Itsenäisyyspäivän vaellus itärajalla

Olemme jo pitkän aikaa Lauran kanssa suunnitelleet vaellusreissua Ilomantsiin Koitajoen maisemiin. Itsenäisyyspäivä tarjosi oivan ajankohdan tälle aivan Venäjän rajan tuntumaan tehtävälle vaellukselle, toimihan Koitajoki aikoinaan talvisodassa myös rintamalinjana. Ilomantsin seutu on muutenkin mielenkiintoista aluetta sotahistoriallisesta näkökulmasta, sillä sieltä löytyvät ainoat nykyisten rajojemme sisäpuolella sijaitsevista talvi- ja jatkosodan merkittävistä taistelupaikoista. Äitini suku on kotoisin Ilomantsista, ja myös Kivilahden kylässä asunut mummoni joutui sota-aikaan evakkoon lähistöllä käytyjen taistelujen vuoksi.

Talvikauden avausvaellukseen lähti minun ja Lauran lisäksi myös Kilimanjarolla lokakuussa karaistunut pikkusiskoni Mari sekä Kebnekaisen huiputuksen kaltaisista urotöistään tunnettu Chukotka Sleddog Vega. Lauantaiaamu sarasti kylmänä ja kirkkaana isämme jättäessä meidät Niemijärventien itäpäässä sijaitsevan punaisen mökin kohdalle, josta eteenpäin tietä ei oltu aurattu. Edessä oli neljä päivää lumikenkäilyä umpihangessa. Etenimme rajavyöhykkeen reunaa seurailevaa tietä pitkin paikoin polveen asti ulottuvassa lumessa polkua avaten, josta matka jatkui soiden halkomassa korpimetsässä kohti Koitajokea. Ahkioon oli pakattu massiivisen ruokakuorman lisäksi muun muassa teltta, talvimakuupussit sekä keittimet polttoaineineen. Vaikka viime talvena ahkionvetoa kertyi yli 500 kilometriä, totesin tällä kertaa lumiolosuhteiden olevan turhan haastavat ahkion kanssa etenemiseen. Päätimmekin pitää etenemismatkat lyhyinä ja tehdä sen sijaan päiväretkiä leiristä kevyillä varusteilla ympäröiviin maisemiin.

Rajavyöhykkeen reunalla.

Ensimmäinen yö vietettiin Koitajoen varrella sijaitsevassa tunnelmallisessa Hanhikosken autiotuvassa, josta matka jatkui seuraavana päivänä 30-luvulla rakennetulle Niemipuron tuvalle. Viimeinen yö majoituttiin teltassa Hanhikosken lähistöllä. Yö kului kymmenen pakkasasteen lämpötilassa Marmotin CWM-pussissa varsin hikisissä tunnelmissa, koska pussi on suunniteltu huomattavasti kylmempiin olosuhteisiin. Vega sen sijaan näytti nauttivan olostaan teltan jalkopäässä kerällä nukkuessaan.

Hanhikosken autiotupa.

Leiri pystyssä.

Pimeys laskeutui jo iltapäivällä. Illat kuluivat autiotuvissa kamiinan lämmössä kynttilän valossa kauhutarinoita kertoillen. Kaiuttimista pauhasi isänmaallisesti Veskun Eino Leino -levytykset ja Sibelius. Vanha suosikki "Kasvot ikkunassa" sai jälleen uuden, talvisodan tunnelmiin sijoittuvan muodon. Löytyipä allekirjoittaneen varastosta myös Kilimanjaron huussiin sekä Tocllarajun jäisille rinteille sijoittuvat kauhutarinat. Talvisodan aaveet sen sijaan jäivät tällä kertaa kohtaamatta, vaikka otsalampun valossa yön pimeydessä huussiin kahlatessa mielikuvitus meinasikin välillä tehdä tepposiaan.

Rekikoira Vega antoi vetoapua ahkion kiskomiseen.

