keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Nepaliin

Rukouslippuja kuolleiden vuorikiipeilijöiden muistopaikalla Lobuchen lähellä.
Jos pitäisi sanoa yksi paikka, joka jokaisen ihmisen pitäisi nähdä edes kerran elämässään, sanoisin Himalajan vuoristo. Kävin vaeltamassa ensimmäistä kertaa Nepalissa valmistujaismatkallani vuonna 2014 ja rakastuin Himalajaan heti. Muistan elävästi lentomatkan Kathmandusta maailman vaarallisimmaksi lentokentäksi sanottuun Luklaan, kun pilvipeitteen raoista alkoi ensimmäistä kertaa puskea läpi lentokoneen yläpuolelle kurottautuvia valkeita lumihuippuja. Oli hienoa nähdä omin silmin maailman korkeimmat vuoret, joista oli aiemmin lukenut vain kirjoista.

Buddha-stupa Khumbun laaksossa. Himalajalla rukouslippuja on kaikkialla, etenkin korkeissa paikoissa.
Iltajoogat Mera Peakin perusleirissä 5300 metrissä.
Nepalista on tullut sittemmin muutaman vaellusreissun myötä yksi lempipaikoistani maailmassa. Ensimmäisellä reissulla vaelsimme Khumbun laakson läpi Mount Everestin perusleiriin ja huiputimme 5500 metrin korkuisen vaellushuipun Kala Pattharin. Toinen Nepalin matka vuotta myöhemmin suuntautui Hinkun laaksoon 6400-metriselle Mera Peakille. Etenkin Hinkun laakson puoli rauhallisine sherpa-kylineen teki vaikutuksen, kun taas Everestin pääreitin varrella turistivirtoja ja palveluita on enemmän. Tällä kertaa kohteena on 7162-metrinen Baruntse, joka sijaitsee lähellä Mera Peakia. Lähestymismarssi tehdään jälleen Hinkun laakson puolelta ja pois palataan Everest-trekiltä tuttua reittiä sherpojen pääkaupungin Namche Bazaarin kautta.

Mount Everest kuvattuna Kala Pattharin huipulta.
Tyypillinen sherpa-kylä Khote (3500 m).
Alkuperäisenä suunnitelmanani oli toteuttaa tänä vuonna keskeisin vuorikiipeilyyn liittyvistä tavoitteistani eli nousta yli 8000 metriin. Kohteeksi olin päättänyt maailman kuudenneksi korkeimman vuoren Cho Oyun Tiibetissä. Matka oli jo maksettu, kiipeilykumppani löydetty ja lennot ostettu. Toukokuun lopussa Tiibetistä kantautui kuitenkin yllättäen tieto, että Kiinan viranomaiset ovat sulkeneet Tiibetin puolen reitit kasitonnisille, eikä kiipeilylupia myönnetä. Taustalla arvellaan olleen länsimaisten kiipeilijöiden hölmöilyt Everestillä tänä keväänä. Syksyn kiipeilysuunnitelmat piti siis laittaa uusiksi. Baruntse sopi aikatauluun, joten päätin lähteä sinne.

Khumbun vaellusreiteillä riittää korkeita riippusiltoja, joilla kulkevat kaikki ihmisistä jakkihärkiin.
Paikallinen kantaja. Takana Everest.
Teemme alkuun kaverini Elinan kanssa viikon akklimatisoitumisvaelluksen Langtangin kansallispuistossa, jonka jälkeen edessä on muutama lepopäivä Kathmandussa. Tämän jälkeen lennän Luklaan, josta alkaa kolmisen viikkoa kestävä lähestymismarssi vuoriston halki Baruntsen perusleiriin 5300 metriin. Kahden yläleirin avulla tehtävään huiputukseen on varattu aikaa reilu viikko. Lopuksi vaelletaan vielä viikon verran takaisin Luklaan. Varasin reissun loppuun lisäksi muutamia palautumispäiviä Kathmandun lämmössä ennen Suomeen paluuta.

