Andit 2016

Auringonnousu Tocllarajulla.

Vuoden alkupuolikkaan aikana on tullut toteutettua muutama rankempi ja melko paljon etukäteisvalmisteluja vaatinut retkikunta, joten päätin viettää loppuvuoden rennommissa merkeissä. Kesän perinteisen Alppireissun sijaan suuntasin tänä vuonna kiipeilemään Peruun Mandala Travelin "pakettimatkalle", olihan mukaan lähdössä useita aiemmilta reissuilta tuttuja tyyppejä. Perussa on paljon mielenkiintoisia vuoria, joista etenkin yksi on tullut tänä keväänä suuremman yleisön tietoisuuteen Huippujengi-realityn myötä. Ohjelmassa kahdeksan julkisuuden henkilöä yritti kiivetä 6035-metriselle Tocllarajulle. Cristal Snown matka katkesi jo Huarazin hotellihuoneeseen, kun taas pisimmälle edennyt Leena Harkimo pääsi 200 metrin päähän huipusta ennen kuin joutui kääntymään kovan tuulen vuoksi. Myös oman porukkamme tavoitteena oli Tocllarajun huiputus muutaman muun matalamman vuoren ohella.

Matkanteko alkoi merenpinnan tasolta Perun pääkaupungista Limasta, josta jatkoimme bussilla 3000 metrissä sijaitsevaan Huaraziin. Huarazista käsin teimme muutaman akklimatisoitumisvaelluksen lähivuorille. Korkeimmillaan kävimme 4500 metrin tietämillä Laguna Churupin huikeissa maisemissa.

Siestalla akklimatisoitumisvaelluksella Huarazin yllä.

Muutaman päivän akklimatisoitumisen jälkeen ajelimme bussilla Collonin kylään, josta vaelsimme Ishinca Valleyn perusleiriin 4350 metriin. Päiväreppuja lukuun ottamatta kaikki varusteet pakattiin muulien selkään, jotka kuljettivat ne perusleiriin asti. Luksus ei loppunut kantajien käyttöön: perusleirissä teltat pystytettiin puolestamme, ja kokki henkilökuntineen huolehti ravitsemuksestamme koko matkan ajan. Toki vastaavanlaista "luksus-telttailua" on tullut harrastettua aiemminkin muutamilla Nepalin vaelluksilla, mutta omatoimisuuteen tottunut retkeilijä poti väistämättä huonoa omatuntoa, kun kaikki keitettyjä vesiä myöten tuotiin valmiiksi eteen. Perusleiri ei muutenkaan ollut aivan niin alkeellinen paikka kuin Huippujengin perusteella olisi voinut luulla. Hyvin valittujen kuvakulmien ansiosta katsojilta jäi pimentoon muun muassa se, että paikan päällä sijaitsi varsin hyvin varusteltu Alppimaja-tyylinen hotelli-ravintola. Tämän palveluihin kuuluivat muun muassa posliinivessa, kylmä kalja ja lämmin suihku.

Ensimmäiset näkymät Tocllarajulle vaellusmatkalta perusleiriin.

Perusleiri. Takana Tocllaraju ja oikealla paikallinen "refugio".

Viimeiset metrit Ishincan huipulle.

Ensimmäinen päivä perusleirissä vietettiin kevyen akklimatisoitumisvaelluksen ja varustehuollon parissa, jonka jälkeen edessä oli nousu 5530-metriä korkealle Ishincalle. Toisin kuin Huippujengissä, teimme huiputuksen perusleiristä käsin. Lähdimme matkaan klo 2 yöllä. Lähestyminen perusleiristä jäätikölle oli pitkä, ja auringonnousun jälkeen lämpötila nousi sietämättömän kuumaksi. Etenemistä hidasti myös etenkin jäätikön alaosassa sulamisesta johtuva jäätikön röpelöisyys. Vesivarastojen ennenaikaista ehtymistä lukuun ottamatta huiputus sujui kuitenkin ongelmitta, ja lähes koko porukka pääsi huipulle.

