Nepal Vol 3: Baruntse

Baruntse

Tässä se nyt vihdoin ja viimein tulee: marraskuisen Nepalin matkakertomuksen viimein osa. Jostain syystä Inarin tunturit ovat houkutelleet viime aikoina tietokoneen ruutua enemmän. Matkakertomuksen edellinen osa päättyi Mera Peakin perusleiriin laskeutumiseen onnistuneen akklimatisoitumisnousun jälkeen. Perusleirissä 5100 metrissä vietetyn lepopäivän jälkeen jatkoimme lähestymismarssiamme kohti Baruntsea. Laskeuduimme Hinkun laakson puolelta syrjäiseen Baruntsen laaksoon. Jos Hinkun laaksoa voi luonnehtia rauhalliseksi esimerkiksi Khumbuun verrattuna, Baruntsen ympäristö on jo suoranaista erämaata. Polun varrella ei ollut muutamaa pressukattoista kivihökkeliä kummoisempaa infrastruktuuria, eikä sen enempää paikallisia kuin vaeltajiakaan näkynyt missään. Olimme selvästi saapuneet Nepalin vähemmän kuljetuille poluille. Maisemat olivat huikeat kulkiessamme kohti laakson perällä siintävää Barunsea.

Retkikuntaamme oli jo reissun alusta asti vainonnut hengitystieinfektioepidemia, joka oli levinnyt puolentoista viikon aikana yli puoleen porukasta. Retkikunnassa eletään äärimmäisen tiivissä yhteisössä, joten tautien leviämistä on lähes mahdotona estää. Reissun alkupuolella tautiin sairastuneet olivat onneksi jo ehtineet alkaa toipua matalimmissa korkeuksissa kuljettaessa, mutta noustuamme pysyvästi 5000 metrin yläpuolelle, ongelmat alkoivat. 5000 metrin korkeudessa happea on enää puolet merenpinnan tasosta ja olen saanut monta kertaa todeta, ettei mikään parane noissa korkeuksissa. Jos saat vaikkapa haavan sormeesi, voit olla varma, ettei se tule parantumaan ennen hapekkaampaan ilmaan laskeutumista. Telttamajoitus ja öisin reilusti pakkasen puolelle laskenut lämpötila ei myöskään varsinaisesti edesauttanut hengitystieinfektiosta toipumista.

Baruntsen laakson kuumin menomesta eli toinen kahdesta "teetuvasta".

Kaksi hengitystieinfektion runtelemaa retkikunnan jäsentä alkoikin olla Mera Peakin perusleiristä lähdettyämme niin huonossa hapessa, että oli selvää etteivät he pysty jatkamaan korkeammalle. Edessä oli reissumme ensimmäinen helikopterievakuointi pois vuoristosta. Ensimmäisenä päivänä evakuointikopterilla ei kuitenkaan ollut asiaa paikalle pilvisen sään vuoksi. Onneksi seuraavana päivänä kopteri pääsi noutamaan sairastuneet Kathmanduun ja retkikuntamme jatkoi matkaa kahta kiipeilijää vajaampana.

Blogia pidempään seuranneet osaavat varmasti jo arvata, kuuluinko retkikuntamme sairastuneeseen vai terveeseen puolikkaaseen. Vaikka olen töissä päivittäin tekemisissä infektiopotilaiden kanssa, kotioloissa olen suhteellisen harvoin sairaana. Sen sijaan pidemmillä reissuilla jonkin asteiseen infektioon sairastuminen tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Luultavasti kova fyysinen rasitus yhdistettynä lyhyeen palautumisaikaan ja kylmään ilmaan ovat liikaa immuniteetilleni. Aiemmista reissuta muun muassa Huippuvuorten retkikunnan vedin pahassa yskässä ja sinuutissa, Mera Peakin, EBC:n, Haltin ja Denalin keukoputkentulehduksessa.

