna aio mennä huipulle. Oppaamme alkoi kiinnitellä köyttä hitaasti ja vastentahtoisesti vasta, kun muu porukka oli jo noussut hyvän matkaa jäätikköä ylöspäin. Käsittämättömän pitkän säätämisen jälkeen pääsimme vihdoin liikkeelle, mutta jäätikön päälle noustuamme opas teki jälleen stopin vaatien Elinaa vaihtamaan (aivan hyvin palavan) otsalampun paristot. Katselimme epäuskoisina, kuinka muun porukan otsalamppujen valot katosivat ylempänä jäätikön pimeyteen. Aloin menettää totaalisesti hermoni asennevammaiseen oppaaseemme ja kiroilin palaavani saman tien takaisin leiriin nukkumaan. Juuri silloin köysistömme Ishincalle johtanut opasharjoittelija David saapui paikalle matkanjohtajamme Noran kanssa. Nora oli ollut saattamassa meitä alkumatkan ja oli nyt laskeutumassa takaisin leiriin. Pyysin Davidia lähtemään kanssani huipulle, mihin hän suostui onneksi ilomielin. David saattoi Noran pikaisesti alas jäätikön reunalle, minkä jälkeen suuntasimme ylöspäin kahden hengen köysistönä. Muut köysistöt olivat saaneet tuossa vaiheessa lähes kolmen vartin etumatkan omaan tiimiimme.

Huipun halkaissut railo.

Ensimmäinen pullonkaula reitillä tuli muutaman tunnin nousun jälkeen jyrkästi ylös nousevalla jääseinämällä. Saavutimme tuossa kohtaa osan edellä olevista tiimeistä. Seinämä noustiin "nelivedolla" kolmen ankkuripisteen kautta, joten eteneminen oli hidasta ja alas oli kertynyt jonoa. Katselin odotellessa, kuinka oranssi kuu laski kaukana näkyvien kylien valojen värittämän horisontin taakse. Päästyämme vihdoin seinämän päälle lähdimme etenemään ylemmäs railojen halkomaa loivempaa jäätikköä pitkin. Auringon noustessa huippua ei edelleenkään näkynyt, joten kiihdytimme vauhtia kellon lähestyessä uhkaavasti kahdeksaa. Lopulta noin tunti ennen sovittua kääntymisajankohtaa huippu näkyi yläpuolellamme yllättävän lähellä. Sain myös ensimmäisen kerran sitten jäätikön reunan näköyhteyden porukkamme kahteen edellä olevaan köysistöön. Muut köysistöt olivat tässä vaiheessa päättäneet kääntyä takaisin alas aikataulun käytyä liian tiukaksi.

Puolisen tuntia myöhemmin saavuimme huipun alla sijaitsevalle viimeiselle tekniselle osuudelle. 60 metrin teknisesti helpon jääkiipeilypätkän jälkeen jäätikkö muuttui jälleen loivemmaksi, ja näimme muut seisoskelemassa hieman ylempänä sijaitsevalla laakealla huipulla. Lähdimme kävelemään ylemmäs, kunnes havaitsimme huipun kahtia repäisseen railon erottavan meidät vuoren korkeimmasta kohdasta. Kiersimme railon pohjalle ja kiipesimme vielä viimeisen jääkipeilypätkän railon seinämää huipun puolelle. Hetken päästä seisoimme vihdoin huipulla ihailemassa ympärillemme levittäytyvää silmänkantamattomiin jatkuvan vuoriston ja sitä halkovien turkoosien järvien värittämää maisemaa. Aamu oli kuitenkin jo pitkällä ja olimme vasta puolessavälissä, joten nopeiden huiputuskuvien jälkeen lähdimme kiirehtimään alas.

Viimeisellä teknisellä osuudella 30 metriä ennen huippua.

Näkymiä huipulta.

Matkalla alas.

