Galdhøpiggen 2017

Jotunheimenin vuoristoa.

Kiihtelysvaara-jengimme perinteeksi muodostunut syysvaellus suuntautui tänä vuonna Norjaan maan korkeimman vuoren Galdhøpiggenin rinteille. Reissu oli osa viime syksynä Ruotsin Kebnekaiselta aloittamaamme leikkimielistä "Viiden huipun haastetta", jonka tavoitteena on huiputtaa kaikkien Pohjoismaiden korkeimmat kohdat. Kuluneen vuoden aikana haltuun onkin otettu vaihtelevalla porukalla Ruotsin, Suomen sekä Islannin korkeimmat huiput. Jotunheimenin kansallispuistossa sijaitseva 2496-metrinen Galdhøpiggen on Norjan ohella myös koko Pohjois-Euroopan korkein vuori.

Retkikuntaamme kuului seitsemän innokasta vaeltajaa. Valtaosa oli ollut mukana aiemmilla Lapin vaelluksillamme, mutta olipa mukaan saatu houkuteltua myös yksi urhea ensikertalainen. Aloitimme reissun lentämällä Norwegianin siivillä Helsingistä Osloon. Matka meinasi katketa heti Oslon kentälle, jossa odottelimme turhaan rinkkojamme saapumista matkatavarahihnalle. Muutaman puhelinsoiton jälkeen varusteemme onneksi löytyivät jostain koneen perukoilta. Matka jatkui vuokra-autoilla Lomiin Galdhøpiggenin juurelle Spiterstulenin retkeilymajalle. Viimeiset parikymmentä kilometriä 1100 metrissä sijainneelle tuvalle noustiin yhden auton levyistä kapeaa vuoristotietä. Onneksi vastaantulijoita oli vähänlaisesti.

Leirin pystytys käynnissä.

Jätimme autot kansallispuiston laitamilla sijainneen Spiterstulenin maksulliseen parkkiin ja suuntasimme rinkkoinemme maastoon. Spiterstulenilla on myös virallinen telttailualue, mutta päätimme pystyttää perusleirimme sivummalle omaan rauhaan. Lähdimme seurailemaan vuorten ympäröimän laakson pohjalla kulkevaa jokea kohti etelää pienessä tihkusateessa. Vain muutamia kilometrejä taivallettuamme sade yltyi ja tuuli alkoi käydä todella navakaksi, joten päätimme leiriytyä.

Pääsimmekin harjoittelemaan myrskypystytystä. Mukanamme oli tunneliteltta, geodeettinen teltta sekä yksi kupolimallinen "markettiteltta". Kuten arvata saattaa, viimeiseksi mainittu ei kestänyt tuulta lainkaan, vaan painui kasaan jokaisen kovemman tuulenpuuskan voimasta. Päädyimmekin lopulta tiivistämään porukan kahteen muuhun telttaan. Tulipa testattua sekin, että neljä kaltaistamme kääpiötä pystyy nukkumaan Halti Grönland II Pro:ssa myös poikittaissuunnassa ja vieläpä varsin mukavasti!

Asianmukaista valmistautumista seuraavan aamun huiputukseen.

Ilta kului porukalla teltan suojissa tortilloja paistellen ja minttukaakaota maistellen. Aamu sarasti tyynenä ja sateettomana. Ympärille avautui hieno sumuinen vuoristomaisema ja aurinkokin pilkisteli pilvipeitteen raoista. Kokkailtuamme aamupalat leirin pihalla suunnistimme kevyellä päivävarustuksella Spiterstulenille Galdhøpiggenin huiputusreitin alkupisteeseen. Huipulle voi nousta myös vuoren toisella puolella jäätikköä pitkin kulkevaa reittiä, mutta jätimme jäätikkövarusteet tällä kertaa suosiolla kotiin.

Sumuinen aamu.

