tiistai 20. helmikuuta 2018

Nepal Vol 3: Baruntse

Baruntse
Tässä se nyt vihdoin ja viimein tulee: marraskuisen Nepalin matkakertomuksen viimein osa. Jostain syystä Inarin tunturit ovat houkutelleet viime aikoina tietokoneen ruutua enemmän. Matkakertomuksen edellinen osa päättyi Mera Peakin perusleiriin laskeutumiseen onnistuneen akklimatisoitumisnousun jälkeen. Perusleirissä 5100 metrissä vietetyn lepopäivän jälkeen jatkoimme lähestymismarssiamme kohti Baruntsea. Laskeuduimme Hinkun laakson puolelta syrjäiseen Baruntsen laaksoon. Jos Hinkun laaksoa voi luonnehtia rauhalliseksi esimerkiksi Khumbuun verrattuna, Baruntsen ympäristö on jo suoranaista erämaata. Polun varrella ei ollut muutamaa pressukattoista kivihökkeliä kummoisempaa infrastruktuuria, eikä sen enempää paikallisia kuin vaeltajiakaan näkynyt missään. Olimme selvästi saapuneet Nepalin vähemmän kuljetuille poluille. Maisemat olivat huikeat kulkiessamme kohti laakson perällä siintävää Barunsea.

Retkikuntaamme oli jo reissun alusta asti vainonnut hengitystieinfektioepidemia, joka oli levinnyt puolentoista viikon aikana yli puoleen porukasta. Retkikunnassa eletään äärimmäisen tiivissä yhteisössä, että tautien leviämistä on lähes mahdotona estää. Reissun alkupuolella tautiin sairastuneet olivat onneksi jo ehtineet alkaa toipua matalimmissa korkeuksissa kuljettaessa, mutta noustuamme pysyvästi 5000 metrin yläpuolelle, ongelmat alkoivat. 5000 metrin korkeudessa happea on enää puolet merenpinnan tasosta ja olen saanut monta kertaa todeta, ettei mikään parane noissa korkeuksissa. Jos saat vaikkapa haavan sormeesi, voit olla varma, ettei se tule parantumaan ennen hapekkaampaan ilmaan laskeutumista. Telttamajoitus ja öisin reilusti pakkasen puolelle laskenut lämpötila ei myöskään varsinaisesti edesauttanut hengitystieinfektiosta toipumista.

Baruntsen laakson kuumin menomesta eli toinen kahdesta "teetuvasta".
Kaksi hengitystieinfektion runtelemaa retkikunnan jäsentä alkoikin olla Mera Peakin perusleiristä lähdettyämme niin huonossa hapessa, että oli selvää etteivät he pysty jatkamaan korkeammalle. Edessä oli reissumme ensimmäinen helikopterievakuointi pois vuoristosta. Ensimmäisenä päivänä evakuointikopterilla ei kuitenkaan ollut asiaa paikalle pilvisen sään vuoksi. Onneksi seuraavana päivänä kopteri pääsi noutamaan sairastuneet Kathmanduun ja retkikuntamme jatkoi matkaa kahta kiipeilijää vajaampana.

Blogia pidempään seuranneet osaavat varmasti jo arvata, kuuluinko retkikuntamme sairastuneeseen vai terveeseen puolikkaaseen. Vaikka olen töissä päivittäin tekemisissä infektiopotilaiden kanssa, kotioloissa olen suhteellisen harvoin sairaana. Sen sijaan pidemmillä reissuilla jonkin asteiseen infektioon sairastuminen tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Luultavasti kova fyysinen rasitus yhdistettynä lyhyeen palautumisaikaan ja kylmään ilmaan ovat liikaa immuniteetilleni. Aiemmista reissuta muun muassa Huippuvuorten retkikunnan vedin pahassa yskässä ja sinuutissa, Mera Peakin, EBC:n, Haltin ja Denalin keukoputkentulehduksessa.

En siis ollut erityisen yllättynyt, kun Mera Peakin yläleiristä perusleiriin laskeutuessa keuhkoputkissa alkoi tuntua tuttua poltetta, joka muuttui pian limaiseksi yskäksi. Korkealla syrjäisillä vuoristoalueilla liikkuttessa antibioottihoito kannattaa aloittaa melkeinpä infektioon kuin infektioon mahdollisimman nopeasti, eikä jäädä arpomaan, onko kyseessä viruksen vai bakteerin aiheuttama tauti (viruksiinhan antibiootit eivät tunnetusti tehoa). Niinpä aloitin antibioottikuurin lähes heti hengitystieoireiden ilmaantumisen jälkeen. Siitä ja rauhallisesta vaellustahdista huolimatta yskä kuitenkin vain paheni kolmen päivä vaelluksemme aikana kohti Baruntsen perusleiriä.

Sairastuneiden retkikuntamme jäsenten helikopterievakuointi käynnissä.
Tunnelmaa laski myös perusleiriin nousua edeltävänä yönä tapahtunut välikohtaus. Illan hämärtyessä sherpat kantoivat leiriimme Bartunselta huonossa kunnossa olevan tajuttoman kiipeilijän. Kukaan ei osannut kertoa, miten korkealta hänet oli tuotu alas, mutta tilanne näytti pahalta. Retkikuntamme johtaja Dani arveli, ettei kiipeilijä selviä aamuun, eikä evakuointikopteri pääsisi paikalle aiemmin. Dani aloitti kuitenkin deksametasonihoidon ja uhrasi retkikuntamme viimeisen happipullon (toinen pullo menetettiin jo aiemmin Mera Peakilla aivoödeemaan sairastuneen hoidossa).

Kuin ihmeen kaupalla happi ja lääkkeet auttoivat sen verran, että aamun sarastaessa kiipeilijä saatiin evakuoitua kopterilla Kathmanduun. Jälkikäteen kuulimme hänen toipuneen. Menetettyä happipulloa sen sijaan ei lupauksista huolimatta koskaan korvattu, joten jouduimme jatkamaan ylemmäs kokonaan ilman lisähappea. Dani kertoi 500 dollarin happipullon jäävän hänen itsensä maksettavaksi, koska hän oli tehnyt päätöksen sen käytöstä. Toisaalta hän oli todennäköisesti pelastanut ihmishengen sen käytöllä. Vaikka olen nähnyt kymmeniä vuoristotautitapauksia vuosien varrella, tämä oli ensimmäinen oikeasti lähes fataali. Tapaus toimikin eräänlaisena herättäjänä ja vaikutti päätöksentekooni reissun edetessä - ja tulee varmasti vaikuttamaan siihen jatkossakin. On kuitenkin eri asia tiedostaa teoreettisella tasolla vuoristotaudin voivan tappaa kuin nähdä konkreettisesti ihmisen olevan kuolemassa siihen.

