Lyngen

Yhtenä pohjoisessa asumisen etuna on, että sieltä käsin on helppoa käydä treenailemassa myös vähän Suomen tuntureita korkeamilla rinteillä. Etenkin Pohjois-Norjasta löytyy huikean hienoja hiihto- ja vaellusmaastoja. Yksi lempikohteistani on vapaalaskijoiden suosiossa oleva Lyngenin Alpit, josta löytyy useita 1500 metrin yläpuolelle kohoavia vuorenhuippuja. Vuoristo sijaitsee Lyngenin niemimaalla Tromssan lähellä Pohjois-Norjassa. Joka puolelle levittäytyvien terävien vuorenhuippujen lisäksi maisemaa luonnehtii turkoosi Lyngenin vuono, jonka varrelle asutus on keskittynyt.

Olen tehnyt tänä vuonna parikin reissua Lyngenin maisemiin ja myös juhannuslomat tuli vietettyä Lyngsdalenissa telttaillen. Jyrkkäseinäisten vuorten ympäröimä Lyngsdalenin laakso on hyvä paikka perusleirille, oli aikeissa sitten laskea tai treenailla muuten ympäröivillä vuorilla. Helpoiten Lyngsdaleniin pääsee jättämällä auton Furuflatenin kylään ja lähtemällä seuraamaan jalkapallokentän kohdilta alkavaa polkua. Polku kulkee joenvartta aina laakson perälle asti, jossa sijaitsee myös maksullinen tupa. Tuvalle mennessä kannattaa kävellä joen pohjoispuolella kulkevaa leveämpää polkua pitkin. Itse kuljin kuitenkin tällä kertaa joen eteläpuolen pienempää polkua, koska aikeissani oli käydä tekemässä mäkitreenejä sillä puolella sijaitsevalla 1530-metrisellä Daltindenillä.

Lyngsdalenin kesä.

Polku kiemurteli turkoosia joenvartta kohti laakson perällä siintävää jäätikköä ja lumisia vuorenhuippuja. Kesällä Lyngenissa kulkiessa ei voi olla törmäämättä lampaisiin, joita laiduntaa kaikkialla. Nytkin sain pujotella alkumatkan uteliaiden lammaslaumojen läpi. Daltindenin rinne on laakson alkupäässä lähes pystysuora, mutta loivenee laakson perällä. Laakson päähän saavuttuani poikkesinkin polulta ja lähdin nousemaan ylemmäs tunturiin kohti Daltindenin huippua.

Alhaalla laaksossa oli kesäistä ja vehreää, mutta vain parinsadan metrin nousun jälkeen maisema muuttui lumisemmaksi. Olin aiemmin alhaalla hymähdellyt suksineen vehreässä maisemassa telttailevalle laskuporukalle, mutta ylempänä oli tosiaan vielä aivan laskettavaa lunta! Alkumatka oli vaikeakulkuista rakkaa, jota satunnaiset lumilaikut halkoivat. 600 metrissä lumipeite muuttui yhtenäisemmäksi.

Lumessa kahlaamista.

Nousu sujui leppoisasti, mutta iltapäivästä ilman täytti tasaisin väliajoin laakson seinämistä kaikuva pahaenteinen ukkosta muistuttava jyrähtely. Ääni oli peräisin vastakkaisten jyrkkäseinäisten vuorten rinteiltä alas puskevista lumivyöryistä. Vaikka Daltindenin lumikerros oli tiiviisti alla olevien kivien päälle pakkautunutta ja stabiilia, jokainen jyrähdys aiheutti pienen säpsähdyksen, eikä olo ollut erityisen miellyttävä lumiseinämää ylöspäin tampatessa. Päivä oli kuuma, joten lumi alkoi muuttua yhä sohjoisemmaksi ja upottavammaksi. Sata metriä ennen huippua lumi alkoi olla jo sen verran syvää ja upottavaa, että kengät märkänä totesin saaneeni tarpeeksi mäkitreeniä ja käännyin alas.

Näkymä leiristä Lyngenfjordenille.

