2016 Parhaat Top 10

Vuosi lähenee uhkaavasti loppuaan, joten uppouduin muistelemaan vuoden varrella koettuja kommelluksia kuva-arkistoa selailemalla. Monta mukavaa ja vähemmän mukavaa hetkeä palautuikin mieleen. Otsikkokuva on otettu Alaskan roadtripiltä eräänä hienona kesäkuisena iltana ajellessani Sewardista kohti Anchoragea. Ohessa muutamia muita helmiä vuoden 2016 varrelta.

1. Huippujengiläisten "alkeellinen" perusleiri

Alkuvuosi kului tiiviisti Perun Tocllaraju-vuorelle sijoittuvaa Huippujengi-realitya seuraten, jossa suomalaisia julkkiksia koeteltiin alkeellisella leirielämällä keskellä koskematonta vuoristoa. Elokuussa suuntasimme itse Peruun huiputtamaan Tocllan. Perusleiri ei kuitenkaan yllätykseksemme ollut ihan niin alkeellinen paikka kuin television perusteella oli luullut. Hyvin valittujen kuvakulmien ansiosta katsojilta jäi nimittäin pimentoon se, että paikan päällä sijaitsi varsin hyvin varusteltu Alppimaja-tyylinen hotelli-ravintola, jonka palveluihin kuuluivat muun muassa posliinivessa, kylmä kalja ja lämmin suihku. Huippujengin tekijätiimin mukaan osallistujia oli kuitenkin kielletty hakeutumasta ravintolan lämpöön. Ehkä näin, mutta ainakin itse viihdyimme ravintelin puolella sen verran ahkerasti, että vajaassa viikossa punaviini ja Inca Kola loppuivat varastosta.

2. Utsjoki Huippuvuorilla

Kävimme Huippuvuorten reissulla tutustumassa Longyearbyenin lähellä sijaitsevaan koiratarhaan, jossa bongasimme silloisen asuinpaikkani Utsjoen mukaan nimetyn rekikoiran. Epäselväksi jäi, mistä tämä Suomen pohjoisimman kunnan kaima on saanut inspiraation nimeensä.

3. Kohtaaminen arktiksella

Huippuvuorilla hiihti samaan aikaan kanssamme myös toinen suomalainen retkikunta, johon törmäsimme Russebreenin jäätikköllä 14. hiihtopäivänämme. Myös toisessa retkikunnassa oli mukana joensuulaisedustus, nimittäin Joensuun hiihtopiireistä tuttu kollega Eero Oura. Suomalaisiin hiihtäjiin ja etenkin toiseen Joensuun ladun edustajaan törmääminen keskellä valtavaa arktista jäätikköä oli sen verran erikoinen sattumus, että yhteiskuva oli tietenkin pakko ottaa.

4. Joensuulaisten oudot kohtaamispaikat Vol 2

Myös syksyn Kebnekaisen reissulla sattui varsin mielenkiintoinen kohtaaminen, kun törmäsimme Ruotsin korkeimman vuoren huipulla joensuulaiseen Kungsledenilla vaeltamassa olevaan Eemeliin. What are the odds? Me joensuulaiset pyörimme selvästi oudoissa paikoissa.

5. "If you can't climb it, drink it!"

Kilimanjarolta laskeutumisen jälkeen huiputusta juhlittiin tietenkin korkkaamalla kylmät Kilimanjaro-oluet. Tänä vuonna join myös Denali-olutta Denalilta laskeuduttuani, Pyramiden-vodkaa Pyramidenissa sekä Svalbard-kaljaa Svalbarissa Svalbardissa. Aiemmin on tullut myös hörpittyä 5642-kaljaa Elbrusin huiputuksen kunniaksi sekä Everestiä matkalla Everestin perusleiriin. Haastankin kaikki 7 summitsin kiipeämisen sijaan juomaan sen.

6. Kilimanjaron tomut

Miksei kukaan kertonut, miten pölyistä siellä on? Kuvassa syvän ruskettuneina Marangu-gatella seitsemän päivän vaelluksemme päätteeksi.

7. Raitaponit

Ei tarvitse ihan hirveästi miettiä, mikä oli lempieläimeni Afrikan safarilla. Suunnittelen edelleen vakavasti zebra-tarhan perustamista Suomeen.