Laskeuduimme yläleirin kautta vielä samana päivänä perusleiriin, jonka ravintolassa vietettiin ensimmäiset huiputusbileet suomalaisella perkussionistilla höystetyn paikallisen musiikin tahdittamana. Näitä seurasivat vieläkin eeppisemmät toiset huiputusbileet laskeuduttuamme seuraavana päivänä perusleiristä Huaraziin. Suomalaisilla kiipeilyporukoilla on kuulemamme mukaan Huarazissa maine kovina bilettäjinä, ja pidimmekin kunniakkaasti yllä kotimaamme mainetta.

Reissu oli kokonaisuudessaan erittäin onnistunut. Huiputuspäivä tuntui pientä univelkaa lukuun ottamatta kevyeltä, ja akklimatisoituminen onnistui todella hyvin. Vuoristotaudin oireita (pahoinvointi, päänsärky ja tasapainovaikeudet) ilmaantui ainoastaan huiputusbileiden jälkimainingeissa. Kaikkiaan neljä kymmenen hengen porukastamme kävi Tocllarajun huipulla ja valtaosa huiputti Ishincan. Säiden suhteen ei olisi voinut olla juuri parempi tuuri, ja vältyimme myös Huippujengiä vaivanneelta vatsatautiepidemialta. Suurin kunnia onnistuneesta reissusta kuuluu kuitenkin mahtavalle kiipeilyporukalle. Kiitos!

Huomenna kohti Ruotsia ja Kebnekaisen rinteitä!

Tocllan huipulla.

Denali 2016

Seuraava Amerikan (tällä kertaa tosin Etelä-Amerikan) matka lähestyy uhkaavasti, joten lienee korkea aika palata reilun kuukauden takaisen Alaskan reissun tunnelmiin matkakertomuksen muodossa. Olin tavoittelemassa Pohjois-Amerikan korkeimman vuoren Denalin huippua osana American Alpine Insituten 12-henkistä retkikuntaa. Alaskassa sijaitseva maailman pohjoisin "kuusitonninen"  on tunnettu etenkin kylmyydestä ja ankarista sääolosuhteistaan. Reittinämme oli yleisin kiipeilyreitti West Buttress. 

Denalin pääreitit. Lähde: American Alpine Institute.

Retkikuntamme aloitti taipaleensa maanantaina 30.5. lentämällä pienlentokoneella Talkeetnasta Kahiltnan jäätiköllä sijaitsevaan Denalin perusleiriin. Ensimmäisellä yrityksellä kone joutui kääntymään takaisin perusleirin yllä huonon näkyvyyden estäessä laskeutumisen. Pienen lentoterminaalissa odottelun jälkeen pilotti päätti tehdä uuden yrityksen, ja reilun 40 minuutin vuorien välissä pujottelun jälkeen laskeuduimme vihdoin perusleiriin. 

Base camp.

Mount Hunterin juurella 2200 metrissä sijaitsevassa base campissa riitti hälinää. Kymmenien vuorelta palaavien tai nousuan vasta aloittelevien kiipeilyporukoiden lisäksi pienkoneet lennättivät tasaisena virtana paikalle turisteja. Makoilimme auringonpaisteessa katselemassa, kuinka jäätikölle hetkeksi laskeutuneet turistit nappailivat poseerauskuvia Denalin edustalla. Onnekkaimmat pääsivät liittymään "30% clubiin": vain 30 prosenttia Denalin alueella vierailevista turisteista onnistuu näkemään suurimman osan ajasta pilvipeitteen sisällä lymyilevän vuoren. Denalin kaukaisuudesta ihailun sijaan omana suunnitelmanamme oli viettää seuraavat 3 viikkoa sen jäisillä rinteillä telttaillen.

Kylmyydestään tunnetun Denalin päivälämpötiloja.

