sunnuntai 27. elokuuta 2017

Galdhøpiggen 2017

Jotunheimenin vuoristoa.
Kiihtelysvaara-jengimme perinteeksi muodostunut syysvaellus suuntautui tänä vuonna Norjaan maan korkeimman vuoren Galdhøpiggenin rinteille. Reissu oli osa viime syksynä Ruotsin Kebnekaiselta aloittamaamme leikkimielistä "Viiden huipun haastetta", jonka tavoitteena on huiputtaa kaikkien Pohjoismaiden korkeimmat kohdat. Kuluneen vuoden aikana haltuun onkin otettu vaihtelevalla porukalla Ruotsin, Suomen sekä Islannin korkeimmat huiput. Jotunheimenin kansallispuistossa sijaitseva 2496-metrinen Galdhøpiggen on Norjan ohella myös koko Pohjois-Euroopan korkein vuori.

Retkikuntaamme kuului seitsemän innokasta vaeltajaa. Valtaosa oli ollut mukana aiemmilla Lapin vaelluksillamme, mutta olipa mukaan saatu houkuteltua myös yksi urhea ensikertalainen. Aloitimme reissun lentämällä Norwegianin siivillä Helsingistä Osloon. Matka meinasi katketa heti Oslon kentälle, jossa odottelimme turhaan rinkkojamme saapumista matkatavarahihnalle. Muutaman puhelinsoiton jälkeen varusteemme onneksi löytyivät jostain koneen perukoilta. Matka jatkui vuokra-autoilla Lomiin Galdhøpiggenin juurelle Spiterstulenin retkeilymajalle. Viimeiset parikymmentä kilometriä 1100 metrissä sijainneelle tuvalle noustiin yhden auton levyistä kapeaa vuoristotietä. Onneksi vastaantulijoita oli vähänlaisesti.

Leirin pystytys käynnissä.
Jätimme autot kansallispuiston laitamilla sijainneen Spiterstulenin maksulliseen parkkiin ja suuntasimme rinkkoinemme maastoon. Spiterstulenilla on myös virallinen telttailualue, mutta päätimme pystyttää perusleirimme sivummalle omaan rauhaan. Lähdimme seurailemaan vuorten ympäröimän laakson pohjalla kulkevaa jokea kohti etelää pienessä tihkusateessa. Vain muutamia kilometrejä taivallettuamme sade yltyi ja tuuli alkoi käydä todella navakaksi, joten päätimme leiriytyä.

Pääsimmekin harjoittelemaan myrskypystytystä. Mukanamme oli tunneliteltta, geodeettinen teltta sekä yksi kupolimallinen "markettiteltta". Kuten arvata saattaa, viimeiseksi mainittu ei kestänyt tuulta lainkaan, vaan painui kasaan jokaisen kovemman tuulenpuuskan voimasta. Päädyimmekin lopulta tiivistämään porukan kahteen muuhun telttaan. Tulipa testattua sekin, että neljä kaltaistamme kääpiötä pystyy nukkumaan Halti Grönland II Pro:ssa myös poikittaissuunnassa ja vieläpä varsin mukavasti!

Asianmukaista valmistautumista seuraavan aamun huiputukseen.
Ilta kului porukalla teltan suojissa tortilloja paistellen ja minttukaakaota maistellen. Aamu sarasti tyynenä ja sateettomana. Ympärille avautui hieno sumuinen vuoristomaisema ja aurinkokin pilkisteli pilvipeitteen raoista. Kokkailtuamme aamupalat leirin pihalla suunnistimme kevyellä päivävarustuksella Spiterstulenille Galdhøpiggenin huiputusreitin alkupisteeseen. Huipulle voi nousta myös vuoren toisella puolella jäätikköä pitkin kulkevaa reittiä, mutta jätimme jäätikkövarusteet tällä kertaa suosiolla kotiin.

Sumuinen aamu.
Reitti alkoi jyrkällä nousulla vehreässä maisemassa kulkevaa helppokulkuista polkua pitkin. Useampi seurue aloitteli nousuaan samaan aikaan kanssamme, joten reitin alkupisteessä riitti väkeä. Ylempänä välimatkat kuitenkin kasvoivat jokaisen porukan löytäessä oman nousutahtinsa, joten saimme edetä melko lailla omassa seurassamme.

Ensimmäinen nousu.
Reitti muuttui pikkuhiljaa kivikkoisemmaksi alla olevan sumuisen laakson jäädessä yhä matalammalle taaksemme. Lumiraja saavutettiin muutaman tunnin vaelluksen jälkeen. Eteen avautui laakea sorakenttä, jonka takana häämötti Galdhøpiggenin lumipeitteinen huippu. Tai näin ainakin luulimme. Myöhemmin selvisi tämän olevan vasta ensimmäinen kolmesta edessämme olevasta huipusta.

