sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Rentoa talvivaellusta UKK:ssa

Urho Kekkosen kansallispuisto on monipuolisuudessaan mitä hienoin talvivaelluskohde, josta löytyy vaihtelevia maisemia aina karuista avotuntureista tykkylumimetsiin. Tiheän tupaverkoston ansiosta se sopii mainiosti myös aloitteleville talvivaeltajille. Vaikka virallisia merkittyjä reittejä ei erämaaosassa kuljekaan, esimerkiksi suosituimmalla reitillä Kiilopäältä Luirojärvelle kulkee sesonkiaikaan kevättalvella moottorikelkalla ajettu huoltoura, joka tekee matkanteosta joutuisampaa. Kiilopää-Lankojärvi-Luirojärvi-Suomunruoktu -rengasreitiltä on helppo poiketa myös muille tuville, kuten Porttikoskelle ja Hammaskuruun. Kulkijoita UKK:ssa riittää talven vilkkaimpina kuukausina maalis-huhtikuussa niin paljon, että usein lähituville kulkee myös valmis latu-ura. Metsäsuksella ladun saa tietysti avattua itsekin. Etenkin Kiilopää-Luiro -välin tuvat ovat sesonkiaikaan varsin ruuhkaisia, joten rauhaa ja hiljaisuutta etsivän hiihtäjän kannattaa suunnata jonnekin muualle. Itse hiihtelen vilkkaimpina kuukausina mieluummin Raja-Joosepin puolella, jossa on selvästi rauhallisempaa.

Viimevuotisen hienon Käsivarren reissun jälkeen päätimme Lauran kanssa tehdä myös tänä vuonna talvivaelluksen Lapissa osana Grönlantiin treenaamista. Kohteeksi valikoitui tällä kertaa UKK ja mukaan houkuteltiin myös muutama talvivaellusnoviisi Joensuun vaellusporukastamme. Neljän hengen porukkamme alkuperäisenä suunnitelmanamme oli hiihtää Raja-Joosepista Kiilopäälle, mutta koska hankikanto oli vielä maaliskuun alussa olematon, päätimme lopulta tehdä helpomman rengasreitin Kiilopäältä Luirolle. Olen hiihtänyt saman reitin edellisen kerran viime talvena, mutta varasimme tällä kertaa aikaa enemmän ja päivämatkat pidettiin lyhyempinä. Teltan sijaan majoituimme koko reissun autio- ja varaustuvissa. Ahkioon pakattiin toki hätä- ja varamajoitteeksi myös teltta ja muut ulkona majoittumiseen vaadittavat varusteet.

Ahkio painoi noin 50 kiloa.
Alkumatkalla Kiilopään rinteessä.
Aloitimme reissun Kiilopäältä, josta hiihdimme Rautulammen päivätuvan kautta Lankojärvelle. Kiilopään suksivuokraamon porukka varoitteli etukäteen Luirolle vievällä reitillä olevan ruuhkaa, mutta Lankojärvellä autiotuvalla majoittui lisäksemme vain muutama muu hiihtäjä. Puolet neljän hengen tiimistämme majoittui autiotuvassa ja puolet varaustuvassa. Lankojärveltä matka jatkui kirkkaassa auringonpaisteessa ja kireässä pakkasessa Luirojärvelle, jonka hiihdimme huoltouran sijaan hieman pidempää kiertoreittiä.

Lankojärven autiotupa.
Lounastauko matkalla Luirolle.
Saapuessamme Luirolle iltamyöhällä pakkanen lähenteli -30 astetta. Luirojärven rannalla sijaitsee kolme tupaa: Kuuselan vuokratupa, "Luirojärven Hilton", josta löytyy sekä autiotupa- että varaustupapuolet, sekä Rajankämppä. Olimme tehneet etukäteen varauksen Kuuselaan. Hiltonin kummallakin puolella näytti olevan varsin ruuhkaista ja myös Rajankämppä oli varattu, joten olimme harvinaisen tyytyväisiä päätökseemme varata Kuusela. Kuuselassa majoittuminen tulee toki hieman normaalia varaustupaa kalliimmaksi, koska 57 euron hintainen tupa pitää varata kokonaan itselle.