Majoituimme ensimmäisen yön perusleirissä. Yö oli kylmä, mutta heti auringon noustua myös lämpötila nousi nopeasti piinallisen korkealle. Keskipäivällä lämpömittarin näytti pahimmillaan yli 30 astetta. Vasta illalla lämpötila laski jota kuinkin siedettävälle tasolle, joten lastasimme valtavan varustevuoremme ahkioihin ja lähdimme kohti ykkösleiriä. Tällä pätkällä ahkiot painoivat normaalia enemmän, koska kätkön tekemisen sijaan kaikki varusteet vietiin kerralla perusleiristä ykkösleiriin. Loppumatka edettiin tekemällä kätkö ylemmän leirin lähistölle, jonka jälkeen palattiin majoittumaan alempaan leiriin. Päivän tai parin päästä muutettiin itse ylempään leiriin, josta käsin seuraavana päivänä käytiin tyhjentämässä leirin alapuolelle aiemmin tehty kätkö.

Camp I ja Ski Hill.

Perusleirin tapaan myös 2400 metrissä sijaistevassa ykkösleirissä riitti aluksi hellettä, mutta kätköpäivän jälkeen sää muuttui täysin. Sakea pyry peitti telttamme lumeen, emmekä päässeet etenemään pariin päivään ylemmäs huonon näkyvyyden vuoksi. Rakentelimme aikamme kuluksi lumimuureja telttojemme suojaksi.

Parin päivän päästä sää vihdoin kirkastui ja lähdimme nousemaan Ski Hilliä kakkosleiriä kohden, joka sijaitsee 3400 metrissä heti Motorcycle Hillin alapuolella. Vietimme myös kakkosleirissä yhden ylimääräisen lepopäivän, koska useamman fataalin lumivyöryonnettomuuden näyttämönä toimineella Motorcycle Hillillä oli lumivyöryvaara. Köysistömme joutui samaisessa rinteessä myös pieneen railo-onnetomuuteen. Eksyimme kätköreissulta palatessa lumisateen vuoksi reitiltä ja jouduimme ylittämään eteen sattuneen railon kapeaa lumisiltaa pitkin. Köysistön kolme ensimmäistä pääsi railon yli ongelmitta, mutta viimeisenä tullut oppaamme Andrew ei ollut yhtä onnekas. Putoaminen saatiin kuitenkin nopeasti pysäytettyä, ja Andrew kiipesi ylös railosta omin voimin.

Kätköreissulla kakkosleirin yläpuolella.

Sään kirkastuttua pääsimme vihdoin siirtymään kolmosleiriin nimensä mukaisesti tuulisen Windy Cornerin kautta. Voimat olivat vähissä ja ahkio tuntui painavan enemmän kuin aiempina päivinä. Pian kolmosleiriin saapumisen jälkeen syy selvisi. Olin jo kakkosleirissä saanut pienen yskän, jonka ajattelin johtuvan vain korkeasta ilmanalasta. Kolmosleirissä vointi kuitenkin huononi ja pari yötä kului kuumehorkissa makuupussissa yskien. Voimat olivat täysin poissa ja yleistila niin heikko, että aloin vakavasti harkita alaspäin evakuoitumista. Se olisi kuitenkin ollut liian raskas puristus, joten päätin levätä muutaman päivän ja katsoa, lähtisikö vointi paranemaan antibioottikuurin voimalla. Oman tiimin mukana pysyttely tuntui muutenkin järkevimmältä vaihtoehdolta. 4300 metrissä mikään ei kuitenkaan parane. Pienikin liikkuminen hengästytti ja nosti veren maun suuhun. Öisin lämpötila laski parinkymmenen pakkasasteen tienoille. Valvoin yksin makuupussissa miettien, miten hienoa olisi olla 4000 metriä alempana Talkeetnan lämmössä ja vihreydessä.

Camp II.

Kolmosleiri oli kuitenkin upea paikka niin maisemien kuin tunnelmankin puolesta. Tuulimuurien suojassa piilottelevat leirit muodostivat valtavan sokkeloisen telttakaupungin, jota asuttivat kaikista maailman kolkista tulevat Denalin huippua tavoittelevat kiipeilijät. Porukka käyskenteli toistensa leireissä sopivaa sääikkunaa yläleiriin siirtymistä varten odotellessa. Tunnelma oli rento ja kansainvälinen. Alaspäin lähtevät kiipeilijät kulkivat ympäri leiriä ahkioidensa kanssa tarjoten ylijääneitä ruokiaan ilmaisiksi varustetäydennyksiksi vuorelle jääville tiimeille keventääkseen ahkioidensa painoa. Näin saimme täydennystä muun muassa uhkaavasti hupenevaan kahvivarastoomme.