Lumiraja saavutettu!
Ensimmäisen huipun alapuolelta alkoi nousun ikävin osio, joka nimettiin osuvasti Mordoriksi. Reitti nousi liukkaita kivenmurikoita pitkin jyrkästi kohti edessä häämöttävää valehuippua. Pohjoispuolelle avautui kymmenien metrien pystysuora pudotus alhaalla olevalle jäätikölle. Uhkaavaa tunnelmaa lisäsi entisestään sumuinen ja synkkä sää sekä kuin tyhjästä noussut navakka tuuli.

Lepotauko Mordorin rinteillä.
Ylhäällä tuuli tyyntyi lähes yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja aurinko alkoi pilkotella pilvipeitteen raoista. Siintelipä jäätikön yllä jopa sateenkaari. Mordor oli päihitetty! Edessä näkyi kuitenkin jo toisen huipun luminen rinne. Nälän piinaama retkikunta jatkoi urheasti eteenpäin, olimme nimittäin päättäneet pitää lounastauon vasta päähuipulla.

Laskeutumassa ensimmäiseltä huipulta.
Toinen huippu.
Toisen huipun ylityksen jälkeen edessä näkyi vihdoin lopullinen kohteemme: Galdhøpiggenin luminen huippu. Molempiin suuntiin avautui hieno maisema ympäröiville jäätiköille lähtiessämme kahlaamaan ylös viimeistä lumirinnettä. Jokainen eteni omaan tahtiinsa, kunnes koko porukka seisoi vihdoin Pohjoismaiden korkeimmassa kohdassa.

Huippu vihdoin näkyvissä.
Viimeinen lumirinne.
Heti huipun alapuolella sijaitsi pieni vuoristomaja. Äkäisen oloinen tuvanpitäjä oli kuitenkin päättänyt harmiksemme sulkea tuvalla olleen kahvion juuri ennen saapumistamme, joten emme päässeet lämmittelemään sisätiloihin. Hän suostui kuitenkin myymään meille 7 euron kolapullot, mutta käski sitten meidät nauttimaan ostoksiamme ulos. Onneksi sää oli tyyni ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, joten nautiskelimme myös lounaan lumipenkassa huipulla istuen.

Huippu ja vuoristomaja. (Kuva: Lasse Hurri)
Koko tiimi huipulla.
Pitkäksi venähtäneen lounastauon jälkeen horisontissa alkoi näkyä uhkaavan näköisiä tummia pilviä, joten lähdimme kiirehtimään alas. Vauhtia haettiin laskemalla lumirinteet persmäkeä alas. Pian huipun alapuolelle ehdittyämme taivas synkkeni ja alkoi sadella lunta. Onneksi pahin sade loppui ja näkyvyys parani ennen Mordorin jyrkille rinteille saapumista.

Kuva: Lasse Hurri.
Mordorin jälkeen taivas kirkastui. Eteen avautui photoshopatun näköinen maisema alla olevaan auringonlaskun värittämään laaksoon. Loputtomalta tuntuvan alamäkeen tarpomisen jälkeen paikallistimme vihdoin joen varrella olleen leirimme kaukana laakson pohjalla. Leiriin oli kuitenkin vielä monen tunnin kävelymatka, joten päätimme pitää huiputusjuhlat matkan varrella Spiterstulenissa.

Leiri näkyvissä.
Huiputuskaljat nautittuamme oli jo pilkkopimeää. Sääennuste oli luvannut illaksi sadetta alas laaksoon, mutta ilma oli kuiva ja lämmin lähtiessämme kävelemään kohti leiriä otsalamppujemme valossa. Löysimme onneksi leirin nopeasti, eivätkä ympärillä rellestäneet lammaslaumat olleet syöneet telttojamme. Samalla hetkellä, kun viimeinen retkueen jäsen pääsi sisälle telttaan, taivas repesi. Kaatosade jatkuikin aina seuraavan iltapäivään asti. Saatoimme vain todeta sääkarmamme olleen ainakin huiputuspäivän osalta kunnossa!

Jouduimme jättämään seuraavaan päivään suunnitellun Glittertindenin huiputuksen väliin sateen takia. Suuntasimme sen sijaan road trippailemaan ja syömään hampurilaisia. Yön majoituimme Lillehammerin leirintäalueella.

Me ❤ Jotunheimen.
Onnistunut reissu! Norjan jälkeen Pohjoismaiden korkeimmista huipuista puuttuu enää Tanskan Møllehøj. Seuraavaksi lähdemmekin uhmaaman tämän peräti 170-metrisen jättiläisen rinteitä.

2 kommenttia:

  1. Hyvä matkakertomus ja hienoja kuvia! Seuraavaa koitosta odotellessa.

    VastaaPoista