Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kansallispuisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kansallispuisto. Näytä kaikki tekstit

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Pääsiäisvaellus UKK:ssa

Viime vuoden pääsiäisen pyhät kuluivat kaveriporukalla Norjassa road trippaillen, joten päätin viettää tämän pääsiäisen UK-puiston erämaissa. Vaikka yksikseen tulee harvoin vaellettua kovin syvälle erämaahan, päätin toteuttaa reissun tällä kertaa soolona. Olen koko talven suunnitellut erämaan keskellä sijaitsevan Hammaskurun tuvalle hiihtämistä ja pääsiäisen pyhät tarjosivat oivan tilaisuuden tähän. Alkuperäisenä suunnitelmanammehan oli hiihtää Raja-Joosepista Kiilopäälle tuota kautta jo muutama viikko sitten, mutta tuolloin päädyimme lopulta eri reittiin. Pääsiäisen aika on tunnetusti UKK:ssa ruuhkaista, joten päätin aloittaa hiihdon rauhallisemmalta Raja-Joosepin puolelta välttäen ruuhkaista Saariselän ja Kiilopään ympäristöä.

Lähdin liikenteeseen 50 kiloisen ahkion ahkion kanssa Raja-Joosepista puolenpäivän aikaan suuntana 32 kilometrin päässä sijaitseva Anterinmukka. Seurailin rajavyöhykkeen reunaa rajavartioiden osin ummmessa olevaa kelkkauraa hiihtäen Anterin raja-asemalle asti. Sää oli kirkas ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ohitin matkalla muutaman hiihtäjän, mutta kaikkiaan kulkijoita oli liikenteessä vähänläisesti. Aurinko oli juuri laskenut, kun ilmassa leijaillut savun haju alkoi lupailla tuvan olevan lähellä. Saavuin tuvalle hieman kahdeksan jälkeen. Kilometrien päähän kantautunut savun haju oli onnekseni peräisin Anterin saunan piipusta, jonne pääsin rentoutumaan hiihtopäivän päätteeksi.


Anterinmukka: Lapin kaunein autiotuopa.
Tuvalla majoittui lisäkseni ainoastaan tsekkiläinen pariskunta sekä yli 40 reissua Koillis-Kairassa tehnyt suomalainen konkarivaeltaja. Kaikki ihmettelivät kovasti, että olin hiihtänyt Raja-Joosepista päivässä suoraan Anteriin, mutta omasta mielestäni päivä ei tuntunut edes kovin pitkältä. Ehkäpä edellisen viikon Kiilopää-Luirojärvi -maratonin jälkeen kaikki alle 40 kilometrin hiihtomatkat tuntuvat kevyeltä. Täytyy toki huomioida, ettei "perusvaeltajan" edes tarvitse pystyä tekemään noin pitkiä päiviä ahkion kanssa, enkä pysty itsekään alkukaudesta. Kausi on kuitenkin jo loppupuolella ja treenitunteja pohjalla yli sata, joten kunto alkaa olla huipussaan.

Anterinmukkaa kuulee usein sanottavan Lapin kauneimmaksi autiotuvaksi ja komea se kyllä onkin. Täyshirsinen rakennus on hieno sekä ulkoa että sisältä, ja voittaa viihtyisyydessään suurimman osan UK-puiston tuvista. Anterin saunassa saa myös huomattavasti paremmat löylyt kuin esimerkiksi Luirolla. Oma tupasuosikkini on kuitenkin edelleen Anterin naapurissa sijaitseva minimaalinen Kiertämäjärvi.


Anterin sauna.
Anterista jatkoin matkaa seuraavana päivänä 13 kilometrin päähän Hammaskurun tuvalle, jonne saavuin jo puolenpäivän jälkeen. Ura näytti olevan auki Hammaskurulta Luirolle päin ja mielessä kävikin jatkaa matkaa Luirolle asti. Arvelin kuitenkin pääsisäisen vuoksi Luirolla olevan ruuhkaa, joten päätin jäädä Hammaskuruun. Hammaskurun kulmilta alkaa sitä paitsi koko UK-puiston hienoin avotunturialue, joten pikaisen lounaan jälkeen lähdin hiihtelemään loppupäiväksi ylös tunturiin. Hiihtelin Vesipäälle päin matkan varrella muutamia tuntureita huiputellen. Palasin tuvalle vasta iltamyöhällä. Yllätykseni muita kulkijoita ei edelleenkään näkynyt missään, vaan sain majailla tuvalla yön yksikseni.