Pohjois-Karjala-projektin henkeen kaikki ruuat valmistettiin voissa. Mukaan otettu voipaketti hupenikin lähes kokonaan neljän päivän vaelluksen aikana. Mielenkiintoisin innovaatio oli valurautapannulla voissa paistettu Ristorante-pizza. Myös tortillat ja letut paistuivat rapeiksi tällä valmistustekniikalla. Mikäli olisin muistanut seuraavalla viikolla edessä olevat työterveydestä määrätyt laboratoriokokeet, olisin todennäköisesti suosinut hieman kasvisrasvapainotteisempaa ruokavaliota: kolesterolit olivat nimittäin varsin rapsakasti koholla neljän päivän voidieetin jälkeen. Tulipa ainakin jälleen todistettua, että meidän sydän- ja verisuonisairaiden pohjois-karjalaisten kannattaa välttää voita!

Loistavista puitteista huolimatta porukkaa oli liikenteessä vähänlaisesti: törmäsimme neljän päivän aikana ainoastaan neljään ihmiseen. Sää suosi koko reissun ajan. Lunta sateli viikonlopun aikana parikymmentä senttiä, mutta paluumatka Niemijärventien lähtöpisteeseen sujui leppoisasti, koska itsenäisyyspäivää Hanhikoskella viettävä mieskaksikko oli avannut ladun. Lämpötilat pysyivät -10 ja -16 pakkasasteen välisissä maltillisissa lukemissa.

Itsenäisyyspäivän aamu Hanhikosken pitkospuilla.

Retki oli kokonaisuudessaan rento ja mukava aloitus talvivaelluskaudelle! Minun, Lauran ja Vegan osalta matka jatkuu Haltin keväthangille. Ensi kevääseen mahtuu myös yksi isompi arktinen hiihtoretkikunta, jonka tavoitteena on ylittää Euroopan suurin jäätikkö Vatnajökull Islannissa.

Afrikka Vol 2: Safari ja Sansibar

Vaihteeksi vähemmän kylmiin tai korkeisiin olosuhteisiin sijoittuva matkakertomus! Lokakuun Tansanian reissuumme kuului nimittäin vaelluksen ohella myös safaripäiviä ja rantalomailua. Kilimanjarolta alas selviydyttyämme suuntasimme Arushan kaupunkiin, josta matka jatkui safarille Tarangiren kansallispuistoon. Majoituimme kansallispuiston reunalla sijaitsevassa hienossa Tarangire River Camp -telttahotellissa, jossa vietimme koko reissun mielenkiintoisimman yön. Teltat oli pystytetty puisten perustusten päälle, ja varusteluun kuului muun muassa kunnon sängyt sekä oma vessa ja suihku. Pimeys laskeutuu päiväntasaajalla nopeasti, joten safaripäivän päätteksi leiriin palatessamme oli jo pilkkopimeää. Ympäriltä kuului epämääräisiä villieläinten mylvintää, jonka seasta erottui aika ajoin myös leijonan karjahtelua. Ääni tuntui joka kerta kuuluvan vain lähempää. Kävelymatka teltastamme illalliselle parinsadan metrin päässä sijaitsevaan ravintolaan olikin hieman jännittävä, mutta onneksi saimme saattajaksemme keihäällä varustautuneen maasaisoturin. Aamuherätyksen hoiti kätevästi aivan telttamme terassin edessä mekastava norsulauma.

Vähän erilaista telttailua!

Matka jatkui luonto-ohjelmista tuttuun Ngorongoron kraatteriin, jossa bongasimme vielä muutaman eläimen lisää. Saimme lopulta "The Big Fivestä" kasaan leijonan, elefantin, sarvikuonon ja puhvelin. Ainoastaan leopardi jäi puuttumaan.

Virtahevot päivälevolla.

Taitoimme matkaa autolla, joka mahdollisti myös paikalliseen elämänmenoon tutustumisen. Tansanian tieverkosto osoittautui uskomattoman hyväkuntoiseksi. Tiet ovat kuulemma kiinalaisten rakentamia. Sadekausi ei ollut vielä alkanut, joten joka paikassa oli käsittämättömän kuivaa. Kuivuneiden joenuomien ympäristössä norkoili vettä etsiviä laihoja eläimiä. Vihreää väriä ei juuri näkynyt kansallispuistojen ulkopuolella.

Valkoihoinen seurueemme herätti kiinnostusta paikallisten lasten keskuudessa.

