maanantai 21. maaliskuuta 2016

Kohti Huippuvuoria

Monen kuukauden valmistautuminen huipentuu huomisaamuna retkikuntamme suunnatessa kohti Huippuvuoria. Palaamme Suomeen 3 viikon päästä 13.4. Hiihtopäiviä tulee tämänhetkisen suunnitelman mukaan 19. Retkikunnan etenemistä voi seurata reaaliajassa Avotunturien sivujen kautta ja blogista:


Mukavaa alkukevättä, palaillaan asiaan 3 viikon päästä!

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Valmistautumista Huippuvuorille: 3 viikon ruuat

Pari viime päivää on sujunut ankaran varustesäädön parissa, onhan Huippuvuorille lähtöön enää 2 päivää! Etenkin ruokien suunnittelu on osoittautunut varsin mielenkiintoiseksi projektiksi. Retkikuntahommien hyvänä puolena on se, että ruokaa saa ahmia käytännössä niin paljon kuin jaksaa, mutta energiamäärä jää silti suuren kulutuksen vuoksi miinuksen puolelle. Kääntöpuolena on toki se, että kaikki tavarat pitää vetää itse perässään ahkiossa, joten mitään ylimääräistä ei voi ottaa mukaan. Hiihdämme 19 päivää erämaassa tukemattomana: kaikki varusteet ovat ahkiossa heti alusta asti, eikä varustetäydennyksiä matkan varrella ole saatavilla. Ruuat pitääkin suunnitella tarkasti ja energia- ja ravintosisällöt optimoida suhteessa ruuan painoon. 

Päivän aikana hiihdetään yleensä 8 legiä. Legiin kuuluu 50 minuuttia hiihtoa ja 10 minuuttia taukoa. Hiihtoa tulee siis kokonaisuudessaan vajaat 7 tuntia. Kokonaiskulutus perusaineenvaihdunta huomioiden on mittauksissa ollut noin 5000 kcal luokkaa vuorokaudessa. Normaalioloissa itselläni kokonaisenergiankulutus on noin 2000-2500 kcal. Lisäenergiaa pitäisi siis kiskoa yli puolet normaalielämää enemmän. Koska ahkion paino on kuitenkin järkevää pitää minimissä, aion itse syödä päivittäin ainoastaan 3000 kcal:n edestä ja ottaa loput energiat käyttön elimistön omasta rasvakudoksesta. 1 kilossa rasvaa on noin 7000 kcal, joten tällä logiikalla viikossa energiaa tarvitaan 2 kg verran omista rasvavarastoista, joita onneksi riittää. Toki käytännössä asia ei ole ihan näin yksinkertainen, vaan osa energiasta lähtee myös lihaksista, etenkin kun vuorokautinen proteiinimäärä jää hieman vajaaksi.

Miltä 3 viikon ruuat sitten käytännössä näyttävät?


Ja pakattuna menivät näinkin tiiviseen muotoon:


Päivän menu tulee koostumaan hillittömästä satsista aamupalamuroja, nuudeleista sekä retkiruokapusseista (Trek'n Eat tai Lyofood). Rinnalla tietysti vielä monenlaisia snackeja (Fazerin suklaa, keksit, hedelmäkarkit, Alpen-patukat, paloiteltu juusto, Lämmin kuppi- mehukeitot, kuivarinkelit, ruisnapit, pakastekuivatut hedelmät, kaakao). Toki välillä pientä vaihteluakin on odotettavissa, mm. lettujen paistoa.

Muistelin tässä, miten seurasin viime keväänä sen vuoden retkikunnan liikkeitä Avotunturien blogista aina työpäivien lomassa. Kevät oli jo pitkällä, kun retkikunta vihdoin kotiutui. 3 viikkoa on lopulta aika pitkä aika. Elämä jäätiköllä on kuitenkin hienoa kaikessa yksinkertaisuudessaan ja päivät seuraavat toisiaan tutulla rutiinilla: herää, syö, pura leiri, hiihdä, syö, hiihdä, leiriydy, syö, nuku. Toista. Ja katsele siinnä sivussa huikeita maisemia.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Koiruuksia tunturissa