Reitti alkoi jyrkällä nousulla vehreässä maisemassa kulkevaa helppokulkuista polkua pitkin. Useampi seurue aloitteli nousuaan samaan aikaan kanssamme, joten reitin alkupisteessä riitti väkeä. Ylempänä välimatkat kuitenkin kasvoivat jokaisen porukan löytäessä oman nousutahtinsa, joten saimme edetä melko lailla omassa seurassamme.

Ensimmäinen nousu.

Reitti muuttui pikkuhiljaa kivikkoisemmaksi alla olevan sumuisen laakson jäädessä yhä matalammalle taaksemme. Lumiraja saavutettiin muutaman tunnin vaelluksen jälkeen. Eteen avautui laakea sorakenttä, jonka takana häämötti Galdhøpiggenin lumipeitteinen huippu. Tai näin ainakin luulimme. Myöhemmin selvisi tämän olevan vasta ensimmäinen kolmesta edessämme olevasta huipusta.

Lumiraja saavutettu!

Ensimmäisen huipun alapuolelta alkoi nousun ikävin osio, joka nimettiin osuvasti Mordoriksi. Reitti nousi liukkaita kivenmurikoita pitkin jyrkästi kohti edessä häämöttävää valehuippua. Pohjoispuolelle avautui kymmenien metrien pystysuora pudotus alhaalla olevalle jäätikölle. Uhkaavaa tunnelmaa lisäsi entisestään sumuinen ja synkkä sää sekä kuin tyhjästä noussut navakka tuuli.

Lepotauko Mordorin rinteillä.

Ylhäällä tuuli tyyntyi lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja aurinko alkoi pilkotella pilvipeitteen raoista. Siintelipä jäätikön yllä jopa sateenkaari. Mordor oli päihitetty! Edessä näkyi kuitenkin jo toisen huipun luminen rinne. Nälän piinaama retkikunta jatkoi urheasti eteenpäin, olimme nimittäin päättäneet pitää lounastauon vasta päähuipulla.

Laskeutumassa ensimmäiseltä huipulta.

Toinen huippu.

Toisen huipun ylityksen jälkeen edessä näkyi vihdoin lopullinen kohteemme: Galdhøpiggenin luminen huippu. Molempiin suuntiin avautui hieno maisema ympäröiville jäätiköille lähtiessämme kahlaamaan ylös viimeistä lumirinnettä. Jokainen eteni omaan tahtiinsa, kunnes koko porukka seisoi vihdoin Pohjoismaiden korkeimmassa kohdassa.

Huippu vihdoin näkyvissä.

Viimeinen lumirinne.

Heti huipun alapuolella sijaitsi pieni vuoristomaja. Äkäisen oloinen tuvanpitäjä oli kuitenkin päättänyt harmiksemme sulkea tuvalla olleen kahvion juuri ennen saapumistamme, joten emme päässeet lämmittelemään sisätiloihin. Hän suostui kuitenkin myymään meille 7 euron kolapullot, mutta käski sitten meidät nauttimaan ostoksiamme ulos. Onneksi sää oli tyyni ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, joten nautiskelimme myös lounaan lumipenkassa huipulla istuen.

Huippu ja vuoristomaja. (Kuva: Lasse Hurri)

Koko tiimi huipulla.

Pitkäksi venähtäneen lounastauon jälkeen horisontissa alkoi näkyä uhkaavan näköisiä tummia pilviä, joten lähdimme kiirehtimään alas. Vauhtia haettiin laskemalla lumirinteet persmäkeä alas. Pian huipun alapuolelle ehdittyämme taivas synkkeni ja alkoi sadella lunta. Onneksi pahin sade loppui ja näkyvyys parani ennen Mordorin jyrkille rinteille saapumista.

Kuva: Lasse Hurri.

Mordorin jälkeen taivas kirkastui. Eteen avautui photoshopatun näköinen maisema alla olevaan auringonlaskun värittämään laaksoon. Loputtomalta tuntuvan alamäkeen tarpomisen jälkeen paikallistimme vihdoin joen varrella olleen leirimme kaukana laakson pohjalla. Leiriin oli kuitenkin vielä monen tunnin kävelymatka, joten päätimme pitää huiputusjuhlat matkan varrella Spiterstulenissa.