8. Denalin päivälämpötilat

Alaskassa sijaitseva maailman pohjoisin "kuusitonninen" Denali on tunnettu etenkin kylmyydestä ja ankarista sääolosuhteistaan. Ainakaan päivisin jäätiköllä ei ollut ihan niin kylmä.

9. Aseen kanssa baariin

Huippuvuorilla on vähän erilainen meininki, koska jääkarhuvaaran vuoksi ilman asetta ei uskalla liikkua missään pääkaupungin Longyearbyenin ulkopuolella. Kuvassa Taina astumassa kiväärin kanssa paikalliseen anniskeluravintolaan Pyramidenissa.

10. Maailman pohjoisin Lenin

Kerää koko sarja Vol 2! Pyramidenissa 79° leveysasteella sijaitsee maailman pohjoisin Lenin-patsas. Maailman korkein Lenin taas löytyy Pik Lenin -vuoren huipulta Kirgisiasta. Maailman syvimmästä tai eteläisimmästä Leninistä en tiedä.

Vuoden 2016 yhteenvetoon »

Extra: Tämä kuva

Andit 2016

Auringonnousu Tocllarajulla.

Vuoden alkupuolikkaan aikana on tullut toteutettua muutama rankempi ja melko paljon etukäteisvalmisteluja vaatinut retkikunta, joten päätin viettää loppuvuoden rennommissa merkeissä. Kesän perinteisen Alppireissun sijaan suuntasin tänä vuonna kiipeilemään Peruun Mandala Travelin "pakettimatkalle", olihan mukaan lähdössä useita aiemmilta reissuilta tuttuja tyyppejä. Perussa on paljon mielenkiintoisia vuoria, joista etenkin yksi on tullut tänä keväänä suuremman yleisön tietoisuuteen Huippujengi-realityn myötä. Ohjelmassa kahdeksan julkisuuden henkilöä yritti kiivetä 6035-metriselle Tocllarajulle. Cristal Snown matka katkesi jo Huarazin hotellihuoneeseen, kun taas pisimmälle edennyt Leena Harkimo pääsi 200 metrin päähän huipusta ennen kuin joutui kääntymään kovan tuulen vuoksi. Myös oman porukkamme tavoitteena oli Tocllarajun huiputus muutaman muun matalamman vuoren ohella.

Matkanteko alkoi merenpinnan tasolta Perun pääkaupungista Limasta, josta jatkoimme bussilla 3000 metrissä sijaitsevaan Huaraziin. Huarazista käsin teimme muutaman akklimatisoitumisvaelluksen lähivuorille. Korkeimmillaan kävimme 4500 metrin tietämillä Laguna Churupin huikeissa maisemissa.

Siestalla akklimatisoitumisvaelluksella Huarazin yllä.

Muutaman päivän akklimatisoitumisen jälkeen ajelimme bussilla Collonin kylään, josta vaelsimme Ishinca Valleyn perusleiriin 4350 metriin. Päiväreppuja lukuun ottamatta kaikki varusteet pakattiin muulien selkään, jotka kuljettivat ne perusleiriin asti. Luksus ei loppunut kantajien käyttöön: perusleirissä teltat pystytettiin puolestamme, ja kokki henkilökuntineen huolehti ravitsemuksestamme koko matkan ajan. Toki vastaavanlaista "luksus-telttailua" on tullut harrastettua aiemminkin muutamilla Nepalin vaelluksilla, mutta omatoimisuuteen tottunut retkeilijä poti väistämättä huonoa omatuntoa, kun kaikki keitettyjä vesiä myöten tuotiin valmiiksi eteen. Perusleiri ei muutenkaan ollut aivan niin alkeellinen paikka kuin Huippujengin perusteella olisi voinut luulla. Hyvin valittujen kuvakulmien ansiosta katsojilta jäi pimentoon muun muassa se, että paikan päällä sijaitsi varsin hyvin varusteltu Alppimaja-tyylinen hotelli-ravintola. Tämän palveluihin kuuluivat muun muassa posliinivessa, kylmä kalja ja lämmin suihku.

Ensimmäiset näkymät Tocllarajulle vaellusmatkalta perusleiriin.

Perusleiri. Takana Tocllaraju ja oikealla paikallinen "refugio".

Viimeiset metrit Ishincan huipulle.