Perusleiri. Messiteltta keskellä.
Matkamme jatkui perusleiriin 5300 metriin. Baruntsen juurelle pystytetty perusleiri sijaitsi kauniilla paikalla vuorten ympäröivän valtavan moreenilaakson keskellä jäätikköjärven rannalla. Laaksossa majaili lisäksemme ainoastaan yksi kiipeilytiimi. Alkumatkasta pidetyn kireän tahdin vuoksi saavuimme perusleiriin kolme päivää aikataulusta etuajassa. Edessä oli pakollinen kolmen päivän lepotauko, koska sherpat kieltäytyvät jatkamasta ylemmäs vuorelle ennen Laman paikalle saapumista ja buddhalaisten siunaustilaisuutta, Pujaa. Sherpat ovat hartaita buddhalaisia ja uskonnolliset traditiot ovat heille tärkeitä, joten odotimme Laman saapumista mukisematta. Oman toipumiseni kannalta ylimääräinen lepo oli sitä paitsi vain hyväksi.

Lepopäivät kuluivat rennoissa merkeissä messiteltassa teetä (ja Tangia) tankaten sekä teltoissa makoillen. Olimme jokainen saaneet perusleirissä omat teltat aiempien telttaparien sijaan, joten tilaa oli ruhtinaallisesti. Lueskelin puhelimeen lataamiani Kuukausiliitteitä ja kuuntelin musiikkia. Messitelttaan oli viritelty aurinkopaneelit, joka mahdollisti kameroiden ja kännyköiden lataamisen. Perusleirin pihalta löytyi myös telttasuihku, joka toimi pään yläpuolelle kiinnitettävästä vesipussista vettä laskemalla. Yöt olivat kylmiä ja lämpötila laski reilusti pakkasen puolelle. Auringon noustua ympäröivien vuorten takaa lämpöasteet nousivat kuitenkin nopeasti plussalle. Joka aamu herätessä kuulin telttaani, kuinka pääsherpamme Jangbu lausui rukouksen jumalilleen. Odottelin auringonsäteiden tavoittavan huurteen kuorruttaman telttani ennen kuin kömmin ulos makuupussista aamiaiselle messitelttaan.

Elämää messiteltassa.
Base camp. Etualalla oma "kotini".
Kolmen päivän odottelun jälkeen Lama saatiin paikalle ja sherpat rakensivat perusleirin laidalle alttarin Pujaa varten. Kiipeilyvarusteet kasattiin yhteen kasaan ja Lama siunasi ne sekä koko yläilmoihin suuntaavan retkikunnan. Lähtökohtaisesti pyrin välttämään ateistina kaikenlaisia uskonnollisia tapahtumia, mutta kuten mainittu, sherpoille koko retkikunnan siunaaminen on tärkeää ja tätä toivetta tulee kunnioittaa. Parin tunnin pituinen seremonia sisälsi paljon rukouksia, laulua ja suitsukkeiden polttelua. Lopuksi nautittiin alttarille kasattuja herkkuja ja myös uhrilahjaksi asetettu viskipullo lähti kiertoon. Hieman Suomen jumalanpalveluksia hilpeämpi meininki!

Puja käynnissä. Laama ja avustajat alttari edessä.
Pujaan kuului myös naamojen maalailua jauhosekoituksella.
Seuraavana päivänä matka ylemmäs kohti 6100 metrissä sijaitsevaa ykkösleiriä oli vihdoin valmis alkamaan. Osa sherpoista lähti ylös edeltä fiksaamaan kiinteitä köysiä reitille. Lähdimme liikenteeseen aamuvarhaisella nousten moreenirinnettä ylös jäätikön reunalle. Reitti vajaaseen 6000 metriin oli melko tasaista jäätikkönousua, mutta tätä seurasi kiinteillä köysillä varmistettu teknisempi osio. Pakkasessa nukkuminen yli 5000 metrin korkeudessa ei ollut parantanut vointiani juurikaan useamman päivän levosta huolimatta, joten katsoin parhaaksi palata lepäilemään alemmas perusleiriin vielä yhdeksi lisäpäiväksi. Muut tiimistämme jatkoivat ykkösleiriin 6100 metrin korkeuteen.

Seuraavana päivänä olotila ei ollut yhtään parempi, mutta pakkasin silti kamani ja lähdin yrittämään ylempään leiriin. Leirin alapuolella sijaitseva 150 metrinen jumarin avulla noustava jääseinämä teki hieman tiukkaa, mutta lopulta saavuin leiriin hieman ennen auringonaskua. Leiri sijaitsi suurella tasanteella railojen halkoman jäätikön keskellä. Muut olivat jo ehtineet tehdä akklimatisoitumisnousun kakkosleiriin 6400 metriin ja olivat lepäilemässä ykkösessä saapuessani.

Nousemassa kohti 1. leiriä.
Jyrkempi osio alkamassa.
Jumarointia kiinteitä köysiä pitkin.
Jumariosuuden loppu.
Olotila ykkösleiriin saapuessa oli sen verran heikko, että aloin katua sinne nousua. Yskiminen aiheutti vihlovaa kipua kylkeen ja henki kulki muutenkin huonosti. Aurinko oli kuitenkin jo laskemassa ja pakkanen kiristymässä, joten alaskaan ei ollut enää järkeä lähteä - etenkin kun olin juuri raahannut kamani makuupussia myöten ylös. Päätin siis majoittua yläleiriin.