En siis ollut erityisen yllättynyt, kun Mera Peakin yläleiristä perusleiriin laskeutuessa keuhkoputkissa alkoi tuntua tuttua poltetta, joka muuttui pian limaiseksi yskäksi. Korkealla syrjäisillä vuoristoalueilla liikkuttessa antibioottihoito kannattaa aloittaa melkeinpä infektioon kuin infektioon mahdollisimman nopeasti, eikä jäädä arpomaan, onko kyseessä viruksen vai bakteerin aiheuttama tauti (viruksiinhan antibiootit eivät tunnetusti tehoa). Niinpä aloitin antibioottikuurin lähes heti hengitystieoireiden ilmaantumisen jälkeen. Siitä ja rauhallisesta vaellustahdista huolimatta yskä kuitenkin vain paheni kolmen päivä vaelluksemme aikana kohti Baruntsen perusleiriä.

Sairastuneiden retkikuntamme jäsenten helikopterievakuointi käynnissä.

Tunnelmaa laski myös perusleiriin nousua edeltävänä yönä tapahtunut välikohtaus. Illan hämärtyessä sherpat kantoivat leiriimme Baruntselta huonossa kunnossa olevan tajuttoman kiipeilijän. Kukaan ei osannut kertoa, miten korkealta hänet oli tuotu alas, mutta tilanne näytti pahalta. Retkikuntamme johtaja Dani arveli, ettei kiipeilijä selviä aamuun, eikä evakuointikopteri pääsisi paikalle aiemmin. Dani aloitti kuitenkin deksametasonihoidon, otti käyttöön Gamow bagin ja uhrasi retkikuntamme viimeisen happipullon (toinen pullo menetettiin jo aiemmin Mera Peakilla aivoödeemaan sairastuneen hoidossa).

Kuin ihmeen kaupalla hoito auttoi sen verran, että aamun sarastaessa kiipeilijä saatiin evakuoitua kopterilla Kathmanduun. Jälkikäteen kuulimme hänen toipuneen. Menetettyä happipulloa sen sijaan ei lupauksista huolimatta koskaan korvattu, joten jouduimme jatkamaan ylemmäs kokonaan ilman lisähappea. Dani kertoi 500 dollarin happipullon jäävän hänen itsensä maksettavaksi, koska hän oli tehnyt päätöksen sen käytöstä. Toisaalta hän oli todennäköisesti pelastanut ihmishengen. Vaikka olen nähnyt kymmeniä vuoristotautitapauksia vuosien varrella, tämä oli ensimmäinen oikeasti lähes fataali. Tapaus toimikin eräänlaisena herättäjänä ja vaikutti päätöksentekooni reissun edetessä - ja tulee varmasti vaikuttamaan siihen jatkossakin. On kuitenkin eri asia tiedostaa teoreettisella tasolla vuoristotaudin voivan tappaa kuin nähdä konkreettisesti ihmisen olevan kuolemassa siihen.

Perusleiri. Messiteltta keskellä.

Matkamme jatkui perusleiriin 5300 metriin. Baruntsen juurelle pystytetty perusleiri sijaitsi kauniilla paikalla vuorten ympäröivän valtavan moreenilaakson keskellä jäätikköjärven rannalla. Laaksossa majaili lisäksemme ainoastaan yksi kiipeilytiimi. Alkumatkasta pidetyn kireän tahdin vuoksi saavuimme perusleiriin kolme päivää aikataulusta etuajassa. Edessä oli pakollinen kolmen päivän lepotauko, koska sherpat kieltäytyvät jatkamasta ylemmäs vuorelle ennen Laman paikalle saapumista ja buddhalaisten siunaustilaisuutta, Pujaa. Sherpat ovat hartaita buddhalaisia ja uskonnolliset traditiot ovat heille tärkeitä, joten odotimme Laman saapumista mukisematta. Oman toipumiseni kannalta ylimääräinen lepo oli sitä paitsi vain hyväksi.

