2016 Parhaat Top 10

Vuosi lähenee uhkaavasti loppuaan, joten uppouduin muistelemaan vuoden varrella koettuja kommelluksia kuva-arkistoa selailemalla. Monta mukavaa ja vähemmän mukavaa hetkeä palautuikin mieleen. Otsikkokuva on otettu Alaskan roadtripiltä eräänä hienona kesäkuisena iltana ajellessani Sewardista kohti Anchoragea. Ohessa muutamia muita helmiä vuoden 2016 varrelta.

1. Huippujengiläisten "alkeellinen" perusleiri

Alkuvuosi kului tiiviisti Perun Tocllaraju-vuorelle sijoittuvaa Huippujengi-realitya seuraten, jossa suomalaisia julkkiksia koeteltiin alkeellisella leirielämällä keskellä koskematonta vuoristoa. Elokuussa suuntasimme itse Peruun huiputtamaan Tocllan. Perusleiri ei kuitenkaan yllätykseksemme ollut ihan niin alkeellinen paikka kuin television perusteella oli luullut. Hyvin valittujen kuvakulmien ansiosta katsojilta jäi nimittäin pimentoon se, että paikan päällä sijaitsi varsin hyvin varusteltu Alppimaja-tyylinen hotelli-ravintola, jonka palveluihin kuuluivat muun muassa posliinivessa, kylmä kalja ja lämmin suihku. Huippujengin tekijätiimin mukaan osallistujia oli kuitenkin kielletty hakeutumasta ravintolan lämpöön. Ehkä näin, mutta ainakin itse viihdyimme ravintelin puolella sen verran ahkerasti, että vajaassa viikossa punaviini ja Inca Kola loppuivat varastosta.

2. Utsjoki Huippuvuorilla

Kävimme Huippuvuorten reissulla tutustumassa Longyearbyenin lähellä sijaitsevaan koiratarhaan, jossa bongasimme silloisen asuinpaikkani Utsjoen mukaan nimetyn rekikoiran. Epäselväksi jäi, mistä tämä Suomen pohjoisimman kunnan kaima on saanut inspiraation nimeensä.

3. Kohtaaminen arktiksella

Huippuvuorilla hiihti samaan aikaan kanssamme myös toinen suomalainen retkikunta, johon törmäsimme Russebreenin jäätikköllä 14. hiihtopäivänämme. Myös toisessa retkikunnassa oli mukana joensuulaisedustus, nimittäin Joensuun hiihtopiireistä tuttu kollega Eero Oura. Suomalaisiin hiihtäjiin ja etenkin toiseen Joensuun ladun edustajaan törmääminen keskellä valtavaa arktista jäätikköä oli sen verran erikoinen sattumus, että yhteiskuva oli tietenkin pakko ottaa.

4. Joensuulaisten oudot kohtaamispaikat Vol 2

Myös syksyn Kebnekaisen reissulla sattui varsin mielenkiintoinen kohtaaminen, kun törmäsimme Ruotsin korkeimman vuoren huipulla joensuulaiseen Kungsledenilla vaeltamassa olevaan Eemeliin. What are the odds? Me joensuulaiset pyörimme selvästi oudoissa paikoissa.

5. "If you can't climb it, drink it!"

Kilimanjarolta laskeutumisen jälkeen huiputusta juhlittiin tietenkin korkkaamalla kylmät Kilimanjaro-oluet. Tänä vuonna join myös Denali-olutta Denalilta laskeuduttuani, Pyramiden-vodkaa Pyramidenissa sekä Svalbard-kaljaa Svalbarissa Svalbardissa. Aiemmin on tullut myös hörpittyä 5642-kaljaa Elbrusin huiputuksen kunniaksi sekä Everestiä matkalla Everestin perusleiriin. Haastankin kaikki 7 summitsin kiipeämisen sijaan juomaan sen.

6. Kilimanjaron tomut

Miksei kukaan kertonut, miten pölyistä siellä on? Kuvassa syvän ruskettuneina Marangu-gatella seitsemän päivän vaelluksemme päätteeksi.

7. Raitaponit

Ei tarvitse ihan hirveästi miettiä, mikä oli lempieläimeni Afrikan safarilla. Suunnittelen edelleen vakavasti zebra-tarhan perustamista Suomeen.