Lento Delhin kautta Kathmandun vilinään lähtee tänään, joten blogi hiljenee nyt pariksi kuukaudeksi. Operaattorina matkalla toimii Summit Climb. Retkikunnan kuulumisia voi lukea uutissivulta:
https://www.summitclimb.com/news/recent/baruntse-mera-news/

torstai 28. syyskuuta 2017

Lemmenjoen ruska

Lapissa Inarin ja Kittilän alueella sijiatseva Lemmenjoki on Suomen suurin kansallispuisto. Lemmenjoki tunnetaan etenkin kullastaan ja alueella harjoitetaan vielä tänäkin päivänä ammattimaista kullankaivantaa. Asiaan tosin on tulossa muutos vuonna 2020, jolloin uusi kaivoslaski kieltää koneellisen kullankaivuun kansallispuistossa. Vaikka olen asustellut Lemmenjoen kupeessa Inarissa ja Utsjoella useamman talven, Lemmenjoki on ollut ainoana Lapin kansallispuistona itseltäni vielä käymättä. Syyslomalla päätimmekin suunnata Kittilässä asuvan kaverini Lauran kanssa vaeltamaan viikoksi Lemmenjoelle.

Kullan ensimmäinen löytöpaikka Lemmenjoella.
Morgamojan Kultalan autiotuvan sauna.

Aloitimme reissun Njurgulahdesta. Alkupäivät kuljimme merkattuja polkuja pitkin Ravadasjärven kautta kullakaivajien tukikohtana aikoinaan toimineeseen Morgamojan Kultalaan. Merkattuja polkuja Lemmenjoella on vain 60 kilometriä. Suurin osa kansallispuistosta on erämaata.

Vaikka vaeltajia ja kullankaivajia kuljettaneet reittiveneet olivat lopettaneet kauden ajot tulopäivänämme, vaeltajia oli liikenteessä pääreitillä reilusti ja autiotuvissa riitti ruuhkaa. Kolmantena vaelluspäivänä kahlasimmekin Lemmenjoen itäpuolelle ja nousimme ylös tunturiin kulkemaan omia reittejämme. Kunnollisen ylityspaikan etsintä tuotti alkuun vaikeuksia, mutta löytyi lopulta puolisen kilometriä Kultahaminasta etelään. Erämaaosan puolella oli rauhallista: törmäsimme kolmen päivän aikana ainoastaan mönkijällä liikkuneeseen poromieheen koirineen.

Morgam-Viibuksen rinteessä.
Avotunturin tuulilta suojautumista.

Alhaalla laaksossa sää oli lämmin ja kostea, mutta ylhäällä avotunturissa kävi kova viima ja lämpötila laski öisin pakkasen puolelle. Yhtenä päivänä satoi myös lunta. Ylempänä pääsimme kuitenkin nauttimaan komeista maaruskan sävyistä, kun taas alhaalla jokivarressa kunnnon ruska oli vasta alkamassa. Huiputimme neljä tunturia: kansallispuiston korkeimman tunturin 600-metrisen Morgam-Viibuksen, Poikkipään, Ravadaspään ja Joenkielisen.

Ravadaspäällä.

Reissun päätteeksi laskeuduimme alas jokilaaksoon Ravadaspään rinnettä pitkin ja ylitimme Lemmenjoen Härkäkosken kohdalta kaapeliveneellä. Viimeiset yöt majoituimme Ravadasjärven autiotuvalla ja teltassa pääreitin varrella. Tulomatkalla Ravadaksella majoittuessamme tupa oli täynnä ja pihallakin useampi teltta pystyssä. Nyt saimme majoittua tuvan toisella puolella kahdestaan. Sesonki alkoi siis olla ohi.