Hammaskurun tupa.
Nousemassa avotunturiin.
Norjalainen toimii myös Suomessa.
Avotunturimaisemaa.
Seuraavana päivänä hiihtelin lyhyen päivän entisiä jälkiäni pitkin takaisin Anteriin. Koska hiihtopäivä oli niin lyhyt, suuntasin jälleen iltapäiväksi hiihtoretkelle avotunturiin. Suunnittelin alun perin Anteripään huiputtamista, mutta irtolunta oli paljon ja rinne sen verran lumivyöryherkässä kunnossa, että päädyin kääntymään kesken alas. Anterissa odotteli jälleen lämmin sauna, eikä ruuhkaa ollut tälläkään kertaa: tuvalla majaili lisäkseni ainoastaan kolmen hengen miesporukka.

Neljäntenä vaelluspäivänä hiihtelin takaisin Anterista Raja-Jooseppiin. Paluu sujui vielä tulomatkaakin joutuisemmin hieman alle kahdeksaan tuntiin. Hiihtokilometrejä kertyi neljässä päivässä kaikkiaan 110 km, joista 90 km ahkion kanssa. Sää suosi koko pääsiäisen pyhät ja aurinko paisteli pääosan ajasta kirkkaalta taivaalta. Kulkijoita oli liikenteessä ainakin Raja-Joosepin puolella huomattavasti vähemmän kuin olin uskaltanut toivoa. Kiitos UKK, ensi pääsiäisenä uudestaan! Hiihdetään nyt kuitenkin se Grönlanti ensin.


sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Rentoa talvivaellusta UKK:ssa

Urho Kekkosen kansallispuisto on monipuolisuudessaan mitä hienoin talvivaelluskohde, josta löytyy vaihtelevia maisemia aina karuista avotuntureista tykkylumimetsiin. Tiheän tupaverkoston ansiosta se sopii mainiosti myös aloitteleville talvivaeltajille. Vaikka virallisia merkittyjä reittejä ei erämaaosassa kuljekaan, esimerkiksi suosituimmalla reitillä Kiilopäältä Luirojärvelle kulkee sesonkiaikaan kevättalvella moottorikelkalla ajettu huoltoura, joka tekee matkanteosta joutuisampaa. Kiilopää-Lankojärvi-Luirojärvi-Suomunruoktu -rengasreitiltä on helppo poiketa myös muille tuville, kuten Porttikoskelle ja Hammaskuruun. Kulkijoita UKK:ssa riittää talven vilkkaimpina kuukausina maalis-huhtikuussa niin paljon, että usein lähituville kulkee myös valmis latu-ura. Metsäsuksella ladun saa tietysti avattua itsekin. Etenkin Kiilopää-Luiro -välin tuvat ovat sesonkiaikaan varsin ruuhkaisia, joten rauhaa ja hiljaisuutta etsivän hiihtäjän kannattaa suunnata jonnekin muualle. Itse hiihtelen vilkkaimpina kuukausina mieluummin Raja-Joosepin puolella, jossa on selvästi rauhallisempaa.

Viimevuotisen hienon Käsivarren reissun jälkeen päätimme Lauran kanssa tehdä myös tänä vuonna talvivaelluksen Lapissa osana Grönlantiin treenaamista. Kohteeksi valikoitui tällä kertaa UKK ja mukaan houkuteltiin myös muutama talvivaellusnoviisi Joensuun vaellusporukastamme. Neljän hengen porukkamme alkuperäisenä suunnitelmanamme oli hiihtää Raja-Joosepista Kiilopäälle, mutta koska hankikanto oli vielä maaliskuun alussa olematon, päätimme lopulta tehdä helpomman rengasreitin Kiilopäältä Luirolle. Olen hiihtänyt saman reitin edellisen kerran viime talvena, mutta varasimme tällä kertaa aikaa enemmän ja päivämatkat pidettiin lyhyempinä. Teltan sijaan majoituimme koko reissun autio- ja varaustuvissa. Ahkioon pakattiin toki hätä- ja varamajoitteeksi myös teltta ja muut ulkona majoittumiseen vaadittavat varusteet.