8. Denalin päivälämpötilat

Alaskassa sijaitseva maailman pohjoisin "kuusitonninen" Denali on tunnettu etenkin kylmyydestä ja ankarista sääolosuhteistaan. Ainakaan päivisin jäätiköllä ei ollut ihan niin kylmä.

9. Aseen kanssa baariin

Huippuvuorilla on vähän erilainen meininki, koska jääkarhuvaaran vuoksi ilman asetta ei uskalla liikkua missään pääkaupungin Longyearbyenin ulkopuolella. Kuvassa Taina astumassa kiväärin kanssa paikalliseen anniskeluravintolaan Pyramidenissa.

10. Maailman pohjoisin Lenin

Kerää koko sarja Vol 2! Pyramidenissa 79° leveysasteella sijaitsee maailman pohjoisin Lenin-patsas. Maailman korkein Lenin taas löytyy Pik Lenin -vuoren huipulta Kirgisiasta. Maailman syvimmästä tai eteläisimmästä Leninistä en tiedä.

Vuoden 2016 yhteenvetoon »

Extra: Tämä kuva

Kevo ja tupaetiketti

Guivi-tunturin huipulla (641 m).

Suomessa tehdyistä vaelluksista tulee kirjoiteltua harvemmin tänne blogin puolelle. Yksi tämän vuoden hienoimmista kotimaan reissuista lienee kesä-heinäkuun taitteessa tekemäni "ex tempore"-vaellus Kevolle. Olin jättäny autoni Ivalon lentokentälle Alaskaan lähtiessä, ja päätin autonhakureissulla käydä kiertämässä Kuivin rengasreitin. Rengasreitti on huomattavasti Kevon reittiä kätevämpi etenkin auton siirtelyiltä välttymisen osalta. Sitä kulkiessa pääsee myös näkemään kaikki Kevon kanjonin hienoimmat kohdat.

Reitti alkaa Sulaojan parkkipaikalta Karigasniemen läheltä, josta kuljetaan Kevon reittiä pitkin Ruktajávren autiotuvalle. Täältä reitti haarautuu kohti Guivi-tunturia. Kuivin autiotuvalta jatketaan kohti Kevon kanjonia, jossa polku yhtyy Kevon reittiin. Paluumatka kuljetaan Kevon reittiä pitkin takaisin Sulaojan parkkipaikalle. Kaikkiaan 86 kilometrin mittaiseen kierrokseen upposi kolme ja puoli päivää. Pisin etappini oli Kuivi-Ruktajávri väli, jossa kävelymatkaa kertyi 31 kilometriä. Reitti on suurimmaksi osaksi helppokulkuinen, vaikka toki muutama kahlaamalla tehtävä joenylitys ja yksi vaijeriylityskin sen varrelle mahtuu. Kanjonin alueella on jonkin verran nousua ja kivikkoisempaa polkua, muttei mitään erityisen haastavaa.

Ilahduttavinta yksin vaeltaessa on tutustua muihin vaeltajiin, joita oli tällä kertaa liikenteessä yllättävän paljon. Monet inspiroivat keskustelut tulikin jälleen käytyä autiotuvilla iltaa istuessa! Myös vieraskirjojen lukeminen tarjoaa viihdettä tuvissa vietettyjen pitkien iltojen ratoksi. Tuttuja nimiäkin tuli bongattua, ystäväni Laura oli nimittäin ollut samalla reitillä vain muutamia viikkoja aiemmin heti Kanjonin avauduttua (alueella retkeily on kielletty 1.4.-14.6. välisenä aikana). Ruktajávren autiotuvan vieraskirjan selailu paljasti reitillä koetun melko dramaattisia hetkiä aiemmin kesäkuussa:

Törmäsin vieraskirjaa selatessa tähän tarinaan. Ihmettelin hieman, mikä hullu reitillä on pyörinyt...

...kunnes jatkoin lukemista seuraavalle sivulle, josta selvisi tarinan oikea laita. "Mene pois, olimme täällä ensin!"