Leiri näkyvissä.

Huiputuskaljat nautittuamme oli jo pilkkopimeää. Sääennuste oli luvannut illaksi sadetta alas laaksoon, mutta ilma oli kuiva ja lämmin lähtiessämme kävelemään kohti leiriä otsalamppujemme valossa. Löysimme onneksi leirin nopeasti, eivätkä ympärillä rellestäneet lammaslaumat olleet syöneet telttojamme. Samalla hetkellä, kun viimeinen retkueen jäsen pääsi sisälle telttaan, taivas repesi. Kaatosade jatkuikin aina seuraavan iltapäivään asti. Saatoimme vain todeta sääkarmamme olleen ainakin huiputuspäivän osalta kunnossa!

Jouduimme jättämään seuraavaan päivään suunnitellun Glittertindenin huiputuksen väliin sateen takia. Suuntasimme sen sijaan road trippailemaan ja syömään hampurilaisia. Yön majoituimme Lillehammerin leirintäalueella.

Me ❤ Jotunheimen.

Onnistunut reissu! Norjan jälkeen Pohjoismaiden korkeimmista huipuista puuttuu enää Tanskan Møllehøj. Seuraavaksi lähdemmekin uhmaaman tämän peräti 170-metrisen jättiläisen rinteitä.

Lyngen

Yhtenä pohjoisessa asumisen etuna on, että sieltä käsin on helppoa käydä treenailemassa myös vähän Suomen tuntureita korkeamilla rinteillä. Etenkin Pohjois-Norjasta löytyy huikean hienoja hiihto- ja vaellusmaastoja. Yksi lempikohteistani on vapaalaskijoiden suosiossa oleva Lyngenin Alpit, josta löytyy useita 1500 metrin yläpuolelle kohoavia vuorenhuippuja. Vuoristo sijaitsee Lyngenin niemimaalla Tromssan lähellä Pohjois-Norjassa. Joka puolelle levittäytyvien terävien vuorenhuippujen lisäksi maisemaa luonnehtii turkoosi Lyngenin vuono, jonka varrelle asutus on keskittynyt.

Olen tehnyt tänä vuonna parikin reissua Lyngenin maisemiin ja myös juhannuslomat tuli vietettyä Lyngsdalenissa telttaillen. Jyrkkäseinäisten vuorten ympäröimä Lyngsdalenin laakso on hyvä paikka perusleirille, oli aikeissa sitten laskea tai treenailla muuten ympäröivillä vuorilla. Helpoiten Lyngsdaleniin pääsee jättämällä auton Furuflatenin kylään ja lähtemällä seuraamaan jalkapallokentän kohdilta alkavaa polkua. Polku kulkee joenvartta aina laakson perälle asti, jossa sijaitsee myös maksullinen tupa. Tuvalle mennessä kannattaa kävellä joen pohjoispuolella kulkevaa leveämpää polkua pitkin. Itse kuljin kuitenkin tällä kertaa joen eteläpuolen pienempää polkua, koska aikeissani oli käydä tekemässä mäkitreenejä sillä puolella sijaitsevalla 1530-metrisellä Daltindenillä.

Lyngsdalenin kesä.

Polku kiemurteli turkoosia joenvartta kohti laakson perällä siintävää jäätikköä ja lumisia vuorenhuippuja. Kesällä Lyngenissa kulkiessa ei voi olla törmäämättä lampaisiin, joita laiduntaa kaikkialla. Nytkin sain pujotella alkumatkan uteliaiden lammaslaumojen läpi. Daltindenin rinne on laakson alkupäässä lähes pystysuora, mutta loivenee laakson perällä. Laakson päähän saavuttuani poikkesinkin polulta ja lähdin nousemaan ylemmäs tunturiin kohti Daltindenin huippua.