Ahkio painoi noin 50 kiloa.
Alkumatkalla Kiilopään rinteessä.
Aloitimme reissun Kiilopäältä, josta hiihdimme Rautulammen päivätuvan kautta Lankojärvelle. Kiilopään suksivuokraamon porukka varoitteli etukäteen Luirolle vievällä reitillä olevan ruuhkaa, mutta Lankojärvellä autiotuvalla majoittui lisäksemme vain muutama muu hiihtäjä. Puolet neljän hengen tiimistämme majoittui autiotuvassa ja puolet varaustuvassa. Lankojärveltä matka jatkui kirkkaassa auringonpaisteessa ja kireässä pakkasessa Luirojärvelle, jonka hiihdimme huoltouran sijaan hieman pidempää kiertoreittiä.

Lankojärven autiotupa.
Lounastauko matkalla Luirolle.
Saapuessamme Luirolle iltamyöhällä pakkanen lähenteli -30 astetta. Luirojärven rannalla sijaitsee kolme tupaa: Kuuselan vuokratupa, "Luirojärven Hilton", josta löytyy sekä autiotupa- että varaustupapuolet, sekä Rajankämppä. Olimme tehneet etukäteen varauksen Kuuselaan. Hiltonin kummallakin puolella näytti olevan varsin ruuhkaista ja myös Rajankämppä oli varattu, joten olimme harvinaisen tyytyväisiä päätökseemme varata Kuusela. Kuuselassa majoittuminen tulee toki hieman normaalia varaustupaa kalliimmaksi, koska 57 euron hintainen tupa pitää varata kokonaan itselle.

Matkalla Luirolle.
Kuuselan vuokratupa.
Alkuperäisenä suunnitelmanamme oli jatkaa Luirolta Muorravaarakkaan, mutta pakkanen näytti kiristyvän lähipäivinä sen verran , että päätimme jäädä mukavuudenhaluamme Luirolle toiseksi yöksi. Onneksi mukana oli erämaista viestien lähettämisen ja vastaanottamisen mahdollistava Garmin inReach, joten pystyimme pyytämään kotiväkeä varaamaan Kuuselan kämpän käyttöömme vielä toiseksi yöksi. Onneksi tupa oli vapaa. On se inReach vain kätevä laite! Vaihtoehtona olisi toki ollut Sokostin huipulla olevan rajavartioiden maston verkkoyhteyksien äärelle kiipeäminen, mutta jostain syystä yön selkään kireään pakkaseen lähteminen ei houkutellut pitkän hiihtopäivän päätteeksi.

Sukset rivissä Kuuselassa.
Muorravaarakkaan menon skippaaminen mahdollisti kuitenkin Urho Kekkosen kansallispuiston ja Saariselän alueen korkeimman tunturin Sokostin huiputuksen, joka muilta porukkamme jäseniltä oli vielä tekemättä. Luirojärven rannalla sijaitsevan 718-metrisen Sokostin huiputus kun kuuluu jokaisen Urho Kekkosen kansallispuiston kulkijan traditioihin. Aamu sarasti kirkkaana ja kylmänä suunnatessamme kohti järven takana siintävää Sokostia. Onneksi sää oli tyyni, joten parinkymmenen asteen pakkanen ei tuntunut kovin purevalta. Korkeuseroa Luirolta Sokostin huipulle kertyy reilut 400 metriä viiden kilometrin matkalla, joten nousu ei ole aivan loppua lukuun ottamatta kovin jyrkkä.

Sokostille kulki kelkanjälki.
Sokostin huipulla.
Sokostin huiputusreissuun upposi useampi tunti. Sää oli mitä hienoin ja huipullakin oli poikkeuksellisen tyyntä. Tuvalle palattuamme kävimme kyselemässä Hiltonin porukalta, olisiko muilla intoa saunan lämmitykseen. Useampi halukas onneksi löytyi, joten aloitimme yhteistuumin vesien kannon ja puiden pilkkomisen. Suurimmalla osalla UKK:n tuvista löytyy nykyään valmiiksi pilkottuja klapipusseja, mutta Luiro muodosti tässä virkistävän poikkeuksen. Ainoana ongelmana oli, ettei yhdenkään tuvan puuvarastosta löytynyt kirvestä. Onneksi törmäsimme Hiltonissa majoittuvaan, arktisista hiihtopiireistä tuttuun "Seikkailun lumous"-Niinaan, joka lainasi meille kirvestä.

Luirojärven rannalla sijaitseva sauna on muuttunut muiden UKK:n saunojen tapaan tänä vuonna maksulliseksi. 7 euron saunamaksun voi hoitaa joko Metsähallituksen Eräluvat-nettisivulla tai soittamalla maksunumeroon. Maksulliseksi muuttuminen on toki vain hyvä asia, onhan kulkijoita nykyään liikenteessä aiempaa enemmän ja saunan lämmitys kuluttaa melkoisesti puuta.