Yli 6000 metrissä vietetyn yön aikana edellisenä päivänä alkanut kylkikipu vain paheni ja aloin epäillä yskineeni kylkiluuni poikki. Konsultoin aamulla telttakaveriani sisätautilääkärikollega Clarea, joka oli sitä mieltä, että on parempi suunnata suosiolla alaspäin. Myös Dani oli samoilla linjoilla. Olin syönyt antibiootteja kohta viikon verran ilman mitään vastetta. Jos tilanne huononisi entisestään, saattaisin olla kohta samassa tilanteessa kuin Danin aiemmin pelastama kiipeilijä. Lisähappea ei tosin olisi tällä kertaa sattuneista syistä käytettävissä. Totesin homman alkavan mennä liian riskialttiiksi. Toivotin onnea muulle porukalle ja lähdin laskeutumaan sherpan kanssa jäätikön halki perusleiriin. Muut suuntasivat kohti kakkosleiriä valmistautumaan seuraavan yön huiputukseen.

Maisemaa 1. leiristä.
1. leirin telttoja ja vessa.
Laskeutuminen perusleiriin 800 metriä alemmas osoittautui varsin hyväksi päätökseksi ja perille saapuessani olin harvinaisen onnellinen edessä olevista lepopäivistä. Seuraavat pari päivää makoilin teltassani autiossa perusleirissä sherpojen huolenpidossa. Ruuat ja tee tarjoiltiin telttaan asti messiteltan sijaan ja vähän väliä joku oli kyselemässä vointiani. Tiesin tiimini lähtevän huiputtamaan jo seuraavana yönä, joten tähyilin koko aamun tiivisti huippua kohden. Liikettä ei näkynyt ja hieman ennen puoltapäivää sakea pilvimassa peitti koko vuoren sisäänsä. Iltapäivän mittaan myös perusleirissä alkoi sadella lunta. Ei mikään kovin kummoinen huiputussää. Kuulin sherpojen puhelevan radiopuhelimiin kiivaasti, mutta kysyessäni, miten muilla menee, sain vastaukseksi pelkkää olkapäiden kohauttelua. Jotain vaikutti kuitenkin olevan tekeillä.

Arvelin muiden tulevan alas puoliltapäivin seuraavana päivänä. Iltapäivä oli jo pitkällä kun kuulin vihdoin telttaparini Claren ja Itävaltalaisen pariskunnan Iriksen ja Dagobertin huutelevan nimeäni leirin pihalla. Kaikki kolme olivat päässeet huipulle ja tarjoilivat sen kunniaksi huiputussnapsit. Huipulle yrittäneestä porukasta lisäksi austarialainen Peter ja itävaltalainen triathlonisti Jakob olivat huiputtaneet. Kolme muuta huiputtamaan lähteneistä oli joutunut kääntymään takaisin 7000 metrin tietämillä.

Retkikuntamme kiinalaisedustajan Mr. Wangin oli saanut huiputusyönä pahan vuoristotaudin ja hänet oli jouduttu kantamaan alas 7000 metristä. Illan korvilla kiukusta puhiseva Dani saapuikin perusleiriin sherpojen ja Wangin kanssa. Ilmeisesti kääntymiskäskyä oli viivytetty liian kauan ja tilanne oli ehtinyt siksi pahaksi. Dani oli törmännyt laskeutuessaan ylöspäin hoipertelevaan Wangiin ja käännyttänyt tämän alas. Alasvientiprosessi jyrkkiä harjanteita pitkin ei ilmeisesti ollut kovin helppo, mutta lopulta Wang oli saatu alas kakkosleiriin nukkumaan. Perusleiriin saapuessa Wang käveli jo omin jaloin ja vaikutti olevan suhteellisen hyvissä voimissa. Kasvoissa tosin oli melko pahan näköisiä paleltumia. Myös kahdelle muulle oli tullut pitkäksi venähtäneen huiputuspäivän aikana jalkoihin pahoja paleltumia. Huipulle nousu oli vienyt huonon sään ja irtolumen vuoksi kaikkiaan 12 tuntia ja alas yläleiriin laskeutuminen vielä 5 tuntia.

Yö laskeutumassa perusleiriin lähtöä edeltävänä iltana.
Lepäilyn sijaan purimme perusleirin jo seuraavana päivänä ja aloitimme kotimatkan. Paluureitille päästäksemme meidän täytyi kuitenkin vielä kiivetä jäätikkönousu 5780-metrisen Amphu Labtsan solan yli Baruntsen laaksosta Khumbun laakson puolelle. Matka perusleiristä Amphu Labtsa passin yläleiriin 5500 metriin oli varmasti yksi elämäni hirveimmistä. Aluksi kuljettiin viitisensataa metriä alaspäin laakson perälle, jonka jälkeen aloitettiin nousu takaisin ylöspäin. Kylkeen tulevan kivun ja hengästymisen takia jouduin pitämän taukoa parinsadan metrin välein. Ilta oli jo hämärtymässä kun lopulta raahauduin yläleiriin ja rojahdin nukkumaan telttaamme. Solan ylityksen aloitimme aamuyöllä. Alkumatka jumaroitiin jyrkimmillään 50-astesta jääseinämää ylemmäs, jonka jälkeen jäätikkö tasoittui. Solan huipulle saavuimme pian auringonnousun jälkeen. Näkymät sekä Baruntsen että Khumbun laakson puolelle olivat mahtavat.

Amphu Labtsa high camp.
Amphu Labtsa pass 5800 m.
Tuuletus solan päällä.
Solasta laskeuduimme kiviseinämää pitkin Khumbun laaksoon, josta matka jatkui yöksi Island Peakilla käyneille tuttuun Chukkungin kylään. Ilma 4700 metrissä tuntui käsittämättömän hapekkaalta ja helpolta hengittää. Kylkeen pisti tosin edelleen jokaisella ilmanvedolla, mutta yskä alkoi ensimmäistä kertaa näyttää helpottumisen merkkejä heti alemmas laskeutumisen myötä. Ensimmäisen kerran yli kolmeen viikkoon majoituimme myös telttojen sijaan sisätiloissa. Eivät Nepalin vanerilevyistä kyhätut lämmittämättömät vaellusmajojen huoneet toki kovin kummoisia ole, mutta herääminen kuivassa huoneessa huurteen kuorruttaman teltan sijaan tuntui mekoiselta luksukselta.

