perjantai 9. kesäkuuta 2017

Hvannadalshnúkur 2017

2110-metrinen Hvannadalshnúkur on Islannin korkein vuori. Hvannadalshnúkur sijaitsee Vatnajökull-jäätikön eteläkärjessä. Viimevuotisen Kebnen reissun jälkeen päätimme Joensuun vaellusporukkamme kanssa toteuttaa leikkimielisen Viiden huipun haasteen, josta myös Sini on kirjoittanut blogissaan. Toisin sanoen huiputtaa kaikkien Pohjoismaiden korkeimmat kohdat. Lupasinkin Islannin reissulla käydä tiedustelemassa reitin Hvannadalshnúkurille. Vuori on Pohjoismaiden korkemmista kohdista ainoa, jolle noustaan helpointakin reittiä pitkin pääosin jäätiköllä kulkien. Olimme alustavasti suunnitelleet käyvämme Vatnajökulin ylihiihdon jälkeen huiputtamassa pienemmällä porukalla myös Hvannadalshnúkurin, mutta muut huvitukset veivät lopulta voiton. En olisi toki pystynyt palaamaan jäätikölle muutenkaan heti hiihdon jälkeen palovammojeni ansiosta.

Paranneltuani viikon verran naamaani pääosin Reykjavíkin maisemissa ajelin Vatnajökulin eteläreunalla sijaitsevaan Skaftafelliin. Skaftafellissä sijaitsee luontokeskus, jonka yhteydessä on myös edullinen leirintäalue. Kyselykierros luontokeskuksella sekä paikallisten jäätikköretkiä vetävien oppaiden luona teki selväksi, ettei yksin huiputtamaan lähtö ollut turvallinen vaihtoehto jäätikön railoisuuden vuoksi. Tieto paljastui oikeaksi, railoja nimittäin riitti! Paremman seuran puutteessa päätin siis liittyä osaksi parin päivän päästä lähtevää opastettua ruotsalaisryhmää.

Pilvessä.
Nousu aloitettiin kolmelta yöllä Skaftafellin läheltä Sandfellista. Yöt olivat Islannissa jo sen verran valoisia, ettei otsalamppua tarvinnut edes aamuyön tunteina. Koska mukaani ei ollut sattunut minkäänlaisia kiipeily- tai vaelluskenkiä, huiputuskenkinäni toimivat hiihtomonot. Sää oli pilvinen ja alkumatkan tihkutti vettä. Aluksi noustiin jyrkkä moreenirinne 400 metrin tienoille. Yleensä vahvuuksiini kuuluva ylämäkikävely tuntui pitkän tauon jälkeen yllättävän rankalta edellisen puolivuotisen treenien painottuneen noin 100-prosenttisesti hiihtoon. Vaikka reisilihaksissa riitti voimaa, pohkeet alkoivat mennä hapoille jo ensimetreillä. Eteenpäin oli kuitenkin puskettava, olihan jääkiekon maailmanmestaruuskin juuri mennyt ruotsalaisille. Onneksi nousu loiveni alun puristuksen jälkeen huomattavasti. Noin kolme tuntia vaellettuamme saavuimme 1100 metrin korkeuteen jäätikön reunalle. Tästä ylöspäin jatkettiin jääraudat jalassa köysistönä. Vaikka rinne muuttui jälleen jyrkemmäksi, jostain syystä lumille siirtymisen ja jäärautojen jalkaan laiton myötä seuraavat 1000 metriä eivät tuntuneet enää lainkaan raskailta.

Etenimme viiden hengen köysistönä.
Ensimmäiset tunnit jäätiköllä kuljettiin pilvien sisällä, joten noustessa ei juuri hahmottanut, kauanko ylämäki vielä jatkuu. Ylempänä pilvipeite alkoi kuitenkin hiljokseen rakoilla ja lakijäätikön saavutettuamme kaikki pilvet olivat jo jääneet alapuolellemme. Taivas oli kirkas ja saimme ensimmäisen kerran näköyhteyden itse huippuun. 1800 metrissä ylämäki yhtäkkiä loppui. Eteen avautui iso ja laakea lumikenttä, tulivuoren kaldera. Matka jatkui kalderan halki kohti edessä siintävää huippua.

Huippu kalderalta katsottuna.
Aurinkosuojaus kerrankin hallussa.
Loputtomalta tuntuneen tasamaakävelyn jälkeen saavuimme huipun juurelle. Edessä oli vielä 300 vertikaalimetrin loppupuristus railojen halkomaa lumirinnettä pitkin Islannin korkeimpaan kohtaan. Huipulta avautui hieno maisema Vatnajökulille, jossa olin hiihdellyt vain viikkoa aiemmin. Muita vaeltajia ei näkynyt missään. Koska sää oli tyyni ja ilma lämmin, pidimme huipulla pitkän lounastauon. Alastulo sujui joutuisasti, vaikka lumi oli ehtinyt pehmentyä auringonpaisteessa upottavaksi sohjoksi. Ilma oli sen verran lämmin, että jäätiköllä oli edettävä t-paidassa.