Kerrankin pääsi pilkkomaan puita klapipussien availun sijaan!
Aamun sarastaessa suuntasimme saunanraikkaina Luiron lähellä sijaitsevalle Tuiskukurun tuvalle, josta matka jatkui seuraavana päivänä Suomunruoktun kautta Kiilopääälle. Neljän hengen tiimimme oli sen verran iso, että olimme varanneet paikat varaustuvan puolelta. Valitettavasti kaikki eivät olleet näin tehneet: ihmetystä herätti samaan aikaan Luirolta kohti Kiilopäätä lähtenyt kuuden hengen ulkomaalainen porukka, joka majoittui autiotuvissa varaustupien sijaan. Porukalla ei myöskään ollut mukana minkäänlaista telttaa tai muuta varamajoitetta, joten he eivät suostuneet tekemään tilaa muille tulijoille. Vaeltajia oli liikenteessä paljon, joten kymmenen hengen autiotupa oli täynnä viimeistä paikkaa myöten sekä Tuiskukurulla että Suomunruoktulla. Useampi kulkija joutuikin jatkamaan matkaansa seuraavaa tupaa kohti. Kaikkiaan tulijoita olisi ollut esimerkiksi Tuiskukurun autiotuvalle melkein tuplasti sen kapasiteetin verran.

Sen sijaan varaustupien puolella ruuhkaa ei ollut, vaan olimme ainoat paikat varanneet. Tuiskukurulla eräs autiotuvan puolelta pois käännytetty neljän hengen seurue pyrkiytyikin varaustuvan puolelle, mutta koska oli vasta varhainen päivä, totesimme, ettemme voi luvata heille paikkoja kuin hätätilanteessa. Paikan varanneita tulijoita saattoi olla vielä tulossa. Seurue jatkoi matkaansa Suomunruoktulle, jonne ei onneksi ollut mitenkään kohtuuttoman pitkä matka. Suomunruoktulla sen sijaan annoimme iltahämärissä paikalle Luirolta asti hiihtäneen neljän hengen poikaporukan majoittua varaustuvassa, vaikkei heillä ollut etukäteen tehtyä varausta. Toki vannotimme heidät hoitamaan maksut kuntoon heti verkkoyhteyksien ääreen päästyään. Toivottavasti he näin myös tekivät! Ehkäpä toimimme vastoin sääntöjä, mutta tulimme siihen lopputulemaan, että olisi ollut vaarallista käännyttää jo valmiiksi pitkän päivän tehneet ja väsyneet hiihtäjät yön selkään.

Ilmoitin "rötöksestämme" myöhemmin Metsähallitukselle ja tiedustelin, onko tupamaksu hoidettu kyseiseltä yöltä: heidän tiedossaan ei kuitenkaan ole, että kyseinen porukka olisi lupauksistaan huolimatta maksanut majoittumistaan. Mikäli näin tosiaan on, pyydän hieman suoraselkäisyyttä ja hoitamaan maksut kuntoon. Toki kyseessä voi olla puhdas väärinkäsitys, koska majoittujat olivat fiksun oloisia nuoria miehiä. Olisihan se huolestuttavaa, mikäli nuorilla vaeltajilla olisi näin löyhä moraali ja leväperäinen suhtautuminen tupaetikettiin. Erämaissa kukaan ei valvo autiotupien käyttöä, vaan koko järjestelmä perustuu nimenomaan moraaliseen toimintaan ja vaeltajien väliseen keskinäiseen luottamukseen. Tässä tapauksessa Metsähallitus ohjeisti jatkossa pitämään varaustupien ovet suljettuna niiltä, jotka eivät ole paikkaa sinne etukäteen varanneet, muttei edellyttänyt meitä hoitamaan maksua sisään päästämämme porukan puolesta.

Ahkiot parkissa Tuiskukurulla.
Tuiskukurun iltatunnelmia.
Kahvitauko Suomunruoktulla.
Vaikka vuokraamon porukka oli varoitellut ruuhkista, oli silti yllätys, kuinka paljon porukkaa oli liikenteessä. En ole koskaan ennen nähnyt autiotupien olevan kirjaimellisesti täynnä viimeistä paikkaa myöten. Nyt niin kävi useana yönä peräkkäin. Syypäänä voidaan toki tällä kertaa pitää tuota yhtä isoa ryhmää, joka vastoin sääntöjä oli vallannut omaan käyttöönsä yli puolet autiotuvan kapasiteetista, eikä suostunut tekemään tilaa uusille tulijoille varamajoitteen puutteessa. Voi vain ihmetellä, kuinka kevyellä varustuksella jotkut liikkuvat erämaissa luottaen siihen, että autiotupiin kyllä mahtuu. Varamajoite pitäisi olla aina mukana, erityisesti talviaikaan.