Laskeutumassa Ravadaspäältä.
Mustikoita ja puolukoita riitti.
Vaellusmatkaa kertyi reilut 80 kilometriä. Lemmenjoki nousi heti omissa kirjoissani hienoimpien kansallispuistojen listan kärkipäähän. Etenkin ylhäältä tunturista jokilaaksoa ja ympärille avautuvaa tuntureiden halkomaa jylhää erämaata ihaillessa mieleen nousi Alaskan maisemat, ehkä osaltaan samantyylisen kultahistoriankin vuoksi. Sää oli pääsääntöisesti hyvä, ruska etenkin ylempänä tunturissa parhaassa loistossaan ja tulipa reissulla koettua myös talven ensilumi! Ensi talvena suunniteilla onkin jo hiihtovaellus Lemmenjoelle kunhan palailen Inariin vuodenvaihteessa.

Mäkitreeniä tuli viikon aikana mukavasti ja kunto tuntuu olevan kohdillaan Himalajan reissua varten. Nyt palautteluviikon viettoon ennen ensi viikolla edessä olevaa Nepaliin lähtöä.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Suomen luonnon hienous

Riisitunturin kansallispuisto, huhtikuu 2013.
Suomi 100 -juhlavuoteen on kuulunut iänikuisen sotien muistelun ohella myös ilahduttavan paljon Suomen luonnon esillenostoa. Esimerkiksi neljä kertaa kuluneena vuonna järjestetyt Suomen luonnon päivät erilaisine tapahtumineen motivoivat ihmisiä lähtemään ulkoilmaan ja viettämään yön ulkona telttaillen. Elokuussa Suomesta tuli myös maailman ensimmäinen maa, jossa luonto sai oman liputuspäivän, olkoonkin että kyseessä oli vain kertaluontoinen liputus. Ohessa muutamia asioita, joita olen erityisesti oppinut arvostamaan Suomen luonnossa maailman vaelluspolkuja kierrettyäni.

Paistunturin erämaa, heinäkuu 2016.
Pyhä-Luoston kansallispuisto, syyskuu 2014.
Monipuolisuus. Etenkin vuodenaikojen vaihtelu. Suomen sijainti suhteessa päiväntasaajaan on optimaalinen, koska saamme nauttia neljästä selvästi toisistaan poikkeavasta vuodenajasta. Kesät ovat pääsääntöisesti lämpimiä, syksyt sateisia ja ruskan värittämiä, talvet lumisia ja keväät kuivia ja aurinkoisia. Olisi melko tylsää asua lähellä päiväntasaajaa vaikkapa Afrikassa, jossa ainoastaan sadekausi rytmittää vuotta. Tai Arktiksella, jossa shortsikelit ovat jopa Suomen kesää epätodennäköisempiä. Myös valon määrän vaihtelut, ääripäinään Lapin kaamos ja yötön yö, lisäävät Suomen luontoon hienon ominaispiirteensä.

Suomeen mahtuu myös valtavasti erilaisia kasvillisuusvyöhykkeitä ja maastonmuotoja etelän saaristomaisemista Käsivarren korkeisiin avotuntureihin. Me vuorillaliikkujat jaksamme tietenkin aina valittaa Suomen vuorien puutetta, mutta huonomminkin voisi olla! Esimerkiksi viime vuonna valtaosa Denalin kiipeilytimimme jäsenistä tuli Alankomaista, jossa porukka joutui mäkien ja lumen puuttuessa treenaamaan ahkionvetoa päivä toisensa jälkeen tasaisella hiekkarannalla autonrenkaan kanssa. Näytti melko kurjalta touhulta verrattuna omiin treenimaastoihini Kaldoaivin lumisilla avotuntureilla.

Urho Kekkosen kansallispuisto, helmikuu 2017.
Kaldoaivin erämaa, maaliskuu 2016.
Urho Kekkosen kansallispuisto, huhtikuu 2017.
Puhtaus. Suomen luonnon puhtaus on ehkä maailman pahin klisee, mutta ei tarvitse mennä kuin pari kilometriä itärajan yli alkaakseen kaivata puhdasta metsämaisemaa, jota ei ole kuorrutettu siellä täällä lojuvilla muovipusseilla ja roskakasoilla. Kuolan niemimaalla rikkikaivosten ympäristö happosateiden tuhoamine metsineen ei ole kaunis näky. Vaikka Suomestakin löytyy Talvivaaransa, Suomen luonto on pääsääntöisesti puhdasta ja luonnonsuojeluun suhtaudutaan vakavasti. Ihmisillä on korkea moraali ja vaelluspolkujen varrelta löytyy harvoin roskia. Monissa kehitysmaissa, kuten Perussa ja Nepalissa, kunnollisen jätehuollon puute näkyy valitettavasti myös vaellusreittien kunnossa. Ulkomaan vieraita jaksaa myös aina hämmästyttää, että Suomessa pystyy juomaan vettä suoraan tunturipurosta ilman vedenpuhdistustablettien kanssa säätämistä.