Näkymää huipulta Vatnajökulille.
Pakollinen huiputuskuva.
Laskeutumassa takaisin pilvien alle.
Palasimme Sandfelliin hieman ennen kello kolme iltapäivällä. Huiputukseen meni kaikkiaan 11 tuntia ja 50 minuuttia. Oppaamme kertoi ennen lähtöä olleensa muutamaa viikkoa aiemmin vuorella jalattoman miehen kanssa, joka oli selviytynyt urakasta proteesien kanssa 12 tunnissa. Otimme tämän myös omaksi tavoitteeksemme ja tiukille meni! Ruotsalaiset osoittautuivat leppoisiksi kavereiksi. Myös heidän tavoitteenaan oli Pohjoismaiden korkeimpien kohtien huiputus. Viiden huipun haaste on siis levinnyt myös Ruotsiin! Miehiltä puuttui Islannin jälkeen enää Suomi ja Tanska. Haltille he suunnittelivat lähtevänsä jostain syystä oppaan kanssa.

Loppuloma kului kuumissa lähteissä jalkalihaksia palautellen. Näistä ehdottomaksi suosikikseni muodostui noin 40 minuutin ajomatkan päässä Reykjavíkista sijaitseva Reykjadalur: vehreän laakson keskellä sijaitseva, kylmän ja kuuman joen risteykseen muodostunut lämmin joki. Kylpeminen on ilmaista, mutta etenkin päiväsaikaan paikka on varsin ruuhkainen. Mukavinta höyryävän lämpimässä virrassa onkin istua ilta-aikaan. Helpoiten Reykjadaluriin pääsee jättämällä auton Hveragerðin kylässä sijaitsevalle parkkipaikalle, josta vaellusmatkaa joelle kertyy vajaa tunti. Polku on pääosin helppokulkuinen, mutta jyrkkä, joten huonojalkaisen kannattaa valita jokin muu kylpypaikka. Viimeisen illan vietin edelliseltäkin reissulta tutussa Blue Lagoonissa kelluen, jota suosittelen Islannin kävijöille kohtuuttoman kalliista hinnasta huolimatta.

Reykjadalurin laakso ja lämmin joki.
Palasin Suomeen viime viikolla ja vietän kesäkuun Utsjoella. Tarkoituksena olisi treenata syksylle suunniteltua Himalajan reissua varten. Tibetin päästä on kuitenkin kantautunut tänään erittäin huolestuttavia uutisia: Kiinan viranomaiset ovat ilmoittaneet sulkevansa Tiibetin reitit kasitonnisille, kiitos länsimaisten urpoilujen Everestillä. Syksyn kiipeilysuunnitelmat saattavat siis muuttua radikaalisti. Jännityksellä seuraamme, kuinka käy.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Vatnajökull 2017

Kaakkois-Islannissa sijaitseva Vatnajökull on tilavuudeltaan Euroopan suurin jäätikkö. Vatnajökull tunnetaan vaihtelevista ja usein ankaristakin säistään. Jäätiköllä sijaitsee useita tulivuoria mukaanlukien Islannin korkein vuori Hvannadalshnúkur (2110 m), jonka kävin huiputtamassa myöhemmin hiihdon jälkeen. 9-henkisen retkikuntamme tavoitteena oli hiihtää Vatnajökulin yli itä-länsisuunnassa. Retkikunta oli osa Ankarat avotunturit -ohjelmaa ja johtana toimi viime vuoden Huippuvuorten retkikunnan tavoin Jaakko Heikka.

Vatnajökull ja ylitysreittimme.
Matka alkoi Islannin pääkaupungista Reykjavíkista, josta ajelimme pääteitä pitkin Vatnajökulin itäkärkeen. Majoituimme yön Hoffelissa, josta jatkoimme aamulla varsin mielenkiintoisella jeeppikuljetuksella aloituspisteeseemme Lambatungnajökuliin. Tavarat lastattiin jeeppien katolle ja alkoi pomppiva matka kohti jäätikön reunaa. ”Tie” pujotteli kivenmurikoiden keskellä ylittäen välillä vuolaasti virtaavia jokia. Jeepit jättivät meidät varusteinemme reunamoreenille, jonka jälkeen edessä oli vielä jyrkkä ja kivinen alamäki ennen itse jäätikön saavuttamista. Pitkäksi venähtäneen kantourakan päätteeksi saimme reilun 500 kilon varustevuoremme siirrettyä jäätikölle ja hiihto oli valmis alkamaan. Tai itse asiassa ei, koska ensimmäiset legit jäätikölle noustiin jääraudat jalassa. Ylempänä lunta oli jo niin paljon, että vaihdoimme jalkaan sukset ja hiihdimme vielä pari legiä ennen leiriytymistä. Keli oli mitä hienoin ja taivaalla loisti kirkas kuutamo. Seisoimme ulkona katselemassa, kuinka aurinko laski pastellinsävyisenä ympäröivien vuorten taakse.