On  kyllä kertakaikkisen "mulkku äijä", kun tuolla tavalla menee räyhäämään poikaraukoille, jotka ovat sentään ehtineet tuvalle ensin! Mutta vakavasti puhuen: näiden nuorten miesten tuvan valtaus oven säppiin laittoineen on yksi törkeimmistä autiotuparikkeistä aikoihin. Liekö taustalla puhdas törkeys vai onko tupaetikettiin perehtyminen yksinkertaisesti jäänyt väliin näiltä herrasmiehiltä? Kaksi miestä ja yksi koira tuskin tarvitsevat majoitteekseen isoa 10 henkilölle mitoitettua autiotupaa. Suosituimmilla reiteillä törmää toisinaan vastaavanlaisiin mestareihin, joilta "anna tilaa uusille tulijoille" -ohje on päässyt unohtumaan. Kerran tulimme jollekin Hetta-Pallaksen autiotuvalle kaatosateessa likomärkinä pitkän päivän päätteeksi. Tuvalla oli porukkaa alle puolet sen vetokyvystä, mutta silti paikkoja ei tuntunut löytyvän millään. Lopulta pitkän neuvottelun päätteeksi tuvalla olijat suostuivat tiivistämään tavaroitaan sen verran, että meillekin löytyi paikka laverilta. Kaunis periaate, josta ei pitäisi tinkiä on, että viimeiselle ja väsyneimmäille tulijalle tehdään aina tilaa. Vaikka se sitten tarkoittaisi tuvassa jo olevien telttaan siirtymistä. Kaikkein villeintä meininki on tietysti suosituilla reiteillä ja Ruktajávren tavoin lähellä sivistystä sijaitsevilla tuvilla. Mitä syvemmälle tunturiin kulkee, sitä asiallisempi meininki ja siistimmät tuvat!

Pieni muistutus, kuinka autiotuvilla tulee käyttäytyä.

Itsenäisyyspäivän vaellus itärajalla

Olemme jo pitkän aikaa Lauran kanssa suunnitelleet vaellusreissua Ilomantsiin Koitajoen maisemiin. Itsenäisyyspäivä tarjosi oivan ajankohdan tälle aivan Venäjän rajan tuntumaan tehtävälle vaellukselle, toimihan Koitajoki aikoinaan talvisodassa myös rintamalinjana. Ilomantsin seutu on muutenkin mielenkiintoista aluetta sotahistoriallisesta näkökulmasta, sillä sieltä löytyvät ainoat nykyisten rajojemme sisäpuolella sijaitsevista talvi- ja jatkosodan merkittävistä taistelupaikoista. Äitini suku on kotoisin Ilomantsista, ja myös Kivilahden kylässä asunut mummoni joutui sota-aikaan evakkoon lähistöllä käytyjen taistelujen vuoksi.

Talvikauden avausvaellukseen lähti minun ja Lauran lisäksi myös Kilimanjarolla lokakuussa karaistunut pikkusiskoni Mari sekä Kebnekaisen huiputuksen kaltaisista urotöistään tunnettu Chukotka Sleddog Vega. Lauantaiaamu sarasti kylmänä ja kirkkaana isämme jättäessä meidät Niemijärventien itäpäässä sijaitsevan punaisen mökin kohdalle, josta eteenpäin tietä ei oltu aurattu. Edessä oli neljä päivää lumikenkäilyä umpihangessa. Etenimme rajavyöhykkeen reunaa seurailevaa tietä pitkin paikoin polveen asti ulottuvassa lumessa polkua avaten, josta matka jatkui soiden halkomassa korpimetsässä kohti Koitajokea. Ahkioon oli pakattu massiivisen ruokakuorman lisäksi muun muassa teltta, talvimakuupussit sekä keittimet polttoaineineen. Vaikka viime talvena ahkionvetoa kertyi yli 500 kilometriä, totesin tällä kertaa lumiolosuhteiden olevan turhan haastavat ahkion kanssa etenemiseen. Päätimmekin pitää etenemismatkat lyhyinä ja tehdä sen sijaan päiväretkiä leiristä kevyillä varusteilla ympäröiviin maisemiin.

Rajavyöhykkeen reunalla.