Laskeutumassa solasta Khumbun laakson puolelle.
Lepotauolla.
Chukkungista edessä oli vielä kolmen päivän vaellusmatka sherpojen pääkaupungin Namche Bazaarin kautta takaisin lähtöpisteeseemme Luklaan, josta paluulentomme oli määrä lähteä. Matkaa taitettiin vuosien takaiselta Everest Base Camp trekiltä tuttua "Everest highwayta" pitkin, joka on yksi koko Nepalin suosituimmista vaellusreiteistä. Ja suosittu se tosiaan olikin! Vastaantulijoiden virta oli tauoton. Porukkamme koostui vanhoista Nepalin kävijöistä, joista osa oli tehnyt ensimmäiset kiipeilyreissunsa jo 80-luvulla. Kaikki - itseni mukaalukien - hämmästelivät polun ruuhkaisuutta. Kuten Clare totesi, teetupien ihmisiä pursuilevat terassit olivat kuin suoraan jostain Alppien laskettelukeskuksista. Nepalin turismin voi tosiaan sanoa räjähtäneen käsiin sen neljän vuoden aikana, joka ensimmäisestä visiitistäni Everestin perusleiriin on ehtinyt vierähtää. Suosittelisinkin Nepalin vaellusmatkasta haaveilevia suuntaamaan etenkin sesonkiaikaan ennemmin vaikkapa Langtanniin, mikäli turistiruuhkissa matelu ei kiinnosta.

Vaellus Namcheen vei pari päivää. Hengittäminen tuntui jo huomattavasti helpommalta alemmas mennessä happimäärän lisääntyessä, mutta yskä vaivasi edelleen. Olin ajatelut vaeltavani omin jaloin takaisin Luklaan, mutta Namchessa vointi heikkeni sen verran, että otin yhteyttä vakuutusyhtiööni evakuoinnin järjestämiseksi. Muiden lähtiessä sherpojen kanssa kohti Luklaa, jäin odottelemaan Danin kanssa Namcheen kopterikyytiä. Koska kyseessä ei ollut akuutisti henkeä uhkaava tilanne, sain odotella evakuointia lähes vuorokauden, mutta lopulta teetuvan puhelimeen tuli ilmoitus kopterin olevan tulossa. Kävelyni Namchen halki kylän toisella puolella mäen päällä sijaitsevalle helikopterikentälle muistutti lähinnä katkokävelyä. Voi vain ihmetellä, miksi helikopterikenttä on pitänyt rakentaa koko kylän korkeimman mäen päälle. Makoilin kiven päällä odottelemaan kopteria yrittäen olla yskimättä, ettei kylkikipu provosoituisi. Lopulta kopteri saapui ja pari tuntia kestävä lentomatka Kathmanduun oli valmis alkamaan. Olen kerran aiemminkin lentänyt kopterilla Luklasta Kathmanduun vuonna 2014, mutta helikopterikyyti vuoriston halki pujotellen oli jälleen hieno kokemus.

Sherpojen pääkaupunki Namche Bazaar. Helikopterikenttä näkyy keskellä mäen päällä.
Saavuimme Kathmanduun vain muutama tunti lentokonetta käyttänyttä muuta retkikuntaa myöhemmin. Kentällä vastassa oli ambulanssi ja kaksi ensihoitajaa, jotka taluttivat minut suurieleisesti ambulanssin paareille. Tämä tuntui aavistus liioitellulta ottaen huomioon, että olin kävellyt itse kopteriin vain pari tuntia aiemmin. Vitaalien ottamisen jälkeen ambulanssimatka kohti sairaalaa alkoi ensihoitajan pidellessä koko matkan kiinni kädestäni. Koitin olla katsomatta ambulanssin perällä istuvaa Dania, etten repeä nauramaan, mutta valitettavasti siinnä vaiheessa, kun sireenit laitettiin päälle tämä ei enää onnistunut. Ensihoitaja katseli hieman ihmeissään kylkeään pidellen hysteerisesti nauravaa turistia.

Ajattelin joutuvani sairaalaan pelkkään tarkastukseen ja Kathmandun helteen kyllä parantavan pienet yskät, mutta sairaalassa keuhkokuvan ja laboratoriokokeiden oton jälkeen nepalilaiskollega tuli ilmoittamaan, että edessä on osastolle jäänti keuhkokuumeen hoitoon. Onneksi vakuutusyhtiö oli kustantanut hoidon varsin tasokkaassa ja länsimaalaisessa yksityissairaalassa. Hygienia vaikutti olevan kunnossa, mutta silti i.v.-yhteyteen joutuminen ei välttämättä ole ykköstavoitteeni Nepalin kaltaisessa kehitysmaassa. Seuraavat neljä päivää makasin sairaalassa i.v.-antibiootteja suoneeni saaden. Jo parissa päivässä yskä, kylkikipu ja samalla viimeisetkin rippeet hengenahdistuksesta hävisivät lähes kokonaan. Tulehdusarvot tulivat hieman jälkijunassa ja lääkärit olisivat makuuttaneet minua mielellään vielä viidennen päivän sairaalassa, mutta totesin kliinisesti voinnin jo olevan niin hyvä, että voin kotiutua p.o.-antibioottien kanssa.

Pääsin Summit Climbin edustajan kyydillä Thamelin laitamilla sijaitsevaan hotelliimme, jossa tapasin vielä loput porukastamme. Muutama tosin oli ehtinyt jo lähteä kotiin aikaistettuaan paluulentojaan, olimme nimittäin saapuneet Kathmanduun kolme päivää etuajassa. Kokonnuimme vielä yhteiselle illalliselle juhlistaaksemme retkikunnan päätöstä ennen kuin loputkin suuntasivat lentokentälle. Itse olin ottanut paluulentoni vasta muutaman päivän muita myöhemmäksi saadakseni rentoutua hetken Kathmandun lämmössä ennen Suomen pakkasiin paluuta. Päätin siirtyä viimeisiksi päiviksi Thamelin pölyistä ja hulinasta kaupungin laitamilla sijainneeseen viiden tähden hotelliin. Viimeiset päivät kuluivatkin Hyatt Regencyn puutarhassa ja uima-altailla makoillen sekä buffet-pöydästä energiavarastoja täydentäen. Jatkossa aion lopettaa jokaisen Nepalin matkani parin päivän rentoutumiseen hyvässä hotellissa.