Lepopäivät kuluivat rennoissa merkeissä messiteltassa teetä (ja Tangia) tankaten sekä teltoissa makoillen. Olimme jokainen saaneet perusleirissä omat teltat aiempien telttaparien sijaan, joten tilaa oli ruhtinaallisesti. Lueskelin puhelimeen lataamiani Kuukausiliitteitä ja kuuntelin musiikkia. Messitelttaan oli viritelty aurinkopaneelit, joka mahdollisti kameroiden ja kännyköiden lataamisen. Perusleirin pihalta löytyi myös telttasuihku, joka toimi pään yläpuolelle kiinnitettävästä vesipussista vettä laskemalla. Yöt olivat kylmiä ja lämpötila laski reilusti pakkasen puolelle. Auringon noustua ympäröivien vuorten takaa lämpöasteet nousivat kuitenkin nopeasti plussalle. Joka aamu herätessä kuulin telttaani, kuinka pääsherpamme Jangbu lausui rukouksen jumalilleen. Odottelin auringonsäteiden tavoittavan huurteen kuorruttaman telttani ennen kuin kömmin ulos makuupussista aamiaiselle messitelttaan.

Elämää messiteltassa.

Base camp. Etualalla oma "kotini".

Kolmen päivän odottelun jälkeen Lama saatiin paikalle ja sherpat rakensivat perusleirin laidalle alttarin Pujaa varten. Kiipeilyvarusteet kasattiin yhteen kasaan ja Lama siunasi ne sekä koko yläilmoihin suuntaavan retkikunnan. Lähtökohtaisesti pyrin välttämään ateistina kaikenlaisia uskonnollisia tapahtumia, mutta kuten mainittu, sherpoille koko retkikunnan siunaaminen on tärkeää ja tätä toivetta tulee kunnioittaa. Parin tunnin pituinen seremonia sisälsi paljon rukouksia, laulua ja suitsukkeiden polttelua. Lopuksi nautittiin alttarille kasattuja herkkuja ja myös uhrilahjaksi asetettu viskipullo lähti kiertoon. Hieman Suomen jumalanpalveluksia hilpeämpi meininki!

Puja käynnissä. Lama ja avustajat alttarin edessä.

Pujaan kuului myös naamojen maalailua jauhosekoituksella.

Seuraavana päivänä matka ylemmäs kohti 6100 metrissä sijaitsevaa ykkösleiriä oli vihdoin valmis alkamaan. Osa sherpoista lähti ylös edeltä fiksaamaan kiinteitä köysiä reitille. Lähdimme liikenteeseen aamuvarhaisella nousten moreenirinnettä ylös jäätikön reunalle. Reitti vajaaseen 6000 metriin oli melko tasaista jäätikkönousua, mutta tätä seurasi kiinteillä köysillä varmistettu teknisempi osio. Pakkasessa nukkuminen yli 5000 metrin korkeudessa ei ollut parantanut vointiani juurikaan useamman päivän levosta huolimatta, joten katsoin parhaaksi palata lepäilemään alemmas perusleiriin vielä yhdeksi lisäpäiväksi. Muut tiimistämme jatkoivat ykkösleiriin 6100 metrin korkeuteen.

Seuraavana päivänä olotila ei ollut yhtään parempi, mutta pakkasin silti kamani ja lähdin yrittämään ylempään leiriin. Leirin alapuolella sijaitseva 150 metrinen jumarin avulla noustava jääseinämä teki hieman tiukkaa, mutta lopulta saavuin leiriin hieman ennen auringonaskua. Leiri sijaitsi suurella tasanteella railojen halkoman jäätikön keskellä. Muut olivat jo ehtineet tehdä akklimatisoitumisnousun kakkosleiriin 6400 metriin ja olivat lepäilemässä ykkösessä saapuessani.

Nousemassa kohti 1. leiriä.

Jyrkempi osio alkamassa.

Jumarointia kiinteitä köysiä pitkin.