Ensimmäinen päivä perusleirissä vietettiin kevyen akklimatisoitumisvaelluksen ja varustehuollon parissa, jonka jälkeen edessä oli nousu 5530-metriä korkealle Ishincalle. Toisin kuin Huippujengissä, teimme huiputuksen perusleiristä käsin. Lähdimme matkaan klo 2 yöllä. Lähestyminen perusleiristä jäätikölle oli pitkä, ja auringonnousun jälkeen lämpötila nousi sietämättömän kuumaksi. Etenemistä hidasti myös etenkin jäätikön alaosassa sulamisesta johtuva jäätikön röpelöisyys. Vesivarastojen ennenaikaista ehtymistä lukuun ottamatta huiputus sujui kuitenkin ongelmitta, ja lähes koko porukka pääsi huipulle.

Huipulla ei kuitenkaan ollut aikaa juhlia, koska havaitsimme oppaamme Davidin kanssa horisontissa uhkaavan näköisiä tummia pilviä. Kaukaa kuului pahaenteistä jyrinää, joka ei valitettavasti tällä kertaa ollut peräisin viereiseltä vuorenseinämältä koko aamun alas puskeneista lumivyöryistä. Olen joutunut aiemmin vuorilla pariin otteeseen kirjaimellisesti juoksemaan alas lähestyvän ukkosmyrkyn alta, joten itseäni ei kiinnostanut jäädä seuraamaan, minne päin pilvet kääntyvät. Kun on verhoutunut päästä varpaisiin sähköä johtavaan Gore-Texiin, jaloissa on metalliset jääraudat ja kädessä alumiinivartinen hakku, on ukkosmyrsky viimeinen asia, jonka kanssa haluaa joutua tekemisiin 5000 metrissä. Köysistömme kiirehtikin saman tien alas.

Palasimme perusleiriin iltapäivällä huiputuksen venyttyä lopulta yli 12-tuntiseksi. Seuraavana päivänä oli tarkoitus nousta leirin vieressä sijaitsevalle 5-tonniselle Urusille, mutta valtaosa porukasta jätti nousun suosiolla väliin Ishincan huiputuksen venymisen vuoksi. Päätin itsekin skipata Urusin edellisenä päivänä alkaneen yskän ja poskiontelo-ongelmien vuoksi. Denalilla sairastuminen oli vielä tuoreessa muistissa, joten halusin välttää saman kohtalon reissun päänousun Tocllarajun osalta. Onneksi Duact-kuurin ja levon myötä vointi lähti korjautumaan parissa päivässä.

Lähestymismarssilla Ishincalle. Huippu takana.

Ishincan huippu ja sinne johtavaa hankalakulkuista jäätikköä.

Musiikin kuuntelun ja auringonoton merkeissä vietetyn lepopäivän jälkeen suuntasimme Tocllarajun yläleiriin 5200 metriin. Leiri sijaitsi jäätikön reunamoreenilla eli hieman eri kohdassa kuin jäätikön päällä sijainnut huippujengiläisten High camp. Saavuimme leiriin iltapäivällä. Jäätikön jäästä valmistetuilla erinomaisilla Pisco Sour -drinkeillä kilistelyn jälkeen vetäydyimme telttoihin valmistautumaan seuraavan yön huiputukseen. Muutaman tunnin unien jälkeen kello 23 heräsimme "aamupalalle". Yö oli tyyni ja yllemme avautui pilvetön tähtitaivas. Nautimme aamupalan leirin viereisillä kivillä istuskellen kuunvalossa. Alkuperäiseksi lähtöajaksi oli suunniteltu puoltayötä ja kääntymisajaksi "noin kello 8". Jokaisen köysistön, joka ei ollut saavuttanut huippua ennen tätä, täytyi kääntyä alas.

High camp. Takana Toclla.

Olimme missanneet alkuperäisen lähtöajan jo yli puolella tunnilla, kun siirryimme vihdoin jäätikön reunalle muodostamaan köysistöjä. Minulle ja Elinalle sattui valitettavasti koko opaskatraamme tympein opas, joka vaikutti jo lähtökohtaisesti päättäneen, ettei sinä aamuna aio mennä huipulle. Oppaamme alkoi kiinnitellä köyttä hitaasti ja vastentahtoisesti vasta, kun muu porukka oli jo noussut hyvän matkaa jäätikköä ylöspäin. Käsittämättömän pitkän säätämisen jälkeen pääsimme vihdoin liikkeelle, mutta jäätikön päälle noustuamme opas teki jälleen stopin vaatien Elinaa vaihtamaan (aivan hyvin palavan) otsalampun paristot. Katselimme epäuskoisina, kuinka muun porukan otsalamppujen valot katosivat ylempänä jäätikön pimeyteen. Aloin menettää totaalisesti hermoni asennevammaiseen oppaaseemme ja kiroilin palaavani saman tien takaisin leiriin nukkumaan. Juuri silloin köysistömme Ishincalle johtanut opasharjoittelija David saapui paikalle matkanjohtajamme Noran kanssa. Nora oli ollut saattamassa meitä alkumatkan ja oli nyt laskeutumassa takaisin leiriin. Pyysin Davidia lähtemään kanssani huipulle, mihin hän suostui onneksi ilomielin. David saattoi Noran pikaisesti alas jäätikön reunalle, minkä jälkeen suuntasimme ylöspäin kahden hengen köysistönä. Muut köysistöt olivat saaneet tuossa vaiheessa lähes kolmen vartin etumatkan omaan tiimiimme.

