2016 Parhaat Top 10

Vuosi lähenee uhkaavasti loppuaan, joten uppouduin muistelemaan vuoden varrella koettuja kommelluksia kuva-arkistoa selailemalla. Monta mukavaa ja vähemmän mukavaa hetkeä palautuikin mieleen. Otsikkokuva on otettu Alaskan roadtripiltä eräänä hienona kesäkuisena iltana ajellessani Sewardista kohti Anchoragea. Ohessa muutamia muita helmiä vuoden 2016 varrelta.

1. Huippujengiläisten "alkeellinen" perusleiri

Alkuvuosi kului tiiviisti Perun Tocllaraju-vuorelle sijoittuvaa Huippujengi-realitya seuraten, jossa suomalaisia julkkiksia koeteltiin alkeellisella leirielämällä keskellä koskematonta vuoristoa. Elokuussa suuntasimme itse Peruun huiputtamaan Tocllan. Perusleiri ei kuitenkaan yllätykseksemme ollut ihan niin alkeellinen paikka kuin television perusteella oli luullut. Hyvin valittujen kuvakulmien ansiosta katsojilta jäi nimittäin pimentoon se, että paikan päällä sijaitsi varsin hyvin varusteltu Alppimaja-tyylinen hotelli-ravintola, jonka palveluihin kuuluivat muun muassa posliinivessa, kylmä kalja ja lämmin suihku. Huippujengin tekijätiimin mukaan osallistujia oli kuitenkin kielletty hakeutumasta ravintolan lämpöön. Ehkä näin, mutta ainakin itse viihdyimme ravintelin puolella sen verran ahkerasti, että vajaassa viikossa punaviini ja Inca Kola loppuivat varastosta.

2. Utsjoki Huippuvuorilla

Kävimme Huippuvuorten reissulla tutustumassa Longyearbyenin lähellä sijaitsevaan koiratarhaan, jossa bongasimme silloisen asuinpaikkani Utsjoen mukaan nimetyn rekikoiran. Epäselväksi jäi, mistä tämä Suomen pohjoisimman kunnan kaima on saanut inspiraation nimeensä.

3. Kohtaaminen arktiksella

Huippuvuorilla hiihti samaan aikaan kanssamme myös toinen suomalainen retkikunta, johon törmäsimme Russebreenin jäätikköllä 14. hiihtopäivänämme. Myös toisessa retkikunnassa oli mukana joensuulaisedustus, nimittäin Joensuun hiihtopiireistä tuttu kollega Eero Oura. Suomalaisiin hiihtäjiin ja etenkin toiseen Joensuun ladun edustajaan törmääminen keskellä valtavaa arktista jäätikköä oli sen verran erikoinen sattumus, että yhteiskuva oli tietenkin pakko ottaa.

4. Joensuulaisten oudot kohtaamispaikat Vol 2

Myös syksyn Kebnekaisen reissulla sattui varsin mielenkiintoinen kohtaaminen, kun törmäsimme Ruotsin korkeimman vuoren huipulla joensuulaiseen Kungsledenilla vaeltamassa olevaan Eemeliin. What are the odds? Me joensuulaiset pyörimme selvästi oudoissa paikoissa.

5. "If you can't climb it, drink it!"

Kilimanjarolta laskeutumisen jälkeen huiputusta juhlittiin tietenkin korkkaamalla kylmät Kilimanjaro-oluet. Tänä vuonna join myös Denali-olutta Denalilta laskeuduttuani, Pyramiden-vodkaa Pyramidenissa sekä Svalbard-kaljaa Svalbarissa Svalbardissa. Aiemmin on tullut myös hörpittyä 5642-kaljaa Elbrusin huiputuksen kunniaksi sekä Everestiä matkalla Everestin perusleiriin. Haastankin kaikki 7 summitsin kiipeämisen sijaan juomaan sen.

6. Kilimanjaron tomut

Miksei kukaan kertonut, miten pölyistä siellä on? Kuvassa syvän ruskettuneina Marangu-gatella seitsemän päivän vaelluksemme päätteeksi.

