Vatnajökull 2017

Kaakkois-Islannissa sijaitseva Vatnajökull on tilavuudeltaan Euroopan suurin jäätikkö. Vatnajökull tunnetaan vaihtelevista ja usein ankaristakin säistään. Jäätiköllä sijaitsee useita tulivuoria mukaanlukien Islannin korkein vuori Hvannadalshnúkur (2110 m), jonka kävin huiputtamassa myöhemmin hiihdon jälkeen. 9-henkisen retkikuntamme tavoitteena oli hiihtää Vatnajökulin yli itä-länsisuunnassa. Retkikunta oli osa Ankarat avotunturit -ohjelmaa ja johtana toimi viime vuoden Huippuvuorten retkikunnan tavoin Jaakko Heikka.

Vatnajökull ja ylitysreittimme.

Matka alkoi Islannin pääkaupungista Reykjavíkista, josta ajelimme pääteitä pitkin Vatnajökulin itäkärkeen. Majoituimme yön Hoffelissa, josta jatkoimme aamulla varsin mielenkiintoisella jeeppikuljetuksella aloituspisteeseemme Lambatungnajökuliin. Tavarat lastattiin jeeppien katolle ja alkoi pomppiva matka kohti jäätikön reunaa. ”Tie” pujotteli kivenmurikoiden keskellä ylittäen välillä vuolaasti virtaavia jokia. Jeepit jättivät meidät varusteinemme reunamoreenille, jonka jälkeen edessä oli vielä jyrkkä ja kivinen alamäki ennen itse jäätikön saavuttamista. Pitkäksi venähtäneen kantourakan päätteeksi saimme reilun 500 kilon varustevuoremme siirrettyä jäätikölle ja hiihto oli valmis alkamaan. Tai itse asiassa ei, koska ensimmäiset legit jäätikölle noustiin jääraudat jalassa. Ylempänä lunta oli jo niin paljon, että vaihdoimme jalkaan sukset ja hiihdimme vielä pari legiä ennen leiriytymistä. Keli oli mitä hienoin ja taivaalla loisti kirkas kuutamo. Seisoimme ulkona katselemassa, kuinka aurinko laski pastellinsävyisenä ympäröivien vuorten taakse.

Kantohommissa jäätikön itäreunalla.

Ensimmäinen leiri.

Erinomainen sää jatkui seuraavana päivänä jatkaessamme nousua kohti lakijäätikköä. Ilma oli tyyni ja aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Vaatekerrasto toisensa jälkeen saikin kyytiä ylämäen käydessä yhä jyrkemmäksi, kunnes hurjimmilla oli jalassa enää shortsit. Puskettuamme yli 700 metriä ylämäkeen täydessä lastissa olevien ahkioidemme kanssa maisema alkoi lopulta tasoittua. 8 legin hikisen päivän päätteeksi lakijäätikkö oli viimein saavutettu.

Arktista hiihtoa karuimmillaan! Niskan kaltaisten paloherkkien alueiden suojaaminen on tunnetusti erittäin tärkeää jäätiköllä liikuttaessa.

Auringonlasku leirissä.

Nautittuamme ensimmäiset päivät Vatnajökulille epätyypillisen hienoista keleistä, alkoi sää kolmantena päivänä näyttää huononemisen merkkejä. Aamulla pakkanen oli kiristynyt ja taivas peittynyt pilviverhoon. Päivän mittaan lämpötila nousi edellisten päivien tavoin hiostavan kuumaksi, mutta aurinko ei juuri näyttäytynyt. Seuraavana aamuna heräsimme pahaenteiseen telttakankaan paukkeeseen. Teltan oven takana vastassa oli sakea lumipyry. Matkaa kohti länttä jatkettiin täydessä white outissa, mutta suuntaa ei tällä kertaa tarvinnut hakea kompassilla. Olimme nimittäin läytäneet edellisenä päivänä Super Jeepin jäljen, joka näytti johtavan oikeaan suuntaan Grímsvötn tulivuorta kohti. Liekö koskaan white outissa suunnistaminen sujunut yhtä jouhevasti! Tuuli yltyi iltapäivää kohden 15 m/s lukemiin, joten hiihtopäivä jätettiin hieman vajaaksi ja rakentelimme tuulimuurin telttojen suojaksi.