Huipun halkaissut railo.

Ensimmäinen pullonkaula reitillä tuli muutaman tunnin nousun jälkeen jyrkästi ylös nousevalla jääseinämällä. Saavutimme tuossa kohtaa osan edellä olevista tiimeistä. Seinämä noustiin "nelivedolla" kolmen ankkuripisteen kautta, joten eteneminen oli hidasta ja alas oli kertynyt jonoa. Katselin odotellessa, kuinka oranssi kuu laski kaukana näkyvien kylien valojen värittämän horisontin taakse. Päästyämme vihdoin seinämän päälle lähdimme etenemään ylemmäs railojen halkomaa loivempaa jäätikköä pitkin. Auringon noustessa huippua ei edelleenkään näkynyt, joten kiihdytimme vauhtia kellon lähestyessä uhkaavasti kahdeksaa. Lopulta noin tunti ennen sovittua kääntymisajankohtaa huippu näkyi yläpuolellamme yllättävän lähellä. Sain myös ensimmäisen kerran sitten jäätikön reunan näköyhteyden porukkamme kahteen edellä olevaan köysistöön. Muut köysistöt olivat tässä vaiheessa päättäneet kääntyä takaisin alas aikataulun käytyä liian tiukaksi.

Puolisen tuntia myöhemmin saavuimme huipun alla sijaitsevalle viimeiselle tekniselle osuudelle. 60 metrin teknisesti helpon jääkiipeilypätkän jälkeen jäätikkö muuttui jälleen loivemmaksi, ja näimme muut seisoskelemassa hieman ylempänä sijaitsevalla laakealla huipulla. Lähdimme kävelemään ylemmäs, kunnes havaitsimme huipun kahtia repäisseen railon erottavan meidät vuoren korkeimmasta kohdasta. Kiersimme railon pohjalle ja kiipesimme vielä viimeisen jääkipeilypätkän railon seinämää huipun puolelle. Hetken päästä seisoimme vihdoin huipulla ihailemassa ympärillemme levittäytyvää silmänkantamattomiin jatkuvan vuoriston ja sitä halkovien turkoosien järvien värittämää maisemaa. Aamu oli kuitenkin jo pitkällä ja olimme vasta puolessavälissä, joten nopeiden huiputuskuvien jälkeen lähdimme kiirehtimään alas.

Viimeisellä teknisellä osuudella 30 metriä ennen huippua.

Näkymiä huipulta.

Matkalla alas.

Laskeuduimme yläleirin kautta vielä samana päivänä perusleiriin, jonka ravintolassa vietettiin ensimmäiset huiputusbileet suomalaisella perkussionistilla höystetyn paikallisen musiikin tahdittamana. Näitä seurasivat vieläkin eeppisemmät toiset huiputusbileet laskeuduttuamme seuraavana päivänä perusleiristä Huaraziin. Suomalaisilla kiipeilyporukoilla on kuulemamme mukaan Huarazissa maine kovina bilettäjinä, ja pidimmekin kunniakkaasti yllä kotimaamme mainetta.

Reissu oli kokonaisuudessaan erittäin onnistunut. Huiputuspäivä tuntui pientä univelkaa lukuun ottamatta kevyeltä, ja akklimatisoituminen onnistui todella hyvin. Vuoristotaudin oireita (pahoinvointi, päänsärky ja tasapainovaikeudet) ilmaantui ainoastaan huiputusbileiden jälkimainingeissa. Kaikkiaan neljä kymmenen hengen porukastamme kävi Tocllarajun huipulla ja valtaosa huiputti Ishincan. Säiden suhteen ei olisi voinut olla juuri parempi tuuri, ja vältyimme myös Huippujengiä vaivanneelta vatsatautiepidemialta. Suurin kunnia onnistuneesta reissusta kuuluu kuitenkin mahtavalle kiipeilyporukalle. Kiitos!