Jumariosuuden loppu.

Olotila ykkösleiriin saapuessa oli sen verran heikko, että aloin katua sinne nousua. Yskiminen aiheutti vihlovaa kipua kylkeen ja henki kulki muutenkin huonosti. Aurinko oli kuitenkin jo laskemassa ja pakkanen kiristymässä, joten alaskaan ei ollut enää järkeä lähteä - etenkin kun olin juuri raahannut kamani makuupussia myöten ylös. Päätin siis majoittua yläleiriin.

Yli 6000 metrissä vietetyn yön aikana edellisenä päivänä alkanut kylkikipu vain paheni ja aloin epäillä yskineeni kylkiluuni poikki. Konsultoin aamulla telttakaveriani sisätautilääkärikollega Clarea, joka oli sitä mieltä, että on parempi suunnata suosiolla alaspäin. Myös Dani oli samoilla linjoilla. Olin syönyt antibiootteja kohta viikon verran ilman mitään vastetta. Jos tilanne huononisi entisestään, saattaisin olla kohta samassa tilanteessa kuin Danin aiemmin pelastama kiipeilijä. Lisähappea ei tosin olisi tällä kertaa sattuneista syistä käytettävissä. Totesin homman alkavan mennä liian riskialttiiksi. Toivotin onnea muulle porukalle ja lähdin laskeutumaan sherpan kanssa jäätikön halki perusleiriin. Muut suuntasivat kohti kakkosleiriä valmistautumaan seuraavan yön huiputukseen.

Maisemaa 1. leiristä.

1. leirin telttoja ja vessa.

Laskeutuminen perusleiriin 800 metriä alemmas osoittautui varsin hyväksi päätökseksi ja perille saapuessani olin harvinaisen onnellinen edessä olevista lepopäivistä. Seuraavat pari päivää makoilin teltassani autiossa perusleirissä sherpojen huolenpidossa. Ruuat ja tee tarjoiltiin telttaan asti messiteltan sijaan ja vähän väliä joku oli kyselemässä vointiani. Tiesin tiimini lähtevän huiputtamaan jo seuraavana yönä, joten tähyilin koko aamun tiivisti huippua kohden. Liikettä ei näkynyt ja hieman ennen puoltapäivää sakea pilvimassa peitti koko vuoren sisäänsä. Iltapäivän mittaan myös perusleirissä alkoi sadella lunta. Ei mikään kovin kummoinen huiputussää. Kuulin sherpojen puhelevan radiopuhelimiin kiivaasti, mutta kysyessäni, miten muilla menee, sain vastaukseksi pelkkää olkapäiden kohauttelua. Jotain vaikutti kuitenkin olevan tekeillä.

Arvelin muiden tulevan alas puoliltapäivin seuraavana päivänä. Iltapäivä oli jo pitkällä kun kuulin vihdoin Claren ja Itävaltalaisen pariskunnan Iriksen ja Dagobertin huutelevan nimeäni leirin pihalla. Kaikki kolme olivat päässeet huipulle ja tarjoilivat sen kunniaksi huiputussnapsit. Huipulle yrittäneestä porukasta lisäksi australialainen retkikuntamme seniori Peter ja itävaltalainen triathlonisti Jakob olivat huiputtaneet. Kolme muuta huiputtamaan lähteneistä oli joutunut kääntymään takaisin 7000 metrin tietämillä.