Kantohommissa jäätikön itäreunalla.
Ensimmäinen leiri.
Erinomainen sää jatkui seuraavana päivänä jatkaessamme nousua kohti lakijäätikköä. Ilma oli tyyni ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Vaatekerrasto toisensa jälkeen saikin kyytiä ylämäen käydessä yhä jyrkemmäksi, kunnes hurjimmilla oli jalassa enää shortsit. Puskettuamme yli 700 metriä ylämäkeen täydessä lastissa olevien ahkioidemme kanssa maisema alkoi lopulta tasoittua. 8 legin hikisen päivän päätteeksi lakijäätikkö oli viimein saavutettu.

Arktista hiihtoa karuimmillaan! Niskan kaltaisten paloherkkien alueiden suojaaminen on tunnetusti erittäin tärkeää jäätiköllä liikuttaessa.
Auringonlasku leirissä.
Nautittuamme ensimmäiset päivät Vatnajökulille epätyypillisen hienoista keleistä, alkoi sää kolmantena päivänä näyttää huononemisen merkkejä. Aamulla pakkanen oli kiristynyt ja taivas peittynyt pilviverhoon. Päivän mittaan lämpötila nousi edellisten päivien tavoin hiostavan kuumaksi, mutta aurinko ei juuri näyttäytynyt. Seuraavana aamuna heräsimme pahaenteiseen telttakankaan paukkeeseen. Teltan oven takana vastassa oli sakea lumipyry. Matkaa kohti länttä jatkettiin täydessä white outissa, mutta suuntaa ei tällä kertaa tarvinnut hakea kompassilla. Olimme nimittäin läytäneet edellisenä päivänä Super Jeepin jäljen, joka näytti johtavan oikeaan suuntaan Grímsvötn tulivuorta kohti. Liekö koskaan white outissa suunnistaminen sujunut yhtä jouhevasti! Tuuli yltyi iltapäivää kohden 15 m/s lukemiin, joten hiihtopäivä jätettiin hieman vajaaksi ja rakentelimme tuulimuurin telttojen suojaksi.

Seuraava päivä sujui samoissa merkeissä lumipyryssä ja nollanäkyvyydessä eteenpäin rämpien. Tuuli oli jälleen navakka, mutta onneksi myötäinen! Leiri pantiin edellispäivän tavoin pystyyn tuulimuurien suojiin. Ilta kului telttakankaan pauketta kuunnellen ja teltan ympärille kertynyttä lunta säännöllisin väliajoin lapioiden. Aamulla tuuli ja lumisade olivat yltyneet entisestään. Aamukuuntelussa päätettiinkin odottaa tuulten laantumista ja pitää uusi kuuntelu puoliltapäivin. Koska sää ei näyttänyt parantumisen merkkejä, hiihdot päätettiin lopulta jättää kokonaan väliin.

Varsinaisesta lepopäivästä ei kuitenkaan voinut puhua, koska valtaosa ajasta kului pihalla lapion varressa huhkien. Tuulimuurin korotuksesta huolimatta lunta täytyi käydä puhdistamassa teltan ympäriltä parhaimmillaan tunnin välein, etteivät absidit ilma-aukkoineen jääneet lumen alle. Iltaa kohden taivaalta alas puskevan "valkoisen paskan" (näin maestro Saarisen Oodia lumelle lainatakseni) määrä alkoi käydä jo naurettavaksi. Liekö taustalla jonkinlainen tuulimuurien aiheuttama pyörreilmiö vai huono karma, mutta kaikki lumi tuntui kerääntyvän juuri meidän telttamme päälle. Onneksi saimme lapiointiapua naapureilta! Lumitöiden ohella vapaapäivä kului lueskelun, kokkailun ja tietysti sivistyneen keskustelun merkeissä. "Kääpäradio" viihdytti radiopuhelimen välityksellä levottomilla jutuillaan sekä 60-luvun hittimusiikilla niitä onnettomia, jotka olivat unohtaneet radiopuhelimensa päälle. Tuntemattoman telttakunnan (Juha ja Ville?) piraattiradio nokitti takaisin vähintään yhtä kovilla panoksilla.

