Denali 2016

Seuraava Amerikan (tällä kertaa tosin Etelä-Amerikan) matka lähestyy uhkaavasti, joten lienee korkea aika palata reilun kuukauden takaisen Alaskan reissun tunnelmiin matkakertomuksen muodossa. Olin tavoittelemassa Pohjois-Amerikan korkeimman vuoren Denalin huippua osana American Alpine Insituten 12-henkistä retkikuntaa. Alaskassa sijaitseva maailman pohjoisin "kuusitonninen"  on tunnettu etenkin kylmyydestä ja ankarista sääolosuhteistaan. Reittinämme oli yleisin kiipeilyreitti West Buttress. 

Denalin pääreitit. Lähde: American Alpine Institute.

Retkikuntamme aloitti taipaleensa maanantaina 30.5. lentämällä pienlentokoneella Talkeetnasta Kahiltnan jäätiköllä sijaitsevaan Denalin perusleiriin. Ensimmäisellä yrityksellä kone joutui kääntymään takaisin perusleirin yllä huonon näkyvyyden estäessä laskeutumisen. Pienen lentoterminaalissa odottelun jälkeen pilotti päätti tehdä uuden yrityksen, ja reilun 40 minuutin vuorien välissä pujottelun jälkeen laskeuduimme vihdoin perusleiriin. 

Base camp.

Mount Hunterin juurella 2200 metrissä sijaitsevassa base campissa riitti hälinää. Kymmenien vuorelta palaavien tai nousuan vasta aloittelevien kiipeilyporukoiden lisäksi pienkoneet lennättivät tasaisena virtana paikalle turisteja. Makoilimme auringonpaisteessa katselemassa, kuinka jäätikölle hetkeksi laskeutuneet turistit nappailivat poseerauskuvia Denalin edustalla. Onnekkaimmat pääsivät liittymään "30% clubiin": vain 30 prosenttia Denalin alueella vierailevista turisteista onnistuu näkemään suurimman osan ajasta pilvipeitteen sisällä lymyilevän vuoren. Denalin kaukaisuudesta ihailun sijaan omana suunnitelmanamme oli viettää seuraavat 3 viikkoa sen jäisillä rinteillä telttaillen.

Kylmyydestään tunnetun Denalin päivälämpötiloja.

Majoituimme ensimmäisen yön perusleirissä. Yö oli kylmä, mutta heti auringon noustua myös lämpötila nousi nopeasti piinallisen korkealle. Keskipäivällä lämpömittarin näytti pahimmillaan yli 30 astetta. Vasta illalla lämpötila laski jota kuinkin siedettävälle tasolle, joten lastasimme valtavan varustevuoremme ahkioihin ja lähdimme kohti ykkösleiriä. Tällä pätkällä ahkiot painoivat normaalia enemmän, koska kätkön tekemisen sijaan kaikki varusteet vietiin kerralla perusleiristä ykkösleiriin. Loppumatka edettiin tekemällä kätkö ylemmän leirin lähistölle, jonka jälkeen palattiin majoittumaan alempaan leiriin. Päivän tai parin päästä muutettiin itse ylempään leiriin, josta käsin seuraavana päivänä käytiin tyhjentämässä leirin alapuolelle aiemmin tehty kätkö.

Camp I ja Ski Hill.

Perusleirin tapaan myös 2400 metrissä sijaistevassa ykkösleirissä riitti aluksi hellettä, mutta kätköpäivän jälkeen sää muuttui täysin. Sakea pyry peitti telttamme lumeen, emmekä päässeet etenemään pariin päivään ylemmäs huonon näkyvyyden vuoksi. Rakentelimme aikamme kuluksi lumimuureja telttojemme suojaksi.

Parin päivän päästä sää vihdoin kirkastui ja lähdimme nousemaan Ski Hilliä kakkosleiriä kohden, joka sijaitsee 3400 metrissä heti Motorcycle Hillin alapuolella. Vietimme myös kakkosleirissä yhden ylimääräisen lepopäivän, koska useamman fataalin lumivyöryonnettomuuden näyttämönä toimineella Motorcycle Hillillä oli lumivyöryvaara. Köysistömme joutui samaisessa rinteessä myös pieneen railo-onnetomuuteen. Eksyimme kätköreissulta palatessa lumisateen vuoksi reitiltä ja jouduimme ylittämään eteen sattuneen railon kapeaa lumisiltaa pitkin. Köysistön kolme ensimmäistä pääsi railon yli ongelmitta, mutta viimeisenä tullut oppaamme Andrew ei ollut yhtä onnekas. Putoaminen saatiin kuitenkin nopeasti pysäytettyä, ja Andrew kiipesi ylös railosta omin voimin.

Kätköreissulla kakkosleirin yläpuolella.