Retkikuntamme kiinalaisedustajan Mr. Wang oli saanut huiputusyönä pahan vuoristotaudin ja hänet oli jouduttu kantamaan alas 7000 metristä. Illan korvilla kiukusta puhiseva Dani saapuikin perusleiriin sherpojen ja Wangin kanssa. Ilmeisesti kääntymiskäskyä oli viivytetty liian kauan ja tilanne oli ehtinyt siksi pahaksi. Dani oli törmännyt laskeutuessaan ylöspäin hoipertelevaan Wangiin ja käännyttänyt tämän alas. Alasvientiprosessi jyrkkiä harjanteita pitkin ei ilmeisesti ollut kovin helppo, mutta lopulta Wang oli saatu alas kakkosleiriin nukkumaan. Perusleiriin saapuessa Wang käveli jo omin jaloin ja vaikutti olevan suhteellisen hyvissä voimissa. Kasvoissa tosin oli melko pahan näköisiä paleltumia. Myös kahdelle muulle oli tullut pitkäksi venähtäneen huiputuspäivän aikana jalkoihin pahoja paleltumavammoja. Huipulle nousu oli vienyt huonon sään ja irtolumen vuoksi kaikkiaan 12 tuntia ja alas yläleiriin laskeutuminen vielä 5 tuntia.

Yö laskeutumassa perusleiriin lähtöä edeltävänä iltana.

Lepäilyn sijaan purimme perusleirin jo seuraavana päivänä ja aloitimme kotimatkan. Paluureitille päästäksemme meidän täytyi kuitenkin vielä kiivetä jäätikkönousu 5780-metrisen Amphu Labtsan solan yli Baruntsen laaksosta Khumbun laakson puolelle. Matka perusleiristä Amphu Labtsa passin yläleiriin 5500 metriin oli varmasti yksi elämäni hirveimmistä. Aluksi kuljettiin viitisensataa metriä alaspäin laakson perälle, jonka jälkeen aloitettiin nousu takaisin ylöspäin. Kylkeen tulevan kivun ja hengästymisen takia jouduin pitämän taukoa parinsadan metrin välein. Ilta oli jo hämärtymässä kun lopulta raahauduin yläleiriin ja rojahdin nukkumaan telttaamme. Solan ylityksen aloitimme aamuyöllä. Alkumatka jumaroitiin jyrkimmillään 50-astesta jääseinämää ylemmäs, jonka jälkeen jäätikkö tasoittui. Solan huipulle saavuimme pian auringonnousun jälkeen. Näkymät sekä Baruntsen että Khumbun laakson puolelle olivat mahtavat.

Amphu Labtsa high camp.

Amphu Labtsa pass 5800 m.

Tuuletus solan päällä.

Solasta laskeuduimme kiviseinämää pitkin Khumbun laaksoon, josta matka jatkui yöksi Island Peakilla käyneille tuttuun Chukkungin kylään. Ilma 4700 metrissä tuntui käsittämättömän hapekkaalta ja helpolta hengittää. Kylkeen pisti tosin edelleen jokaisella ilmanvedolla, mutta yskä alkoi ensimmäistä kertaa näyttää helpottumisen merkkejä heti alemmas laskeutumisen myötä. Ensimmäisen kerran yli kolmeen viikkoon majoituimme myös telttojen sijaan sisätiloissa. Eivät Nepalin vanerilevyistä kyhätut lämmittämättömät vaellusmajojen huoneet toki kovin kummoisia ole, mutta herääminen kuivassa huoneessa huurteen kuorruttaman teltan sijaan tuntui melkoiselta luksukselta.

Laskeutumassa solasta Khumbun laakson puolelle.

Lepotauolla.

Chukkungista edessä oli vielä kolmen päivän vaellusmatka sherpojen pääkaupungin Namche Bazaarin kautta takaisin lähtöpisteeseemme Luklaan, josta paluulentomme oli määrä lähteä. Matkaa taitettiin vuosien takaiselta Everest Base Camp trekiltä tuttua "Everest highwayta" pitkin, joka on yksi koko Nepalin suosituimmista vaellusreiteistä. Ja suosittu se tosiaan olikin! Vastaantulijoiden virta oli tauoton. Porukkamme koostui vanhoista Nepalin kävijöistä, joista osa oli tehnyt ensimmäiset kiipeilyreissunsa jo 80-luvulla. Kaikki - itseni mukaa lukien - hämmästelivät polun ruuhkaisuutta. Kuten Clare totesi, teetupien ihmisiä pursuilevat terassit olivat kuin suoraan jostain Alppien laskettelukeskuksista. Nepalin turismin voi tosiaan sanoa räjähtäneen käsiin sen neljän vuoden aikana, joka ensimmäisestä visiitistäni Everestin perusleiriin on ehtinyt vierähtää. Suosittelisinkin Nepalin vaellusmatkasta haaveilevia suuntaamaan etenkin sesonkiaikaan ennemmin vaikkapa Langtanniin, mikäli turistiruuhkissa matelu ei kiinnosta.