Huomenna kohti Ruotsia ja Kebnekaisen rinteitä!

Tocllan huipulla.

"Rankinta, mitä olen tehnyt"

Kuva: MTV.

Eilen alkoi kaveripiirissäni innolla odotettu Huippujengi-reality, jossa kahdeksan julkisuuden henkilöä kiipeää Perussa 6-tonniselle Tocllarajulle. En tietenkään itse katso televisiosta kuin asiallisia ajankohtaisohjelmia ja dokumentteja, mutta koska olen itse lähdössä yrittämään samaiselle mäelle puolen vuoden päästä, jouduin istahtamaan television äärelle tehdäkseni tärkeää taustatutkimusta (kuinkahan perustelisin sivistyneesti vielä kaikkien Hottiksien jaksojen katsomisen?) Jännän äärellä oltiin ja WhatsApp lauloi ahkerasti koko ohjelman ajan. Ja olihan siellä tuttujakin: osallistuin vastikää Huippujengin lääkärinä toimivan kollega Heikki Karisen pitämälle retkikunnan lääkintähuolto -kurssille, joka on kiistatta Suomen pätevin outdoor-lääkäri.

Katsomosta löytyy video, jossa ohjelman juontava Duudson-Jukka kertoo vuoren nousun olevan rankinta, mitä hän on ikinä tehnyt. Videossa hauskinta on nähdä Jukan muutos ylipirteästä intoilijasta riutuneeksi telttamöhistelijäksi. Tuttu kehityskaari ensikertaa korkealle menevien keskuudessa.

"Altitude can kill".  Trekkaajien valistamista
Sagarmathan kansallispuistossa. (Nepal 2014)

Vuorikiipeily lienee oikestikin yksi maailman raskaimmista urheilulajeista monellakin tasolla. Vaikka valmistautuisi erittäin huolellisesti ja olisi käsittämättömässä tikissä, jo pelkkä vuoristotauti lisää hommaan oman hauskuutensa. Jopa puolet yli 4000 metrissä 4 päivää oleskelleista saa vuoristotaudin (lähde). Vuoristotauti tuntuu suunnilleen samalta kuin äärimmäisen paha krapula — paitsi se voi oikeasti tappaa, darra harvemmin (vaikka toisinaan siltä tuntuukin). Mikäli sairastunutta ei evakuoida alemmas, tai vähintäänkin pydähdytä saavutettuun korkeuteen akklimatisoitumaan, hänelle saattaa kehittyä vuoristotaudin pelätyimmät muodot, aivo- tai keuhkoödeema. Vakavat tautimuodot voivat kehittyä nopeasti ja johtaa kuolemaan jopa tunneissa. Tämä lienee paras suomalainen review-artikkeli vuoristotaudista, yhtenä julkaisijana ei-niin-yllättäin Karinen. 

Olen liikuskellut useammankin kerran korkealla samassa porukassa äärimmäisen kovan kestävyyskunnon omaavien ihmisten kanssa. Joukkoon on mahtunut niin kilpamaratoonareita, -pyöräilijöitä kuin -suunnistajiakin. Voi tuntua itsestään selvältä, että nämä kuntohirmut ottavat jo huiputuskuvia meidän huonokuntoisten tavisten vasta raahautuessa perusleiriin. Näin ei kuitenkaan koskaan ole käynyt. Kuten Heikkikin tuossa ensimmäisessä jaksossa taisi mainita, nuoret ja hyväkuntoiset (miehet) ovat erityisesti riskiryhmässä vuoristotautiin sairastumisessa. Usein vika lienee heidän asenteessaan: pidetään väkisin yllä kovaa tahtia ylös mennessä, ehkä halusta näyttää muille tai ehkä ihan vain tottumuksesta tehdä urheilusuoritukset aina täysillä. Illalla lähdetään vielä jumppailemaan ylempiin korkeuksiin muiden lepäillessä ja tankatessa vettä (mitkä ovat oikeastaan ainoita lääkkeettömiä keinoja, joilla vuoristotautia voi ehkäistä). Korkeammalle edetessä nämä parempikuntoiset sitten yksi toisensa jälkeen tippuvat porukan hännille, eivätkä lopulta huiputa ollenkaan, vaan jäävät oksentelemaan perusleiriin — tai talutetaan siitä vielä alemmas. Toki on niitä, jotka pystyvät vetämään hirveää kyytiä huipulle asti saamatta mitään oireita, oli korkeus mikä hyvänsä, mutta tällaiset geenilotossa voittaneet yksilöt ovat vähemmistöä. Esimerkiksi vuoristo-oppaat.