Evakuointikopteri laskeutumassa Namcheen.
Reilut kuusi viikkoa Nepalissa viettyäni oli aika lentää kotiin. Reissua ei voi ehkä luonnehtia erityisen onnistuneeksi, mutta siihen mahtui myös monia hienoa hetkiä. Etenkin maisemat, ison retkikunnan tunnelma sekä porukkamme välillä vallinnut yhteishenki tekivät matkasta ehdottomasti tekemisenarvoisen. Vaikka tiimimme koostui ympäri maailmaa tulleista eri ikäisistä kiipeilijöistä, yhteishenkemme oli loistava ja tulin kaikkien kanssa hyvin juttuun. Monen kanssa pidämme yhteyttä edelleen. Jos Denalilla kääntyminen oli aikoinaan kova pala, tällä kertaa päähuiputuksen väliinjäänti ei oikeastaan erityisemmin edes harmittanut. Baruntse ei kuitenkaan ole itselleni mitenkään erityisen merkityksellinen vuori, vaan päädyin sinne enemmänkin sattuman kautta Cho Oyun retkikunnan peruunnuttua. Halusin silti lähteä syksyksi vuorille. Ja vuorille myös pääsin eli päätavoite täyttyi joka tapauksessa.

Sen pituinen se. Nyt kun Nepalin matka on vihdoin purettu, lupaan päivitellä blogia keväällä hieman alkuvuotta aktiivisemmin. Luvassa ennen kaikkea juttua huhtikuun lopussa starttaavasta Grönlanti-retkikunnasta ja siihen valmistautumisesta.

Koko stoori yhteen kuvaan tiivistettynä.

torstai 11. tammikuuta 2018

2017

Terveisiä Ivalosta! Vuosi vaihtui Itävallan Alpeilla laskien ja myös Lappiin muutto on pitänyt kiireisenä, joten Nepalin matkakertomuksen viimeinen osa antaa vielä odottaa itseään hetken. Tähän väliin kuitenkin perinteinen yhteenveto kuluneesta vuodesta. Vuonna 2017...


Fram 2 kk.
Vuodesta 2017 tuli eräänlainen välivuosi, koska suunniteltu pääreissu Cho Oyulle peruuntui kiinalaisten suljettua yllättäin Tiibetin kasitonniset kiipeilijöiltä vain pari kuukautta ennen lähtöä. Pidempiä reissuja varjostivat lisäksi erinäiset terveysongelmat: Vatnajökulin ylitys meinasi katketa eeppisiin palovammoihin ja Baruntsen retkikunta päättyi keuhkokuumeen vuoksi helikopterievakuoinnilla sairaalahoitoon. Tulipa kuitenkin koettua sekä elämäni ensimmäinen keuhkokuume, evakuointi että sairaalareissu. Töiden kannalta potilasperspektiivin saaminen lienee vain hyödyksi, mutta toki jo toinen surkeaan immuunipuolustukseen kaatunut iso retkikunta parin vuoden sisään ärsyttää.

Vaikkei isompia retkikuntia vuoteen montaa mahtunutkaan, lähiseutumatkailua on tullut harrastettua senkin edestä. Telttaöitäkin kertyi lopulta yllättävän paljon. Lentomatkailun vähennys ja etenkin mantereiden välisten lentojen karsiminen onnistui hyvin: lentomatkojen määrä puolittui edellisvuoteen verrattuna ja tein ainoastaan yhden mantereiden välisen siirtymän. Tämän vuoden tavoitteena voisikin olla jälleen viime vuoden lentojen puolitus.


Hyvää alkanutta vuotta 2018! Itse asustelen lopputalven jälleen Ivalossa Grönlanti-retkikuntaan valmistautuen. Siitä ja vuoden 2018 suunnitelmista lisää myöhemmin.

tiistai 19. joulukuuta 2017

Nepal Vol 2: Lähestyminen ja Mera Peak

Langtagnin kansallispuistossa tehdyn akklimatisoitumisvaelluksen jälkeen lepäilin Kathmandussa muutaman päivän ennen lentoa Luklaan ja uudestaan vuorille suuntaamista. Kokoonnuimme retkikuntamme kanssa lähtöä edeltävänä iltana Kathmandussa ja kävimme illallisella porukalla. Baruntse-tiimiimme kuului kaikkiaan 12 eri puolilta maailmaa tulevaa kiipeilijää (Itävalta, Saksa, Australia, Irlanti, Britannia, Kiina ja Uusi-Seelanti). Lisäksi mukana oli kolme pelkästään Mera Peakin akklimatisoitumisnousullemme osallistuvaa eurooppalaista laskijaa, joiden tavoitteena oli laskea alas Meran 6-tonniselta huipulta. Porukka oli pääosin kokenutta ja muutamalla oli takana useampia seiska- ja kasitonnisia Everest mukaan lukien. Olin jälleen porukan nuorin, ja vaikka vanhimmat olivat jo pitkälti yli 60-vuotiaita, tulin heti hyvin juttuun kaikkien kanssa.

Aloitimme viisi viikkoa kestävän reissumme lentämällä Kathmandusta pienkoneella Luklan vuoristokaupunkiin 2800 metriin, joka toimii useimpien Himalajan kiipeilyretkikuntien aloituspisteenä. Muun muassa Everestin ja Ama Dablamin retkikunnat aloittavat matkansa juuri Luklasta. Tiet Nepalissa ovat huonoja tai niitä ei ole ollenkaan, joten pidemmät matkat kuljetaan lentokoneella tai helikopterilla. Esimeriksi Luklaan ei edes kulje teitä. Luklassa jouduimme jumittamaan yhden yön, koska suurin osa tavaroistamme ei saapunut paikalle sään muututtua liian pilviseksi lentoliikenteelle. Lukla sijaitsee vuorten keskellä, joten on varsin yleistä, etteivät lennot pääse operoimaan päiväkausiin pilvisellä säällä. Esimerkiksi ensimmäisellä Nepalin matkalla 2014 jumitimme Luklassa vajaan viikon reissun päätteeksi ennen kuin otimme 500 dollarin helikopterikyydin Kathmanduun.