Lapin turismin kasvu on havaittavissa myös suosituimmilla vaellusreiteillä. Nytkin reilusti yli puolet kohtaamistamme vaeltajista oli ulkomaalaisia. Ehkäpä jatkossa kävijämäärien lisääntyessä Metsähallituksen kannattaa selkiyttää entisestään pelisääntöjä isojen ryhmien autiotuvissa majoittumisen suhteen. Tällä hetkellä ohjesääntö on hieman monitulkintainen. Esimerkiksi englanninkielisissä autiotupasäännöissä sanotaan: "We ask that larger groups use their own tents or reservable wilderness huts as overnight accommodation". Olisi hyvä linjata yksiselitteinen ryhmäkoko (esimerkiksi yli kolmen henkilön ryhmä), jota suuremmat ryhmät eivät saisi käyttää autiotupia pääasiallisena majoitteenaan. Toki ruuhkautuminen on vielä varsin marginaalinen ongelma ja koskee vain hyvin pientä osaa Suomen autiotuvista. Luontomatkailun suosio kuitenkin kasvaa jatkuvasti ja jatkossa tupien ruuhkautuminen voi aiheuttaa jopa vaaratilanteita.

Viimeiset päivät hiihdettiin hienoissa tykkylumimaisemissa.
Suomunruoktulta hiihtelimme Kiilopäälle juuri sopivasti savusaunaan ja avantoon. Toki nautiskelimme myös palautteluoluet ja -pitsat Kiilopään ravintolassa. Täydellinen lopetus vaellukselle! Hiihtomatkaa kertyi kuuden päivän aikana kaikkiaan vajaat 90 kilometriä. Homma meni siis hieman mökkeilyksi, mutta toisaalta vasta-alkajat saivat pehmeän laskun talvivaelluksen maailmaan. Ensi vuonna suunnitteilla onkin samalla porukalle reissu Käsivarteen, joten kovin pahoja traumoja ei ilmeisesti syntynyt. Sää oli viikon aikana kylmä, mutta vastapainoksi saimme nautiskella viimeistä päivää lukuun ottamatta kirkkaasta auringonpaisteesta. Revontulia ei sen sijaan tällä kertaa näkynyt, mutta ehkäpä säästämme ne sitten ensi vuoden Käsivarren reissuun.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Into the wild

Treenimaisemiani UKK:ssa.
Pari kuukautta Inarissa asustellen on mennyt jälleen vauhdilla ja Grönlantiin lähtöön on enää alle kaksi kuukautta. Ahkion vetoa on kertynyt kaikkiaan 63 tuntia ja ilman ahkiotakin on tullut hiihdeltyä jonkin verran. Pääosin olen treenaillut viime vuoden tapaan Urho Kekkosen kansallispuistossa Kiilopään takana hienoissa avotunturimaisemissa. Olen ennättänyt hiihtää myös muutaman viikonloppuvalluksen erämaan puolella. Tammikuussa tein parin yön reissun Lankojärvelle päin. Harvinaista kyllä, sain majoittua yleensä niin ruuhkaisella Lankojärvellä yksikseni. Helmikuussa tein puolestaan hiihtoreissun Raja-Joosepista Kiertämäjärven tuvalle, joka on yksi ehdottomista suosikeistani UKK:ssa.

Pari viikkoa sitten pidimme Grönlanti-porukan kanssa kolmen päivän mittaisen harjoitusleirin Saimaan jäällä. Harjoittelimme muun muassa myrskypystytystä, ampumista ja railopelastusta. Viime viikonloppuna taas kävin "hiihtolomailemassa" kotiseudullani Pohjois-Karjalassa. Onneksi ehdin hiihtää myös muutamana iltana UKK:n tuntureilla, viime viikolla näkyi nimittäin komeita revontulia useampana päivänä. Ei liene hienompaa kuin hiihdellä pimeässä avotunturissa revontulien alla!