Huipulla ei kuitenkaan ollut aikaa juhlia, koska havaitsimme oppaamme Davidin kanssa horisontissa uhkaavan näköisiä tummia pilviä. Kaukaa kuului pahaenteistä jyrinää, joka ei valitettavasti tällä kertaa ollut peräisin viereiseltä vuorenseinämältä koko aamun alas puskeneista lumivyöryistä. Olen joutunut aiemmin vuorilla pariin otteeseen kirjaimellisesti juoksemaan alas lähestyvän ukkosmyrkyn alta, joten itseäni ei kiinnostanut jäädä seuraamaan, minne päin pilvet kääntyvät. Kun on verhoutunut päästä varpaisiin sähköä johtavaan Gore-Texiin, jaloissa on metalliset jääraudat ja kädessä alumiinivartinen hakku, on ukkosmyrsky viimeinen asia, jonka kanssa haluaa joutua tekemisiin 5000 metrissä. Köysistömme kiirehtikin saman tien alas.

Palasimme perusleiriin iltapäivällä huiputuksen venyttyä lopulta yli 12-tuntiseksi. Seuraavana päivänä oli tarkoitus nousta leirin vieressä sijaitsevalle 5-tonniselle Urusille, mutta valtaosa porukasta jätti nousun suosiolla väliin Ishincan huiputuksen venymisen vuoksi. Päätin itsekin skipata Urusin edellisenä päivänä alkaneen yskän ja poskiontelo-ongelmien vuoksi. Denalilla sairastuminen oli vielä tuoreessa muistissa, joten halusin välttää saman kohtalon reissun päänousun Tocllarajun osalta. Onneksi Duact-kuurin ja levon myötä vointi lähti korjautumaan parissa päivässä.

Lähestymismarssilla Ishincalle. Huippu takana.

Ishincan huippu ja sinne johtavaa hankalakulkuista jäätikköä.

Musiikin kuuntelun ja auringonoton merkeissä vietetyn lepopäivän jälkeen suuntasimme Tocllarajun yläleiriin 5200 metriin. Leiri sijaitsi jäätikön reunamoreenilla eli hieman eri kohdassa kuin jäätikön päällä sijainnut huippujengiläisten High camp. Saavuimme leiriin iltapäivällä. Jäätikön jäästä valmistetuilla erinomaisilla Pisco Sour -drinkeillä kilistelyn jälkeen vetäydyimme telttoihin valmistautumaan seuraavan yön huiputukseen. Muutaman tunnin unien jälkeen kello 23 heräsimme "aamupalalle". Yö oli tyyni ja yllemme avautui pilvetön tähtitaivas. Nautimme aamupalan leirin viereisillä kivillä istuskellen kuunvalossa. Alkuperäiseksi lähtöajaksi oli suunniteltu puoltayötä ja kääntymisajaksi "noin kello 8". Jokaisen köysistön, joka ei ollut saavuttanut huippua ennen tätä, täytyi kääntyä alas.

High camp. Takana Toclla.

Olimme missanneet alkuperäisen lähtöajan jo yli puolella tunnilla, kun siirryimme vihdoin jäätikön reunalle muodostamaan köysistöjä. Minulle ja Elinalle sattui valitettavasti koko opaskatraamme tympein opas, joka vaikutti jo lähtökohtaisesti päättäneen, ettei sinä aamuna aio mennä huipulle. Oppaamme alkoi kiinnitellä köyttä hitaasti ja vastentahtoisesti vasta, kun muu porukka oli jo noussut hyvän matkaa jäätikköä ylöspäin. Käsittämättömän pitkän säätämisen jälkeen pääsimme vihdoin liikkeelle, mutta jäätikön päälle noustuamme opas teki jälleen stopin vaatien Elinaa vaihtamaan (aivan hyvin palavan) otsalampun paristot. Katselimme epäuskoisina, kuinka muun porukan otsalamppujen valot katosivat ylempänä jäätikön pimeyteen. Aloin menettää totaalisesti hermoni asennevammaiseen oppaaseemme ja kiroilin palaavani saman tien takaisin leiriin nukkumaan. Juuri silloin köysistömme Ishincalle johtanut opasharjoittelija David saapui paikalle matkanjohtajamme Noran kanssa. Nora oli ollut saattamassa meitä alkumatkan ja oli nyt laskeutumassa takaisin leiriin. Pyysin Davidia lähtemään kanssani huipulle, mihin hän suostui onneksi ilomielin. David saattoi Noran pikaisesti alas jäätikön reunalle, minkä jälkeen suuntasimme ylöspäin kahden hengen köysistönä. Muut köysistöt olivat saaneet tuossa vaiheessa lähes kolmen vartin etumatkan omaan tiimiimme.