Norjassa on voimassa jokamiehenoikeudet, joten leiriytyminen on sallittua erämaassa vapaasti. Päätin pystyttää perusleirin Daltindenin rinteeseen 500 metrin paikkeilta löytämälleni laakeammalle sulalle alueelle. Leiristä avautui hieno maisema laakson perällä oleville jäätiköille ja toisella puolella siintävälle Lyngenin vuonolle. Yksi hienoimmista leiripaikoista pitkään aikaan! Ainoaksi ongelmaksi muodostui väärä makuupussivalinta: vaikka päivisin lämpötila keikkui hellelukemissa, öisin kesäpussissa meinasi tulla vilu. Jouduinkin kertaalleen heräämään keskellä yötä kylmästä hytisten keittämään lämminvesipulloja makuupussin sisälle.

Huvilani ikkunasta avautuvaa vuoristomaisemaa.

Loppumatka kului leppoisasti mäkitreenejä ympäröivillä rinteillä perusleiristä käsin tehden. Kävin katsomassa myös laakson perällä olevaa Sydbreenin jäätikköä, joka oli varsin sulassa kunnossa. Etenkin näin kesäisin Lyngenissa kulkiessa tajuaa hyvin, mistä nimitys Lyngenin Alpit tulee. Useamman kerran reissun aikana tuli fiilis, että olisi Norjan sijaan toissakesän vaellusmaisemissa Saksan tai Itävallan Alpeilla. Erona vain se, että porukkaa oli liikenteessä huomattavasti vähemmän: törmäsin koko aikana vain muutamaan ihmiseen ja heihinkin alhaalla laaksossa. Lyngen toimii siis erinomaisesti myös kesäkohteena!

Yötön yö.

Utsjoen kesä

Teno ja keskiyön aurinko.

Suomen pohjoisimmassa kolkassa, Norjan ja Suomen rajalla virtaa Teno. Sen varrella Utsjoen kunnassa asuu 1250 ihmistä. Valtaosa on saamenkielisiä. Kuten monessa Pohjois-Lapin kunnassa, turismi on Utsjoen tärkein elinkeino rajakaupan ja porotalouden ohella. Utsjoen alueen turismi nojaa vahvasti Tenojokeen ja lohenkalastukseen. Kesällä pienen kunnan väkiluku kasvaa lähes puolella, kun turistit ja mökkiläiset ympäri Suomea suuntaavat kalaan Euroopan suurimman lohijoen äärelle.

Kun vuosi sitten 25. toukokuuta lähdin Alaskaan vietettyäni talven Utsjoella, Teno oli ollut jo kolme viikkoa sula. Kun palasin tasan vuosi myöhemmin 26. toukokuuta, jäät olivat hädin tuskin lähteneet. Ajaessani Ivalon lentokentältä kohti Utsjokea satoi lunta. Utsjoella tunturit olivat vielä lumen peitossa. Perspektiivi oli melkoinen Islannin vehreään maisemaan, jossa olin viettänyt edeltävät viikot. Meni yli kaksi viikkoa, ennen kuin viimeisetkin lumet alkoivat sulaa ja hiirenkorvat imestyä tunturikoivuihin.

Utsjoen kirkkotuvat Mantojärven rannalla.

Vuosi sitten ennen lähtöäni kylällä kävi kuhina. Paikalliset olivat juuri aloittaneet kalastuskauden ja valmistautuivat turistien saapumiseen. Tänä kesänä kylällä on ollut hiljaista. Vappuna astui voimaan Tenon uusi kalastussopimus, jonka tavoitteena on elvyttää Tenon lohikannat kestävälle tasolle. Sopimus lyhentää sekä paikallisten että matkailijoiden kalastuskautta molemmista päistä kautta. Lupien hinnat ovat myös nousseet aiempaan nähden. Lisäksi sopimus rajoittaa merkittävästi Tenojokivarren saamelaisten perinnekalastusmuotoja, kuten kulkutusta ja patokalastusta.

Muistan ihmetelleeni kevättalvella, miksi utsjokelaiset kaverini alkoivat yhtäkkiä joukolla vaihtaa Facebookin profiilikuvikseen otoksia, joissa poseeraavat lohen kanssa. Pian selvisi, että taustalla oli kannanotto eduskunnan tuolloin hyväksymään Teno-sopimukseen. Sopimus onkin herättänyt paljon kritiikkiä etenkin paikallisten keskuudessa. Kalastus on olennainen osa Tenojokilaakson alkuperäisväestön kulttuuria ja sopimuksen katsotaan uhkaavan saamelaiskulttuurin säilymistä. Kalastusoikeuksia pidetään alkuperäisväestön ja tilanomistajien omaisuutena ja olevan siten myös Suomen perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen omaisuudensuojan piirissä. Paikalliset kokevat uuden sopimuksen rikkovan siis monella tavalla heidän perustuslaillisia oikeuksiaan ja ettei heitä ole kuultu riittävästi sopimuksesta neuvoteltaessa.