Matkalla Luirolle.
Kuuselan vuokratupa.
Alkuperäisenä suunnitelmanamme oli jatkaa Luirolta Muorravaarakkaan, mutta pakkanen näytti kiristyvän lähipäivinä sen verran , että päätimme jäädä mukavuudenhaluamme Luirolle toiseksi yöksi. Onneksi mukana oli erämaista viestien lähettämisen ja vastaanottamisen mahdollistava Garmin inReach, joten pystyimme pyytämään kotiväkeä varaamaan Kuuselan kämpän käyttöömme vielä toiseksi yöksi. Onneksi tupa oli vapaa. On se inReach vain kätevä laite! Vaihtoehtona olisi toki ollut Sokostin huipulla olevan rajavartioiden maston verkkoyhteyksien äärelle kiipeäminen, mutta jostain syystä yön selkään kireään pakkaseen lähteminen ei houkutellut pitkän hiihtopäivän päätteeksi.

Sukset rivissä Kuuselassa.
Muorravaarakkaan menon skippaaminen mahdollisti kuitenkin Urho Kekkosen kansallispuiston ja Saariselän alueen korkeimman tunturin Sokostin huiputuksen, joka muilta porukkamme jäseniltä oli vielä tekemättä. Luirojärven rannalla sijaitsevan 718-metrisen Sokostin huiputus kun kuuluu jokaisen Urho Kekkosen kansallispuiston kulkijan traditioihin. Aamu sarasti kirkkaana ja kylmänä suunnatessamme kohti järven takana siintävää Sokostia. Onneksi sää oli tyyni, joten parinkymmenen asteen pakkanen ei tuntunut kovin purevalta. Korkeuseroa Luirolta Sokostin huipulle kertyy reilut 400 metriä viiden kilometrin matkalla, joten nousu ei ole aivan loppua lukuun ottamatta kovin jyrkkä.

Sokostille kulki kelkanjälki.
Sokostin huipulla.
Sokostin huiputusreissuun upposi useampi tunti. Sää oli mitä hienoin ja huipullakin oli poikkeuksellisen tyyntä. Tuvalle palattuamme kävimme kyselemässä Hiltonin porukalta, olisiko muilla intoa saunan lämmitykseen. Useampi halukas onneksi löytyi, joten aloitimme yhteistuumin vesien kannon ja puiden pilkkomisen. Suurimmalla osalla UKK:n tuvista löytyy nykyään valmiiksi pilkottuja klapipusseja, mutta Luiro muodosti tässä virkistävän poikkeuksen. Ainoana ongelmana oli, ettei yhdenkään tuvan puuvarastosta löytynyt kirvestä. Onneksi törmäsimme Hiltonissa majoittuvaan, arktisista hiihtopiireistä tuttuun "Seikkailun lumous"-Niinaan, joka lainasi meille kirvestä.

Luirojärven rannalla sijaitseva sauna on muuttunut muiden UKK:n saunojen tapaan tänä vuonna maksulliseksi. 7 euron saunamaksun voi hoitaa joko Metsähallituksen Eräluvat-nettisivulla tai soittamalla maksunumeroon. Maksulliseksi muuttuminen on toki vain hyvä asia, onhan kulkijoita nykyään liikenteessä aiempaa enemmän ja saunan lämmitys kuluttaa melkoisesti puuta.

Kerrankin pääsi pilkkomaan puita klapipussien availun sijaan!
Aamun sarastaessa suuntasimme saunanraikkaina Luiron lähellä sijaitsevalle Tuiskukurun tuvalle, josta matka jatkui seuraavana päivänä Suomunruoktun kautta Kiilopääälle. Neljän hengen tiimimme oli sen verran iso, että olimme varanneet paikat varaustuvan puolelta. Valitettavasti kaikki eivät olleet näin tehneet: ihmetystä herätti samaan aikaan Luirolta kohti Kiilopäätä lähtenyt kuuden hengen ulkomaalainen porukka, joka majoittui autiotuvissa varaustupien sijaan. Porukalla ei myöskään ollut mukana minkäänlaista telttaa tai muuta varamajoitetta, joten he eivät suostuneet tekemään tilaa muille tulijoille. Vaeltajia oli liikenteessä paljon, joten kymmenen hengen autiotupa oli täynnä viimeistä paikkaa myöten sekä Tuiskukurulla että Suomunruoktulla. Useampi kulkija joutuikin jatkamaan matkaansa seuraavaa tupaa kohti. Kaikkiaan tulijoita olisi ollut esimerkiksi Tuiskukurun autiotuvalle melkein tuplasti sen kapasiteetin verran.