Muutaman päivän automatkailun jälkeen siirryimme rutikuivalta mantereelta vehreälle Sansibarille. Intian valtameressä sijaitseva trooppinen saariryhmä tunnetaan etenkin mausteistaan ja valkoisista hiekkarannoistaan. Passiivilomailu osoittautui reissun rankimmaksi osuudeksi. Ilma oli niin tukahduttavan kuuma ja kostea, että päivisin liikkuminen pidemmän matkan päähän hotellilta oli fyysisesti mahdotonta. Suuri osa päivästä kuluikin altaalla makoillen tai Pina Coladan äärellä lähiterasseilla norkoillen. Muutaman päivän mitään tekemättömyyden jälkeen olimme lähes kuolleet tylsyyteen. Olikin suoranainen helpotus suunnata kohti Suomea neljän päivän rannalla makoilun päätteeksi. Sansibar on toki näkemisen arvoinen paikka, mikäli rantalomailua ylipäätään arvostaa!

Auringonlaskut sentään olivat melkein yhtä hienoja kuin vuorilla!

Kilimanjaro 2016

Kilimandšaro on 6010 metriä korkea lumipeitteinen vuori, jota sanotaan Afrikan korkeimmaksi. Sen läntinen huippu on nimeltään Masai 'Ngaje Ngai', Jumalan huone. Läntisen huipun lähistöllä on kuivunut ja jäätynyt leopardin raato. Kukaan ei ole selittänyt, mitä leopardi oli etsimässä niin korkealta.

Näin kerrotaan Ernest Hemingwayn 1930-luvulla julkaistussa Kilimandšaron lumet -novellikokelman nimikkonovellissa, jonka siskoni sai matkalukemiseksi isältämme. Lähde osoittautui epäluotettavaksi. Kilimanjaron korkeimman huipun, Uhuru Peakin, korkeudeksi ilmoitetaan nykyään 5895 metriä. Tansaniassa sijaitseva vuori huiputettiin ensimmäisen kerran vuonna 1889 saksalaisen geologi Hans Meyerin ja itävaltalaisen Ludwig Purtschellerin toimesta. Tuohon aikaan huiputus oli huomattavasti nykyistä vaativampi projekti, olihan huippu pysyvän lumipeitteen verhoama. Nykyään ilmastonmuutoksen runtelema jäätikkö peittää enää pienen osan vuoresta, joten huipulle pääsee helposti sulaa polkua pitkin vaeltamalla. Kilimanjaro onkin tänä päivänä erittäin suosittu "kiipeily"kohde, jonka huipulle nousee joka vuosi tuhansia turisteja. Suomalaisilla on keskeinen asema Kilimanjaron nykyisen vaelluskulttuurin synnyssä, sillä Suomen Ladun kehitysyhteistyöhanke 90-luvulla oli aktiivisesti mukana pääreitin rakentamisessa ja peruskorjauksessa.

Näkymä Kilimanjarolle Rongain varrelta.

Koska kyseessä oli pikkusiskoni ensimmäinen korkean paikan vaellus, päätimme lähteä reissuun osana Matkatoimisto Aventuran suomalaista ryhmää. Matkanjohtajana reissulla toimi Suomen ylivoimaisesti kovimpiin naisvuorikiipeilijöihin lukeutuva Anne-Mari Hyryläinen, joka on kiipeilyuransa varrella huiputtanut useampia kasitonnisia Everest mukaan lukien. Operaattorin valintaamme vaikutti etenkin se, että Aventura on yksi harvoista Rongai-reittiä huiputukseen käyttävistä suomalaisista matkanjärjestäjistä. Rongai on huomattavasti rauhallisempi kuin esimerkiksi turistivirroistaan tunnettu "Coca Cola -reitti" Marangu. Reitti on myös erinomainen vasta-alkajille maltillisen nousutahdin puolesta, jolloin akklimatisoitumiselle jää enemmän aikaa ja vuoristotaudin oireiden riski vähenee. Reitin kenties hienoin puoli on kuitenkin se, ettei sinne ole rakennettu Marangun tavoin vaellusmajoja, vaan majoittuminen tapahtuu teltoissa. Jokaisen leirin yhteydestä löytyy kuitenkin kiinteät huussit, jotka yllättivät positiivisesti siisteydellään.