Seuraava päivä sujui samoissa merkeissä lumipyryssä ja nollanäkyvyydessä eteenpäin rämpien. Tuuli oli jälleen navakka, mutta onneksi myötäinen! Leiri pantiin edellispäivän tavoin pystyyn tuulimuurien suojiin. Ilta kului telttakankaan pauketta kuunnellen ja teltan ympärille kertynyttä lunta säännöllisin väliajoin lapioiden. Aamulla tuuli ja lumisade olivat yltyneet entisestään. Aamukuuntelussa päätettiinkin odottaa tuulten laantumista ja pitää uusi kuuntelu puoliltapäivin. Koska sää ei näyttänyt parantumisen merkkejä, hiihdot päätettiin lopulta jättää kokonaan väliin.

Varsinaisesta lepopäivästä ei kuitenkaan voinut puhua, koska valtaosa ajasta kului pihalla lapion varressa huhkien. Tuulimuurin korotuksesta huolimatta lunta täytyi käydä puhdistamassa teltan ympäriltä parhaimmillaan tunnin välein, etteivät absidit ilma-aukkoineen jääneet lumen alle. Iltaa kohden taivaalta alas puskevan "valkoisen paskan" (näin maestro Saarisen Oodia lumelle lainatakseni) määrä alkoi käydä jo naurettavaksi. Liekö taustalla jonkinlainen tuulimuurien aiheuttama pyörreilmiö vai huono karma, mutta kaikki lumi tuntui kerääntyvän juuri meidän telttamme päälle. Onneksi saimme lapiointiapua naapureilta! Lumitöiden ohella vapaapäivä kului lueskelun, kokkailun ja tietysti sivistyneen keskustelun merkeissä. "Kääpäradio" viihdytti radiopuhelimen välityksellä levottomilla jutuillaan sekä 60-luvun hittimusiikilla niitä onnettomia, jotka olivat unohtaneet radiopuhelimensa päälle. Tuntemattoman telttakunnan (Juha ja Ville?) piraattiradio nokitti takaisin vähintään yhtä kovilla panoksilla.

Rentouttavaa vapaapäivän viettoa.

Seuraavana aamuna myrsky oli menettänyt pahimman teränsä ja oli aika jatkaa kohti Grímsvötn tulivuorella sijaitsevaa tupaa. Grímsfjalin tupa on Icelandic Glaciological Societyn rakentama ja ylläpitämä. Yhdistys omistaa jäätiköllä useampia mökkejä, joissa vierailijat voivat majoittua maksua vastaan. Sää oli edelleen pilvinen ja lämpötila reilusti plussan puolella, mikä teki hiihtämisestä todella vaivalloista pohjiin tarttuvan sohjon vuoksi. Huonoista hiihto-olosuhteista huolimatta päätös oli selvä: yrittäisimme hiihtää koko 26 kilometrin matkan Grímsvötnille!

Iltapäivää kohden sää ja lumiolosuhteet onneksi paranivat. Aurinkokin vilahteli välillä pilviverhon takaa. Liekö tuvalla odottavalla saunalla ollut asian kanssa jotain tekemistä, mutta 10 legin päivä 200 vertikaalimetrin loppunousuineen taittui lopulta yllättävän kevyesti. Perillä edessä oli jälleen lapiohommia, mökki oviaukkoineen oli nimittäin lähes kokonaan lumen peitossa. Lopulta pääsimme kaivautumaan sisälle ja päätimme majoittua tuvan lämmössä seuraavat kaksi yötä. 1724 metriin kalderan reunalle rakennettu tupa sai lämpönsä tulivuoren tuottamasta energiasta. Tuvalta löytyi myös geoterminen sauna, joka lämpeni tulivuoren sisältä lattian aukon kautta tulevalla kuumalla höyryllä. Oli vihdoin aika korkata ahkiossa päiväkausia mukana vedetyt saunakaljat!

Grímsfjalin tupa tulivuoren huipulla.