Kuten aiemmin mainitsin, sain viikonloppuvieraaksi Utsjoelle Lauran 3 rekikoiransa kanssa (linkki blogiin). Halusimme tehdä viikonloppureissun Paistunturin alueella, ja Lauran Utsjoen kunnan yhteispalveluneuvojan kanssa käymän sähköpostinvaihdon jälkeen päätimme suunnata Kuoppilasjärven autiotuvalle. Reittimme mukaili osittain Utsjoen kesäretkeilyreittiä. Vaikka kyseessä ei ole varsinainen talvireitti, sen tietämillä kulkee vakiintuneita merkkaamattomia kelkkareittejä, joita pitkin pystyy etenemään myös hiihtämällä ja valjakolla (oheisessa kartassa alempi reitti). Reitti lähtee Utsjoen luontotuvalta ja etenee suurimman osan matkaa avotunturissa. Nousua tulee melko paljon. Välillä kelkanura häviää tunturiin tai haarautuu niin, että reittiä joutuu vähän hakemaan kartasta, mutta pääsimme lopulta varsin sujuvasti Kuoppilasjärven autiotuvalle, jossa majoituimme yön. Tarkoitus oli hiihdellä samaa kautta takaisin, mutta palasimme lopulta heijastintikuin merkattua moottorikelkkareittiä pitkin Tenontien varteen.  Kyseessä on ilmeisesti paikallisen matkailuyrittäjän merkkaama reitti,  joka on siinnä joka talvi (ja ehkä kesäisinkin), vaikkei sitä näy missään virallisessa kartassa (oheisessa kartassa ylempi reitti).  Alla hyvin suurpiirteinen kartta reitistä, jonka kokonaispituudeksi tuli reilut 30 km.



Alkumatkasta sää oli pilvinen ja taivaalta satoi alijäähtynyttä vettä (vesisadetta luonnollisesti on aina tarjolla, kun suuntaamme tällä jengillä tunturiin, näköjään jopa keskellä talvea), mutta iltaa kohden keli kirkastui. Yö oli kuulas, ja kuunsirpin ja tähtitaivaan lisäksi taivaalla leiskuivat komeat revontulet. Aamu sarasti aurinkoisena ja tänään saimmekin hiihdellä uskomattoman hienossa kelissä koko päivän.

Laura eteni valjakolla ja minä suksilla ahkiota vetäen. Koska Huippuvuorille lähtöön on enää reilu viikko, tein samalla vähän vetoharjoituksa pakaten ahkioon tavaraa yli 50 kg edestä. Huippuvuorillahan ahkiolle tulee painoa se 70-80 kg. Myös teltta oli tietenkin mukana ahkion päälle rullattuna hätämajoitteeksi, koska avotunturissa säät voivat muuttua äkkiä.




Hieno reissu kokonaisuudessaan. Nyt viimeiset varuste- ja ruokasäädöt ja vähän kevyempi treeniviikko ennen Huippuvuorille suuntaamista. Tässä vaiheessa tärkeintä on yrittää pysytellä terveenä, mikä voi muodostua yllättävänkin suureksi haasteeksi Utsjoen huonosti hiekoitetut kadut ja päivittäin töissä kohdatut infektiopotilaat huomioiden.

lauantai 12. maaliskuuta 2016

Valoilmiöitä

Sain eilen Joensuusta vieraaksi Lauran laumoineen. Utsjoki tarjosi heti "etelän vieraille" kunnon kattauksen arktisia valoilmiöitä: eilen päästiin ihailemaan upeita revontulia ja tänään Kaldoaivin tunturissa näkyi hienoja haloja. Valoshow huipentui komeaan auringonlaskuun.





Huomenna suunnistamme valjakon kanssa Paistunturin erämaan puolelle.

maanantai 7. maaliskuuta 2016

"Rankinta, mitä olen tehnyt"

Kuva: MTV.
Eilen alkoi kaveripiirissäni innolla odotettu Huippujengi-reality, jossa kahdeksan julkisuuden henkilöä kiipeää Perussa 6-tonniselle Tocllarajulle. En tietenkään itse katso televisiosta kuin asiallisia ajankohtaisohjelmia ja dokumentteja, mutta koska olen itse lähdössä yrittämään samaiselle mäelle puolen vuoden päästä, jouduin istahtamaan television äärelle tehdäkseni tärkeää taustatutkimusta (kuinkahan perustelisin sivistyneesti vielä kaikkien Hottiksien jaksojen katsomisen?) Jännän äärellä oltiin ja WhatsApp lauloi ahkerasti koko ohjelman ajan. Ja olihan siellä tuttujakin: osallistuin vastikää Huippujengin lääkärinä toimivan kollega Heikki Karisen pitämälle retkikunnan lääkintähuolto -kurssille, joka on kiistatta Suomen pätevin outdoor-lääkäri.

Katsomosta löytyy video, jossa ohjelman juontava Duudson-Jukka kertoo vuoren nousun olevan rankinta, mitä hän on ikinä tehnyt. Videossa hauskinta on nähdä Jukan muutos ylipirteästä intoilijasta riutuneeksi telttamöhistelijäksi. Tuttu kehityskaari ensikertaa korkealle menevien keskuudessa.