Oman haasteensa vuoriretkikuntiin tuo myös isompien mäkien  usein varsin syrjäinen sijainti. Reissujen pituus on yleensä monta viikkoa ja ne tehdään varsin alkeellisissa oloissa: suurin osa maailman isoista vuorista sijaitsee kehitysmaissa. Monelle juoksevaan veteen, posliinivessaan ja päivittäiseen suihkuun tottuneelle viikkokausien peseytymättömyys ja kiven takana tapahtuva kyykkydefekaatio voi muodostua ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi. 

Kopteri valmistautuu lähtöön Luklassa 2860 metrissä. (Nepal 2014)

Henkistä painetta lisää sekin, että usein sairastapauksessa apu ei ole lähellä — se voi itse asiassa olla jopa täysin saavuttamattomissa, ja vakavasti sairastunutta pitää kanniskella pitkiäkin matkoja alaspäin ennen evakuoinnin onnistumista. Puhelinverkot eivät useinkaan kanna syrjäisillä seuduilla, mutta toki jokainen järkevä porukka ottaa mukaan muutakin viestintävälineistöä kuin rakkaan iPhonen, jonka hyöty loppuu siinnä kohtaa, kun Sonera lakkaa kuulumasta. Ja vaikka apua saataisiinkin kutsuttua, sään vuoksi edes helikopterievakuointi ei välttämättä onnistu päiväkausiin. Kollega Jerri Nielsen odotti aikoinaan yli puoli vuotta evakutointia etelämantereelta — asia ei toki liity millään tavalla vuorikiipeilyyn, mutta mielenkiintoinen stoori joka tapauksessa (linkki Kuukausiliitteen artikkeliin). Näistä asioista tulee välillä piinaavan tietoiseksi vuorireissuilla, etenkin jos ollaan kehitysmaassa, jossa terveydenhuollon taso ei edes sairaalaan asti päästessä ole välttämättä kovin korkea. Jännitystä lisää sekin, että riskitekijöitä on keskimäärin hieman enemmän kuin normaalielämässä. Huonon hygieniatason vuoksi infektioriski on huomattavan suuri, puhumattakaan esimerkiksi kivi- ja lumivyöryistä tai railoista. 

Pitkillä, fyysisesti raskailla ja "kaukana kaikesta" tehdyillä reissuilla, jossa porukka on melkein 24/7 yhdessä, korostuvat paitsi ihmisten väliset ristiriidat myös positiiviset asiat: ryhmähenki, "kaveria ei jätetä" -asenne ja muiden auttaminen. Ryhmädynamiikan seuraaminen tulee varmasti olemaan yksi mielenkiintoisimpia asioita Huippujengissä. Olen saanut itsekin välillä todistaa melko dramaattisia hetkiä vuorilla: on riidelty, pariuduttu, saatu hermoromahduksia ja helikopterievakuoitu vakavasti sairastuneita. Melkoiset ainekset siis tosi-tv:seen!

Joka tapauksessa, palatakseni tuohon Jukan kommenttiin vuorikiipeilyn rankkuudesta: itsekin olen tehnyt fyysisesti rankimpien joukkoon kuuluvat suoritukseni vuoristossa. Itse asiassa niinkin matalalla kuin alle 4000 metrissä. Olen myös kerran saanut vuoristotaudin. Se tapahtui Phakding-nimisessä kylässä Nepalissa 2610 metrissä (ei paljon Pohjoismaiden korkeinta tunturia Galdhøpiggeniä korkeammalla!) Sen jälkeen en ole kertaakaan saanut oikeastaan minkäänlaisia vuoristotaudin oireita, en edes 6461 metrissä, joka on toistaiseksi korkeusennätykseni. Selitys vuoristotautiin sairastumiseeni hyvin matalalla, ja miksi olen välttynyt siltä sittemmin, löytyy yhdestä hyvin yksinkertaisesta asiasta. Siitä lisää myöhemmin.