Sään kirkastuttua pääsimme vihdoin siirtymään kolmosleiriin nimensä mukaisesti tuulisen Windy Cornerin kautta. Voimat olivat vähissä ja ahkio tuntui painavan enemmän kuin aiempina päivinä. Pian kolmosleiriin saapumisen jälkeen syy selvisi. Olin jo kakkosleirissä saanut pienen yskän, jonka ajattelin johtuvan vain korkeasta ilmanalasta. Kolmosleirissä vointi kuitenkin huononi ja pari yötä kului kuumehorkissa makuupussissa yskien. Voimat olivat täysin poissa ja yleistila niin heikko, että aloin vakavasti harkita alaspäin evakuoitumista. Se olisi kuitenkin ollut liian raskas puristus, joten päätin levätä muutaman päivän ja katsoa, lähtisikö vointi paranemaan antibioottikuurin voimalla. Oman tiimin mukana pysyttely tuntui muutenkin järkevimmältä vaihtoehdolta. 4300 metrissä mikään ei kuitenkaan parane. Pienikin liikkuminen hengästytti ja nosti veren maun suuhun. Öisin lämpötila laski parinkymmenen pakkasasteen tienoille. Valvoin yksin makuupussissa miettien, miten hienoa olisi olla 4000 metriä alempana Talkeetnan lämmössä ja vihreydessä.

Camp II.

Kolmosleiri oli kuitenkin upea paikka niin maisemien kuin tunnelmankin puolesta. Tuulimuurien suojassa piilottelevat leirit muodostivat valtavan sokkeloisen telttakaupungin, jota asuttivat kaikista maailman kolkista tulevat Denalin huippua tavoittelevat kiipeilijät. Porukka käyskenteli toistensa leireissä sopivaa sääikkunaa yläleiriin siirtymistä varten odotellessa. Tunnelma oli rento ja kansainvälinen. Alaspäin lähtevät kiipeilijät kulkivat ympäri leiriä ahkioidensa kanssa tarjoten ylijääneitä ruokiaan ilmaisiksi varustetäydennyksiksi vuorelle jääville tiimeille keventääkseen ahkioidensa painoa. Näin saimme täydennystä muun muassa uhkaavasti hupenevaan kahvivarastoomme.

Camp III.

Kokoonnuimme joka ilta messitelttaan kuuntelemaan radiopuhelimen välityksellä perusleiristä lähetettävän sääennusteen. Säiden jännittämisen jälkeen tunnelmaa kevensi jokaisen lähetyksen päätteeksi esitettävä vuorikiipeilyaiheinen tietokilpailukysymys. Muutaman kolmosleirissä vietetyn päivän jälkeen lyhyt sääikkuna näytti vihdoin avautuvan. Aikataulu tulisi kuitenkin olemaan erittäin tiukka: huiputusyritys tehtäisiin heti seuraavana päivänä yläleiriin 5200 metriin siirtymisen jälkeen. Sääikkuna oli pakko käyttää, olihan useampi tiimi ennen meitä joutunut hylkäämään huiputustoiveensa ja laskeutumaan perusleiriin pääsemättä edes yläleiriin. Oli selvää, etten pystyisi sairaana yrittämään huiputusta näin nopealla aikataululla. Päätin silti siirtyä muun tiimin mukana nelosleiriin. 

Ylöspäin lähteminen osoittautui kuitenkin virheeksi. Sinnittelin 4800 metriin kiinteiden köysien alkupäähän, josta reitin jyrkimmät ja vaarallisimmat osiot alkavat. Totesin, ettei väkisin ylemmäs yrittäminen ollut turvallista. Päätin siis lähteä saman tien alas sairastamaan. Oppaamme neuvotteli minulle paikan perusleiriin laskeutumassa olevasta köysistöstä. Hengitys kulki sitä paremmin, mitä alemmas laskeuduimme. Koko yön perusleiriä kohti taivallettuamme saavuimme vihdoin aamuyöstä Heartbreak Hillin juurelle, jonka päällä perusleiri sijaitsee. Loputtomalta tuntuva loiva ylämäki osoittautui nimensä veroiseksi. Perusleirissä kului vielä reilu vuorokausi pilvien väistymistä odotellen. Lopulta taivas selkeni ja pääsin lentämään Talkeetnaan 14 päivän jäätiköllä telttailun päätteksi.

Oman nousuni lakipisteessä 4800 metrissä.

Muutamaa lukuun ottamatta tiimini huiputti Denalin kohtalaisissa sääolosuhteissa samana päivänä, kun lähdin perusleiristä. Vaikka reissusta tuli omalta osaltani, erästä kohtalontoveriani lainatakseni, "just a very expensive diet", oli Denalin reissu ehdottomasti yksi vuoden kohokohdista. Heti vuorelta paluun jälkeen Talkeetnassa lepäillessäni ja sairastaessani olin pelkästään tyytyväinen selviydyttäni omin jaloin vuorelta alas. Voinnin kohentumisen myötä ja etenkin muun tiimin kanssa jäähyväisillalliselle kokoontumisen jälkeen oman nousun keskeytyminen alkoi kuitenkin harmittaa erittäin ankarasti. Sairastumisille ei kuitenkaan mahda mitään, eikä vitutukseen voi kuolla. Denali on rankkuudestaan huolimatta hieno vuori ja etenkin yhteishenki eri kiipeilytiimien välillä teki suuren vaikutuksen. On lähes varmaa, että lähden vielä jonain päivänä uuteen yritykseen.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Huomenna kohti Perua ja uusia vuoria!