Second Cave -leiri 3450 m.

Matkamme alkoi Keniasta, josta jatkoimme autokyydillä Tansanian puolelle vaellusreitin alkupisteeseen Nalemoru Gatelle reilun 2000 metrin korkeuteen. Alkumatka vaellettiin tukahduttavassa helteessä sademetsän ja myöhemmin matalien pensaiden luonnehtimassa maisemassa. Etenimme 150-600 vertikaalimetrin päivävauhtia kohti kaukana siintävää Kilimanjaroa. Kasvillisuusraja ylitettiin viidentenä vaelluspäivänä, jonka myötä myös lämpötila laski siedettävälle tasolle. Maisemat olivat upeat, eikä Rongai pettänyt odotuksia myöskään luvatun rauhallisuuden osalta: törmäsimme reitin varrella vain kahteen muuhun vaellusporukkaan. Rauhan rikkoi ainoastaan epävireinen siskoskuoromme, joka tapaili oppaan johdolla paikallisia laulelmia vaelluksen lomassa. Melusaasteen ohella vaelluksen nautinnollisuutta vähensi myös joka paikkaan tunkeutuva hiekkapöly. Tuuli ja askeleet nostivat polulta ilmaan valtavan tomupilven, jonka ansiosta kaikki varusteet ja paljaana olleet ihoalueet olivat vaelluspäivän päätteeksi paksun pölykerroksen peitossa. Onneksi saimme joka ilta leirissä käyttöömme saavillisen lämmintä pesuvettä. 

Kilimanjaron tomut.

Yhdeksän hengen suomalaistiimimme huipulle viemiseen oli varattu massiivinen 36 ihmisen henkilökunta. Joukkoon mahtui muun muassa neljä opasta, kokki sekä kantajia. Henkilökunta hoiti kaiken leirin pystytyksestä ruuan valmistukseen. Ruoka oli heittämällä parasta, mitä olen yhdelläkään aiemmalla vuorireissullani saanut. Jokaiseen ateriaan kuului muun muassa loistava alkukeitto, salaatti ja tuoreita hedelmiä. Ruoka oli niin hyvää, ettei tällä kertaa edes yleensä viimeistään 4000 metrin tienoilla iskevä ruokahalun menetys muodostunut ongelmaksi. Illallisella tuli santsattua vielä ylimmässäkin leirissä.

Auringonlasku leirissä.

Viiden päivän vaelluksen jälkeen saavuimme yläleiriin School Hutin kupeeseen 4750 metrin korkeuteen. Huiputtamaan lähdettiin heti seuraavana yönä puolenyön jälkeen. Yö oli kirkas ja tyyni, mutta lämpötila reilusti pakkasen puolella. Polku mutkitteli ylös jyrkkää kivistä rinnettä kohti ylhäällä siintävää Gilman's Pointia. Suurimmalla osalla porukasta alkoi viimeistään tässä vaiheessa olla ongelmia korkean ilma-alan kanssa. Taisipa siskotyttökin oksentaa kertaalleen aamupalan polunvarteen, mutta jatkoi sitten sitkeästi ylöspäin. Synkimpinä hetkinä motivaatiota ammennettiin palauttamalla mieleen se tosiasia, että jopa Mikko Alatalo (kesk.) on aikoinaan noussut Kilimanjaron huipulle. Itselleni alkusyksyn Perun reissu taisi antaa vielä akklimatisoitumisetua, sillä jalka tuntui nousevan lähes yhtä hyvin kuin merenpinnantasolla, eikä korkeutta muutenkaan juuri aistinut. Yöunet olivat tosin jääneet parina edellisenä yönä vähäisiksi. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui tällä kertaa kylmyys, koska olin laittanut tyhmyyttäni vain yhdet sukat ja yhden kerraston kuorivaatteiden ja untsikan alle ("ei täällä Afrikassa nyt niin kylmä voi olla"). Jokaiselle Kilimanjarolle suuntaavalle tehtäköön täten selväksi, että siellä on kylmä.

Kädenlämmittimien asennusta Gilman's Pointilla juuri ennen auringonnousua.