Sen sijaan varaustupien puolella ruuhkaa ei ollut, vaan olimme ainoat paikat varanneet. Tuiskukurulla eräs autiotuvan puolelta pois käännytetty neljän hengen seurue pyrkiytyikin varaustuvan puolelle, mutta koska oli vasta varhainen päivä, totesimme, ettemme voi luvata heille paikkoja kuin hätätilanteessa. Paikan varanneita tulijoita saattoi olla vielä tulossa. Seurue jatkoi matkaansa Suomunruoktulle, jonne ei onneksi ollut mitenkään kohtuuttoman pitkä matka. Suomunruoktulla sen sijaan annoimme iltahämärissä paikalle Luirolta asti hiihtäneen neljän hengen poikaporukan majoittua varaustuvassa, vaikkei heillä ollut etukäteen tehtyä varausta. Toki vannotimme heidät hoitamaan maksut kuntoon heti verkkoyhteyksien ääreen päästyään. Toivottavasti he näin myös tekivät! Ehkäpä toimimme vastoin sääntöjä, mutta tulimme siihen lopputulemaan, että olisi ollut vaarallista käännyttää jo valmiiksi pitkän päivän tehneet ja väsyneet hiihtäjät yön selkään.

Ilmoitin "rötöksestämme" myöhemmin Metsähallitukselle ja tiedustelin, onko tupamaksu hoidettu kyseiseltä yöltä: heidän tiedossaan ei kuitenkaan ole, että kyseinen porukka olisi lupauksistaan huolimatta maksanut majoittumistaan. Mikäli näin tosiaan on, pyydän hieman suoraselkäisyyttä ja hoitamaan maksut kuntoon. Toki kyseessä voi olla puhdas väärinkäsitys, koska majoittujat olivat fiksun oloisia nuoria miehiä. Olisihan se huolestuttavaa, mikäli nuorilla vaeltajilla olisi näin löyhä moraali ja leväperäinen suhtautuminen tupaetikettiin. Erämaissa kukaan ei valvo autiotupien käyttöä, vaan koko järjestelmä perustuu nimenomaan moraaliseen toimintaan ja vaeltajien väliseen keskinäiseen luottamukseen. Tässä tapauksessa Metsähallitus ohjeisti jatkossa pitämään varaustupien ovet suljettuna niiltä, jotka eivät ole paikkaa sinne etukäteen varanneet, muttei edellyttänyt meitä hoitamaan maksua sisään päästämämme porukan puolesta.

Ahkiot parkissa Tuiskukurulla.
Tuiskukurun iltatunnelmia.
Kahvitauko Suomunruoktulla.
Vaikka vuokraamon porukka oli varoitellut ruuhkista, oli silti yllätys, kuinka paljon porukkaa oli liikenteessä. En ole koskaan ennen nähnyt autiotupien olevan kirjaimellisesti täynnä viimeistä paikkaa myöten. Nyt niin kävi useana yönä peräkkäin. Syypäänä voidaan toki tällä kertaa pitää tuota yhtä isoa ryhmää, joka vastoin sääntöjä oli vallannut omaan käyttöönsä yli puolet autiotuvan kapasiteetista, eikä suostunut tekemään tilaa uusille tulijoille varamajoitteen puutteessa. Voi vain ihmetellä, kuinka kevyellä varustuksella jotkut liikkuvat erämaissa luottaen siihen, että autiotupiin kyllä mahtuu. Varamajoite pitäisi olla aina mukana, erityisesti talviaikaan.

Lapin turismin kasvu on havaittavissa myös suosituimmilla vaellusreiteillä. Nytkin reilusti yli puolet kohtaamistamme vaeltajista oli ulkomaalaisia. Ehkäpä jatkossa kävijämäärien lisääntyessä Metsähallituksen kannattaa selkiyttää entisestään pelisääntöjä isojen ryhmien autiotuvissa majoittumisen suhteen. Tällä hetkellä ohjesääntö on hieman monitulkintainen. Esimerkiksi englanninkielisissä autiotupasäännöissä sanotaan: "We ask that larger groups use their own tents or reservable wilderness huts as overnight accommodation". Olisi hyvä linjata yksiselitteinen ryhmäkoko (esimerkiksi yli kolmen henkilön ryhmä), jota suuremmat ryhmät eivät saisi käyttää autiotupia pääasiallisena majoitteenaan. Toki ruuhkautuminen on vielä varsin marginaalinen ongelma ja koskee vain hyvin pientä osaa Suomen autiotuvista. Luontomatkailun suosio kuitenkin kasvaa jatkuvasti ja jatkossa tupien ruuhkautuminen voi aiheuttaa jopa vaaratilanteita.