7. Raitaponit

Ei tarvitse ihan hirveästi miettiä, mikä oli lempieläimeni Afrikan safarilla. Suunnittelen edelleen vakavasti zebra-tarhan perustamista Suomeen.

8. Denalin päivälämpötilat

Alaskassa sijaitseva maailman pohjoisin "kuusitonninen" Denali on tunnettu etenkin kylmyydestä ja ankarista sääolosuhteistaan. Ainakaan päivisin jäätiköllä ei ollut ihan niin kylmä.

9. Aseen kanssa baariin

Huippuvuorilla on vähän erilainen meininki, koska jääkarhuvaaran vuoksi ilman asetta ei uskalla liikkua missään pääkaupungin Longyearbyenin ulkopuolella. Kuvassa Taina astumassa kiväärin kanssa paikalliseen anniskeluravintolaan Pyramidenissa.

10. Maailman pohjoisin Lenin

Kerää koko sarja Vol 2! Pyramidenissa 79° leveysasteella sijaitsee maailman pohjoisin Lenin-patsas. Maailman korkein Lenin taas löytyy Pik Lenin -vuoren huipulta Kirgisiasta. Maailman syvimmästä tai eteläisimmästä Leninistä en tiedä.

Vuoden 2016 yhteenvetoon »

Extra: Tämä kuva

Kevo ja tupaetiketti

Guivi-tunturin huipulla (641 m).

Suomessa tehdyistä vaelluksista tulee kirjoiteltua harvemmin tänne blogin puolelle. Yksi tämän vuoden hienoimmista kotimaan reissuista lienee kesä-heinäkuun taitteessa tekemäni "ex tempore"-vaellus Kevolle. Olin jättäny autoni Ivalon lentokentälle Alaskaan lähtiessä, ja päätin autonhakureissulla käydä kiertämässä Kuivin rengasreitin. Rengasreitti on huomattavasti Kevon reittiä kätevämpi etenkin auton siirtelyiltä välttymisen osalta. Sitä kulkiessa pääsee myös näkemään kaikki Kevon kanjonin hienoimmat kohdat.

Reitti alkaa Sulaojan parkkipaikalta Karigasniemen läheltä, josta kuljetaan Kevon reittiä pitkin Ruktajávren autiotuvalle. Täältä reitti haarautuu kohti Guivi-tunturia. Kuivin autiotuvalta jatketaan kohti Kevon kanjonia, jossa polku yhtyy Kevon reittiin. Paluumatka kuljetaan Kevon reittiä pitkin takaisin Sulaojan parkkipaikalle. Kaikkiaan 86 kilometrin mittaiseen kierrokseen upposi kolme ja puoli päivää. Pisin etappini oli Kuivi-Ruktajávri väli, jossa kävelymatkaa kertyi 31 kilometriä. Reitti on suurimmaksi osaksi helppokulkuinen, vaikka toki muutama kahlaamalla tehtävä joenylitys ja yksi vaijeriylityskin sen varrelle mahtuu. Kanjonin alueella on jonkin verran nousua ja kivikkoisempaa polkua, muttei mitään erityisen haastavaa.

Ilahduttavinta yksin vaeltaessa on tutustua muihin vaeltajiin, joita oli tällä kertaa liikenteessä yllättävän paljon. Monet inspiroivat keskustelut tulikin jälleen käytyä autiotuvilla iltaa istuessa! Myös vieraskirjojen lukeminen tarjoaa viihdettä tuvissa vietettyjen pitkien iltojen ratoksi. Tuttuja nimiäkin tuli bongattua, ystäväni Laura oli nimittäin ollut samalla reitillä vain muutamia viikkoja aiemmin heti Kanjonin avauduttua (alueella retkeily on kielletty 1.4.-14.6. välisenä aikana). Ruktajávren autiotuvan vieraskirjan selailu paljasti reitillä koetun melko dramaattisia hetkiä aiemmin kesäkuussa:

Törmäsin vieraskirjaa selatessa tähän tarinaan. Ihmettelin hieman, mikä hullu reitillä on pyörinyt...