Pakkaset ovat laskeneet tammi-helmikuussa useampana päivänä -35 asteen paremmalle puolelle.
Huomenna pääsen vihdoin hieman syvemmälle erämaahan. Teemme kaveriporukalla viikon hiihtoreissun UKK:ssa. Suunnitelmissa on hiihtää Kiilopäältä Sokostin taakse Muorravaarakkaan. Toivottavasti revontulia on siis ensi viikollakin tarjolla!

torstai 28. syyskuuta 2017

Lemmenjoen ruska

Lapissa Inarin ja Kittilän alueella sijiatseva Lemmenjoki on Suomen suurin kansallispuisto. Lemmenjoki tunnetaan etenkin kullastaan ja alueella harjoitetaan vielä tänäkin päivänä ammattimaista kullankaivantaa. Asiaan tosin on tulossa muutos vuonna 2020, jolloin uusi kaivoslaski kieltää koneellisen kullankaivuun kansallispuistossa. Vaikka olen asustellut Lemmenjoen kupeessa Inarissa ja Utsjoella useamman talven, Lemmenjoki on ollut ainoana Lapin kansallispuistona itseltäni vielä käymättä. Syyslomalla päätimmekin suunnata Kittilässä asuvan kaverini Lauran kanssa vaeltamaan viikoksi Lemmenjoelle.

Kullan ensimmäinen löytöpaikka Lemmenjoella.
Morgamojan Kultalan autiotuvan sauna.

Aloitimme reissun Njurgulahdesta. Alkupäivät kuljimme merkattuja polkuja pitkin Ravadasjärven kautta kullakaivajien tukikohtana aikoinaan toimineeseen Morgamojan Kultalaan. Merkattuja polkuja Lemmenjoella on vain 60 kilometriä. Suurin osa kansallispuistosta on erämaata.

Vaikka vaeltajia ja kullankaivajia kuljettaneet reittiveneet olivat lopettaneet kauden ajot tulopäivänämme, vaeltajia oli liikenteessä pääreitillä reilusti ja autiotuvissa riitti ruuhkaa. Kolmantena vaelluspäivänä kahlasimmekin Lemmenjoen itäpuolelle ja nousimme ylös tunturiin kulkemaan omia reittejämme. Kunnollisen ylityspaikan etsintä tuotti alkuun vaikeuksia, mutta löytyi lopulta puolisen kilometriä Kultahaminasta etelään. Erämaaosan puolella oli rauhallista: törmäsimme kolmen päivän aikana ainoastaan mönkijällä liikkuneeseen poromieheen koirineen.

Morgam-Viibuksen rinteessä.
Avotunturin tuulilta suojautumista.

Alhaalla laaksossa sää oli lämmin ja kostea, mutta ylhäällä avotunturissa kävi kova viima ja lämpötila laski öisin pakkasen puolelle. Yhtenä päivänä satoi myös lunta. Ylempänä pääsimme kuitenkin nauttimaan komeista maaruskan sävyistä, kun taas alhaalla jokivarressa kunnnon ruska oli vasta alkamassa. Huiputimme neljä tunturia: kansallispuiston korkeimman tunturin 600-metrisen Morgam-Viibuksen, Poikkipään, Ravadaspään ja Joenkielisen.

Ravadaspäällä.

Reissun päätteeksi laskeuduimme alas jokilaaksoon Ravadaspään rinnettä pitkin ja ylitimme Lemmenjoen Härkäkosken kohdalta kaapeliveneellä. Viimeiset yöt majoituimme Ravadasjärven autiotuvalla ja teltassa pääreitin varrella. Tulomatkalla Ravadaksella majoittuessamme tupa oli täynnä ja pihallakin useampi teltta pystyssä. Nyt saimme majoittua tuvan toisella puolella kahdestaan. Sesonki alkoi siis olla ohi.

Laskeutumassa Ravadaspäältä.
Mustikoita ja puolukoita riitti.
Vaellusmatkaa kertyi reilut 80 kilometriä. Lemmenjoki nousi heti omissa kirjoissani hienoimpien kansallispuistojen listan kärkipäähän. Etenkin ylhäältä tunturista jokilaaksoa ja ympärille avautuvaa tuntureiden halkomaa jylhää erämaata ihaillessa mieleen nousi Alaskan maisemat, ehkä osaltaan samantyylisen kultahistoriankin vuoksi. Sää oli pääsääntöisesti hyvä, ruska etenkin ylempänä tunturissa parhaassa loistossaan ja tulipa reissulla koettua myös talven ensilumi! Ensi talvena suunniteilla onkin jo hiihtovaellus Lemmenjoelle kunhan palailen Inariin vuodenvaihteessa.