Camp III.

Kokoonnuimme joka ilta messitelttaan kuuntelemaan radiopuhelimen välityksellä perusleiristä lähetettävän sääennusteen. Säiden jännittämisen jälkeen tunnelmaa kevensi jokaisen lähetyksen päätteeksi esitettävä vuorikiipeilyaiheinen tietokilpailukysymys. Muutaman kolmosleirissä vietetyn päivän jälkeen lyhyt sääikkuna näytti vihdoin avautuvan. Aikataulu tulisi kuitenkin olemaan erittäin tiukka: huiputusyritys tehtäisiin heti seuraavana päivänä yläleiriin 5200 metriin siirtymisen jälkeen. Sääikkuna oli pakko käyttää, olihan useampi tiimi ennen meitä joutunut hylkäämään huiputustoiveensa ja laskeutumaan perusleiriin pääsemättä edes yläleiriin. Oli selvää, etten pystyisi sairaana yrittämään huiputusta näin nopealla aikataululla. Päätin silti siirtyä muun tiimin mukana nelosleiriin. 

Ylöspäin lähteminen osoittautui kuitenkin virheeksi. Sinnittelin 4800 metriin kiinteiden köysien alkupäähän, josta reitin jyrkimmät ja vaarallisimmat osiot alkavat. Totesin, ettei väkisin ylemmäs yrittäminen ollut turvallista. Päätin siis lähteä saman tien alas sairastamaan. Oppaamme neuvotteli minulle paikan perusleiriin laskeutumassa olevasta köysistöstä. Hengitys kulki sitä paremmin, mitä alemmas laskeuduimme. Koko yön perusleiriä kohti taivallettuamme saavuimme vihdoin aamuyöstä Heartbreak Hillin juurelle, jonka päällä perusleiri sijaitsee. Loputtomalta tuntuva loiva ylämäki osoittautui nimensä veroiseksi. Perusleirissä kului vielä reilu vuorokausi pilvien väistymistä odotellen. Lopulta taivas selkeni ja pääsin lentämään Talkeetnaan 14 päivän jäätiköllä telttailun päätteksi.

Oman nousuni lakipisteessä 4800 metrissä.

Muutamaa lukuun ottamatta tiimini huiputti Denalin kohtalaisissa sääolosuhteissa samana päivänä, kun lähdin perusleiristä. Vaikka reissusta tuli omalta osaltani, erästä kohtalontoveriani lainatakseni, "just a very expensive diet", oli Denalin reissu ehdottomasti yksi vuoden kohokohdista. Heti vuorelta paluun jälkeen Talkeetnassa lepäillessäni ja sairastaessani olin pelkästään tyytyväinen selviydyttäni omin jaloin vuorelta alas. Voinnin kohentumisen myötä ja etenkin muun tiimin kanssa jäähyväisillalliselle kokoontumisen jälkeen oman nousun keskeytyminen alkoi kuitenkin harmittaa erittäin ankarasti. Sairastumisille ei kuitenkaan mahda mitään, eikä vitutukseen voi kuolla. Denali on rankkuudestaan huolimatta hieno vuori ja etenkin yhteishenki eri kiipeilytiimien välillä teki suuren vaikutuksen. On lähes varmaa, että lähden vielä jonain päivänä uuteen yritykseen.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Huomenna kohti Perua ja uusia vuoria! 

Lapin kevät

Viimeinen viikko Utsjoella ennen Alaskaan lähtöä on sujunut leppoisissa tunnelmissa keskiyön auringon valossa. Yötön yö alkoi täällä 16.5. ja aurinko laskee seuraavan kerran 29. heinäkuuta. Nukahtaminen alkaa olla haastavaa valoisuuden takia, vaikka toleranssia tulikin hankittua jo huhtikuussa Arktikselta: yötön yö alkoi Huippuvuorilla viikko lähtömme jälkeen 20.4. Keskiyön auringosta ja nukahtamisvaikeuksista pääsi nauttimaan myös yöttömän yön aattona tänne lomailemaan etelästä saapuneet vanhempani ja sisareni.