Huipun halkaissut railo.

Ensimmäinen pullonkaula reitillä tuli muutaman tunnin nousun jälkeen jyrkästi ylös nousevalla jääseinämällä. Saavutimme tuossa kohtaa osan edellä olevista tiimeistä. Seinämä noustiin "nelivedolla" kolmen ankkuripisteen kautta, joten eteneminen oli hidasta ja alas oli kertynyt jonoa. Katselin odotellessa, kuinka oranssi kuu laski kaukana näkyvien kylien valojen värittämän horisontin taakse. Päästyämme vihdoin seinämän päälle lähdimme etenemään ylemmäs railojen halkomaa loivempaa jäätikköä pitkin. Auringon noustessa huippua ei edelleenkään näkynyt, joten kiihdytimme vauhtia kellon lähestyessä uhkaavasti kahdeksaa. Lopulta noin tunti ennen sovittua kääntymisajankohtaa huippu näkyi yläpuolellamme yllättävän lähellä. Sain myös ensimmäisen kerran sitten jäätikön reunan näköyhteyden porukkamme kahteen edellä olevaan köysistöön. Muut köysistöt olivat tässä vaiheessa päättäneet kääntyä takaisin alas aikataulun käytyä liian tiukaksi.

Puolisen tuntia myöhemmin saavuimme huipun alla sijaitsevalle viimeiselle tekniselle osuudelle. 60 metrin teknisesti helpon jääkiipeilypätkän jälkeen jäätikkö muuttui jälleen loivemmaksi, ja näimme muut seisoskelemassa hieman ylempänä sijaitsevalla laakealla huipulla. Lähdimme kävelemään ylemmäs, kunnes havaitsimme huipun kahtia repäisseen railon erottavan meidät vuoren korkeimmasta kohdasta. Kiersimme railon pohjalle ja kiipesimme vielä viimeisen jääkipeilypätkän railon seinämää huipun puolelle. Hetken päästä seisoimme vihdoin huipulla ihailemassa ympärillemme levittäytyvää silmänkantamattomiin jatkuvan vuoriston ja sitä halkovien turkoosien järvien värittämää maisemaa. Aamu oli kuitenkin jo pitkällä ja olimme vasta puolessavälissä, joten nopeiden huiputuskuvien jälkeen lähdimme kiirehtimään alas.

Viimeisellä teknisellä osuudella 30 metriä ennen huippua.

Näkymiä huipulta.

Matkalla alas.

Laskeuduimme yläleirin kautta vielä samana päivänä perusleiriin, jonka ravintolassa vietettiin ensimmäiset huiputusbileet suomalaisella perkussionistilla höystetyn paikallisen musiikin tahdittamana. Näitä seurasivat vieläkin eeppisemmät toiset huiputusbileet laskeuduttuamme seuraavana päivänä perusleiristä Huaraziin. Suomalaisilla kiipeilyporukoilla on kuulemamme mukaan Huarazissa maine kovina bilettäjinä, ja pidimmekin kunniakkaasti yllä kotimaamme mainetta.

Reissu oli kokonaisuudessaan erittäin onnistunut. Huiputuspäivä tuntui pientä univelkaa lukuun ottamatta kevyeltä, ja akklimatisoituminen onnistui todella hyvin. Vuoristotaudin oireita (pahoinvointi, päänsärky ja tasapainovaikeudet) ilmaantui ainoastaan huiputusbileiden jälkimainingeissa. Kaikkiaan neljä kymmenen hengen porukastamme kävi Tocllarajun huipulla ja valtaosa huiputti Ishincan. Säiden suhteen ei olisi voinut olla juuri parempi tuuri, ja vältyimme myös Huippujengiä vaivanneelta vatsatautiepidemialta. Suurin kunnia onnistuneesta reissusta kuuluu kuitenkin mahtavalle kiipeilyporukalle. Kiitos!

Huomenna kohti Ruotsia ja Kebnekaisen rinteitä!

Tocllan huipulla.