...kunnes jatkoin lukemista seuraavalle sivulle, josta selvisi tarinan oikea laita. "Mene pois, olimme täällä ensin!"

On  kyllä kertakaikkisen "mulkku äijä", kun tuolla tavalla menee räyhäämään poikaraukoille, jotka ovat sentään ehtineet tuvalle ensin! Mutta vakavasti puhuen: näiden nuorten miesten tuvan valtaus oven säppiin laittoineen on yksi törkeimmistä autiotuparikkeistä aikoihin. Liekö taustalla puhdas törkeys vai onko tupaetikettiin perehtyminen yksinkertaisesti jäänyt väliin näiltä herrasmiehiltä? Kaksi miestä ja yksi koira tuskin tarvitsevat majoitteekseen isoa 10 henkilölle mitoitettua autiotupaa. Suosituimmilla reiteillä törmää toisinaan vastaavanlaisiin mestareihin, joilta "anna tilaa uusille tulijoille" -ohje on päässyt unohtumaan. Kerran tulimme jollekin Hetta-Pallaksen autiotuvalle kaatosateessa likomärkinä pitkän päivän päätteeksi. Tuvalla oli porukkaa alle puolet sen vetokyvystä, mutta silti paikkoja ei tuntunut löytyvän millään. Lopulta pitkän neuvottelun päätteeksi tuvalla olijat suostuivat tiivistämään tavaroitaan sen verran, että meillekin löytyi paikka laverilta. Kaunis periaate, josta ei pitäisi tinkiä on, että viimeiselle ja väsyneimmäille tulijalle tehdään aina tilaa. Vaikka se sitten tarkoittaisi tuvassa jo olevien telttaan siirtymistä. Kaikkein villeintä meininki on tietysti suosituilla reiteillä ja Ruktajávren tavoin lähellä sivistystä sijaitsevilla tuvilla. Mitä syvemmälle tunturiin kulkee, sitä asiallisempi meininki ja siistimmät tuvat!

Pieni muistutus, kuinka autiotuvilla tulee käyttäytyä.

Itsenäisyyspäivän vaellus itärajalla

Olemme jo pitkän aikaa Lauran kanssa suunnitelleet vaellusreissua Ilomantsiin Koitajoen maisemiin. Itsenäisyyspäivä tarjosi oivan ajankohdan tälle aivan Venäjän rajan tuntumaan tehtävälle vaellukselle, toimihan Koitajoki aikoinaan talvisodassa myös rintamalinjana. Ilomantsin seutu on muutenkin mielenkiintoista aluetta sotahistoriallisesta näkökulmasta, sillä sieltä löytyvät ainoat nykyisten rajojemme sisäpuolella sijaitsevista talvi- ja jatkosodan merkittävistä taistelupaikoista. Äitini suku on kotoisin Ilomantsista, ja myös Kivilahden kylässä asunut mummoni joutui sota-aikaan evakkoon lähistöllä käytyjen taistelujen vuoksi.

Talvikauden avausvaellukseen lähti minun ja Lauran lisäksi myös Kilimanjarolla lokakuussa karaistunut pikkusiskoni Mari sekä Kebnekaisen huiputuksen kaltaisista urotöistään tunnettu Chukotka Sleddog Vega. Lauantaiaamu sarasti kylmänä ja kirkkaana isämme jättäessä meidät Niemijärventien itäpäässä sijaitsevan punaisen mökin kohdalle, josta eteenpäin tietä ei oltu aurattu. Edessä oli neljä päivää lumikenkäilyä umpihangessa. Etenimme rajavyöhykkeen reunaa seurailevaa tietä pitkin paikoin polveen asti ulottuvassa lumessa polkua avaten, josta matka jatkui soiden halkomassa korpimetsässä kohti Koitajokea. Ahkioon oli pakattu massiivisen ruokakuorman lisäksi muun muassa teltta, talvimakuupussit sekä keittimet polttoaineineen. Vaikka viime talvena ahkionvetoa kertyi yli 500 kilometriä, totesin tällä kertaa lumiolosuhteiden olevan turhan haastavat ahkion kanssa etenemiseen. Päätimmekin pitää etenemismatkat lyhyinä ja tehdä sen sijaan päiväretkiä leiristä kevyillä varusteilla ympäröiviin maisemiin.

