Lapin kevät

Viimeinen viikko Utsjoella ennen Alaskaan lähtöä on sujunut leppoisissa tunnelmissa keskiyön auringon valossa. Yötön yö alkoi täällä 16.5. ja aurinko laskee seuraavan kerran 29. heinäkuuta. Nukahtaminen alkaa olla haastavaa valoisuuden takia, vaikka toleranssia tulikin hankittua jo huhtikuussa Arktikselta: yötön yö alkoi Huippuvuorilla viikko lähtömme jälkeen 20.4. Keskiyön auringosta ja nukahtamisvaikeuksista pääsi nauttimaan myös yöttömän yön aattona tänne lomailemaan etelästä saapuneet vanhempani ja sisareni.

Ailigaan huippu 20.5. klo 00:06.

Kuten aiemmin todettu, valtaosa Utsjoen lumista suli vappuviikon helleaaltojen myötä. Tunturien päältä löytyy kuitenkin vielä pieniä lumilänttejä. Viikonloppuna nousimmekin lähestyvää Denalin huiputusta varten Ailigas-tunturin lumille tekemään railopelastusharjoituksia. Varsin pitkäksi venähtäneen säätämisen jälkeen onnistuimme rakentamaan toimivan Z-taljan ja pelastamaan "loukkaantuneen" Penan "railosta". Asiaan saattoi vaikuttaa se, että railopelastusta on tullut viimeksi harjoiteltua Svartisenin jäätikkökurssilla syksyllä 2014.

Railopelastus käynnissä uhriperspektiivistä.

Yksi Utsjoen kevään merkkihetkistä on tietenkin ollut Tenon sulaminen. Se tapahtui 6.-8.5. viikonlopun aikana, jonka vietin Ivalossa päivystäen. Maanantaina tein mäkitreenjä Nuvvus-Ailigaalla ja havaitsin jäiden hävinneen. Ailigas-nimisiä tuntureita on muuten Utsjoella kaikkiaan kolme. Olen noussut näistä kahdelle: heti asuntoni vieressä sijaitsevalle 342-metriselle vakiotreenimäelleni sekä Nuvvus-kylässä sijaitsevalle 535-metriselle Nuvvus-Ailigaalle. Jälkimmäisestä on tullut jyrkkine ja ilmavine rinteineen suosikkitunturini. Huipulla on kelpo pätkä paljasta kalliota, jossa voi halutessaan harjoitella myös kalliokiipeilyotteita. Korkein, 620-metrinen Ailigas, joka sijaitsee Karigasniemellä, on itseltäni vielä huiputtamatta. Jotainhan on kuitenkin jätettävä myös ensi vuodelle!

Teno Nuvvus-Ailigaalta katsottuna 9.5.

Kiipeilytreenit Nuvvus-Ailigaalla 19.5.

Kävimme viikonloppuna myös Norjan puolella automatkailemassa. Ajelimme Varanginvuonon pohjoisrantaa Vadsøn (suom. Vesisaari) kautta tien päähän Vardøhon (suom. Vuoreija). Etenkin jälkimmäinen oli varsin mielenkiintoinen paikka siellä sijaitsevine Naton tutka-asemineen sekä toisen maailmansodan aikaisine saksalaisten bunkkereineen. Syvälle maan sisään vievät pilkkopimeät bunkkerit aiheuttivat lievää ahtaanpaikankammoa. Reissun kohokohta oli kuitenkin ehdottomasti matka itsessään, kulkihan tie lähes koko matkan Jäämeren rannan upeissa merimaisemissa.

Ekkerøy.

Jäämeren rannalla Vardøssa.

Utsjoen komennus lähenee loppuaan. Tunturikoivuihin ilmaantui viikonloppuna ensimmäiset hiirenkorvat ja viimeisetkin lumet sulanevat lähipäivinä. Kesäkuun alussa alkavan kalastuskauden myötä myös turistit saapuvat. Lienee siis aika pakata laukut ja suunnata kohti uusia seikkailuja. Lento Helsingin kautta Anchorageen lähtee ylihuomenna. Kevät Utsjoella on ollut uskomattoman hieno ja olen ollut etuoikeutettu saadessani viettää sen näissä maisemissa. Toivottavasti tulevaisudessa tarjoutuu mahdollisuus palata Utsjoelle. Tämä on yksi niistä harvoista paikoista, jonne voisin kuvitella asettuvani ehkä pidemmäksikin aikaa.

Lumien perässä Norjassa

Viime viikolla Lapissa vallinneen lämpöaallon myötä Utsjoen hiihdettävät lumet alkavat käydä varsin vähiin. Hiihtämään piti kuitenkin päästä näin helatorstain kunniaksi. Lähdimmekin Ivalossa asuvan kaverini Elinan kanssa etsimään lunta pohjoisesta. Utsjoen terveyskeskuksen lounaspöydästä saadun vinkin perusteella suuntasimme heti aamusta kohti Varangin niemimaalla parisataa kilometriä Utsjoelta sijaitsevaa Berlevågia.

Ajelimme Tenon varttta Nuorgamin kautta Norjan puolelle maisemien muuttuessa yhä jylhemmiksi. Alkuun lumitilanne näytti heikolta, mutta tien noustessa ylemmäs avotunturiin lumen määrä onneksi lisääntyi. Pysäköimme auton tienvarteen ja lähdimme seurailemaan suomalaisen pilkkiseurueen avaamaa latua. Pilkkijät asettuivat kairoineen ja onkineen läheisen järven jäälle, mutta itse jatkoimme matkaa ylemmäs tunturiin tavoitteena nähdä aina jäämerelle asti.

