Halti ja Käsivarren erämaa 2017

Vaikka viime vuodet ovat kuluneet ympäri maailmaa vuorilla kiipeillen, kotimaamme korkein kohta on ollut itseltäni vielä toistaiseksi huiputtamatta. Suomen korkein kohta sijaitsee Käsivarren erämaassa Halti-tunturilla. Toisin kuin yleisesti luullaan, se ei kuitenkaan ole Haltin huippu, joka kuuluu Norjalle, vaan sijaitsee Haltin sivuhuipun rinteessä 1324 metrissä Suomen ja Norjan rajapyykillä. Olemme suunnitelleet Lauran kanssa jo pidemmän aikaa talvivaellusta Käsivarren erämaahan. Viimekeväisen Paistunturin "harjoitusretken" jälkeen päätimme vihdoin tänä talvena suunnata Käsivarteen. Tiimiimme koostui kahdesta naisesta ja kolmesta rekikoirasta. Itse liikuin ahkio perässä hiihtäen Lauran taittaessa matkaa valjakolla.

Aloitimme taipaleemme Kilpisjärveltä. Lumiolosuhteet osoittautuivat heti alkuunsa huonoiksi, eikä hankikanto riittänyt reen kannatteluun. Päätimme siis edetä pääosan matkaa moottorikelkkojen tamppaamaa huoltouraa pitkin. Huoltoreitti alkaa Kilpisjärveltä ja jatkuu aina Haltin tuvalle asti pääosin Kalottireittiä mukaillen. Koska reitti kulkee osan matkasta Norjan puolella, eikä koirilla ollut passeja, alkumatka kuljettiin Norjan raja Suomen puolelta kiertämällä. Yritimme seurailla poromiesten kelkanjälkiä, mutta paikoin jouduimme etenemään upottavassa lumessa jälkien ulkopuolella. Pimeän laskeutuessa klo 19 aikoihin menetimme hermomme lumessa tarpomiseen ja laitoimme leirin pystyyn tunturin nokkaan. Aamun sarastaessa havaitsimme leiripaikan sattuneen hyvään kohtaan: eteen avautui huikean hieno auringonnousun värittämä luminen tunturimaisema.

Revontulia Kuonjarjoen autiotuvan yllä.

Toisena päivänä suuntasimme huoltouralle, jota pitkin etenimme aina Haltin tuvalle asti. Reitti nousi loivasti avotunturimaisemissa Kuonjarjoen tuvalle. Kauniita perinteitä kunnioittaen olin jälleen kerran onnistunut hankkimaan päivystysputken päätteeksi itselleni flunssan, joka alkoi oireilla juuri sopivasti lähtöpäivänä. Allekirjoittaneen hieman heikosta hapesta johtuen majoituimme teltan sijaan Kuonjarjoella tuvassa. Yllätykseksemme muita kulkijoita oli liikenteessä vähänlaisesti, joten alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen vietimme useamman yön telttamajoituksen sijaan autiotupien lämmössä.

Kuonjarjoella tapaamamme useampia talvia Käsivarressa hiihdelleen kanssavaeltajan mukaan varsinainen sesonki oli vasta alkamassa, joten olimme liikenteessä optimaaliseen aikaan. Vieraskirjoista päätellen tuvilla oli pyörinyt porukkaa viime vuosina eniten huhtikuun alkupuolikkaalla ja etenkin pääsiäisen aikaan. Toki vaeltajia riitti nytkin ja törmäsimme päivittäin muihin hiihtäjiin, mutta ruuhkaa reitillä ei ollut. Me suomalaiset edustimme selvää vähemmistöä, olihan reilusti yli puolet erämaassa kohtaamistamme ihmisistä ulkomaalaisia. Toisiin koiravaljakoihin emme törmänneet ollenkaan, vaikka Käsivarsi on suosittu kohde myös valjakkoihmisten keskuudessa.

Tiimi.

Kuonjarjoelta matka jatkui laskeutumalla avontunturista Meekonjärven puisiin maisemiin. Muilta osin reitti kulki koko matkan avotunturissa. Meekolta alkoi pitkä nousu kohti Pihtsusjärveä, jonka maisemissa vietimme kolmannen yön. Koirilla riitti vauhtia hieman enemmän kuin hengitystieinfektion riivamalla 50-kiloista ahkiota hilaavalla hiihtäjällä, mutta Laura koirineen piti säännöllisin väliajoin odottelutauokoja.

Kaksi eri tapaa liikkua tunturissa. Kuvat Laura.

Pihtsusjärveltä matka jatkui jyrkällä nousulla Haltin autiotuvalle. Tai oikeastaan tuville, koska Haltin juurella sijaitsee tupia kaksi, uusi ja vanha tupa. Niiden takana laakson perällä seisoi itse Halti. Se näytti ympäröivien tunturien rinnalla niin laakealta ja pieneltä, että epäilimme ensin katselevamme jonkinlaista esihuippua. Kartan tarkastelu paljasti kuitenkin kysessä tosiaan olevan Haltin Suomen puoleinen osa. Pienen lounastauon jälkeen lähdimmekin kohti huippua kevyellä päivävarustuksella.