Alhaalla laaksossa oli kesäistä ja vehreää, mutta vain parinsadan metrin nousun jälkeen maisema muuttui lumisemmaksi. Olin aiemmin alhaalla hymähdellyt suksineen vehreässä maisemassa telttailevalle laskuporukalle, mutta ylempänä oli tosiaan vielä aivan laskettavaa lunta! Alkumatka oli vaikeakulkuista rakkaa, jota satunnaiset lumilaikut halkoivat. 600 metrissä lumipeite muuttui yhtenäisemmäksi.

Lumessa kahlaamista.

Nousu sujui leppoisasti, mutta iltapäivästä ilman täytti tasaisin väliajoin laakson seinämistä kaikuva pahaenteinen ukkosta muistuttava jyrähtely. Ääni oli peräisin vastakkaisten jyrkkäseinäisten vuorten rinteiltä alas puskevista lumivyöryistä. Vaikka Daltindenin lumikerros oli tiiviisti alla olevien kivien päälle pakkautunutta ja stabiilia, jokainen jyrähdys aiheutti pienen säpsähdyksen, eikä olo ollut erityisen miellyttävä lumiseinämää ylöspäin tampatessa. Päivä oli kuuma, joten lumi alkoi muuttua yhä sohjoisemmaksi ja upottavammaksi. Sata metriä ennen huippua lumi alkoi olla jo sen verran syvää ja upottavaa, että kengät märkänä totesin saaneeni tarpeeksi mäkitreeniä ja käännyin alas.

Näkymä leiristä Lyngenfjordenille.

Norjassa on voimassa jokamiehenoikeudet, joten leiriytyminen on sallittua erämaassa vapaasti. Päätin pystyttää perusleirin Daltindenin rinteeseen 500 metrin paikkeilta löytämälleni laakeammalle sulalle alueelle. Leiristä avautui hieno maisema laakson perällä oleville jäätiköille ja toisella puolella siintävälle Lyngenin vuonolle. Yksi hienoimmista leiripaikoista pitkään aikaan! Ainoaksi ongelmaksi muodostui väärä makuupussivalinta: vaikka päivisin lämpötila keikkui hellelukemissa, öisin kesäpussissa meinasi tulla vilu. Jouduinkin kertaalleen heräämään keskellä yötä kylmästä hytisten keittämään lämminvesipulloja makuupussin sisälle.

Huvilani ikkunasta avautuvaa vuoristomaisemaa.

Loppumatka kului leppoisasti mäkitreenejä ympäröivillä rinteillä perusleiristä käsin tehden. Kävin katsomassa myös laakson perällä olevaa Sydbreenin jäätikköä, joka oli varsin sulassa kunnossa. Etenkin näin kesäisin Lyngenissa kulkiessa tajuaa hyvin, mistä nimitys Lyngenin Alpit tulee. Useamman kerran reissun aikana tuli fiilis, että olisi Norjan sijaan toissakesän vaellusmaisemissa Saksan tai Itävallan Alpeilla. Erona vain se, että porukkaa oli liikenteessä huomattavasti vähemmän: törmäsin koko aikana vain muutamaan ihmiseen ja heihinkin alhaalla laaksossa. Lyngen toimii siis erinomaisesti myös kesäkohteena!

Yötön yö.

Kebnekaise 2016

Kiihtelysvaaran yläasteen ajoilta tutun kaveriporukkamme perinteenä on ollut tehdä joka vuosi vaihtelevalla porukalla syysvaellus jonnekin päin pohjoista. Yhdistävänä tekijänä tähänastisilla reissuillamme on ollut huonot (tai välillä jopa erittäin huonot) sääolosuhteet. Viime vuonna rämmimme myrkylukemiin yltävässä tuulessa Hetta-Pallaksella, ja sitä ennen vaelsimme kaatosateessa Pyhä-Luostolla. Tänä syksynä päätimme suunnata aiempaa kauemmas ja korkeammalle. Kohteeksi valikoitui itselleni muutamalta aiemmalta vaellus- ja hiihtoreissulta tuttu Ruotsin korkein vuori Kebnekaise. 2100-metrinen vuori sijaitsee Pohjois-Ruotsissa lähellä Kiirunan kaupunkia.