Turvallisuus. Muistan elävästi viime kesäisen fiiliksen, kun suuntasin vaeltamaan Kevolle palattuani Alaskasta. Se tunne, kun ei joutunut olemaan jatkuvasti varuillaan harmaakarhujen vuoksi, kuljettamaan taskussa bear spray -pulloa ja pitämään meteliä kulkiessaan karhujen säikyttämiseksi! Onhan Suomessakin toki karhuja, mutteivat ne ole vaarallisuudessaan verrattavissa Alaskan grizzlyihin. Puhumattakaan Huippuvuorten jääkarhuista! Karhuvaaran vuoksi pääkaupungin Longyearbyenin ulkopuolella ei pysty liikkumaan lainkaan ilman asetta. Viimevuotisella Huippuvuorten hiihtoreissulla jonon viimeisenä hiihtäminen herättikin aina yhtä paranoidiset tunnelmat ja taakse tuli vilkuiltua melko tiheään. Kotiin palattua osasi arvostaa sitä, että tunturissa pystyi hiihtelemään ilman jatkuvaa varuillaan oloa, kivääriä ja teltan ympärille viriteltäviä karhulankoja.

Koitajoki, itsenäisyyspäivän aamu 2016.
Toki Suomestakin löytyy suurpetoja ja etenkin Itä-Suomessa asia herättää paljon tunteita. Olen itsekin tänä syksynä törmännyt ainakin suteen ja karhuun Pohjois-Karjalan vaaroilla liikkuessani. Karhun kohdalla lähdin kyllä vastakkaiseen suuntaan melko liukkaasti, mutten kuitenkaan pidä suurpedon hampaisiin joutumista Suomen luonnossa niin suurena uhkana, että rajoittaisin sen vuoksi liikkumistani tai alkaisin kantaa asetta mukanani jokaisella metsälenkillä.

On hienoa liikkua luonnossa ilman, että tarvitsee pelätä myöskään tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä tai muita luonnonkatastrofeja. Esimerkiksi Islannin laavakentillä vaeltaessa mieleen nousi väistämättä maankuoren alla kytevän vulkaanisen toiminnan aiheuttamat riskit. Alaskassa Sewardissa merenrannoilla oli ohjekylttejä, kuinka toimia tsunamin iskiessä. Nepalissa taas maanjäristyksien mahdollisuus on lisännyt reissuihin oman jännityksensä. Toissavuotisella Mera peakin reissullamme aiemmin samana vuonna tapahtuneen maanjäristyksen jäljet olivat vielä selvästi nähtävissä ja moni aiemmalta vaellukselta tuttu rakennus oli tuhoutunut. Serbian tietyillä alueilla merkattujen vaelluspolkujen ulkopuolelle ei sen sijaan suositella poistumaan sodanaikaisten miinojen vuoksi. Toki Suomestakin löytyy yhä säännöllisesti talvi- ja jatkosodan räjähteitä, mutta tapaturmat ovat harvinaisia.