Luklan lentokenttä, jota sanotaan maailman vaarallisimmaksi lyhyen kiitotien ja vuoristosijainnin takia.
Tiimi Baruntsen perusleirissä.
Onneksi seuraava aamu sarasti kirkkaana ja suurin osa tavaroistamme saapui aamulennolla perille. Ainoastaan laskuporukan sukset puuttuivat, koska lentoyhtö oli jostain syystä linjannut, ettei niitä saa kuljettaa koneessa. Laskijat olivat lievästi sanottuna raivona. Retkikunnan johtajamme Dani onnistui lopulta järjestämään kuljetuksen maata pitkin niin, että sukset kulkivat autolla siihen asti, kun teitä riitti. Lopun matkaa Luklaan ja siitä eteenpäin sukset kulkivat kantajan kyydissä, joka yritti ottaa meidät kiinni ennen Mera Peakille saapumista. Jännitysnäytelmä huipentui lopulta siihen, että sukset saavuttivat meidät vain päivää ennen Mera Peakin yläleiriin nousua.

Kuten Nepalin kiipeilyretkikunnissa yleensäkin, kiipeilevien sherpojen ja kokin lisäksi tiimiimme kuului parikymmentä kantajaa, joiden tehtävänä oli kuljettaa satoja kiloja ruokaa, telttoja sekä kiipeilyvarusteita Luklasta Baruntsen perusleiriin. Jakkihärkiä ei Hinkun laakson puolella voida käyttää reitin vaikeakulkuisuuden vuoksi, vaan kaikki tavarat oli saatava perille miesvoimin.

Lähestymismarssi Baruntselle tehtiin samaa reittiä pitkin kuin kaksi vuotta aiemmalla Mera Peakin reissullani Zhartwa La -solan yli. Jopa leiripaikkamme olivat täysin samat kuin viimeksi. Aiempaa reissuun verrattuna lähestyminen tehtiin tosin tuplanopeudella: viimeksi vietimme pari yötä akklimatisoitumassa lähes jokaisessa kylässä matkan varrella. Nyt pidimme ensimmäisen vapaapäivän vasta yläleiriä edeltävässä kylässä Kharessa. Lähestyminen Khareen kestikin vain 6 päivää viimekertaisen parin viikon sijaan.

Thukding (3300 m).
Koska vauhti oli huomattavasti viime kertaa nopeampi, akklimatisoitumisvaellus tuli todella tarpeeseen. Lähes kaikki porukasta olivat aloittaneet ottamaan korkeaan ilma-alaan sopeutumista nopeuttavaa Diamox-lääkitystä jo Luklassa. Summit Climbin yleinen ohje nimittäin oli, että Diamoxia tulisi käyttää koko reissun ajan heti alusta alkaen. Itse olen lähtökohtaisesti Diamoxin ja muiden doping-aineiden käyttöä vastaan, ja onneksi muutama muukin päätti olla käyttämättä lääkitystä. Päätöksestä ei koitunut haittaa, koska en saanut reissun aikana minkäänlaisia vuoristotaudin oireita ja saturaatiot pysyttelivät vielä yli 5000 metrin korkeudessakin yli 90 lukemissa.

Diamoxin käyttö herätti matkan varrella paljon keskustelua niin puolesta kuin vastaan. Telttakaverini Clare, sisätautilääkärikollega ja yksi eniten arvostamistami kiipeilijöistä, sai kuitenkin hyvillä perusteluillaan asenteeni Diamoxia kohtaan hieman pehmenemään, joten kokeilin lopulta itsekin testimielessä yhden tabletin Kharessa. Sain seurauksena vuorokauden kestäneen ortostaattisen hypotension. Kaikille lääkitys ei siis sovi, joten suosittelen harkitsemaan kahdesti, ennen kuin lähtee korkealle lääkityksen voimalla.

Polku Thaktorista alas  Khoteen.
Reitti Luklasta Khareen kulki pienten sherpakylien läpi ylös-alas sahaten. Jo kolmantena vaelluspäivänä noustiin Zhartwa La -solan yli 4600 metriin. Tämän jälkeen laskeuduimme jyrkästi alas laakson pohjalle Khoteen 3500 metriin vain noustaksemme parin päivän päästä takaisin 4800 metriin Khareen. Akklimatisoitumisen ja palautumisen kannalta ylös-alas sahailu oli tietenkin vain hyväksi. Maisemat olivat vähintään yhtä huikeat kuin viime kerralla, mutta vaeltajia oli liikenteessä selvästi enemmän. Kyliin oli noussut uusia teetupia ja siellä täällä näkyi rakennustyömaita. Everestin puoleen verrattuna poluilla oli toki tyhjää. Teetupien sijaan majoituimme koko matkan teltoissa, joten saimme muutenkin olla pääosin omassa rauhassamme.

Zhartwa Lan sola (4600 m).
Khote (3500 m). Takana kauimmaisena Mera Peakin huippu.
Kuudentena vaelluspäivänä saavuimme Khareen, jossa pidimme ansaitun lepopäivän. Vapaapäivä kului lepäilyn ohella kiinteiden köysien nousua viereisessä rinteessä treenaillen. Suunnitelmana oli nousta Kharen vieressä sjaitseva 6460-metrinen Mera Peak akklimatisoitumisnousuna ennen Baruntsen perusleiriin suuntaamista. Itse olen huiputtanut Meran jo vuonna 2015, joten en hakenut sille tällä kertaa ollenkaan kiipeilylupaa, nousu kun ei ole erityisen mielenkiintoinen ja akklimatisoidun yleensä muutenkin hyvin. Säästin myös mukavasti reissun kokonaishinnasta jättämällä Mera Peakin väliin. Suunnitelmissa oli kuitenkin nousta nukkumaan ja akklimatisoitumaan yläleiriin 5800 metriin saakka.

Lepopäivän aikana sääennustukset alkoivat muuttua huolestuttavaan suuntaan ja huipulla puhaltavien tuulien ennustettiin nousevan lähipäivinä erittäin koviksi. Retkikuntamme päättikin skipata yleensä välipysäkkinä toimivan Mera Peakin perusleirin 5300 metrissä ja nousta suoraan yläleiriin 5800 metriin ennen seuraavan yön huiputusta. Kilometrin vuorokausinousu ja vieläpä ennen huiputusta oli varsin kunnianhimoinen tavoite, yli 3000 metrin korkeuksissa suositellaan nimittäin nousemaan maksimissaan 300 metriä vuorokaudessa. Aavistelin ongelmia olevan luvassa.