Tupatunnelmia.

Vaikka kalja jäi logistisista syistä vain yksittäiseksi, heräsin seuraavana aamuna näyttäen siltä kuin taustalla olisi ollut vähintään parin viikon ränni. Muistutin erehdyttävästi Notre Damen kellonsoittajaa punaisine naamoineni ja epäsymmetrisesti umpeen turvonneine silmineni. 10 tunnin hiihtopäivä ilman aurinkolaseja jäätikön uv-säteilyssä oli tehnyt tehtävänsä aurinkovoiteesta ja pilvisestä säästä huolimatta. Silmäluometkin pystyy näköjään polttamaan! Ilman myrskymaskia lumimyräkässä edeltävinä päivinä vietetyt tunnit saattoivat myös edesauttaa asiaa. Lepopäivä kuluikin mökin varjoissa klonkun tavoin lymyillen. Hiihtotoverien hyvinvoinnin takaamiseksi pidin sentään aurinkolasit päässä. Turvotus oli sen verran rajua, että päädyin lopulta aloittamaan 3 päivän Prednisolon-kuurin. Loppureissun pidin myös myrskylasit ja -maskin tiivisti naamalla lisävahinkojen välttämiseksi. Kortisonitablettien ja paikallishoidon myötä pahin turvotus alkoi onneksi vetäytymään parissa päivässä. Otsaan syntyneen rusketusrajan häivyttämiseen meni hieman pidempään.

Before and after. Livenä naama näytti vielä pahemmalta.

Majoituttuamme kaksi yötä Grímsvötnillä jatkoimme matkaamme kohti jäätikön länsireunaa. Seuraavat pari päivää kuluivatkin pääosin alamäkeen miellyttävässä hiihtosäässä lasketellen. Oi sitä tunnetta, kun ensimmäinen vuori alkoi erottua kaukana horisontissa monen päivän tasaisen ja valkean lakijäätikön (tai white outin) tuijottelun jälkeen!

Jäätikön reunalla meitä odotti kuitenkin yllätys: ilmastonmuutos oli tehnyt arktiselle hiihtäjälle tepposet ja lumi loppui reilut neljä kilometriä ennen määränpäätä. Alkoi armoton kantoprojekti, jonka tavoitteena oli siirtää yhdeksän ahkiollista tavaraa jäätikön reunalla sijaitsevalle noutopaikallemme. Etenemimme hitaasti eteenpäin satunnaisia lumilaikkuja hyödyntäen välillä jäätikköjoissa polveen asti kahlaten. Vuolaimpien jokien yli jouduimme uittamaan ahkiot köyden avulla. Kuuteen tuntiin venyneen vetisen Via Dolorosan jälkeen edessä alkoi viimein häämöttää noutopaikaksemme sovitun tuvan katto. Saimme onneksi säilyttää viimeiset arvokkuutemme riippeet ja edetä viimeiset metrit ennen tupaa hiihtämällä. Vatnajökull oli ylitetty!

Jäätikön reunamoreenia.

Tyylillä pois jäätiköltä!

Ilta kului ylijääneitä eväitä ja minttukaakaoannoksia mökin terassilla nautiskellen. Seuraavana päivänä jatkoimme Super Jeepin kyydillä Reykjavíkiin, jossa pidettiin vielä pitkäksi venähtäneet viralliset ylitysjuhlat. Iltaan mahtui myös tulevan Grönlanti-retkikunnan asusteiden ja rahoituksen suunnittelua.

Hiihtomatkaa jäätikön yli kertyi kokonaisuudessaan reilut 150 kilometriä. Vietimme jäätiköllä kaikkiaan 11 päivää. Vaikka sääolosuhteet olivat välillä hieman haastavat, reissu oli esimerkiksi viime vuoden Huippuvuorten retkikuntaa selvästi kevyempi. Kokonaisuudessaan hieno ja ennen kaikkea hauska hiihto! Suurkiitos koko retkikunnalle ja etenkin hulvattoman kääpätelttamme kahdelle muulle osapuolelle Minnalle ja Noralle!

Onnelliset hiihtäjät jäätikön reunalla.