Kevon luonnonpuisto, heinäkuu 2016.
Suomen asema yhtenä maailman turvallisimmista maista näkyy myös siinnä, ettei Suomen luonnossa liikkuessa tarvitse pelätä muita ihmisiä. Esimerkiksi Perussa jouduimme jättämään Wilcahuanin arkeologisille raunioille suunnitellun akklimatisoitumisvaelluksen väliin alueella tapahtuneiden asellisten ryöstöjen vuoksi. Suomen luonnossa on ainakin tähän asti voinut kulkea yksin ilman pelkoa ryöstetyksi tai pahoinpidellyksi tulemisesta, pitää autiotupien ovet huoletta yön auki ja jättää tavaransa leiriin vartioimatta lähitunturia huiputtamaan lähtiessään. Luontoon hakeutuva porukka koostuu pääosin "kunnon ihmisistä", eikä kriminaaleilla liene intressejä lähteä varta vasten ryöstämään vaeltajia syrjäisille poluille, rinkoissa kun harvoin edes kannetaan mitään arvotavaraa.

Suomenkin luonnossa on toki vaaransa. Lumivyöryt ovat mahdollisia kotimaammekin tuntureilla. Myrskytuulet voivat puhaltaa avotunturissa päiväkausia ja pakkaset laskea parhaimmillaan -40 asteeseen. Vasta toissatalvena hiihtovaeltaja kuoli Urho Kekkosen Kansallispuistossa eksyttyään. Luontoa täytyy siis ymmärtää kunnioittaa ja elää sen ehdoilla.

Kaldoaivin erämaa, maaliskuu 2016.
Nyt Lappiin! Suunnitelmissa on tehdä viikon vaellus Inarissa Lemmenjoella ennen Himalajalle suuntaamista.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Galdhøpiggen 2017

Jotunheimenin vuoristoa.
Kiihtelysvaara-jengimme perinteeksi muodostunut syysvaellus suuntautui tänä vuonna Norjaan maan korkeimman vuoren Galdhøpiggenin rinteille. Reissu oli osa viime syksynä Ruotsin Kebnekaiselta aloittamaamme leikkimielistä "Viiden huipun haastetta", jonka tavoitteena on huiputtaa kaikkien Pohjoismaiden korkeimmat kohdat. Kuluneen vuoden aikana haltuun onkin otettu vaihtelevalla porukalla Ruotsin, Suomen sekä Islannin korkeimmat huiput. Jotunheimenin kansallispuistossa sijaitseva 2496-metrinen Galdhøpiggen on Norjan ohella myös koko Pohjois-Euroopan korkein vuori.

Retkikuntaamme kuului seitsemän innokasta vaeltajaa. Valtaosa oli ollut mukana aiemmilla Lapin vaelluksillamme, mutta olipa mukaan saatu houkuteltua myös yksi urhea ensikertalainen. Aloitimme reissun lentämällä Norwegianin siivillä Helsingistä Osloon. Matka meinasi katketa heti Oslon kentälle, jossa odottelimme turhaan rinkkojamme saapumista matkatavarahihnalle. Muutaman puhelinsoiton jälkeen varusteemme onneksi löytyivät jostain koneen perukoilta. Matka jatkui vuokra-autoilla Lomiin Galdhøpiggenin juurelle Spiterstulenin retkeilymajalle. Viimeiset parikymmentä kilometriä 1100 metrissä sijainneelle tuvalle noustiin yhden auton levyistä kapeaa vuoristotietä. Onneksi vastaantulijoita oli vähänlaisesti.

Leirin pystytys käynnissä.
Jätimme autot kansallispuiston laitamilla sijainneen Spiterstulenin maksulliseen parkkiin ja suuntasimme rinkkoinemme maastoon. Spiterstulenilla on myös virallinen telttailualue, mutta päätimme pystyttää perusleirimme sivummalle omaan rauhaan. Lähdimme seurailemaan vuorten ympäröimän laakson pohjalla kulkevaa jokea kohti etelää pienessä tihkusateessa. Vain muutamia kilometrejä taivallettuamme sade yltyi ja tuuli alkoi käydä todella navakaksi, joten päätimme leiriytyä.