Haltin uusi autiotupa. Kuva Laura.

Reissu Haltin huipulle tuvalta ja takaisin vei valokuvaustaukoineen vajaat pari tuntia. Laura ajeli huipulle valjakolla, itse hiihtelin suksilla nousukarvat pohjissa. Ohitsemme rinteessä ajanut moottorikelkkaporukka osoitti huiputuksen onnistuvan sujuvasti myös kelkalla, olihan rinne varsin loiva tai helppokulkuinen. Lopulta seisoimme Suomen korkeimmassa kohdassa, joka tosiaankin sijaitsi rinteessä vain kivenheiton päässä sivuhuipun laesta. Muutaman askeleen Norjan puolelle ottamalla seisoi jo lähes kymmenen metriä korkeammalla. Suomen korkeinta kohtaa ei siis varsinaisesti voi huiputtaa. Olisi reilua luovuttaa sivuhuipun korkein kohta Suomelle, koska onhan tuo nykyinen "huippu" nyt ankea! Suomen korkeimman kohdan merkkinä ollut rajapyykki oli lumen peitossa ja viereen oli asetettu vieraskirjan sisältänyt laatikko. Emme jaksaneet laittaa nimiämme kirjaan, vaikka ilmeisesti näin olisi pitänyt tehdä. Useampi henkilö nimittäin tiedusteli myöhemmin "huiputusnumeroamme". Kuka noita nyt laskee!

Halti tuvalta katsottuna.

Rajapyykin vieressä ollut vieraskirja, johon olisi ilmeisesti pitänyt laittaa nimmari.

Huiputuksen jälkeen vietimme yön uuden tuvan puolella. Myös flunssani oli tässä vaiheessa saavuttanut lakipisteensä. Onneksi yskimistäni kuunnellut tuvan kanssamme jakanut itävaltalaismies tarjoili koko illan lämmintä yrttijuomaa lääkevarastostaan. Hieno mies! Seuraavana aamuna hiihtelimme samaa reittiä Meekonjärvelle, josta matka jatkui Saarijärven kautta Kilpisjärvelle. Paluumatka oli varsin alamäkipainotteinen, joten sen olisi helposti hiihtänyt parissa päivässä, mutta vitkuttelimme reitillä yhden ekstrayön, että kyyditsijämme ehtivät ajella Ivalosta Kilpisjärvelle.

Saavuimme erämaasta Saarijärvelle kännykkäverkon ulottuville juuri sopivasti, koska lähettämämme Spot-viestit eivät olleet syystä tai toisesta menneet läpi pariin päivään. Viimeisin viestimme "Retkikunnalla kaikki hyvin!" oli tullut Haltin huipulta, joten turvallisuustehtäviin rekrytoidut kotijoukkomme olivat ehtineet huolestua ja päättäneet ottaa yhteyden rajavartijoihin. Onneksi ehdimme estää evakuoiduiksi tulemisen viime hetkellä. Olkoon tämä opetuksena, ettei turhia Check-in/OK-viestejä kannata lähettää, koska ne priorisoidaan hätäviestien alle, eivätkä siten välttämättä mene perille. Näin ne vain lisäävät viestejä odottavien kotijoukkojen huolta! Jatkossa käytämmekin Spottia ainoastaan hätäviestien lähettämiseen.

Reilun 100 kilometrin matkaan upposi lopulta yhteensä 7 päivää eli pari päivää suunniteltua vähemmän, koska emme joutuneet käyttämään yhtään sääpäivää. Avotunturissa säät muuttuvat tunnetusti nopeasti, eivätkä kovat tuulet ole Käsivarressakaan poikkeuksellisia. Vieraskirjojen tarkastelu paljasti vuosi aiemmin hiihtäjien olleen useamman päivän jumissa tuvilla myrskytuulten vuoksi. Itse olimme onnekkaampia: aurinko paistoi suurimman osan viikosta pilvettömältä taivaalta ja revontuliakin näkyi lähes joka ilta. Tuulilukemat pysyivät päivisin lähellä nollaa, mikä on avotunturissa harvinaista. Iltaa kohden tuuli usein yltyi. Esimerkiksi Haltin tuvalla vietetyn yön aikana tuuli nousi yllättäin yöllä lähelle myrskylukemia. Aamuun mennessä sää oli onneksi tyyntynyt ja taivas kirkas.

Kiitos vaellusseuralle ja tukijoukoille! Lapin paras hiihtokausi on juuri alkamassa, joten kevääseen mahtuu onneksi vielä monta talvivaellusta UKK:n maisemissa ennen Islantiin ja Vatnajökulin jäätikölle suuntaamista!

Koko tiimi Suomen korkeimmassa kohdassa naistenpäivän aattona.