Ensimmäinen yö vietettiin Koitajoen varrella sijaitsevassa tunnelmallisessa Hanhikosken autiotuvassa, josta matka jatkui seuraavana päivänä 30-luvulla rakennetulle Niemipuron tuvalle. Viimeinen yö majoituttiin teltassa Hanhikosken lähistöllä. Yö kului kymmenen pakkasasteen lämpötilassa Marmotin CWM-pussissa varsin hikisissä tunnelmissa, koska pussi on suunniteltu huomattavasti kylmempiin olosuhteisiin. Vega sen sijaan näytti nauttivan olostaan teltan jalkopäässä kerällä nukkuessaan.

Hanhikosken autiotupa.

Leiri pystyssä.

Pimeys laskeutui jo iltapäivällä. Illat kuluivat autiotuvissa kamiinan lämmössä kynttilän valossa kauhutarinoita kertoillen. Kaiuttimista pauhasi isänmaallisesti Veskun Eino Leino -levytykset ja Sibelius. Vanha suosikki "Kasvot ikkunassa" sai jälleen uuden, talvisodan tunnelmiin sijoittuvan muodon. Löytyipä allekirjoittaneen varastosta myös Kilimanjaron huussiin sekä Tocllarajun jäisille rinteille sijoittuvat kauhutarinat. Talvisodan aaveet sen sijaan jäivät tällä kertaa kohtaamatta, vaikka otsalampun valossa yön pimeydessä huussiin kahlatessa mielikuvitus meinasikin välillä tehdä tepposiaan.

Rekikoira Vega antoi vetoapua ahkion kiskomiseen.

Pohjois-Karjala-projektin henkeen kaikki ruuat valmistettiin voissa. Mukaan otettu voipaketti hupenikin lähes kokonaan neljän päivän vaelluksen aikana. Mielenkiintoisin innovaatio oli valurautapannulla voissa paistettu Ristorante-pizza. Myös tortillat ja letut paistuivat rapeiksi tällä valmistustekniikalla. Mikäli olisin muistanut seuraavalla viikolla edessä olevat työterveydestä määrätyt laboratoriokokeet, olisin todennäköisesti suosinut hieman kasvisrasvapainotteisempaa ruokavaliota: kolesterolit olivat nimittäin varsin rapsakasti koholla neljän päivän voidieetin jälkeen. Tulipa ainakin jälleen todistettua, että meidän sydän- ja verisuonisairaiden pohjois-karjalaisten kannattaa välttää voita!

Loistavista puitteista huolimatta porukkaa oli liikenteessä vähänlaisesti: törmäsimme neljän päivän aikana ainoastaan neljään ihmiseen. Sää suosi koko reissun ajan. Lunta sateli viikonlopun aikana parikymmentä senttiä, mutta paluumatka Niemijärventien lähtöpisteeseen sujui leppoisasti, koska itsenäisyyspäivää Hanhikoskella viettävä mieskaksikko oli avannut ladun. Lämpötilat pysyivät -10 ja -16 pakkasasteen välisissä maltillisissa lukemissa.

Itsenäisyyspäivän aamu Hanhikosken pitkospuilla.

Retki oli kokonaisuudessaan rento ja mukava aloitus talvivaelluskaudelle! Minun, Lauran ja Vegan osalta matka jatkuu Haltin keväthangille. Ensi kevääseen mahtuu myös yksi isompi arktinen hiihtoretkikunta, jonka tavoitteena on ylittää Euroopan suurin jäätikkö Vatnajökull Islannissa.

Afrikka Vol 2: Safari ja Sansibar

Vaihteeksi vähemmän kylmiin tai korkeisiin olosuhteisiin sijoittuva matkakertomus! Lokakuun Tansanian reissuumme kuului nimittäin vaelluksen ohella myös safaripäiviä ja rantalomailua. Kilimanjarolta alas selviydyttyämme suuntasimme Arushan kaupunkiin, josta matka jatkui safarille Tarangiren kansallispuistoon. Majoituimme kansallispuiston reunalla sijaitsevassa hienossa Tarangire River Camp -telttahotellissa, jossa vietimme koko reissun mielenkiintoisimman yön. Teltat oli pystytetty puisten perustusten päälle, ja varusteluun kuului muun muassa kunnon sängyt sekä oma vessa ja suihku. Pimeys laskeutuu päiväntasaajalla nopeasti, joten safaripäivän päätteksi leiriin palatessamme oli jo pilkkopimeää. Ympäriltä kuului epämääräisiä villieläinten mylvintää, jonka seasta erottui aika ajoin myös leijonan karjahtelua. Ääni tuntui joka kerta kuuluvan vain lähempää. Kävelymatka teltastamme illalliselle parinsadan metrin päässä sijaitsevaan ravintolaan olikin hieman jännittävä, mutta onneksi saimme saattajaksemme keihäällä varustautuneen maasaisoturin. Aamuherätyksen hoiti kätevästi aivan telttamme terassin edessä mekastava norsulauma.