Mäkitreeniä tuli viikon aikana mukavasti ja kunto tuntuu olevan kohdillaan Himalajan reissua varten. Nyt palautteluviikon viettoon ennen ensi viikolla edessä olevaa Nepaliin lähtöä.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Suomen luonnon hienous

Riisitunturin kansallispuisto, huhtikuu 2013.
Suomi 100 -juhlavuoteen on kuulunut iänikuisen sotien muistelun ohella myös ilahduttavan paljon Suomen luonnon esillenostoa. Esimerkiksi neljä kertaa kuluneena vuonna järjestetyt Suomen luonnon päivät erilaisine tapahtumineen motivoivat ihmisiä lähtemään ulkoilmaan ja viettämään yön ulkona telttaillen. Elokuussa Suomesta tuli myös maailman ensimmäinen maa, jossa luonto sai oman liputuspäivän, olkoonkin että kyseessä oli vain kertaluontoinen liputus. Ohessa muutamia asioita, joita olen erityisesti oppinut arvostamaan Suomen luonnossa maailman vaelluspolkuja kierrettyäni.

Paistunturin erämaa, heinäkuu 2016.
Pyhä-Luoston kansallispuisto, syyskuu 2014.
Monipuolisuus. Etenkin vuodenaikojen vaihtelu. Suomen sijainti suhteessa päiväntasaajaan on optimaalinen, koska saamme nauttia neljästä selvästi toisistaan poikkeavasta vuodenajasta. Kesät ovat pääsääntöisesti lämpimiä, syksyt sateisia ja ruskan värittämiä, talvet lumisia ja keväät kuivia ja aurinkoisia. Olisi melko tylsää asua lähellä päiväntasaajaa vaikkapa Afrikassa, jossa ainoastaan sadekausi rytmittää vuotta. Tai Arktiksella, jossa shortsikelit ovat jopa Suomen kesää epätodennäköisempiä. Myös valon määrän vaihtelut, ääripäinään Lapin kaamos ja yötön yö, lisäävät Suomen luontoon hienon ominaispiirteensä.

Suomeen mahtuu myös valtavasti erilaisia kasvillisuusvyöhykkeitä ja maastonmuotoja etelän saaristomaisemista Käsivarren korkeisiin avotuntureihin. Me vuorillaliikkujat jaksamme tietenkin aina valittaa Suomen vuorien puutetta, mutta huonomminkin voisi olla! Esimerkiksi viime vuonna valtaosa Denalin kiipeilytimimme jäsenistä tuli Alankomaista, jossa porukka joutui mäkien ja lumen puuttuessa treenaamaan ahkionvetoa päivä toisensa jälkeen tasaisella hiekkarannalla autonrenkaan kanssa. Näytti melko kurjalta touhulta verrattuna omiin treenimaastoihini Kaldoaivin lumisilla avotuntureilla.

Urho Kekkosen kansallispuisto, helmikuu 2017.
Kaldoaivin erämaa, maaliskuu 2016.
Urho Kekkosen kansallispuisto, huhtikuu 2017.
Puhtaus. Suomen luonnon puhtaus on ehkä maailman pahin klisee, mutta ei tarvitse mennä kuin pari kilometriä itärajan yli alkaakseen kaivata puhdasta metsämaisemaa, jota ei ole kuorrutettu siellä täällä lojuvilla muovipusseilla ja roskakasoilla. Kuolan niemimaalla rikkikaivosten ympäristö happosateiden tuhoamine metsineen ei ole kaunis näky. Vaikka Suomestakin löytyy Talvivaaransa, Suomen luonto on pääsääntöisesti puhdasta ja luonnonsuojeluun suhtaudutaan vakavasti. Ihmisillä on korkea moraali ja vaelluspolkujen varrelta löytyy harvoin roskia. Monissa kehitysmaissa, kuten Perussa ja Nepalissa, kunnollisen jätehuollon puute näkyy valitettavasti myös vaellusreittien kunnossa. Ulkomaan vieraita jaksaa myös aina hämmästyttää, että Suomessa pystyy juomaan vettä suoraan tunturipurosta ilman vedenpuhdistustablettien kanssa säätämistä.