Vaellus Namcheen vei pari päivää. Hengittäminen tuntui jo huomattavasti helpommalta alemmas mennessä happimäärän lisääntyessä, mutta yskä vaivasi edelleen. Olin ajatelut vaeltavani omin jaloin takaisin Luklaan, mutta Namchessa vointi heikkeni sen verran, että otin yhteyttä vakuutusyhtiööni evakuoinnin järjestämiseksi. Muiden lähtiessä sherpojen kanssa kohti Luklaa, jäin odottelemaan Danin kanssa Namcheen kopterikyytiä. Koska kyseessä ei ollut akuutisti henkeä uhkaava tilanne, sain odotella evakuointia lähes vuorokauden, mutta lopulta teetuvan puhelimeen tuli ilmoitus kopterin olevan tulossa. Kävelyni Namchen halki kylän toisella puolella mäen päällä sijaitsevalle helikopterikentälle muistutti lähinnä katkokävelyä. Voi vain ihmetellä, miksi helikopterikenttä on pitänyt rakentaa koko kylän korkeimman mäen päälle. Makoilin kiven päällä odottelemassa kopteria yrittäen olla yskimättä, ettei kylkikipu provosoituisi. Lopulta kopteri saapui ja pari tuntia kestävä lentomatka Kathmanduun oli valmis alkamaan. Olen kerran aiemminkin lentänyt kopterilla Luklasta Kathmanduun vuonna 2014, mutta helikopterikyyti vuoriston halki pujotellen oli jälleen hieno kokemus.

Sherpojen pääkaupunki Namche Bazaar. Helikopterikenttä näkyy keskellä mäen päällä.

Saavuimme Kathmanduun vain muutama tunti lentokonetta käyttänyttä muuta retkikuntaa myöhemmin. Kentällä vastassa oli ambulanssi ja kaksi ensihoitajaa, jotka taluttivat minut suurieleisesti ambulanssin paareille. Tämä tuntui aavistus liioitellulta ottaen huomioon, että olin kävellyt itse kopteriin vain pari tuntia aiemmin. Vitaalien ottamisen jälkeen ambulanssimatka kohti sairaalaa alkoi ensihoitajan pidellessä koko matkan kiinni kädestäni. Koitin olla katsomatta ambulanssin perällä istuvaa Dania, etten repeä nauramaan, mutta valitettavasti siinä vaiheessa, kun sireenit laitettiin päälle tämä ei enää onnistunut. Ensihoitaja katseli hieman ihmeissään paareilla kylkeään pidellen hysteerisesti nauravaa turistia.