Rentouttavaa vapaapäivän viettoa.
Seuraavana aamuna myrsky oli menettänyt pahimman teränsä ja oli aika jatkaa kohti Grímsvötn tulivuorella sijaitsevaa tupaa. Grímsfjalin tupa on Icelandic Glaciological Societyn rakentama ja ylläpitämä. Yhdistys omistaa jäätiköllä useampia mökkejä, joissa vierailijat voivat majoittua maksua vastaan. Sää oli edelleen pilvinen ja lämpötila reilusti plussan puolella, mikä teki hiihtämisestä todella vaivalloista pohjiin tarttuvan sohjon vuoksi. Huonoista hiihto-olosuhteista huolimatta päätös oli selvä: yrittäisimme hiihtää koko 26 kilometrin matkan Grímsvötnille!

Iltapäivää kohden sää ja lumiolosuhteet onneksi paranivat. Aurinkokin vilahteli välillä pilviverhon takaa. Liekö tuvalla odottavalla saunalla ollut asian kanssa jotain tekemistä, mutta 10 legin päivä 200 vertikaalimetrin loppunousuineen taittui lopulta yllättävän kevyesti. Perillä edessä oli jälleen lapiohommia, mökki oviaukkoineen oli nimittäin lähes kokonaan lumen peitossa. Lopulta pääsimme kaivautumaan sisälle ja päätimme majoittua tuvan lämmössä seuraavat kaksi yötä. 1724 metriin kalderan reunalle rakennettu tupa sai lämpönsä tulivuoren tuottamasta energiasta. Tuvalta löytyi myös geoterminen sauna, joka lämpeni tulivuoren sisältä lattian aukon kautta tulevalla kuumalla höyryllä. Oli vihdoin aika korkata ahkiossa päiväkausia mukana vedetyt saunakaljat!

Grímsfjalin tupa tulivuoren huipulla.
Tupatunnelmia.
Vaikka kalja jäi logistisista syistä vain yksittäiseksi, heräsin seuraavana aamuna näyttäen siltä kuin taustalla olisi ollut vähintään parin viikon ränni. Muistutin lähinnä Notre Damen kellonsoittajaa punaisine naamoineni ja epäsymmetrisesti umpeen turvonneine silmineni. 10 tunnin hiihtopäivä ilman aurinkolaseja jäätikön uv-säteilyssä oli tehnyt tehtävänsä aurinkovoiteesta ja pilvisestä säästä huolimatta. Silmäluometkin pystyy näköjään polttamaan! Ilman myrskymaskia lumimyräkässä edeltävinä päivinä vietetyt tunnit saattoivat myös edesauttaa asiaa. Lepopäivä kuluikin mökin varjoissa klonkun tavoin lymyillen. Hiihtotoverien hyvinvoinnin takaamiseksi pidin sentään aurinkolasit päässä. Turvotus oli sen verran rajua, että päädyin lopulta aloittamaan 3 päivän Prednisolon-kuurin. Loppureissun pidin myös myrskylasit ja -maskin tiivisti naamalla lisävahinkojen välttämiseksi. Kortisonitablettien ja paikallishoidon myötä pahin turvotus alkoi onneksi vetäytymään parissa päivässä. Otsaan syntyneen rusketusrajan häivyttämiseen meni hieman pidempään.

Before and after.
Majoituttuamme kaksi yötä Grímsvötnillä jatkoimme matkaamme kohti jäätikön länsireunaa. Seuraavat pari päivää kuluivatkin pääosin alamäkeen miellyttävässä hiihtosäässä lasketellen. Oi sitä tunnetta, kun ensimmäinen vuori alkoi erottua kaukana horisontissa monen päivän tasaisen ja valkean lakijäätikön (tai white outin) tuijottelun jälkeen!

Jäätikön reunalla meitä odotti kuitenkin yllätys: ilmastonmuutos oli tehnyt arktiselle hiihtäjälle tepposet ja lumi loppui reilut neljä kilometriä ennen määränpäätä. Alkoi armoton kantoprojekti, jonka tavoitteena oli siirtää yhdeksän ahkiollista tavaraa jäätikön reunalla sijaitsevalle noutopaikallemme. Etenemimme hitaasti eteenpäin satunnaisia lumilaikkuja hyödyntäen välillä jäätikköjoissa polveen asti kahlaten. Vuolaimpien jokien yli jouduimme uittamaan ahkiot köyden avulla. Kuuteen tuntiin venyneen vetisen Via Dolorosan jälkeen edessä alkoi viimein häämöttää noutopaikaksemme sovitun tuvan katto. Saimme onneksi säilyttää viimeiset arvokkuutemme riippeet ja edetä viimeiset metrit ennen tupaa hiihtämällä. Vatnajökull oli ylitetty!