"Teno ei ole pelkkä joki. Saamelaisille se on ollut satoja vuosia elämän virta. Se on ruokkinut ihmiset ja perheet pitkälle talveen. Sen varrella suurin osa saamelaisista asui. Niin kuin saamelaiset sanovat – me olemme veden rannan ihmisiä – Tenon asukkaat." ―Niilo Aikio Ylen jutussa

Yksinäinen kalastaja Suomesta Norjaan johtavan Saamen sillan alla.

Teno-sopimus vaikuttaa paikallisiin myös turistien määrän vähenemisen kautta. Lupien määrän laskeminen sekä hintojen nousu on vähentänyt selvästi Utsjoen kalastusturistien määrää tänä kesänä. Mökkivarauksia on peruttu, asuntoautoparkit ovat tyhjillään eikä kauppojen kassoilla ole jonoja samaan tapaan kuin yleensä. On olemassa kuitenkin yksi ryhmä, joka on hyötynyt sopimuksesta – Tenon lohien lisäksi. Nimittäin maata Utsjoelta omistavat vapaa-ajan asukkaat. Paikallisten ja "eteläsuomalaisten mökkeilijöiden" välillä on jo pitkään ollut eripuraa siitä, kuuluuko muualla pääasiallisesti asuvilla maanomistajilla olla samat pyyntioikeudet kuin paikallisilla. Mökkiläisten oikeuksia onkin lisätty uudessa sopimuksessa huomattavasti. He saavat muun muassa jatkossa rekisteröidä oman veneen, kun aiemmin vene on täytynyt vuokrata ja tiettyihin kellonaikoihin liikkuminen on ollut sallittua vain paikallisen soutajan kanssa. Muutos vähentää entisestään paikallisten yritysten tuloja, joista merkittävä osa on muodostunut juuri näistä palveluista.

Kirkkotupia.

Itseäni Teno-sopimus ei suoranaisesti kosketa, enhän ole eläissäni kalastanut millään mato-onkea kummemmalla välineellä (siihen ei kuulemma tarvitse edes lupaa). Utsjoella upeine tuntureineen ja erämaineen on kuitenkin erityinen paikka sydämessäni ja olen viettänyt täällä paljon aikaa, joten toivon turismin elpyvän ja paikallisten elinkeinon säilyvän. Utsjoen täytynee jatkossa panostaa entistä enemmän kalastusturismin ohella ympärivuotiseen luontomatkailuun. Lapin nousu ulkomaalaisten turistien keskuudessa näkyy toki jo Utsjoellakin, jossa on kuulemani mukaan bongattu viime talvena jopa japanilaisia revontulituristeja.

Itselleni Utsjoki edustaa kaikkein aidointa Lappia. Suurien turistimassojen ja laskettelukeskuksien sijaan tarjolla on koskematonta erämaata, valtavia avotunturialueita ja ennen kaikkea rauhaa ja hiljaisuutta. Vaeltajalle Utsjoki tarjoaa Suomen hienoimpia vaellusmaastoja, kuten Kevon luonnonpuiston sekä Kaldoaivin ja Paistunturin erämaa-alueet. Utsjoella on tietenkin myös Suomen kaunein tie, Tenonvartta Karigasniemeltä Nuorgamiin kiemurteleva Seututie 970!

Teno ja Seututie 970 Nuvvus-Ailigaalta katsottuna.

Mikäli siis olet joskus haaveillut vaikkapa Kevon reitin kulkemisesta, nyt kannattaa lähteä! Pistäydy matkalla syömässä vaikka lounas Rastigaisassa, munkkikahvit Kylätalo Giisássa ja ostoksilla Uulan säästössä. Tuskinpa sillä vielä lohituristien katoa korjataan, mutta jokainen sentti on kotiinpäin. Itse suuntaan kuitenkin nyt loppukesäksi etelään. Oikeastaan ihan mukavaakin vaihtelua nähdä auringon laskevan. Tälläkin hetkellä aurinko paistaa silmiin, vaikka on keskiyö. Kiitos ja näkemiin Utsjoki taas vähäksi aikaa!

Kesäkuun työmaa.