Vähän erilaista telttailua!

Matka jatkui luonto-ohjelmista tuttuun Ngorongoron kraatteriin, jossa bongasimme vielä muutaman eläimen lisää. Saimme lopulta "The Big Fivestä" kasaan leijonan, elefantin, sarvikuonon ja puhvelin. Ainoastaan leopardi jäi puuttumaan.

Virtahevot päivälevolla.

Taitoimme matkaa autolla, joka mahdollisti myös paikalliseen elämänmenoon tutustumisen. Tansanian tieverkosto osoittautui uskomattoman hyväkuntoiseksi. Tiet ovat kuulemma kiinalaisten rakentamia. Sadekausi ei ollut vielä alkanut, joten joka paikassa oli käsittämättömän kuivaa. Kuivuneiden joenuomien ympäristössä norkoili vettä etsiviä laihoja eläimiä. Vihreää väriä ei juuri näkynyt kansallispuistojen ulkopuolella.

Valkoihoinen seurueemme herätti kiinnostusta paikallisten lasten keskuudessa.

Muutaman päivän automatkailun jälkeen siirryimme rutikuivalta mantereelta vehreälle Sansibarille. Intian valtameressä sijaitseva trooppinen saariryhmä tunnetaan etenkin mausteistaan ja valkoisista hiekkarannoistaan. Passiivilomailu osoittautui reissun rankimmaksi osuudeksi. Ilma oli niin tukahduttavan kuuma ja kostea, että päivisin liikkuminen pidemmän matkan päähän hotellilta oli fyysisesti mahdotonta. Suuri osa päivästä kuluikin altaalla makoillen tai Pina Coladan äärellä lähiterasseilla norkoillen. Muutaman päivän mitään tekemättömyyden jälkeen olimme lähes kuolleet tylsyyteen. Olikin suoranainen helpotus suunnata kohti Suomea neljän päivän rannalla makoilun päätteeksi. Sansibar on toki näkemisen arvoinen paikka, mikäli rantalomailua ylipäätään arvostaa!

Auringonlaskut sentään olivat melkein yhtä hienoja kuin vuorilla!

Kilimanjaro 2016

Kilimandšaro on 6010 metriä korkea lumipeitteinen vuori, jota sanotaan Afrikan korkeimmaksi. Sen läntinen huippu on nimeltään Masai 'Ngaje Ngai', Jumalan huone. Läntisen huipun lähistöllä on kuivunut ja jäätynyt leopardin raato. Kukaan ei ole selittänyt, mitä leopardi oli etsimässä niin korkealta.

Näin kerrotaan Ernest Hemingwayn 1930-luvulla julkaistussa Kilimandšaron lumet -novellikokelman nimikkonovellissa, jonka siskoni sai matkalukemiseksi isältämme. Lähde osoittautui epäluotettavaksi. Kilimanjaron korkeimman huipun, Uhuru Peakin, korkeudeksi ilmoitetaan nykyään 5895 metriä. Tansaniassa sijaitseva vuori huiputettiin ensimmäisen kerran vuonna 1889 saksalaisen geologi Hans Meyerin ja itävaltalaisen Ludwig Purtschellerin toimesta. Tuohon aikaan huiputus oli huomattavasti nykyistä vaativampi projekti, olihan huippu pysyvän lumipeitteen verhoama. Nykyään ilmastonmuutoksen runtelema jäätikkö peittää enää pienen osan vuoresta, joten huipulle pääsee helposti sulaa polkua pitkin vaeltamalla. Kilimanjaro onkin tänä päivänä erittäin suosittu "kiipeily"kohde, jonka huipulle nousee joka vuosi tuhansia turisteja. Suomalaisilla on keskeinen asema Kilimanjaron nykyisen vaelluskulttuurin synnyssä, sillä Suomen Ladun kehitysyhteistyöhanke 90-luvulla oli aktiivisesti mukana pääreitin rakentamisessa ja peruskorjauksessa.