Khare (4800 m). Takana Mera Peak (6460 m).
Leiri Kharessa.
Nousupäivä yläleiriin oli rankka ja saavuimme perille vasta illan hämärtyessä. Listasin aiemmin Mera Peakin yläleirin hienoimmaksi paikaksi, jossa olen leiriytynyt, eikä se pettänyt tälläkään kertaa. 5800 metriin jäätikön keskellä sijainneen kiviseinämän kylkeen pystytetystä leiristä avautui hieno maisema Himalajan loputtomuuksiin jatkuvalle vuorijonolle. Etenkin auringonlaskun aikaan näkymät olivat henkeäsalpaavat. Yläleiri oli vaelluspolkujen tavoin huomattavasti viime kertaa ruuhkaisempi. Viimeksi leirissä majoittui lisäksemme ainoastaan yksi soolokiipeilijä, mutta tällä kertaa isoja kiipeilyseurueita oli useampia ja kapealle kallionkielekkeelle oli survottu yhteensä parikymmentä telttaa.


Everest Mera Peakin yläleiristä (5800 m) katsottuna.
Auringonlasku Meralla.
Jo seuraavan yönä muut aloittivat nousunsa huipulle. Kaksi Baruntse-tiimin jäsenistä oli kuitenkin niin huonossa hapessa edellisen päivän nousun jäljiltä, että päätti siirtää huiputukseen seuraavaan yöhön luvatuista kovista tuulista huolimatta. Myös yksi laskijoista jätti suksensa yläleiriin vuoristotautioireiden vuoksi, mutta päätti silti lähteä yrittämään ylös. Itse käänsin onnellisena kylkeä telttakaverini Claren vetäessä kiipeilykenkiä jalkaan otsalampun valossa. Kello oli vain hieman yli keskiyön ja tuuli paiskoi teltan seiniä pahaenteisesti. Olin harvinaisen tyytyväinen saadessani jatkaa unia muiden suunnatessa pimeään yöhön edessään tuntikausien nousu hyytävässä pakkasessa.

Aamu Mera Peakin yläleirissä.
Heräsin kahdeksan aikoihin aamulla Claren palatessa huipulta leiriin. Hän kertoi olleensa ensimmäisenä huipulla ja osan porukasta olevan vielä matkalla ylös. Aamupalan aikana väsyneitä kiipeilijöitä alkoikin saapua leiriin tasaisena virtana. Ainoastaan suksensa leiriin jättänyt laskija puuttui. Hän saapui lopulta useampi tunti muiden jälkeen sherpojen taluttamana ja sekavan oloisena. Dani tunnisti heti tilanteen vakavuuden ja antoi aivoödeeman hoidoksi deksametasonia ja lisähappea. Hetken aikaa näytti siltä, että edessä olisi reissun ensimmäinen helikopterievakuointi (joita tulisimme näkemään vielä useita), mutta happi helpotti oireita sen verran, että evakuoiminen alemmas Khareen onnistui sherpojen avustamana. Alas laskeutuminen onneksi auttoi ja sairastunut oli lopulta kävellyt omin jaloin takaisin Luklaan.

Tapaus olkoon opetuksena, ettei valmiiksi vuoristotaudin oireista kärsivän pidä ikinä lähteä yrittämään ylöspäin. HACE:n (high altitude cerebral edema) kuolleisuus on 40 prosentin luokkaa, joten on silkkaa typeryyttä vaarantaa henkensä niin merkityksettömän asian kuin vuorenhuipun takia. Ja vaikka oma henkikulta ei olisikaan arvokas, vaarantaa evakuoinnin armoille tieten tahtoen heittäytyvä henkilö pahimmassa tapauksessa myös muiden turvallisuuden, harvan moraali kun sallii jättää huonoon kuntoon ajautuneen kanssakiipeilijän kuolemaan lumipenkkaan. Olen nähnyt aivan liian monta kertaa ihmisen tulevan alas vuorelta kannettuna, vaikken ole kiipeillyt edes yhdelläkään kasitonnisella. On tilanteita, joissa asiaan ei pysty itse vaikuttamaan, mutta usein riski otetaan tietoisesti. Tällä kertaa oli tuuria, mutta mitä jos lisähappi ja lääkkeet eivät olisi auttaneet? Ja kopteri ei olisi pystynyt lentämään paikalle pilvisen sään vuoksi päiväkausiin?

Hyvästeltyämme kotimatkansa aloittavat Mera Peak -tiimiläiset laskeuduimme perusleiriin 5300 metriin. Kaksi yläleiriin jäänyttä kiipeilijää yritti huipulle vielä seuraavan yönä, mutta kova tuuli pakotti heidät kääntymään jo muutaman tunnin kuluttua. Odottelimme heidän laskeutumistaan perusleirissä, jonka jälkeen vaellus kohti Baruntsea oli valmis alkamaan.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Nepal Vol 1: Langtang ja Gosaikunda

"The reports of my death are greatly exaggerated." Eräs blogini lukija tiedusteli somessa, olenko mahdollisesti kuollut vuorilla blogini hiljaiselon jatkuttua jo pari kuukautta. Vaikka Nepalin matkastani muodostui hieman aiottua dramaattisempi, selvisin hengissä ja olen ollut Suomessa jo useamman viikon. Lienee siis korkea aika avata reissua myös täällä blogin puolella.

Kuusiviikkoisen Nepalin matkani pääkohteena oli 7-tonninen Baruntse, johon päädyin hieman vahingossa Cho Oyu -retkikunnan peruuntumisen myötä. Ennen Baruntselle suuntaamista tein akklimatisoitumisvaelluksen Langtangin kansallispuistoon kaverini Elinan kanssa. Vaikka valtaosassa Nepalin kansallispuistoja voi vaeltaa myös omatoimisesti, päätimme ottaa oppaan, koska esimerkiksi majoituksien hankkiminen ja kyytien järjestäminen on huomattavasti helpompaa paikallisoppaan kanssa. Palkkasimme oppaan Kathmandusta Alpine Adventure Clubin kautta. Nepalissa toimii valtava määrä erilaisia trekkausfirmoja, joiden tasossa on paljon vaihtelua. Adventure Clubia voin kuitenkin suositella: järjestelyt toimivat ja opas puhui hyvää englantia (mikä ei Nepalissa ole lainkaan itsestäänselvyys).