Jäätikön reunamoreenia.
Tyylillä pois jäätiköltä!
Ilta kului ylijääneitä eväitä ja minttukaakaoannoksia mökin terassilla nautiskellen. Seuraavana päivänä jatkoimme Super Jeepin kyydillä Reykjavíkiin, jossa pidettiin vielä viralliset ylitysjuhlat. Iltaan mahtui myös tulevan Grönlanti-retkikunnan asusteiden ja rahoituksen suunnittelua.

Hiihtomatkaa jäätikön yli kertyi kokonaisuudessaan reilut 150 kilometriä. Vietimme jäätiköllä kaikkiaan 11 päivää. Vaikka sääolosuhteet olivat välillä hieman haastavat, reissu oli esimerkiksi viime vuoden Huippuvuorten retkikuntaa selvästi kevyempi. Kokonaisuudessaan hieno ja ennen kaikkea hauska hiihto! Suurkiitos koko retkikunnalle ja etenkin hulvattoman kääpätelttamme kahdelle muulle osapuolelle Minnalle ja Noralle!

Onnelliset hiihtäjät jäätikön reunalla.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Kohti Islantia

Leirielämä kutsuu jälleen! Kuva viimevuotiselta Huippuvuorten hiihtoreissulta.

Retkikuntamme suuntaa tänään kohti Islantia ja Vatnajökull-jäätikköä. 9-henkisen retkueemme tavoitteena on hiihtää Islannin suurimman jäätikön yli itä-länsisuunnassa. 150 kilometrin matkaan on varattu 11 hiihtopäivää. Kasassa on hyvä tiimi ja suurin osa porukasta tuttuja aiemmilta hiihto- ja kiipeilyreissuilta. Hienoa päästä jatkamaan hiihtokautta vielä pitkälle toukokuuhun!

Retkikunnan etenemistä voi seurata jälleen Avotunturien blogista ja seurantasivulta:
http://www.avotunturit.fi/category/vatnajokull2017/
http://www.avotunturit.fi/vatnajokull-2017/

Jään hiihdon jälkeen kiertelemään Islantiin pariksi viikoksi. Maa on itselleni tuttu muutaman vuoden takaiselta lääkiksen kurssiexculta, joten pakolliset turistikohteet on jo nähty. Keskittynen siis Islannin sadunomaisissa maisemissa vaeltamiseen ja kuumissa lähteissä kylpemiseen. Suunnitelmissa olisi kävellä ainakin Laugavegurin klassikkoreitti, mikäli se on jo kuljettavassa kunnossa.

PS: Vatnajökull on muuten sama jäätikkö, joka nousi pari vuotta sitten otsikoihin "jääräpäisten suomituristien" tultua evakuoiduksi sieltä myrkyn vuoksi. Toivottavasti meillä on parempi tuuri säiden suhteen!

maanantai 1. toukokuuta 2017

Lapin talvi

Urho Kekkosen kansallispuisto 9.4.
Kun palasin viime vuoden lokakuussa Afrikasta, päätin perua alkuvuoteen suunnittelemani Etelä-Amerikan kiipeilyreissun ja viettää koko talven Suomessa. Edellinen puolivuotinen oli kulunut neljän eri mantereen väliä reissaten. Matkustuskiintiö alkoi olla täynnä, puhumattakaan pitkien lentojen ympäristölle aiheuttamasta kuormituksesta. Suomen talvi on sitä paitsi liian hieno tuhlattavaksi ulkomailla! Päätinkin lähteä Lappiin ja pysytellä seuraavat puoli vuotta kotimaan kamaralla.

Päätös osoittautui oikeaksi. Pohjoisen talvi on tarjonnut hienoja elämyksiä aina revontulien alla avotunturissa hiihtelystä autiotupien lämmössä vietettyihin pitkiin myrskyisiin iltoihin. Talvilajeja on tullut harrastettua monipuolisesti jääkiipeilystä leijahiihtoon. Vaikka olen retkeillyt tänä talvena paljon ympäri Lappia, Urho Kekkosen kansallispuisto on ollut "kotikenttä", jonka hangilla olen valtaosan hiihtokilometreistäni tehnyt. Ohessa Lapin talven muistelua ja kohokohtia.