Neljän tunnin nousun jälkeen molempien jalkojen tunto nilkasta alaspäin oli paennut, mutta taivaanrannassa näkyi jo lupaava oranssi kajo. Kokemus on osoittanut, että sormet ja varpaat kestävät yllättävän hyvin ilman pahempia paleltumia muutaman tunnin tunnottomuuden, joten en ollut erityisen huolissani. Kylmin hetki on yleensä juuri ennen auringonnousua. Kun aurinko sitten nousee, se alkaa lämmittää todella nopeasti. Näin kävi tälläkin kertaa. Kuuden tunnin pimeässä ylämäkeen kävelyn jälkeen saavuimme Gillman's Pointille 5685 metriin juuri sopivasti ihailemaan auringonnousua. Reitin jyrkin ja vaativin osuus oli takana. Lämpötila nousi nopeasti ja vartissa jalkojen tuntokin oli palautunut.

Auringonnousu.

Jäljellä oli enää parisataa metriä loivaa nousua itse päähuipulle Uhuru Peakille. Etenimme rauhalliseen tahtiin kraaterin reunaa seurailevaa loivaa polkua ylemmäs. Jäätikön reuna näkyi kaukana alhaalla ja oli vaikea kuvitella sen joskus ulottuneen huipulle asti. Vähän ennen kello kahdeksaa edessä näkyi kuvista tuttu kyltti ja hetken päästä seisoimmekin Afrikan korkeimmassa kohdassa. Osalla porukasta alkoi tässä vaiheessa olla niin pahoja vuoristotaudin oireita, ettemme voineet jäädä huipulle erinomaisesta kelistä huolimatta pidemmäksi aikaa, vaan lähdimme kiirehtimään alas. Laskeuduimme pölyistä Marangu-reittiä pitkin Horombo Hutin lähistölle, jonne pystytettiin vielä viimeinen leiri. Seuraavana päivänä laskeutuminen jatkui vaelluksen päätepisteeseen Marangu Gatelle. Takanamme oli 7 vaelluspäivää, joskin näytimme joka paikan peittävän pölykerroksen ansiosta siltä kuin olisimme harhailleet vähintään kuukauden erämaassa.

Huiputuskaljat Marangu Gatella.

Reissu oli kokonaisuudessaan todella onnistunut ja yli puolet porukastamme pääsi huipulle. Vain muutamalle tuli vakavampia vuoristotaudin oireita, mutta niistäkin selvittiin onneksi säikähdyksellä. Sisko selvisi koitoksesta suvereenisti ja osoitti sitkeytensä huiputuspäivänä. Akklimatisoituminen vaikutti onnistuneen erittäin hyvin. Pidän tätä todisteena siitä, että Rannikoiden kantaisät ovat kotoisin jostain korkealta.

Kiitokset vaellusporukalle hienosta reissusta!

Siskon kanssa Kilin huipulla.

Kilimanjaron lumille

Siskon kanssa Kebnen topissa 2100 metrissä, josta on vielä 3795 metriä Kilin huipulle.

Kebnekaisen reissuun sisältyi pieni taka-ajatus, nimittäin treenata maisteri Rannikon ylämäkikuntoa. Kesällä 2015 Melavaaran ruokapöydässä tuli esille pikkusiskon haaveissa siintävän Afrikan safari. Lupasinkin tuolloin valmistujaismatkan aikoinaan suuntautuvan Afrikkaan. Nyt on sitten ikävästi tullut aika lunastaa tuo tyyris lupaus. Pelkän safarin ja rantalomailun vuoksi ei Afrikkaan asti tietenkään kannata lähteä, joten suunnittelin alkumatkaan kevyen urheiluosuuden. Oma valmistujaismatkani suuntautui aikoinaan Everestin perusleiriin, joten viedään sisko vähän ohuempaan ilmaan Afrikan korkeimpaan kohtaan 5895 metriin.

Huomenna kohti Afrikkaa ja Kilimanjaron rinteitä!

