"Rankinta, mitä olen tehnyt"

Kuva: MTV.

Eilen alkoi kaveripiirissäni innolla odotettu Huippujengi-reality, jossa kahdeksan julkisuuden henkilöä kiipeää Perussa 6-tonniselle Tocllarajulle. En tietenkään itse katso televisiosta kuin asiallisia ajankohtaisohjelmia ja dokumentteja, mutta koska olen itse lähdössä yrittämään samaiselle mäelle puolen vuoden päästä, jouduin istahtamaan television äärelle tehdäkseni tärkeää taustatutkimusta (kuinkahan perustelisin sivistyneesti vielä kaikkien Hottiksien jaksojen katsomisen?) Jännän äärellä oltiin ja WhatsApp lauloi ahkerasti koko ohjelman ajan. Ja olihan siellä tuttujakin: osallistuin vastikää Huippujengin lääkärinä toimivan kollega Heikki Karisen pitämälle retkikunnan lääkintähuolto -kurssille, joka on kiistatta Suomen pätevin outdoor-lääkäri.

Katsomosta löytyy video, jossa ohjelman juontava Duudson-Jukka kertoo vuoren nousun olevan rankinta, mitä hän on ikinä tehnyt. Videossa hauskinta on nähdä Jukan muutos ylipirteästä intoilijasta riutuneeksi telttamöhistelijäksi. Tuttu kehityskaari ensikertaa korkealle menevien keskuudessa.

"Altitude can kill".  Trekkaajien valistamista
Sagarmathan kansallispuistossa. (Nepal 2014)

Vuorikiipeily lienee oikestikin yksi maailman raskaimmista urheilulajeista monellakin tasolla. Vaikka valmistautuisi erittäin huolellisesti ja olisi käsittämättömässä tikissä, jo pelkkä vuoristotauti lisää hommaan oman hauskuutensa. Jopa puolet yli 4000 metrissä 4 päivää oleskelleista saa vuoristotaudin (lähde). Vuoristotauti tuntuu suunnilleen samalta kuin äärimmäisen paha krapula — paitsi se voi oikeasti tappaa, darra harvemmin (vaikka toisinaan siltä tuntuukin). Mikäli sairastunutta ei evakuoida alemmas, tai vähintäänkin pydähdytä saavutettuun korkeuteen akklimatisoitumaan, hänelle saattaa kehittyä vuoristotaudin pelätyimmät muodot, aivo- tai keuhkoödeema. Vakavat tautimuodot voivat kehittyä nopeasti ja johtaa kuolemaan jopa tunneissa. Tämä lienee paras suomalainen review-artikkeli vuoristotaudista, yhtenä julkaisijana ei-niin-yllättäin Karinen. 

Olen liikuskellut useammankin kerran korkealla samassa porukassa äärimmäisen kovan kestävyyskunnon omaavien ihmisten kanssa. Joukkoon on mahtunut niin kilpamaratoonareita, -pyöräilijöitä kuin -suunnistajiakin. Voi tuntua itsestään selvältä, että nämä kuntohirmut ottavat jo huiputuskuvia meidän huonokuntoisten tavisten vasta raahautuessa perusleiriin. Näin ei kuitenkaan koskaan ole käynyt. Kuten Heikkikin tuossa ensimmäisessä jaksossa taisi mainita, nuoret ja hyväkuntoiset (miehet) ovat erityisesti riskiryhmässä vuoristotautiin sairastumisessa. Usein vika lienee heidän asenteessaan: pidetään väkisin yllä kovaa tahtia ylös mennessä, ehkä halusta näyttää muille tai ehkä ihan vain tottumuksesta tehdä urheilusuoritukset aina täysillä. Illalla lähdetään vielä jumppailemaan ylempiin korkeuksiin muiden lepäillessä ja tankatessa vettä (mitkä ovat oikeastaan ainoita lääkkeettömiä keinoja, joilla vuoristotautia voi ehkäistä). Korkeammalle edetessä nämä parempikuntoiset sitten yksi toisensa jälkeen tippuvat porukan hännille, eivätkä lopulta huiputa ollenkaan, vaan jäävät oksentelemaan perusleiriin — tai talutetaan siitä vielä alemmas. Toki on niitä, jotka pystyvät vetämään hirveää kyytiä huipulle asti saamatta mitään oireita, oli korkeus mikä hyvänsä, mutta tällaiset geenilotossa voittaneet yksilöt ovat vähemmistöä. Esimerkiksi vuoristo-oppaat.