Ajattelin joutuvani sairaalaan pelkkään tarkastukseen ja Kathmandun helteen kyllä parantavan pienet yskät, mutta keuhkokuvan ja laboratoriokokeiden oton jälkeen nepalilaiskollega tuli ilmoittamaan, että edessä on osastolle jäänti keuhkokuumeen hoitoon. Onneksi vakuutusyhtiö oli kustantanut hoidon varsin tasokkaassa ja länsimaalaisessa yksityissairaalassa. Hygienia vaikutti olevan kunnossa, mutta silti i.v.-yhteyteen joutuminen ei välttämättä ole ykköstavoitteeni Nepalin kaltaisessa kehitysmaassa. Seuraavat neljä päivää makoilin osastolla i.v.-antibiootteja suoneeni saaden. En ole eläissäni ollut sairaalahoidossa, joten oli mielenkiintoista katsoa asioita vaihteeksi potilasperspektiivistä. Tärkeimmät opetukset olivat, että antibioottien suoneen laitto kirvelee aivan järjettömästi ja sairaalassa makaaminen on todella tylsää. Jo parissa päivässä yskä, kylkikipu ja samalla viimeiset rippeet hengenahdistuksesta kuitenkin hävisivät lähes kokonaan. Tulehdusarvot tulivat hieman jälkijunassa ja lääkärit olisivat makuuttaneet minua mielellään vielä viidennen päivän sairaalassa, mutta totesin kliinisesti voinnin jo olevan niin hyvä, että voin kotiutua p.o.-antibioottien kanssa.

Pääsin Summit Climbin edustajan kyydillä Thamelin laitamilla sijaitsevaan hotelliimme, jossa tapasin vielä loput porukastamme. Muutama tosin oli ehtinyt jo lähteä kotiin aikaistettuaan paluulentojaan, olimme nimittäin saapuneet Kathmanduun kolme päivää etuajassa ja lentoihin oli käsketty ottaa alunperinkin pari varapäivää mahdollisten viivästysten vuoksi. Kokonnuimme vielä yhteiselle illalliselle juhlistaaksemme retkikunnan päätöstä ennen kuin loput porukasta suuntasi lentokentälle. Itse olin ottanut paluulentoni muutaman päivän muita myöhemmäksi saadakseni rentoutua hetken Kathmandun lämmössä ennen Suomen pakkasiin paluuta. Päätin siirtyä viimeisiksi päiviksi Thamelin pölyistä ja hulinasta kaupungin laitamilla sijainneeseen viiden tähden hotelliin. Viimeiset päivät kuluivatkin Hyatt Regencyn puutarhassa ja uima-altailla makoillen sekä mahtavasta buffet-pöydästä energiavarastoja täydentäen. Jatkossa aion lopettaa jokaisen Nepalin matkani parin päivän rentoutumiseen kyseisessä hotellissa.

Evakuointikopteri laskeutumassa Namcheen.

Reilut kuusi viikkoa Nepalissa viettyäni oli aika lentää kotiin. Reissua ei voi ehkä luonnehtia erityisen onnistuneeksi, mutta siihen mahtui myös monia hienoa hetkiä. Etenkin maisemat, ison retkikunnan tunnelma sekä porukkamme välillä vallinnut yhteishenki tekivät matkasta ehdottomasti tekemisenarvoisen. Vaikka tiimimme koostui ympäri maailmaa tulleista eri ikäisistä kiipeilijöistä, yhteishenkemme oli loistava ja tulin kaikkien kanssa hyvin juttuun. Monen kanssa pidämme yhteyttä edelleen. Operaattorimme Summit Climb hoiti hommansa hyvin ja kaikki toimi niin kuin pitikin. Jos Denalilla kääntyminen oli aikoinaan kova pala, tällä kertaa päähuiputuksen väliinjäänti ei oikeastaan erityisemmin edes harmittanut. Baruntse ei kuitenkaan ole itselleni mitenkään erityisen merkityksellinen vuori, vaan päädyin sinne enemmänkin sattuman kautta Cho Oyun retkikunnan peruunnuttua. Halusin silti lähteä syksyksi vuorille. Ja vuorille myös pääsin eli päätavoite täyttyi joka tapauksessa.

Sen pituinen se. Nyt kun Nepalin matka on vihdoin purettu, lupaan päivitellä blogia keväällä hieman alkuvuotta aktiivisemmin. Luvassa ennen kaikkea juttua huhtikuun lopussa starttaavasta Grönlanti-retkikunnasta ja siihen valmistautumisesta.

Koko stoori yhteen kuvaan tiivistettynä. Huomaa loppua kohti kehittyvä ödeema.