Lapin kevät

Viimeinen viikko Utsjoella ennen Alaskaan lähtöä on sujunut leppoisissa tunnelmissa keskiyön auringon valossa. Yötön yö alkoi täällä 16.5. ja aurinko laskee seuraavan kerran 29. heinäkuuta. Nukahtaminen alkaa olla haastavaa valoisuuden takia, vaikka toleranssia tulikin hankittua jo huhtikuussa Arktikselta: yötön yö alkoi Huippuvuorilla viikko lähtömme jälkeen 20.4. Keskiyön auringosta ja nukahtamisvaikeuksista pääsi nauttimaan myös yöttömän yön aattona tänne lomailemaan etelästä saapuneet vanhempani ja sisareni.

Ailigaan huippu 20.5. klo 00:06.

Kuten aiemmin todettu, valtaosa Utsjoen lumista suli vappuviikon helleaaltojen myötä. Tunturien päältä löytyy kuitenkin vielä pieniä lumilänttejä. Viikonloppuna nousimmekin lähestyvää Denalin huiputusta varten Ailigas-tunturin lumille tekemään railopelastusharjoituksia. Varsin pitkäksi venähtäneen säätämisen jälkeen onnistuimme rakentamaan toimivan Z-taljan ja pelastamaan "loukkaantuneen" Penan "railosta". Asiaan saattoi vaikuttaa se, että railopelastusta on tullut viimeksi harjoiteltua Svartisenin jäätikkökurssilla syksyllä 2014.

Railopelastus käynnissä uhriperspektiivistä.

Yksi Utsjoen kevään merkkihetkistä on tietenkin ollut Tenon sulaminen. Se tapahtui 6.-8.5. viikonlopun aikana, jonka vietin Ivalossa päivystäen. Maanantaina tein mäkitreenjä Nuvvus-Ailigaalla ja havaitsin jäiden hävinneen. Ailigas-nimisiä tuntureita on muuten Utsjoella kaikkiaan kolme. Olen noussut näistä kahdelle: heti asuntoni vieressä sijaitsevalle 342-metriselle vakiotreenimäelleni sekä Nuvvus-kylässä sijaitsevalle 535-metriselle Nuvvus-Ailigaalle. Jälkimmäisestä on tullut jyrkkine ja ilmavine rinteineen suosikkitunturini. Huipulla on kelpo pätkä paljasta kalliota, jossa voi halutessaan harjoitella myös kalliokiipeilyotteita. Korkein, 620-metrinen Ailigas, joka sijaitsee Karigasniemellä, on itseltäni vielä huiputtamatta. Jotainhan on kuitenkin jätettävä myös ensi vuodelle!

Teno Nuvvus-Ailigaalta katsottuna 9.5.

Kiipeilytreenit Nuvvus-Ailigaalla 19.5.

Kävimme viikonloppuna myös Norjan puolella automatkailemassa. Ajelimme Varanginvuonon pohjoisrantaa Vadsøn (suom. Vesisaari) kautta tien päähän Vardøhon (suom. Vuoreija). Etenkin jälkimmäinen oli varsin mielenkiintoinen paikka siellä sijaitsevine Naton tutka-asemineen sekä toisen maailmansodan aikaisine saksalaisten bunkkereineen. Syvälle maan sisään vievät pilkkopimeät bunkkerit aiheuttivat lievää ahtaanpaikankammoa. Reissun kohokohta oli kuitenkin ehdottomasti matka itsessään, kulkihan tie lähes koko matkan Jäämeren rannan upeissa merimaisemissa.

Ekkerøy.

Jäämeren rannalla Vardøssa.

Utsjoen komennus lähenee loppuaan. Tunturikoivuihin ilmaantui viikonloppuna ensimmäiset hiirenkorvat ja viimeisetkin lumet sulanevat lähipäivinä. Kesäkuun alussa alkavan kalastuskauden myötä myös turistit saapuvat. Lienee siis aika pakata laukut ja suunnata kohti uusia seikkailuja. Lento Helsingin kautta Anchorageen lähtee ylihuomenna. Kevät Utsjoella on ollut uskomattoman hieno ja olen ollut etuoikeutettu saadessani viettää sen näissä maisemissa. Toivottavasti tulevaisudessa tarjoutuu mahdollisuus palata Utsjoelle. Tämä on yksi niistä harvoista paikoista, jonne voisin kuvitella asettuvani ehkä pidemmäksikin aikaa.