Rajavyöhykkeen reunalla.

Ensimmäinen yö vietettiin Koitajoen varrella sijaitsevassa tunnelmallisessa Hanhikosken autiotuvassa, josta matka jatkui seuraavana päivänä 30-luvulla rakennetulle Niemipuron tuvalle. Viimeinen yö majoituttiin teltassa Hanhikosken lähistöllä. Yö kului kymmenen pakkasasteen lämpötilassa Marmotin CWM-pussissa varsin hikisissä tunnelmissa, koska pussi on suunniteltu huomattavasti kylmempiin olosuhteisiin. Vega sen sijaan näytti nauttivan olostaan teltan jalkopäässä kerällä nukkuessaan.

Hanhikosken autiotupa.

Leiri pystyssä.

Pimeys laskeutui jo iltapäivällä. Illat kuluivat autiotuvissa kamiinan lämmössä kynttilän valossa kauhutarinoita kertoillen. Kaiuttimista pauhasi isänmaallisesti Veskun Eino Leino -levytykset ja Sibelius. Vanha suosikki "Kasvot ikkunassa" sai jälleen uuden, talvisodan tunnelmiin sijoittuvan muodon. Löytyipä allekirjoittaneen varastosta myös Kilimanjaron huussiin sekä Tocllarajun jäisille rinteille sijoittuvat kauhutarinat. Talvisodan aaveet sen sijaan jäivät tällä kertaa kohtaamatta, vaikka otsalampun valossa yön pimeydessä huussiin kahlatessa mielikuvitus meinasikin välillä tehdä tepposiaan.

Rekikoira Vega antoi vetoapua ahkion kiskomiseen.

Pohjois-Karjala-projektin henkeen kaikki ruuat valmistettiin voissa. Mukaan otettu voipaketti hupenikin lähes kokonaan neljän päivän vaelluksen aikana. Mielenkiintoisin innovaatio oli valurautapannulla voissa paistettu Ristorante-pizza. Myös tortillat ja letut paistuivat rapeiksi tällä valmistustekniikalla. Mikäli olisin muistanut seuraavalla viikolla edessä olevat työterveydestä määrätyt laboratoriokokeet, olisin todennäköisesti suosinut hieman kasvisrasvapainotteisempaa ruokavaliota: kolesterolit olivat nimittäin varsin rapsakasti koholla neljän päivän voidieetin jälkeen. Tulipa ainakin jälleen todistettua, että meidän sydän- ja verisuonisairaiden pohjois-karjalaisten kannattaa välttää voita!

Loistavista puitteista huolimatta porukkaa oli liikenteessä vähänlaisesti: törmäsimme neljän päivän aikana ainoastaan neljään ihmiseen. Sää suosi koko reissun ajan. Lunta sateli viikonlopun aikana parikymmentä senttiä, mutta paluumatka Niemijärventien lähtöpisteeseen sujui leppoisasti, koska itsenäisyyspäivää Hanhikoskella viettävä mieskaksikko oli avannut ladun. Lämpötilat pysyivät -10 ja -16 pakkasasteen välisissä maltillisissa lukemissa.

Itsenäisyyspäivän aamu Hanhikosken pitkospuilla.

Retki oli kokonaisuudessaan rento ja mukava aloitus talvivaelluskaudelle! Minun, Lauran ja Vegan osalta matka jatkuu Haltin keväthangille. Ensi kevääseen mahtuu myös yksi isompi arktinen hiihtoretkikunta, jonka tavoitteena on ylittää Euroopan suurin jäätikkö Vatnajökull Islannissa.