Viimeiset päivät hiihdettiin hienoissa tykkylumimaisemissa.
Suomunruoktulta hiihtelimme Kiilopäälle juuri sopivasti savusaunaan ja avantoon. Toki nautiskelimme myös palautteluoluet ja -pitsat Kiilopään ravintolassa. Täydellinen lopetus vaellukselle! Hiihtomatkaa kertyi kuuden päivän aikana kaikkiaan vajaat 90 kilometriä. Homma meni siis hieman mökkeilyksi, mutta toisaalta vasta-alkajat saivat pehmeän laskun talvivaelluksen maailmaan. Ensi vuonna suunnitteilla onkin samalla porukalle reissu Käsivarteen, joten kovin pahoja traumoja ei ilmeisesti syntynyt. Sää oli viikon aikana kylmä, mutta vastapainoksi saimme nautiskella viimeistä päivää lukuun ottamatta kirkkaasta auringonpaisteesta. Revontulia ei sen sijaan tällä kertaa näkynyt, mutta ehkäpä säästämme ne sitten ensi vuoden Käsivarren reissuun.

8 kommenttia:

  1. Kiitos jaetusta reissusta.
    Kannattaisiko sinun toimittaa raporttisi UK:n johtajalle. Vaikuttaa siltä, että ruuhkanhallinnalle olisi puiston taholta selkeä tarve.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laittelinkin Metsähallitukseen tuosta viestiä, muttei vastausta ole vielä saapunut harmikseni. Jännä nähdä muutetaanko sääntöjä jossain vaiheessa.

      Poista
  2. Eine vasttaile viestilöihin, se pittää ajjauttuu niihe juttusille silimätyste, ennen ku rupevvaa tapahtummaan. Se o sitä Suomenpyrokratioo. Tuo ensmäinen kuva o jännä. Siinä ku kahttoo kolommee vasemmanpuolista puuta, mitäpä näkkyy? Kaks kyttyräinen kameli :D)) tahi sitten ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä noin! Laitoinkin uudestaan aiheesta viestiä nyt, toivottavasti vastaavat.

      Ei sitä ikinä tiedä mikä kameli siellä tykkylumen alla majailee :D

      Poista
    2. Kannattaa olla sinnikäs, kyllä ne lopulta vastaavat :D.Laitoin tuonne lokkiini mittee jännii yllätykssii voi alta joskus löyttyy :D.

      Poista
  3. Kiitos kommentista, lisään vielä, että näyttäisi hallinnolla olevan enemmänkin sellainen kansainryntäystä kannustava lähestymistapa sosiaalisessa mediassa tähän asiaan. Me paikalliset, jotka olemme nähneet läheltä aika reippaan muutoksen viime vuosina, seuraamme hieman huolissaankin kehitystä, jota MH tukee. Esim. surutta maiostettiin eräänkin kulkijan youtube-videota. Herralla olikin filmin perusteella mukanaan pulkassa oikea gourmet-keittiö, muttei lainkaan majoitetta. Ja tällaisia tapauksia on nähty kylien liepeilläkin. Lisäksi kuuluu pohjoisesta syntymäpitäjästäni sellaista kummaa, että vierasmaalaiset ryhmät varaavat tupia kokonaisiksi lomiksi. Olen itsekin törmännyt sellaiseen ryhmään. Noin 20 espanjalaista pulkkineen majoittui nähtävyyksien äärellä sijaitsevalle kämpälle. Niin että kiittelyt vaan kaikkien puolesta, kun viitsit asiallista kantaa sinne lähettää. Toivoisi ihan valtakunnallista ratkaisua asiaan. Ja kivoja reissuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaapa aika hurjilta nuo esimerkkisi! Metsähallituksen jossain raportissa taisi olla maininta, että vaellusturistitkin toisivat useamman kympin päivää kohden tuloja paikalliselle matkailulle, joten ymmärrettävästi MH:n intressinsä on pitää turistivirrat kasvussa. Mutta sehän ei tietysti ole kenekään etu, jos vaaratilanteita alkaa syntyä porukan suunnatessa kevyellä varustuksella erämaihin ja tupien alkaessa ruuhkautua.

      Sitäkin on tullut pohdiskeltua, että voisiko jatkossa, mikäli turistivirrat kasvavat entisestäänkin ja ruuhkautuminen alkaisi olemaan jo ihan oikeasti iso ongelma, alkaa perimään ulkomaalaisilta ryhmiltä kansallispuistomaksua, kuten monessa muussa maassa tehdään. Esim. Jenkeissähän kaikki kansallispuistot ovat maksullisia. Mutta tiedä tuosta, ei varmaan vielä lähivuosina ole ajankohtaista.

      Mutta kiitos ja toivotaan, että nyt ainakin nyt nuo isot ryhmät (niin kotimaiset kuin ulkomaisetkin) siirtyisivät käyttämään enemmän varaustupia tai telttoja tulevaisuudessa!

      Poista