Näkymä Kilimanjarolle Rongain varrelta.

Koska kyseessä oli pikkusiskoni ensimmäinen korkean paikan vaellus, päätimme lähteä reissuun osana Matkatoimisto Aventuran suomalaista ryhmää. Matkanjohtajana reissulla toimi Suomen ylivoimaisesti kovimpiin naisvuorikiipeilijöihin lukeutuva Anne-Mari Hyryläinen, joka on kiipeilyuransa varrella huiputtanut useampia kasitonnisia Everest mukaan lukien. Operaattorin valintaamme vaikutti etenkin se, että Aventura on yksi harvoista Rongai-reittiä huiputukseen käyttävistä suomalaisista matkanjärjestäjistä. Rongai on huomattavasti rauhallisempi kuin esimerkiksi turistivirroistaan tunnettu "Coca Cola -reitti" Marangu. Reitti on myös erinomainen vasta-alkajille maltillisen nousutahdin puolesta, jolloin akklimatisoitumiselle jää enemmän aikaa ja vuoristotaudin oireiden riski vähenee. Reitin kenties hienoin puoli on kuitenkin se, ettei sinne ole rakennettu Marangun tavoin vaellusmajoja, vaan majoittuminen tapahtuu teltoissa. Jokaisen leirin yhteydestä löytyy kuitenkin kiinteät huussit, jotka yllättivät positiivisesti siisteydellään.

Second Cave -leiri 3450 m.

Matkamme alkoi Keniasta, josta jatkoimme autokyydillä Tansanian puolelle vaellusreitin alkupisteeseen Nalemoru Gatelle reilun 2000 metrin korkeuteen. Alkumatka vaellettiin tukahduttavassa helteessä sademetsän ja myöhemmin matalien pensaiden luonnehtimassa maisemassa. Etenimme 150-600 vertikaalimetrin päivävauhtia kohti kaukana siintävää Kilimanjaroa. Kasvillisuusraja ylitettiin viidentenä vaelluspäivänä, jonka myötä myös lämpötila laski siedettävälle tasolle. Maisemat olivat upeat, eikä Rongai pettänyt odotuksia myöskään luvatun rauhallisuuden osalta: törmäsimme reitin varrella vain kahteen muuhun vaellusporukkaan. Rauhan rikkoi ainoastaan epävireinen siskoskuoromme, joka tapaili oppaan johdolla paikallisia laulelmia vaelluksen lomassa. Melusaasteen ohella vaelluksen nautinnollisuutta vähensi myös joka paikkaan tunkeutuva hiekkapöly. Tuuli ja askeleet nostivat polulta ilmaan valtavan tomupilven, jonka ansiosta kaikki varusteet ja paljaana olleet ihoalueet olivat vaelluspäivän päätteeksi paksun pölykerroksen peitossa. Onneksi saimme joka ilta leirissä käyttöömme saavillisen lämmintä pesuvettä. 

Kilimanjaron tomut.

Yhdeksän hengen suomalaistiimimme huipulle viemiseen oli varattu massiivinen 36 ihmisen henkilökunta. Joukkoon mahtui muun muassa neljä opasta, kokki sekä kantajia. Henkilökunta hoiti kaiken leirin pystytyksestä ruuan valmistukseen. Ruoka oli heittämällä parasta, mitä olen yhdelläkään aiemmalla vuorireissullani saanut. Jokaiseen ateriaan kuului muun muassa loistava alkukeitto, salaatti ja tuoreita hedelmiä. Ruoka oli niin hyvää, ettei tällä kertaa edes yleensä viimeistään 4000 metrin tienoilla iskevä ruokahalun menetys muodostunut ongelmaksi. Illallisella tuli santsattua vielä ylimmässäkin leirissä.

Auringonlasku leirissä.