Ailigaan huippu 20.5. klo 00:06.

Kuten aiemmin todettu, valtaosa Utsjoen lumista suli vappuviikon helleaaltojen myötä. Tunturien päältä löytyy kuitenkin vielä pieniä lumilänttejä. Viikonloppuna nousimmekin lähestyvää Denalin huiputusta varten Ailigas-tunturin lumille tekemään railopelastusharjoituksia. Varsin pitkäksi venähtäneen säätämisen jälkeen onnistuimme rakentamaan toimivan Z-taljan ja pelastamaan "loukkaantuneen" Penan "railosta". Asiaan saattoi vaikuttaa se, että railopelastusta on tullut viimeksi harjoiteltua Svartisenin jäätikkökurssilla syksyllä 2014.

Railopelastus käynnissä uhriperspektiivistä.

Yksi Utsjoen kevään merkkihetkistä on tietenkin ollut Tenon sulaminen. Se tapahtui 6.-8.5. viikonlopun aikana, jonka vietin Ivalossa päivystäen. Maanantaina tein mäkitreenjä Nuvvus-Ailigaalla ja havaitsin jäiden hävinneen. Ailigas-nimisiä tuntureita on muuten Utsjoella kaikkiaan kolme. Olen noussut näistä kahdelle: heti asuntoni vieressä sijaitsevalle 342-metriselle vakiotreenimäelleni sekä Nuvvus-kylässä sijaitsevalle 535-metriselle Nuvvus-Ailigaalle. Jälkimmäisestä on tullut jyrkkine ja ilmavine rinteineen suosikkitunturini. Huipulla on kelpo pätkä paljasta kalliota, jossa voi halutessaan harjoitella myös kalliokiipeilyotteita. Korkein, 620-metrinen Ailigas, joka sijaitsee Karigasniemellä, on itseltäni vielä huiputtamatta. Jotainhan on kuitenkin jätettävä myös ensi vuodelle!

Teno Nuvvus-Ailigaalta katsottuna 9.5.

Kiipeilytreenit Nuvvus-Ailigaalla 19.5.

Kävimme viikonloppuna myös Norjan puolella automatkailemassa. Ajelimme Varanginvuonon pohjoisrantaa Vadsøn (suom. Vesisaari) kautta tien päähän Vardøhon (suom. Vuoreija). Etenkin jälkimmäinen oli varsin mielenkiintoinen paikka siellä sijaitsevine Naton tutka-asemineen sekä toisen maailmansodan aikaisine saksalaisten bunkkereineen. Syvälle maan sisään vievät pilkkopimeät bunkkerit aiheuttivat lievää ahtaanpaikankammoa. Reissun kohokohta oli kuitenkin ehdottomasti matka itsessään, kulkihan tie lähes koko matkan Jäämeren rannan upeissa merimaisemissa.

Ekkerøy.

Jäämeren rannalla Vardøssa.

Utsjoen komennus lähenee loppuaan. Tunturikoivuihin ilmaantui viikonloppuna ensimmäiset hiirenkorvat ja viimeisetkin lumet sulanevat lähipäivinä. Kesäkuun alussa alkavan kalastuskauden myötä myös turistit saapuvat. Lienee siis aika pakata laukut ja suunnata kohti uusia seikkailuja. Lento Helsingin kautta Anchorageen lähtee ylihuomenna. Kevät Utsjoella on ollut uskomattoman hieno ja olen ollut etuoikeutettu saadessani viettää sen näissä maisemissa. Toivottavasti tulevaisudessa tarjoutuu mahdollisuus palata Utsjoelle. Tämä on yksi niistä harvoista paikoista, jonne voisin kuvitella asettuvani ehkä pidemmäksikin aikaa.