Pääsimmekin harjoittelemaan myrskypystytystä. Mukanamme oli tunneliteltta, geodeettinen teltta sekä yksi kupolimallinen "markettiteltta". Kuten arvata saattaa, viimeiseksi mainittu ei kestänyt tuulta lainkaan, vaan painui kasaan jokaisen kovemman tuulenpuuskan voimasta. Päädyimmekin lopulta tiivistämään porukan kahteen muuhun telttaan. Tulipa testattua sekin, että neljä kaltaistamme kääpiötä pystyy nukkumaan Halti Grönland II Pro:ssa myös poikittaissuunnassa ja vieläpä varsin mukavasti!

Asianmukaista valmistautumista seuraavan aamun huiputukseen.
Ilta kului porukalla teltan suojissa tortilloja paistellen ja minttukaakaota maistellen. Aamu sarasti tyynenä ja sateettomana. Ympärille avautui hieno sumuinen vuoristomaisema ja aurinkokin pilkisteli pilvipeitteen raoista. Kokkailtuamme aamupalat leirin pihalla suunnistimme kevyellä päivävarustuksella Spiterstulenille Galdhøpiggenin huiputusreitin alkupisteeseen. Huipulle voi nousta myös vuoren toisella puolella jäätikköä pitkin kulkevaa reittiä, mutta jätimme jäätikkövarusteet tällä kertaa suosiolla kotiin.

Sumuinen aamu.
Reitti alkoi jyrkällä nousulla vehreässä maisemassa kulkevaa helppokulkuista polkua pitkin. Useampi seurue aloitteli nousuaan samaan aikaan kanssamme, joten reitin alkupisteessä riitti väkeä. Ylempänä välimatkat kuitenkin kasvoivat jokaisen porukan löytäessä oman nousutahtinsa, joten saimme edetä melko lailla omassa seurassamme.

Ensimmäinen nousu.
Reitti muuttui pikkuhiljaa kivikkoisemmaksi alla olevan sumuisen laakson jäädessä yhä matalammalle taaksemme. Lumiraja saavutettiin muutaman tunnin vaelluksen jälkeen. Eteen avautui laakea sorakenttä, jonka takana häämötti Galdhøpiggenin lumipeitteinen huippu. Tai näin ainakin luulimme. Myöhemmin selvisi tämän olevan vasta ensimmäinen kolmesta edessämme olevasta huipusta.

Lumiraja saavutettu!
Ensimmäisen huipun alapuolelta alkoi nousun ikävin osio, joka nimettiin osuvasti Mordoriksi. Reitti nousi liukkaita kivenmurikoita pitkin jyrkästi kohti edessä häämöttävää valehuippua. Pohjoispuolelle avautui kymmenien metrien pystysuora pudotus alhaalla olevalle jäätikölle. Uhkaavaa tunnelmaa lisäsi entisestään sumuinen ja synkkä sää sekä kuin tyhjästä noussut navakka tuuli.

Lepotauko Mordorin rinteillä.
Ylhäällä tuuli tyyntyi lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja aurinko alkoi pilkotella pilvipeitteen raoista. Siintelipä jäätikön yllä jopa sateenkaari. Mordor oli päihitetty! Edessä näkyi kuitenkin jo toisen huipun luminen rinne. Nälän piinaama retkikunta jatkoi urheasti eteenpäin, olimme nimittäin päättäneet pitää lounastauon vasta päähuipulla.

Laskeutumassa ensimmäiseltä huipulta.
Toinen huippu.
Toisen huipun ylityksen jälkeen edessä näkyi vihdoin lopullinen kohteemme: Galdhøpiggenin luminen huippu. Molempiin suuntiin avautui hieno maisema ympäröiville jäätiköille lähtiessämme kahlaamaan ylös viimeistä lumirinnettä. Jokainen eteni omaan tahtiinsa, kunnes koko porukka seisoi vihdoin Pohjoismaiden korkeimmassa kohdassa.

Huippu vihdoin näkyvissä.
Viimeinen lumirinne.
Heti huipun alapuolella sijaitsi pieni vuoristomaja. Äkäisen oloinen tuvanpitäjä oli kuitenkin päättänyt harmiksemme sulkea tuvalla olleen kahvion juuri ennen saapumistamme, joten emme päässeet lämmittelemään sisätiloihin. Hän suostui kuitenkin myymään meille 7 euron kolapullot, mutta käski sitten meidät nauttimaan ostoksiamme ulos. Onneksi sää oli tyyni ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, joten nautiskelimme myös lounaan lumipenkassa huipulla istuen.