Hanki kantoi yllättävän hyvin, ja sää suosi. Eteen avatui silmänkantamattomiin avaraa valkeaa lumikenttää. Aikamme ylöspäin hiihdeltyämme saimme myös näköyhteyden kaukana siintävälle jäämerelle.

Reilun neljän tunnin hiihtoretken jälkeen ajelimme nälkäisinä Varangin niemimaan pohjoiskärkeen Berlevågin kalastajakaupunkiin. Jäämeren rantaa pitkin kiemurteleva mutkainen tie oli varsin mielenkiintoista ajettavaa. Jylhien rantakallioiden ja jäämeren tyrskyjen luonnehtima maisema oli kuitenkin upea, ja näimmepä matkalla myös tuulessa kaartelevan merikotkan. Berlevågissa nautimme maittavan kala-aterian paikallisessa ravintolassa.




Saattaa hyvin olla, että tämänpäiväinen hiihtoretki jää kauden viimeiseksi. Hiihtokausi on ollut hieno ja kilometrejä tullut enemmän kuin koskaan. Asiaan on vaikuttanut paitsi Huippuvuorilla hiihdetyt kilometrit myös Utsjoella vietetty kevät. Harvoinpa on päässyt jatkamaan hiihtokautta toukokuulle asti! Uusia lumia odotellessa.

Rastigaisan huiputus

1066-metrinen Rásttigáisá, tai tuttavallisemmin Rastigaisa, on Utsjoen lähialueen korkein tunturi. Se sijaitsee Norjan puolella kolmisenkymmentä kilometriä Utsjoelta länteen. Jokainen Utsjoen kävijä lienee ihaillut Rastigaisan kaukaisuudessa siintävää kaksihuippuista siluettia. Erityisen hienot näkymät sille avautuvat ajellessa Suomen kauneimmaksi tieksi sanottua Seututie 970:ä idästä Karigasniemeen päin. Lähestulkoon kaikki utsjokelaiset tuntuvat huiputtaneen Rastigaisan jossain vaiheessa elämäänsä. Sen mukaan on myös nimetty Utsjoen kirkonkylän ainut anniskeluravintola, Pub Rastigaisa.

Rastigaisan huiputus on ollut haaveissani Utsjoelle saapumisestani saakka. Maaliskuussa yritin huipulle peräti kahdesti: ensimmäisellä kerralla lumisade pakotti kääntymään takaisin jo alkuvaiheessa, toisella kerralla unohduin katsomaan Levajoella käynnissä olevia Finnmarksløpet-koiravaljakkokilpailuja. Viime viikonloppu kului Ivalossa päivystäen, joten maanantain aktiivapaa tarjosi mainion tilaisuuden lähteä kolmanteen huiputusyritykseen.

Rastigaisalle pääsee kätevimmin ajamalla Tenon pohjoispuolta Levajoelle. Noin kilometri ennen Levajoen Fjellstuea oikealla joen ylittävän sillan kupeessa on aurattu parkkipaikka. Parkkipaikalta lähtee virallinen merkattu reitti Rastigaisan huipulle, jossa talvella kulkee myös moottorikelkkaura. Itse valitsin kuitenkin toisen huiputusreitin, koska omien polkujen tekeminen on huomattavasti mukavampaa. Lähdin hiihtelemään joen vartta kohti horisontissa siintävää Kaisaa. Yllä erittäin suurpiirteinen kartta reitistäni. Reitti nousi tasaisesti ylöspäin keväisesti solisevia tunturipuroja seuraillen. Hankikanto oli erinomainen ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Jo alkuvaiheessa Kaisa hävisi näkyvistä edessä olevien mäkien taakse, joten suuntaa sai välillä hakea kartasta. Reilun tunnin ylämäkeen hiihtelyn jälkeen kitukasvuinen tunturikoivikko muuttui vihdoin avotunturiksi ja avaran lumikentän toisessa päässä näkyi tuttu siluetti. Eteen avautui silmänkantamattomiin lumista avotunturia, ja hetken aikaa tuntui kuin olisi ollut jälleen Huippuvuorten jäätiköllä.

Suurin osa nousee huipulle loivemmalta pohjoispuolelta kiertämällä, mutta itse valitsin treenimielessä jyrkemmän eteläpuolen etsien siitä mahdollisimman jyrkän linjan. Vaihdoinkin suosiolla sukset jäärautoihin viimeiselle parillesadalle metrille. Lumi oli tiiviksi pakkautunutta ja irtolunta oli vain vähän, joten arvioin lumivyöryriskin melko pieneksi, vaikka rinne oli jyrkkyyden ja lämpötilan puolesta riskirajoilla. Huippua lähestyessä tuuli yltyi erittäin navakaksi. Kuten oheisista kuvista voi päätellä, kovat tuulet eivät liene poikkeus Rastigaisan huipulla. Vastaavanlaisia lumiaaltoja näimme myös Newtontoppenilla Huippuvuorilla.

Iltapäivällä seisoin vihdoin Rastigaisan tuulisella huipulla. Eteen avautui satoja kilometrejä lumista maisemaa aina Jäämerelle asti. Palasin samoja jälkiä takaisin Levajoelle. Kaikkiaan huiputukseen kului taukoineen reilut 8 tuntia. Ruuhkaa reitillä ei ollut: en nähnyt päivän aikana täydellisestä säästä huolimatta yhtä ainutta ihmistä. Tämä tekeekin alueesta erinomaisen talviretkeilykohteen. Hiihdettävää erämaata ympäristössä kyllä riittää useammaksi päiväksi, joten palaan varmasti vielä jonain päivänä Rastigaisalle teltan kera.

Näkymä huipulta etelään.

Näkymä huipulta pohjoiseen.