"Altitude can kill".  Trekkaajien valistamista
Sagarmathan kansallispuistossa. (Nepal 2014)
Vuorikiipeily lienee oikestikin yksi maailman raskaimmista urheilulajeista monellakin tasolla. Vaikka valmistautuisi erittäin huolellisesti ja olisi käsittämättömässä tikissä, jo pelkkä vuoristotauti lisää hommaan oman hauskuutensa. Jopa puolet yli 4000 metrissä 4 päivää oleskelleista saa vuoristotaudin (lähde). Vuoristotauti tuntuu suunnilleen samalta kuin äärimmäisen paha krapula — paitsi se voi oikeasti tappaa, darra harvemmin (vaikka toisinaan siltä tuntuukin). Mikäli sairastunutta ei evakuoida alemmas, tai vähintäänkin pydähdytä saavutettuun korkeuteen akklimatisoitumaan, hänelle saattaa kehittyä vuoristotaudin pelätyimmät muodot, aivo- tai keuhkoödeema. Vakavat tautimuodot voivat kehittyä nopeasti ja johtaa kuolemaan jopa tunneissa. Tämä lienee paras suomalainen review-artikkeli vuoristotaudista, yhtenä julkaisijana ei-niin-yllättäin Karinen. 

Olen liikuskellut useammankin kerran korkealla samassa porukassa äärimmäisen kovan kestävyyskunnon omaavien ihmisten kanssa. Joukkoon on mahtunut niin kilpamaratoonareita, -pyöräilijöitä kuin -suunnistajiakin. Voi tuntua itsestään selvältä, että nämä kuntohirmut ottavat jo huiputuskuvia meidän huonokuntoisten tavisten vasta raahautuessa perusleiriin. Näin ei kuitenkaan koskaan ole käynyt. Kuten Heikkikin tuossa ensimmäisessä jaksossa taisi mainita, nuoret ja hyväkuntoiset (miehet) ovat erityisesti riskiryhmässä vuoristotautiin sairastumisessa. Usein vika lienee heidän asenteessaan: pidetään väkisin yllä kovaa tahtia ylös mennessä, ehkä halusta näyttää muille tai ehkä ihan vain tottumuksesta tehdä urheilusuoritukset aina täysillä. Illalla lähdetään vielä jumppailemaan ylempiin korkeuksiin muiden lepäillessä ja tankatessa vettä (mitkä ovat oikeastaan ainoita lääkkeettömiä keinoja, joilla vuoristotautia voi ehkäistä). Korkeammalle edetessä nämä parempikuntoiset sitten yksi toisensa jälkeen tippuvat porukan hännille, eivätkä lopulta huiputa ollenkaan, vaan jäävät oksentelemaan perusleiriin — tai talutetaan siitä vielä alemmas. Toki on niitä, jotka pystyvät vetämään hirveää kyytiä huipulle asti saamatta mitään oireita, oli korkeus mikä hyvänsä, mutta tällaiset geenilotossa voittaneet yksilöt ovat vähemmistöä. Esimerkiksi vuoristo-oppaat.

Oman haasteensa vuoriretkikuntiin tuo myös isompien mäkien  usein varsin syrjäinen sijainti. Reissujen pituus on yleensä monta viikkoa ja ne tehdään varsin alkeellisissa oloissa: suurin osa maailman isoista vuorista sijaitsee kehitysmaissa. Monelle juoksevaan veteen, posliinivessaan ja päivittäiseen suihkuun tottuneelle viikkokausien peseytymättömyys ja kiven takana tapahtuva kyykkydefekaatio voi muodostua ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi. 

Kopteri valmistautuu lähtöön Luklassa 2860 metrissä. (Nepal 2014)
Henkistä painetta lisää sekin, että usein sairastapauksessa apu ei ole lähellä — se voi itse asiassa olla jopa täysin saavuttamattomissa, ja vakavasti sairastunutta pitää kanniskella pitkiäkin matkoja alaspäin ennen evakuoinnin onnistumista. Puhelinverkot eivät useinkaan kanna syrjäisillä seuduilla, mutta toki jokainen järkevä porukka ottaa mukaan muutakin viestintävälineistöä kuin rakkaan iPhonen, jonka hyöty loppuu siinnä kohtaa, kun Sonera lakkaa kuulumasta. Ja vaikka apua saataisiinkin kutsuttua, sään vuoksi edes helikopterievakuointi ei välttämättä onnistu päiväkausiin. Kollega Jerri Nielsen odotti aikoinaan yli puoli vuotta evakutointia etelämantereelta — asia ei toki liity millään tavalla vuorikiipeilyyn, mutta mielenkiintoinen stoori joka tapauksessa (linkki Kuukausiliitteen artikkeliin). Näistä asioista tulee välillä piinaavan tietoiseksi vuorireissuilla, etenkin jos ollaan kehitysmaassa, jossa terveydenhuollon taso ei edes sairaalaan asti päästessä ole välttämättä kovin korkea. Jännitystä lisää sekin, että riskitekijöitä on keskimäärin hieman enemmän kuin normaalielämässä. Huonon hygieniatason vuoksi infektioriski on huomattavan suuri, puhumattakaan esimerkiksi kivi- ja lumivyöryistä tai railoista. 