Kebnekaise 2016

Kiihtelysvaaran yläasteen ajoilta tutun kaveriporukkamme perinteenä on ollut tehdä joka vuosi vaihtelevalla porukalla syysvaellus jonnekin päin pohjoista. Yhdistävänä tekijänä tähänastisilla reissuillamme on ollut huonot (tai välillä jopa erittäin huonot) sääolosuhteet. Viime vuonna rämmimme myrkylukemiin yltävässä tuulessa Hetta-Pallaksella, ja sitä ennen vaelsimme kaatosateessa Pyhä-Luostolla. Tänä syksynä päätimme suunnata aiempaa kauemmas ja korkeammalle. Kohteeksi valikoitui itselleni muutamalta aiemmalta vaellus- ja hiihtoreissulta tuttu Ruotsin korkein vuori Kebnekaise. 2100-metrinen vuori sijaitsee Pohjois-Ruotsissa lähellä Kiirunan kaupunkia.

Automatka vaelluksen alkupisteeseen Nikkaluoktaan sujui pientä ahtautta lukuun ottamatta leppoisissa merkeissä. Viiden ihmisen ja rinkan lisäksi autoon oli survoutunut aiemmillakin vaelluksillamme mukana ollut Chukotka Sleddog Vega. Retkikuntamme venäläisedustajan kyseenalaisten kiipeilytaitojen vuoksi reitiksi valikoitui Kebnen yleisin huiputusreitti Västra leden. Parkkeerasimme auton Nikkaluoktaan ja lähdimme vaeltamaan helppokulkuista polkua kohti 19 kilometrin päässä sijaitsevaa Fjällstationia. Koska Fjällstationin ympäristö on sesonkiaikaan varsin kansoitettua, poikkesimme polulta sivuun pari kilometriä ennen Fjällstationia etsimään leiripaikkaa. Perusleiri pystytettiin hienolle paikalle tunturinrinteeseen, josta avautui upeat näkymät koko laaksoon ja ympäröiville vuorille.

Toisena telttana mukana oli Huippuvuorten retkikuntaa varten testikäyttöön hankkimani Haltin Grönland II Pro. Oma telttakuntamme tosin lähti tuolloin lopulta liikenteeseen Helsportilla, mikä osoittautui oikeaksi päätökseksi. Kävi nimittäin ilmi, että Halti on varsin epäluotettava kovissa talviolosuhteissa muun muassa vetoketjujen ja kuivatusverkkojen osalta. Syysvaelluskäyttöön yli 6-kiloinen teltta taas on turhan painava, mutta kantotreeni ei toisaalta ole ikinä pahaksi. Samalla periaatteella rinkkaan tuli pakattua myös punaviinipänikkä. Ilta kului leirin pihalla punaviinilasillisten äärellä täysikuun ja kirkkaan tähtitaivaan alla istuskellen. Kaiuttimesta pauhasi Bob Dylan ja Jimi Hendrix. Näkyipä taivaalla illan aikana revontuliakin.

Lämpötila laski yöllä reilusti pakkasen puolelle. Aamulla maa ja teltat olivat huurteen peitossa. Kaasukeitin toimi hieman nihkeästi, mutta spriikeittimellä lounasvedet saatiin lämmitettyä mukaan termareihin. Keitinongelmista sekä yleisestä laiskuudesta johtuen starttasimme kohti huippua pari tuntia suunniteltua myöhemmin. Kello lähenteli jo kymmentä ohittaessamme Fjällstationin, josta ohjeellinen huiputusaika Västrä ledenia pitkin on 10-12 tuntia. Vaeltelimme verkkaiseen tahtiin laakson pohjaa pitkin kulkevaa helppokulkuista polkua ruskan värittämissä hienoissa maisemissa, jonka jälkeen reitti lähti nousemaan kivikkoisena ylemmäs tunturiin. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ensimmäiset huipulta palaavat vaeltajat tulivat vastaan hieman ennen Vierranvarrin jyrkkää nousua pitämäämme lounastaukoa. Ihmisvirran lisäksi erämaan tunnelmaa Kebnen pääreitiltä söivät jatkuvasti taivaalla Apocalypse Now -henkisesti kaartelevat helikopterit. The Endin ensisäkeet kaikuivat päässä sightseeing-kopterien pörrätessä yläpuolellamme.