Automatka vaelluksen alkupisteeseen Nikkaluoktaan sujui pientä ahtautta lukuun ottamatta leppoisissa merkeissä. Viiden ihmisen ja rinkan lisäksi autoon oli survoutunut aiemmillakin vaelluksillamme mukana ollut Chukotka Sleddog Vega. Retkikuntamme venäläisedustajan kyseenalaisten kiipeilytaitojen vuoksi reitiksi valikoitui Kebnen yleisin huiputusreitti Västra leden. Parkkeerasimme auton Nikkaluoktaan ja lähdimme vaeltamaan helppokulkuista polkua kohti 19 kilometrin päässä sijaitsevaa Fjällstationia. Koska Fjällstationin ympäristö on sesonkiaikaan varsin kansoitettua, poikkesimme polulta sivuun pari kilometriä ennen Fjällstationia etsimään leiripaikkaa. Perusleiri pystytettiin hienolle paikalle tunturinrinteeseen, josta avautui upeat näkymät koko laaksoon ja ympäröiville vuorille.

Toisena telttana mukana oli Huippuvuorten retkikuntaa varten testikäyttöön hankkimani Haltin Grönland II Pro. Oma telttakuntamme tosin lähti tuolloin lopulta liikenteeseen Helsportilla, mikä osoittautui oikeaksi päätökseksi. Kävi nimittäin ilmi, että Halti on varsin epäluotettava kovissa talviolosuhteissa muun muassa vetoketjujen ja kuivatusverkkojen osalta. Syysvaelluskäyttöön yli 6-kiloinen teltta taas on turhan painava, mutta kantotreeni ei toisaalta ole ikinä pahaksi. Samalla periaatteella rinkkaan tuli pakattua myös punaviinipänikkä. Ilta kului leirin pihalla punaviinilasillisten äärellä täysikuun ja kirkkaan tähtitaivaan alla istuskellen. Kaiuttimesta pauhasi Bob Dylan ja Jimi Hendrix. Näkyipä taivaalla illan aikana revontuliakin.

Lämpötila laski yöllä reilusti pakkasen puolelle. Aamulla maa ja teltat olivat huurteen peitossa. Kaasukeitin toimi hieman nihkeästi, mutta spriikeittimellä lounasvedet saatiin lämmitettyä mukaan termareihin. Keitinongelmista sekä yleisestä laiskuudesta johtuen starttasimme kohti huippua pari tuntia suunniteltua myöhemmin. Kello lähenteli jo kymmentä ohittaessamme Fjällstationin, josta ohjeellinen huiputusaika Västrä ledenia pitkin on 10-12 tuntia. Vaeltelimme verkkaiseen tahtiin laakson pohjaa pitkin kulkevaa helppokulkuista polkua ruskan värittämissä hienoissa maisemissa, jonka jälkeen reitti lähti nousemaan kivikkoisena ylemmäs tunturiin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ensimmäiset huipulta palaavat vaeltajat tulivat vastaan hieman ennen Vierranvarrin jyrkkää nousua pitämäämme lounastaukoa. Ihmisvirran lisäksi erämaan tunnelmaa Kebnen pääreitiltä söivät jatkuvasti taivaalla Apocalypse Now -henkisesti kaartelevat helikopterit. The Endin ensisäkeet kaikuivat päässä sightseeing-kopterien pörrätessä yläpuolellamme.