Huippu ja vuoristomaja. (Kuva: Lasse Hurri)
Koko tiimi huipulla.
Pitkäksi venähtäneen lounastauon jälkeen horisontissa alkoi näkyä uhkaavan näköisiä tummia pilviä, joten lähdimme kiirehtimään alas. Vauhtia haettiin laskemalla lumirinteet persmäkeä alas. Pian huipun alapuolelle ehdittyämme taivas synkkeni ja alkoi sadella lunta. Onneksi pahin sade loppui ja näkyvyys parani ennen Mordorin jyrkille rinteille saapumista.

Kuva: Lasse Hurri.
Mordorin jälkeen taivas kirkastui. Eteen avautui photoshopatun näköinen maisema alla olevaan auringonlaskun värittämään laaksoon. Loputtomalta tuntuvan alamäkeen tarpomisen jälkeen paikallistimme vihdoin joen varrella olleen leirimme kaukana laakson pohjalla. Leiriin oli kuitenkin vielä monen tunnin kävelymatka, joten päätimme pitää huiputusjuhlat matkan varrella Spiterstulenissa.

Leiri näkyvissä.
Huiputuskaljat nautittuamme oli jo pilkkopimeää. Sääennuste oli luvannut illaksi sadetta alas laaksoon, mutta ilma oli kuiva ja lämmin lähtiessämme kävelemään kohti leiriä otsalamppujemme valossa. Löysimme onneksi leirin nopeasti, eivätkä ympärillä rellestäneet lammaslaumat olleet syöneet telttojamme. Samalla hetkellä, kun viimeinen retkueen jäsen pääsi sisälle telttaan, taivas repesi. Kaatosade jatkuikin aina seuraavan iltapäivään asti. Saatoimme vain todeta sääkarmamme olleen ainakin huiputuspäivän osalta kunnossa!

Jouduimme jättämään seuraavaan päivään suunnitellun Glittertindenin huiputuksen väliin sateen takia. Suuntasimme sen sijaan road trippailemaan ja syömään hampurilaisia. Yön majoituimme Lillehammerin leirintäalueella.

Me ❤ Jotunheimen.
Onnistunut reissu! Norjan jälkeen Pohjoismaiden korkeimmista huipuista puuttuu enää Tanskan Møllehøj. Seuraavaksi lähdemmekin uhmaaman tämän peräti 170-metrisen jättiläisen rinteitä.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

#throwback: Elbrus 2015

Venäjällä Kaukasus-vuoristossa sijaitsevan Euroopan korkeimman vuoren Elbrusin huiputuksestamme tuli tänä kesänä kuluneeksi 2 vuotta. Sen kunniaksi videomateriaalia vuodelta 2015, jossa koko homma minuuttiin tiivistettynä! Olimme liikenteessä neljän hengen suomalaistiimillä. Video antaa reissusta ehkä hieman yksinkertaistetun kuvan, yritimme nimittäin viikon aikana huipulle kahteenkin otteeseen. Ensimmäisen yrityksen jouduimme keskeyttämään satulan kohdilla huonon sään ja lumivyöryvaaran vuoksi. Toisella yrityksellä onnisti!

5642-metrinen Elbrus on hyvä vuori vasta-alkajalle, joka haluaa käydä korkealla suhteellisen helposti. Normaalireitin lähtöpisteeseen pääsee mukavasti hiihtohisseillä ja majoitus perusleirissä tapahtuu telttojen sijaan lämpimissä konteissa. Teknisiä taitoja ei tarvita, koska reitillä on vain muutama jyrkempi kohta ja nekin on varmistettu kiinteillä köysillä. Toki sääolosuhteet vuorella ovat usein haastavat ja heikosti akklimatisoituvalle korkeus voi tehdä siitä jopa mahdottoman haasteen.