Oman haasteensa vuoriretkikuntiin tuo myös isompien mäkien  usein varsin syrjäinen sijainti. Reissujen pituus on yleensä monta viikkoa ja ne tehdään varsin alkeellisissa oloissa: suurin osa maailman isoista vuorista sijaitsee kehitysmaissa. Monelle juoksevaan veteen, posliinivessaan ja päivittäiseen suihkuun tottuneelle viikkokausien peseytymättömyys ja kiven takana tapahtuva kyykkydefekaatio voi muodostua ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi. 

Kopteri valmistautuu lähtöön Luklassa 2860 metrissä. (Nepal 2014)

Henkistä painetta lisää sekin, että usein sairastapauksessa apu ei ole lähellä — se voi itse asiassa olla jopa täysin saavuttamattomissa, ja vakavasti sairastunutta pitää kanniskella pitkiäkin matkoja alaspäin ennen evakuoinnin onnistumista. Puhelinverkot eivät useinkaan kanna syrjäisillä seuduilla, mutta toki jokainen järkevä porukka ottaa mukaan muutakin viestintävälineistöä kuin rakkaan iPhonen, jonka hyöty loppuu siinnä kohtaa, kun Sonera lakkaa kuulumasta. Ja vaikka apua saataisiinkin kutsuttua, sään vuoksi edes helikopterievakuointi ei välttämättä onnistu päiväkausiin. Kollega Jerri Nielsen odotti aikoinaan yli puoli vuotta evakutointia etelämantereelta — asia ei toki liity millään tavalla vuorikiipeilyyn, mutta mielenkiintoinen stoori joka tapauksessa (linkki Kuukausiliitteen artikkeliin). Näistä asioista tulee välillä piinaavan tietoiseksi vuorireissuilla, etenkin jos ollaan kehitysmaassa, jossa terveydenhuollon taso ei edes sairaalaan asti päästessä ole välttämättä kovin korkea. Jännitystä lisää sekin, että riskitekijöitä on keskimäärin hieman enemmän kuin normaalielämässä. Huonon hygieniatason vuoksi infektioriski on huomattavan suuri, puhumattakaan esimerkiksi kivi- ja lumivyöryistä tai railoista. 

Pitkillä, fyysisesti raskailla ja "kaukana kaikesta" tehdyillä reissuilla, jossa porukka on melkein 24/7 yhdessä, korostuvat paitsi ihmisten väliset ristiriidat myös positiiviset asiat: ryhmähenki, "kaveria ei jätetä" -asenne ja muiden auttaminen. Ryhmädynamiikan seuraaminen tulee varmasti olemaan yksi mielenkiintoisimpia asioita Huippujengissä. Olen saanut itsekin välillä todistaa melko dramaattisia hetkiä vuorilla: on riidelty, pariuduttu, saatu hermoromahduksia ja helikopterievakuoitu vakavasti sairastuneita. Melkoiset ainekset siis tosi-tv:seen!

Joka tapauksessa, palatakseni tuohon Jukan kommenttiin vuorikiipeilyn rankkuudesta: itsekin olen tehnyt fyysisesti rankimpien joukkoon kuuluvat suoritukseni vuoristossa. Itse asiassa niinkin matalalla kuin alle 4000 metrissä. Olen myös kerran saanut vuoristotaudin. Se tapahtui Phakding-nimisessä kylässä Nepalissa 2610 metrissä (ei paljon Pohjoismaiden korkeinta tunturia Galdhøpiggeniä korkeammalla!) Sen jälkeen en ole kertaakaan saanut oikeastaan minkäänlaisia vuoristotaudin oireita, en edes 6461 metrissä, joka on toistaiseksi korkeusennätykseni. Selitys vuoristotautiin sairastumiseeni hyvin matalalla, ja miksi olen välttynyt siltä sittemmin, löytyy yhdestä hyvin yksinkertaisesta asiasta. Siitä lisää myöhemmin.