Kebnekaisen ympäristö on suomalaisten keskuudessa erittäin suosittu retkeilykohde. Maanmiehiin törmääminen onkin suunnilleen yhtä todennäköistä kuin Tallinnan laivalla. Ensimmäiset kohtasimme jo Nikkaluoktassa, ja myös nousumme aikana vastaan tuli useampi suomalaisporukka. Suurin osa heistä koki tarpeelliseksi ilmoittaa perisuomalaisen optimistiseen ja kannustavaan henkeen, ettemme pääse huipulle, koska olemme liian myöhään liikkeellä. Erityisen suurta hilpeyttä herätti eräs keski-ikäinen pariskunta, johon törmäsimme Vierranvarrin rinteessä. Kyseinen parivaljakko kannusti meitä kohti huippua käyttämällä hyväkseen nerokasta käänteispsykologiaa. Porukkamme vauhti oli heidän mukaansa liian hidas, ja kellokin oli niin paljon, ettei huipulle ollut enää mitään asiaa. Lopuksi he ehdottivat helikopterin tilaamista. Totesimme kohteliaasti olleemme hieman pahemmissakin paikoissa ja jatkoimme eteenpäin entistä määrätietoisemmin. Pian vastaan tuli hilpeä ruotsalaismies, joka totesi paluun kyllä onnistuvan hyvin otsalamppujen valossa pimeässäkin. Hän toivotti onnea huiputukseen ja lähti sitten kaljalle Fjällstationille.

Vierranvarrin 1700-metriselle huipulle nousun jälkeen matka jatkui jyrkällä laskulla Kaffedalenin laaksoon. Tätä seurasi vielä 600 vertikaalimetrin loppupuristus Kebnekaisen huipulle. Hieman ennen auringonlaskua kivikon keskeltä nouseva lumihuippu siinsi vihdoin edessämme. Saavuimme huipulle viimeisten joukossa. Pohjois-Karjala oli vahvasti edustettuna Ruotsin korkeimmassa kohdassa, törmäsimme nimittäin huipulla joensuulaiseen Kungsledenilla vaeltamassa olevaan Eemeliin.

Tyylillä alas.

Ihailtuamme upean auringonlaskun Kebnellä, haikkilimme yötä myöten otsalamppujen ja täysikuun valossa takaisin leiriin. Matkantekoa hidasti kivien päälle kertynyt jääkerros, jonka vuoksi etenkin jyrkimmissä kohdissa piti edetä varovasti. Eksyimme myös kerran sivuun reitistä, koska kiviin maalattujen punaisten merkkien bongailu oli pimeässä välillä haastavaa. Huiputuksemme ainoana deadlinena oli ehtiä takaisin Fjällstationille Irish Coffeen äärelle ennen sulkemisaikaa kello 23:30. Harmiksemme missasimme tämän aikarajan surkeasti, mutta otimme silti pienet välikuolemat tyhjällä Fjällstationilla. Takaisin leiriin saavuimme vasta klo 3 yöllä.

Jalokaakaot perusleirissä huiputuksen kunniaksi.

Seuraavana aamuna nukuimme pitkälle puoleenpäivään. Iltapäivällä aloitimme paluumatkan kohti Nikkaluoktaa. Vietimme viimeisen yön Laddjujavren rannalla telttaillen. Kyseessä on virallinen telttailualue, joten ei aikaakaan, kun paikallinen puistonvartija riensi leiriin perimään maksua. Muutaman euron telttamaksu hoidettiin asianmukaisesti, ja saimmepa kaupantekijäisiksi myös kasan nuotiopuita. Nuotion äärellä tyhjennettiin vielä viimeiset punaviinipänikän ja jalokahvien jämät.

Onnistunut reissu! Sää suosi ja kaikki Vegaa myöten selvisivät hienosti huiputuspäivästä, joka oli jopa omassa mittakaavassani varsin pitkä! Mitä nyt vähän viimeisinä tunteina polulla juoksenteli jäniksiä ja porukka puhkesi spontaanisti laulamaan Kipua tai Via Dolorosaa.

Kiitos jengi! Saa nähdä, mitä keksitään ensi vuonna!

Kiihtelysvaaran vaakuna Ruotsin korkeimmassa kohdassa.