Viiden päivän vaelluksen jälkeen saavuimme yläleiriin School Hutin kupeeseen 4750 metrin korkeuteen. Huiputtamaan lähdettiin heti seuraavana yönä puolenyön jälkeen. Yö oli kirkas ja tyyni, mutta lämpötila reilusti pakkasen puolella. Polku mutkitteli ylös jyrkkää kivistä rinnettä kohti ylhäällä siintävää Gilman's Pointia. Suurimmalla osalla porukasta alkoi viimeistään tässä vaiheessa olla ongelmia korkean ilma-alan kanssa. Taisipa siskotyttökin oksentaa kertaalleen aamupalan polunvarteen, mutta jatkoi sitten sitkeästi ylöspäin. Synkimpinä hetkinä motivaatiota ammennettiin palauttamalla mieleen se tosiasia, että jopa Mikko Alatalo (kesk.) on aikoinaan noussut Kilimanjaron huipulle. Itselleni alkusyksyn Perun reissu taisi antaa vielä akklimatisoitumisetua, sillä jalka tuntui nousevan lähes yhtä hyvin kuin merenpinnantasolla, eikä korkeutta muutenkaan juuri aistinut. Yöunet olivat tosin jääneet parina edellisenä yönä vähäisiksi. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui tällä kertaa kylmyys, koska olin laittanut tyhmyyttäni vain yhdet sukat ja yhden kerraston kuorivaatteiden ja untsikan alle ("ei täällä Afrikassa nyt niin kylmä voi olla"). Jokaiselle Kilimanjarolle suuntaavalle tehtäköön täten selväksi, että siellä on kylmä.

Kädenlämmittimien asennusta Gilman's Pointilla juuri ennen auringonnousua.

Neljän tunnin nousun jälkeen molempien jalkojen tunto nilkasta alaspäin oli paennut, mutta taivaanrannassa näkyi jo lupaava oranssi kajo. Kokemus on osoittanut, että sormet ja varpaat kestävät yllättävän hyvin ilman pahempia paleltumia muutaman tunnin tunnottomuuden, joten en ollut erityisen huolissani. Kylmin hetki on yleensä juuri ennen auringonnousua. Kun aurinko sitten nousee, se alkaa lämmittää todella nopeasti. Näin kävi tälläkin kertaa. Kuuden tunnin pimeässä ylämäkeen kävelyn jälkeen saavuimme Gillman's Pointille 5685 metriin juuri sopivasti ihailemaan auringonnousua. Reitin jyrkin ja vaativin osuus oli takana. Lämpötila nousi nopeasti ja vartissa jalkojen tuntokin oli palautunut.

Auringonnousu.

Jäljellä oli enää parisataa metriä loivaa nousua itse päähuipulle Uhuru Peakille. Etenimme rauhalliseen tahtiin kraaterin reunaa seurailevaa loivaa polkua ylemmäs. Jäätikön reuna näkyi kaukana alhaalla ja oli vaikea kuvitella sen joskus ulottuneen huipulle asti. Vähän ennen kello kahdeksaa edessä näkyi kuvista tuttu kyltti ja hetken päästä seisoimmekin Afrikan korkeimmassa kohdassa. Osalla porukasta alkoi tässä vaiheessa olla niin pahoja vuoristotaudin oireita, ettemme voineet jäädä huipulle erinomaisesta kelistä huolimatta pidemmäksi aikaa, vaan lähdimme kiirehtimään alas. Laskeuduimme pölyistä Marangu-reittiä pitkin Horombo Hutin lähistölle, jonne pystytettiin vielä viimeinen leiri. Seuraavana päivänä laskeutuminen jatkui vaelluksen päätepisteeseen Marangu Gatelle. Takanamme oli 7 vaelluspäivää, joskin näytimme joka paikan peittävän pölykerroksen ansiosta siltä kuin olisimme harhailleet vähintään kuukauden erämaassa.

Huiputuskaljat Marangu Gatella.

Reissu oli kokonaisuudessaan todella onnistunut ja yli puolet porukastamme pääsi huipulle. Vain muutamalle tuli vakavampia vuoristotaudin oireita, mutta niistäkin selvittiin onneksi säikähdyksellä. Sisko selvisi koitoksesta suvereenisti ja osoitti sitkeytensä huiputuspäivänä. Akklimatisoituminen vaikutti onnistuneen erittäin hyvin. Pidän tätä todisteena siitä, että Rannikoiden kantaisät ovat kotoisin jostain korkealta.

Kiitokset vaellusporukalle hienosta reissusta!

Siskon kanssa Kilin huipulla.