Saavuin Inarin kaamokseen viikko ennen sen loppua. Seisoimme terveyskeskuksen takapihalla katsomassa, kun aurinko nousi ensimmäisen kerran. Päivä piteni hitaasti. Testailin varusteita Ivalojoen jäällä -36 asteen pakkasessa. Hiihdin paljon UKK:n tuntureilla. Muita kulkijoita oli vähänlaisesti. Sää oli kylmä ja tuulinen. Erämaa tuntui jollain tavalla uhkaavalta. Etenkin avotunturissa whiteout saattoi nousta tyhjästä. Opin pitämään kompassia mukana lyhyelläkin hiihtolenkillä eksyttyäni kerran pahasti whiteoutissa ja harhailtuani tuntikausia nollanäkyvyydessä. Loppukuusta valon määrä alkoi lisääntyä ja aurinko näyttäytyä yhä useammin, eikä erämaakaan tuntunut enää yhtään uhkaavalta.

Helmikuu oli kaunein kuukausi. Reissasin paljon ympäri Lappia. Teimme hiihtoretken Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Yksi viikonloppu kului Pyhällä ja Korouomalla jääkiipeillen. Kävin myös hiihtämässä viime talven kotikonnuilla Suomen pohjoisimmassa erämaassa Kaldoaivissa. Islanti-retkikuntamme teki harjoitusretken Päijänteen jäällä. Tunsin itseni typeräksi matkustaessani suksipussini kanssa etelän loskiin Lappiin matkaavien hiihtolomalaisten keskellä. Tein kuitenkin myös monta hienoa hiihtoretkeä UKK:n tuntureilla. Mieleeni on jäänyt etenkin eräs päivystysvapaa helmikuun alussa, jonka vietin kokonaan avotunturissa hiihtäen. Oli täysikuu ja muistan ajattelleeni, että pastellinsävyjen värittämä tykkyluminen maisema on kuin jostain kornista Lappi-mainoksesta.

Maaliskuu alkoi viikon vaelluksella Käsivarren erämaassa. Valloitimme Haltin. Revontulia näkyi lähes joka ilta. Suurin osa vapaa-ajasta kului UKK:n tuntureilla, jossa tein useamman hienon viikonloppuvaelluksen. Ikimuistoisin näistä oli kovassa lumimyrskyssä tehty hiihtoreissu Lankojärven autiotuvalle, jossa majoituin ison ja äänekkään tšekki-porukan kanssa. Kävin myös ensimmäistä kertaa moottorikelkkasafarilla kollegojen houkuttelemana. Hauskaa, vaikkei kovin kehittävää touhua!

Huhtikuun sanotaan olevan Lapin paras hiihtokuukausi ja hankikannon puolesta se sitä olikin. Hiihtelin paljon erämaan puolella. Hienoin hiihto oli soolovaellukseni Sokostille. Innostuin myös leijahiihdosta, josta tuli tänä talvena trendilaji Ivalon lääkärikunnan keskuudessa. Päätin hankkia oman leijan. Pääsiäisenä teimme road tripin Jäämeren rannalle Norjaan, joten puolen vuoden tavoitteeni Suomessa oleskelua jäi lopulta paria viikkoa vajaaksi. Itsenäisyyspäivänä Koitajoella avattu Suomen talvivaelluskausi päättyi toissaviikonloppuiseen vaellukseeni itärajalla. Hiihtelin Raja-Joosepista rajavyöhykkeen reunaa tunnelmalliselle Kiertämäjärven autiotuvalle. Muita hiihtäjiä ei näkynyt missään ja ilmassa alkoi olla lopun tuntua. Istuin kynttilänvalossa kaminan räiskeessä Lapin kesää kuunnellen ja pohdiskelin kesän olevan yliarvostettu.

Urho Kekkosen kansallispuisto 8.2.
Lapin talvi ja sen myötä myös aikani Ivalossa lähestyy loppuaan. Retkikuntamme suuntaa loppuviikosta kohti Islantia ja aloittaa 11 päivän hiihdon yli Vatnajökull-jäätikön. Hiihdon jälkeen jään vaeltamaan Islantiin joksikin aikaa. Vaikka laukut on jälleen pakattu yhtä seikkailua varten, en hyvästele Lappia tältä vuodelta lopullisesti. Palattuani Suomeen toukokuun lopussa suuntaan vielä reiluksi kuukaudeksi pohjoiseen Utsjoen yöttömään yöhön. Ensi talvi kulunee jälleen Inarissa.