Pitkillä, fyysisesti raskailla ja "kaukana kaikesta" tehdyillä reissuilla, jossa porukka on melkein 24/7 yhdessä, korostuvat paitsi ihmisten väliset ristiriidat myös positiiviset asiat: ryhmähenki, "kaveria ei jätetä" -asenne ja muiden auttaminen. Ryhmädynamiikan seuraaminen tulee varmasti olemaan yksi mielenkiintoisimpia asioita Huippujengissä. Olen saanut itsekin välillä todistaa melko dramaattisia hetkiä vuorilla: on riidelty, pariuduttu, saatu hermoromahduksia ja helikopterievakuoitu vakavasti sairastuneita. Melkoiset ainekset siis tosi-tv:seen!

Joka tapauksessa, palatakseni tuohon Jukan kommenttiin vuorikiipeilyn rankkuudesta: itsekin olen tehnyt fyysisesti rankimpien joukkoon kuuluvat suoritukseni vuoristossa. Itse asiassa niinkin matalalla kuin alle 4000 metrissä. Olen myös kerran saanut vuoristotaudin. Se tapahtui Phakding-nimisessä kylässä Nepalissa 2610 metrissä (ei paljon Pohjoismaiden korkeinta tunturia Galdhøpiggeniä korkeammalla!) Sen jälkeen en ole kertaakaan saanut oikeastaan minkäänlaisia vuoristotaudin oireita, en edes 6461 metrissä, joka on toistaiseksi korkeusennätykseni. Selitys vuoristotautiin sairastumiseeni hyvin matalalla, ja miksi olen välttynyt siltä sittemmin, löytyy yhdestä hyvin yksinkertaisesta asiasta. Siitä lisää myöhemmin.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Mitä ja miksi?


Kavereiden taholta tulleen pitkään jatkuneen painostuksen takia päätin 10 vuoden tauon jälkeen avata blogin. Ystävieni harmiksi kyseessä ei kuitenkaan ole fitness-blogi (sori siitä!) Blogin sisältö tulee todennäköisesti olemaan hyvinkin outdoor-ja matkailupainotteinen. Olen vuosikaudet hyväksikäyttänyt muiden vaellus- ja matkailublogeja haalien vinkkejä eri retkeilykohteista, varusteista ja muista käytännön asioista. Koska viime vuosina olen löytänyt itseni toistuvasti jostain päin maailmaa vaeltamasta, kiipeilemästä tai hiihtämästä, lienee reilua jakaa matkan varrelta tarttuneita tietoja myös muiden käyttöön. Mukavaa olisi toki myös inspiroida uusia ihmisiä ulkoilmalajien pariin. Blogin nimi on luonnollisesti kunnianosoitus yhdelle kaikkien aikojen lempibändeistäni, brittiläiselle Arctic Monkeysille.

Kaikenlaiset ulkoilma-aktiviteetit ovat lähellä sydäntäni. Korkeat ja kylmät paikat kiinnostavat erityisesti. Viime vuosina vaellus- ja vuorikiipeilykokemusta on kertynyt Suomen lisäksi eri puolilta maailmaa, mm. Nepalista, eri maiden Alpeilta, Venäjältä sekä Norjan ja Ruotsin suurtuntureilta. Tarkoituksena olisi kirjoitella kevään mittaan takautuvasti matkakertomuksia viime vuoden reissuista, ehkäpä aloitan #tbt-sarjan sitä varten. Tämän vuoden suunnitelmista tuossa oikealla Tulevia reissuja 2016 -otsikon alla. 

Asun tämän kevään Utsjoella Suomen pohjoisimmassa terveyskeskuksessa työskennellen. Luonto on läsnä kaikkialla täällä pohjoisessa ja vaellusmahdollisuudet rajattomat. Kaldoaivin erämaa alkaa heti ulko-ovesta ulosastuessa. Muutaman sada metrin päässä virtaa Suomen Norjasta erottava Teno, joten myös Norjan tunturit ja erämaat ovat helposti saavutettavissa. Valmiita retkeilyreittejä lähialueilla on niukasti, mutta paikalliset antavat mielellään reittivinkkejä. Kirjoittelen kevään mittaan isompien reissujen lisäksi lähiseudulla tekemistäni retkistä. Otsikkokuva on otettu hiihtolenkiltä kirkonkylän viereiseltä Ailigas-tunturilta eräänä keväisenä iltana alkuviikosta.