Kebnekaisen ympäristö on suomalaisten keskuudessa erittäin suosittu retkeilykohde. Maanmiehiin törmääminen onkin suunnilleen yhtä todennäköistä kuin Tallinnan laivalla. Ensimmäiset kohtasimme jo Nikkaluoktassa, ja myös nousumme aikana vastaan tuli useampi suomalaisporukka. Suurin osa heistä koki tarpeelliseksi ilmoittaa perisuomalaisen optimistiseen ja kannustavaan henkeen, ettemme pääse huipulle, koska olemme liian myöhään liikkeellä. Erityisen suurta hilpeyttä herätti eräs keski-ikäinen pariskunta, johon törmäsimme Vierranvarrin rinteessä. Kyseinen parivaljakko kannusti meitä kohti huippua käyttämällä hyväkseen nerokasta käänteispsykologiaa. Porukkamme vauhti oli heidän mukaansa liian hidas, ja kellokin oli niin paljon, ettei huipulle ollut enää mitään asiaa. Lopuksi he ehdottivat helikopterin tilaamista. Totesimme kohteliaasti olleemme hieman pahemmissakin paikoissa ja jatkoimme eteenpäin entistä määrätietoisemmin. Pian vastaan tuli hilpeä ruotsalaismies, joka totesi paluun kyllä onnistuvan hyvin otsalamppujen valossa pimeässäkin. Hän toivotti onnea huiputukseen ja lähti sitten kaljalle Fjällstationille.

Vierranvarrin 1700-metriselle huipulle nousun jälkeen matka jatkui jyrkällä laskulla Kaffedalenin laaksoon. Tätä seurasi vielä 600 vertikaalimetrin loppupuristus Kebnekaisen huipulle. Hieman ennen auringonlaskua kivikon keskeltä nouseva lumihuippu siinsi vihdoin edessämme. Saavuimme huipulle viimeisten joukossa. Pohjois-Karjala oli vahvasti edustettuna Ruotsin korkeimmassa kohdassa, törmäsimme nimittäin huipulla joensuulaiseen Kungsledenilla vaeltamassa olevaan Eemeliin.

Tyylillä alas.

Ihailtuamme upean auringonlaskun Kebnellä, haikkilimme yötä myöten otsalamppujen ja täysikuun valossa takaisin leiriin. Matkantekoa hidasti kivien päälle kertynyt jääkerros, jonka vuoksi etenkin jyrkimmissä kohdissa piti edetä varovasti. Eksyimme myös kerran sivuun reitistä, koska kiviin maalattujen punaisten merkkien bongailu oli pimeässä välillä haastavaa. Huiputuksemme ainoana deadlinena oli ehtiä takaisin Fjällstationille Irish Coffeen äärelle ennen sulkemisaikaa kello 23:30. Harmiksemme missasimme tämän aikarajan surkeasti, mutta otimme silti pienet välikuolemat tyhjällä Fjällstationilla. Takaisin leiriin saavuimme vasta klo 3 yöllä.

Jalokaakaot perusleirissä huiputuksen kunniaksi.

Seuraavana aamuna nukuimme pitkälle puoleenpäivään. Iltapäivällä aloitimme paluumatkan kohti Nikkaluoktaa. Vietimme viimeisen yön Laddjujavren rannalla telttaillen. Kyseessä on virallinen telttailualue, joten ei aikaakaan, kun paikallinen puistonvartija riensi leiriin perimään maksua. Muutaman euron telttamaksu hoidettiin asianmukaisesti, ja saimmepa kaupantekijäisiksi myös kasan nuotiopuita. Nuotion äärellä tyhjennettiin vielä viimeiset punaviinipänikän ja jalokahvien jämät.

Onnistunut reissu! Sää suosi ja kaikki Vegaa myöten selvisivät hienosti huiputuspäivästä, joka oli jopa omassa mittakaavassani varsin pitkä! Mitä nyt vähän viimeisinä tunteina polulla juoksenteli jäniksiä ja porukka puhkesi spontaanisti laulamaan Kipua tai Via Dolorosaa.

Kiitos jengi! Saa nähdä, mitä keksitään ensi vuonna!

Kiihtelysvaaran vaakuna Ruotsin korkeimmassa kohdassa.