Kiitos talvi. Uusia lumia odotellessa!

torstai 13. huhtikuuta 2017

Sokostin talvihuiputus

718-metrinen Sokosti on Urho Kekkosen kansallispuiston ja koko Itä-Lapin korkein tunturi. Tunturi sijaitsee kansallispuiston keskellä erämaaosassa, joten lähestymiseen on varattava useampi päivä. Sokostin huiputus on ollut tavoitteenani aina Ivaloon tulostani asti, olenhan ihaillut sen lumista huippua koko talven peruosan puolella treenaillessani. Viime viikonloppuna sain vihdoin järjestettyä neljän päivän vapaat hiihtoreissun toteuttamista varten. UKK:ssa on tullut tänä talvena tehtyä monta lyhyempää viikonloppureissua, mutta kovin syvälle erämaan puolelle en ole vielä ehtinyt. Kaikkiaan hiihtokilometrejä UKK:n lumilla on kertynyt yli 500 km, pääosin ahkion kanssa. Päälle tietysti vielä muualla tehdyt hiihdot, joten vetokunto alkaa pikku hiljaa olla kohdillaan. Hiihtokausi on juuri nyt parhaimmillaan, joten toivottavasti useampi satanen ehtii vielä kertyä ennen Islannin jäätiköille suuntaamista!

Helpoiten Sokostille pääsee Kiilopään hotellilta käsin, josta lähestymismarssin voi tehdä joko Suomunruoktun tai Lankojärven autiotuvan kautta. Suurin osa vaeltajista viettää väliyön jommassakummassa tuvassa ja jatkaa sitten Sokostin juurella olevalle Luirojärvelle. Luirolle voi kulkea toki myös lukuisia muita reittejä, esimerkiksi yksi tapaamani porukka oli lähtenyt Raja-Joosepista. Luirojärven tupa sijaitsee noin 5 kilometrin päässä Sokostin huipusta, joten se toimii "base campina" monelle Sokostin huiputtajalle. Koska alla on jo reilusti hiihtokilometrejä ahkion kanssa, otin tavoitteekseni hiihtää kerralla koko 35 kilometrin matkan Kiilopäältä Lankojärven kautta Luirojärvelle.

Kartanlukutauko tuvalla.
Arvelin tuvilla olevan huhtikuussa porukkaa ruuhkaksi asti, joten pakkasin ahkioon täyden retkikuntavarustuksen aikeenani majoittua kaikki yöt teltassa. Pääsin liikenteeseen vasta iltapäivästä, koska edellinen yö oli kulunut päivystyksen merkeissä. Päivä oli pilvinen ja Kiilopäältä lähtiessäni lämpömittari oli reilusti plussan puolella, joten hiihto-olosuhteissa ei ollut kehumista. Lankojärven kohdalla sää kirkastui hetkeksi, joten jatkoin suunnitellusti kohti Luiroa. Päivän kääntyessä iltaan taivaalta alkoi kuitenkin sadella räntää, ja suksien ja ahkion pohjaan kertyneen parin senttimetrin lumikerroksen ansiosta pitoa alkoi olla hieman liikaa. Luirojärven sauna houkutteli räntäsateen kastelemaa hiihtäjää, mutta 5 kilometriä ennen Luiroa menetin hermoni suksilla lumikenkäilyyn ja päätin pistää teltan pystyyn.

Sokostin huippu.
Aamu sarasti onneksi huomattavasti edellistä päivää kirkkaampana. Hiihtelin Luiron tuvalle lounastamaan, mutta ruokataukoni aikana taivas peittyi pilviin ja alkoi pyryttää lunta. Onneksi tuvalle sattui mukava juttukaveri, joten iltapäivä kului leppoisasti sään kirkastumista odotellessa. Useamman tunnin odottelun jälkeen lumisade loppui ja pilvien välistä alkoi pilkotella sinistä taivasta. Vaikka kello oli jo yli viisi, päätin lähteä kevyellä päivävarustuksella kohti Sokostin huippua.

Hiihtelin Luirojärven yli kohti kaukana siintävää Sokostia, joka erottui koko ajan paremmin pilvien seasta. Korkeuseroa tuvalta huipulle kertyy yli 400 metriä noin viiden kilometrin matkalla. Koska lunta oli satanut parissa päivässä paljon ja keli oli ollut tyyni, rinteessä oli paikoin irtolunta jopa puoleensääreen. Edeltävien päivien lämpimät kelit lisäsivät osaltaan lumivyöryriskiä. Turvallista reittiä sai siis vähän hakea. Muutamassa kohdassa alkoi ihan rehellisesti sanoen pelottaa ja mielessä kävi jopa takaisinkääntyminen irtolumen määrän alkaessa olla jo todella riskirajoilla. Olin ainut ihminen 5 kilometrin säteellä, joten turhien riskien ottaminen ei ollut järkevää. Lumivyöryt ovat todellinen vaara myös Suomen tuntureilla liikuttaessa ja lumivyöryonnettomuuksissa on kuollut ihmisiä myös kotimaamme rinteillä. Kokemattoman ei siis kannata lähteä kokeilemaan onneaan jyrkkiin lumiseinämiin!