Bussin odottelua Kathmandussa.
Aloitimme matkan ottamalla bussin Kathmandusta vaelluksen lähtöpisteeseen Dhunchen vuoristokylään 2000 metriin. Vaikka ajomatkaa oli vain reilut 100 kilometriä, upposi siihen lopulta reilut kuusi tuntia. Alkumatkasta jännitystä matkantekoon toi Nepalin kaoottinen liikennekulttuuri ruuhkineen, kun taas vuoristoon noustessa tie oli paikoin huuhtoutunut sadekauden vaikutuksesta pois lähes kokonaan. Mukavuutta ei myöskään lisännyt nepalilaiseen tyyliin käytäviä myöten täyteen ahdettu bussi. Loppumatkasta käytäväpaikalla matkustanut paikallinen käytännössä makasi päälläni, mikä ei oikein miellyttänyt reiluun henkilökohtaiseen tilaan tottunutta suomalaista. Selvisimme kuitenkin lopulta kohteeseen ja yöunien jälkeen olimme valmiit aloittamaan vaelluksen.

Langtangin kansallispuisto sijaitsee Nepalin ja Tibetin rajalla Kathmandun pohjoispuolella. Langtang on huomattavasti rauhallisempi esimerkiksi Everestin ja Annapurnan alueisiin verrattuna. Länsimaalaisia turisteja olikin sesongista huolimatta liikenteessä huomattavan vähän. Valtaosa vaeltajista oli paikallisia tai intialaisia, mikä selittynee sillä, että Langtangissa sijaitsee hindujen pyhä paikka Gosaikundan järvi. 4380 metrissä sijaitseva Gosaikunda oli myös oma pääkohteemme. Langtang on ihanteellinen kohde myös luontokuvaajille, koska siellä asuu useita harvinaisia eläinlajeja, kuten kultapanda ja lumileopardi.

Ensimmäinen päivä kuljettiin pääosin sademetsässä trooppisessa lämpötilassa. Sää oli niin kuuma ja tyyni, että hiki nousi pintaan jo pelkästään paikallaan seisoessa. Olo olikin melko tukala jyrkästi ylöspäin nousevaa polkua helteessä kulkiessa. Onneksi ylempänä lehtimetsän muuttuessa havupuuvyöhykkeeksi lämpötila laski pikkuhiljaa siedettävämmäksi.

Polku sademetsässä.
Reilun 1300 nousumetrin vaelluspäivän päätteeksi saavuimme Sing Gompan kylään 3300 metriin. Viihtyisästä kylästä avautui hieno maisema alla olevaan laaksoon. Etenkin auringonlaskun ihailuun paikka oli mitä ihanteellisin. Kylässä sijaitsi myös erinomaista jakkijuustoa valmistava juustotehdas, jossa kävimme tutustumiskäynnillä.

"Kukkaiskylä" Sing Gompa.
Seuraavana päivänä matka jatkui kauniiden havumetsien lomassa nousevaa polkua puurajan yläpuolelle Laubarina Yakiin 3700 metriin. Matkalla saatiin myös ensimmäiset näkymät ympäröiville Himalajan lumihuipuille. Vuoden 2015 maanjäristys aiheutti erityisen paljon tuhoja Langtangin alueella. Jälkiä oli edelleen nähtävissä. Dhunchessa valtaosa taloista oli uusia ja rakennustyömaita oli edelleen käynnissä. Laubarinassa siellä täällä näkyi maanjäristyksen tuhoamien rakennusten raunioita.

Maanjäristyksessä romahtanut talo Laubarina Yakissa. Ylemmässä kuvassa romahtanut temppeli.
Teetuvassa vietetyn yön jälkeen jatkoimme kohti Gosaikundaa. Matkalla ihailimme kaukaisuudessa siintäviä Annapurnaa ja Manaslua. Polku kiemurteli jyrkässä rinteessä ja paikoin alas avautuvaa pudostusta oli useampi sata metriä. Lopulta saavuimme turkoosivetisen Gosaikundan rannalle, jonka viereiseen teetupaan asetuimme majoittumaan ja akklimatisoitumaan yöksi.

Polku Gosaikundalle.
Alkuvaellus sujui ilman sopeutumisongelmia, mutta Gosaikundalla 4380 metrissä korkeuden alkoi jo aistia. Alkavaa päänsärkyä ja etovaa oloa alkoi tuntua muutaman tunnin perillä olon jälkeen, joten tilasimme valtavan kokoisen teepannun ja aloitimme ankaran nestetankkauksen. Tämä onneksi auttoi ja lähdimme vielä iltakävelylle Gosaikundan ympäri. Viileästä kelistä johtuen emme uskaltautuneet hindujen tavoin uimaan, mutta pesimme sentään kädet pyhällä vedellä.

Seuraavana päivänä vaelsimme takaisin Dhuncheen samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Päätimme kävellä koko paluumatkan yhteen soittoon ilman välille majoittumista. Päivästä tuli pitkä ja saavuimme Dhuncheen vasta illan hämärtyessä. Jalkalihakset olivat hieman jumissa 2400 metrin alamäkeen kävelyn jälkeen. Seuraavana päivänä ajelimme takaisin Kathmanduun majoituttuamme yön Dhunchessa.

Gosaikunda lake.
Langtang osoittautui hienoksi vaelluskohteeksi etenkin sieltä puutuvien turistivirtojen vuoksi. Khumbun laakson turistihelvetissä pujottelun jälkeen tätä osaa todella arvostaa. Maisema Langtangissa oli myös huomattavasti vaihtelevampi kuin Everestin alueella, jossa pysytellään pääosin 3000 metrin yläpuolen karuissa vuoristomaisemissa. Langtangissa pystyi neljässä päivässä kokemaan kaikki kasvillisuusvyöhykkeet trooppisesta sademetsästä puuttomaan vuoristoon.

Paluumatkalle Kathmanduun otimme jeeppikyydin aiemmasta bussimatkasta traumatisoituneena. Elina lähti jo seuraavan päivänä vaeltamaan Manaslu Circuitille, kun taas itse jäin lepäilemään pariksi päiväksi Kathmanduun ennen Baruntse-retkikuntamme kokoontumista ja takaisin vuorille suuntaamista.