Turvallisuus. Muistan elävästi viime kesäisen fiiliksen, kun suuntasin vaeltamaan Kevolle palattuani Alaskasta. Se tunne, kun ei joutunut olemaan jatkuvasti varuillaan harmaakarhujen vuoksi, kuljettamaan taskussa bear spray -pulloa ja pitämään meteliä kulkiessaan karhujen säikyttämiseksi! Onhan Suomessakin toki karhuja, mutteivat ne ole vaarallisuudessaan verrattavissa Alaskan grizzlyihin. Puhumattakaan Huippuvuorten jääkarhuista! Karhuvaaran vuoksi pääkaupungin Longyearbyenin ulkopuolella ei pysty liikkumaan lainkaan ilman asetta. Viimevuotisella Huippuvuorten hiihtoreissulla jonon viimeisenä hiihtäminen herättikin aina yhtä paranoidiset tunnelmat ja taakse tuli vilkuiltua melko tiheään. Kotiin palattua osasi arvostaa sitä, että tunturissa pystyi hiihtelemään ilman jatkuvaa varuillaan oloa, kivääriä ja teltan ympärille viriteltäviä karhulankoja.

Koitajoki, itsenäisyyspäivän aamu 2016.
Toki Suomestakin löytyy suurpetoja ja etenkin Itä-Suomessa asia herättää paljon tunteita. Olen itsekin tänä syksynä törmännyt ainakin suteen ja karhuun Pohjois-Karjalan vaaroilla liikkuessani. Karhun kohdalla lähdin kyllä vastakkaiseen suuntaan melko liukkaasti, mutten kuitenkaan pidä suurpedon hampaisiin joutumista Suomen luonnossa niin suurena uhkana, että rajoittaisin sen vuoksi liikkumistani tai alkaisin kantaa asetta mukanani jokaisella metsälenkillä.

On hienoa liikkua luonnossa ilman, että tarvitsee pelätä myöskään tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä tai muita luonnonkatastrofeja. Esimerkiksi Islannin laavakentillä vaeltaessa mieleen nousi väistämättä maankuoren alla kytevän vulkaanisen toiminnan aiheuttamat riskit. Alaskassa Sewardissa merenrannoilla oli ohjekylttejä, kuinka toimia tsunamin iskiessä. Nepalissa taas maanjäristyksien mahdollisuus on lisännyt reissuihin oman jännityksensä. Toissavuotisella Mera peakin reissullamme aiemmin samana vuonna tapahtuneen maanjäristyksen jäljet olivat vielä selvästi nähtävissä ja moni aiemmalta vaellukselta tuttu rakennus oli tuhoutunut. Serbian tietyillä alueilla merkattujen vaelluspolkujen ulkopuolelle ei sen sijaan suositella poistumaan sodanaikaisten miinojen vuoksi. Toki Suomestakin löytyy yhä säännöllisesti talvi- ja jatkosodan räjähteitä, mutta tapaturmat ovat harvinaisia.

Kevon luonnonpuisto, heinäkuu 2016.
Suomen asema yhtenä maailman turvallisimmista maista näkyy myös siinnä, ettei Suomen luonnossa liikkuessa tarvitse pelätä muita ihmisiä. Esimerkiksi Perussa jouduimme jättämään Wilcahuanin arkeologisille raunioille suunnitellun akklimatisoitumisvaelluksen väliin alueella tapahtuneiden asellisten ryöstöjen vuoksi. Suomen luonnossa on ainakin tähän asti voinut kulkea yksin ilman pelkoa ryöstetyksi tai pahoinpidellyksi tulemisesta, pitää autiotupien ovet huoletta yön auki ja jättää tavaransa leiriin vartioimatta lähitunturia huiputtamaan lähtiessään. Luontoon hakeutuva porukka koostuu pääosin "kunnon ihmisistä", eikä kriminaaleilla liene intressejä lähteä varta vasten ryöstämään vaeltajia syrjäisille poluille, rinkoissa kun harvoin edes kannetaan mitään arvotavaraa.

Suomenkin luonnossa on toki vaaransa. Lumivyöryt ovat mahdollisia kotimaammekin tuntureilla. Myrskytuulet voivat puhaltaa avotunturissa päiväkausia ja pakkaset laskea parhaimmillaan -40 asteeseen. Vasta toissatalvena hiihtovaeltaja kuoli Urho Kekkosen Kansallispuistossa eksyttyään. Luontoa täytyy siis ymmärtää kunnioittaa ja elää sen ehdoilla.

Kaldoaivin erämaa, maaliskuu 2016.
Nyt Lappiin! Suunnitelmissa on tehdä viikon vaellus Inarissa Lemmenjoella ennen Himalajalle suuntaamista.