Lopulta onnistuin löytämään kivikon kautta jota kuinkin turvallisen reitin huipulle. Vaikka matkalla ylös lunta pyrytteli aika ajoin, huipulle tullessa sää oli kirkastunut ja näkymät komeat. Huipulla oleva rajamiesten viestintää varten rakennettu Soneran masto oli lumen peitossa, joten hetken jo ajattelin olevani väärällä tunturilla. Asianmukaiset somepäivitykset piti tietenkin tehdä, erämaasta kun harvemmin löytää 4G-verkon. Alas löytyi hieman nousureittiä turvallisempi rinne. Sainkin lasketella alas auringonlaskuun täydellisessä puuterilumessa, jossa tunturisuksellakin sai tehtyä varsin tyylikkäitä tellukäännöksiä.

Näkymiä Sokostin huipulta.
Palasin illansuussa huiputusretkeltäni Luirolle, jossa odotti lämmin sauna. Majoitun yön "Luirojärven Hiltonissa" autiotuvan puolella. Luirojärven rannalla sijaitsevat myös Kuuselan vuokratupa sekä Rajankämppä, joissa majaili muutama seurue. Autituvan puolella sen sijaan majoittui yllätyksekseni lisäkseni vain yksi hiihtäjä. Tämä oli positiivinen yllätys, sillä olin olettanut kaikkien tupien olevan huhtikuussa viimeistä paikkaa myöten täynnä. Tupakaveriksi sattui onneksi mukava Koilliskairaa vuosikymmenten ajan kiertänyt vaeltaja, jolta sai erinomaisia reittivinkkejä tuleviin UKK:n reissuihin!

Luiron legendaarinen sauna oli jälleen maineensa veroinen!
Seuraavana yönä pakkanen laski -20 asteen paremmalle puolelle ja sää kirkastui. Hankikanto oli niin hyvä, että päätin käväistä vielä avotunturin puolella ja majoittua yön maastossa. 4 päivän reissun päätteeksi hiihtelin Luirolta Suomunruoktun kautta kulkevaa leveää huoltouraa pitkin Kiilopäälle. Kaikkiaan hiihtomatkaa kertyi reilut 85 kilometriä. Hiihto luisti ja 30 kilometrin päivämatkatkin taittuivat täydessä lastissa olevan ahkion kanssa kevyesti. Talven treenit eivät siis ole menneet hukkaan! Yksin vaeltaessa työmoraali on kovempi kuin kaverien kanssa liikkuttaessa, joten usein tulee tehtyä pidempää päivää ja makoiltua vähemmän. Maaliskuun Haltin reissulla etenemistahtia söi tietysti myös lähtöpäivänä iskenyt flunssa.

Soolovaelluksessa on toki omat riskinsä, etenkin talvella erämaassa liikuttaessa. Itse olin varautunut mahdollisiin tapaturmiin ja muihin ongelmiin SPOT-lähettimellä. Kuten aiempi Haltin reissumme osoitti, SPOT on "aavistuksen" epäluotettava täällä pohjoisilla leveyksillä. Jatkossa tulenkin käyttämään vaelluksillani Garminin inReach Exploreria, jonka voitin vastikää Varuste.netin järjestämästä kilpailusta. Huikean hyvä tuuri, koska olin juuri suunnitellut kyseisen laitteen tilaamista! Kiitos voitosta kuuluu itse asiassa juuri SPOT:lle, koska kilpailun voitto tuli sen toimintahäiriöistä kertovalla tarinalla.

Huoltoura Suomunruoktun kautta oli leveässä kunnossa.
Kotimatkaa valaisi kuutamo.
Koilliskairan hiihtovaelluskauden viimeiset viikot alkavat olla käsillä, olivathan joet jo varsin sulassa kunnossa. Huhtikuun aikana olisi tarkoitus ennättää tehdä päiväreissujen ohella ainakin vielä yksi parin yön vaellus UKK:ssa. Nyt kuitenkin kohti Pohjois-Norjaa! Saan pääsiäiseksi vieraaksi kavereita etelästä, jotka ovat asettaneet tavoitteekseen Ivalon pirskahtelevaan yöelämään tutustumisen ohella Artiksella käynnin ja Jäämeressä uimisen. Missä sitten kulkee Arktiksen raja? Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulimme siihen johtopäätökseen, että ainakin +10 °C isotermin pohjoispuolella sijaitsevat alueet ovat Arktista. Suuntaamme siis viikonloppuna retkeilemään Jäämeren rannalle viime vuoden reissuilta tuttujen Berlevågin ja Gamvikin maisemiin.