Huippuvuoret on Pohjoisella jäämerellä Norjan ja Pohjoisnavan puolessavälissä sijaitseva Norjalle kuuluva saariryhmä. Saarilla on harjoitettu kaivostoimintaa jo 1800-luvun lopulta alkaen. Nykyään kaivosalan ohella matkailu ja kansainvälinen tutkimus ovat keskeisimmät toimialat. Huippuvuoret tunnetaan etenkin jääkarhuistaan, joita saarilla asuu yli kolmetuhatta. Ihmisiä on vähemmän, vain hieman alle 2700. Saariryhmä on ollut suomalaisten arktisten kulkijoiden suosiossa jo vuosikymmenten ajan. Suomen Arktisen Klubin kirjanpidon mukaan alueella on liikkunut 1970-luvun lopulta alkaen parikymmentä suomalaista retkikuntaa. Ensimmäinen suomalainen Huippuvuorilla oli tiettävästi naparetkeilijä ja tutkija E.A. Nordenskiöld, joka oli mukana ruotsalaisen Otto Torellin johtamalla tutkimusmatkalla vuonna 1858.
Tänä keväänä Huippuvuorilla hiihti peräti kaksi
suomalaista retkikuntaa. Oman, Jaakko ”Korpi-Jaakko” Heikan johtaman 9
hengen retkikuntamme tavoitteena oli huiputtaa Huippuvuorien korkeimmat vuorenhuiput. Parhaillaan matkalla on 4 miehestä koostuva
Verlegenhuken-retkikunta, joka hiihtää Huippuvuorten pääsaaren
pohjoisimpaan pisteeseen ja takaisin. Myös toisessa retkikunnassa on mukana joensuulaisedustus, nimittäin Joensuun
Ladun entinen puheenjohtaja Eero Oura.
 |
Matkalla Rabotbreenin jäätikölle kolmantena hiihtopäivänä. |
 |
Varoituskyltti Longyearbyenissa. |
Retkikuntamme aloitti taipaleensa 70-kiloisten
ahkioidensa kanssa kymmenisen kilometriä Huippuvuorten pääkaupungista
Longyearbyenista kaakkoon. Jääkarhuvaaran vuoksi ahkioihin oli
pakattu myös kolme asetta. Ilman asetta liikkuminen kaupunkialueen
ulkopuolella on Huippuvuorilla vaarallista. Useita vakavia, jopa
kuolemaanjohtaneita onnettomuuksia on sattunut jääkarhun ja ihmisen
kohdatessa, sillä jääkarhut ovat huomattavasti uteliaampia ja
pelottomampia kuin Suomen metsiä asuttavat mesikämmenet. Jääkarhuihin varauduttiin virittämällä leirin ympärille karhulangat. Tarkoituksena on, että lankaan osuva eläin laukaisee siihen kytketyn ammuksen, joka säikäyttää sen pois leiristä tai ainakin herättää teltoissa nukkujat. Pariin otteeseen tuuli ja pakkanen räjäyttelivät panoksia, mutta jääkarhut kiersivät leirimme kaukaa. Merijään tuntumassa vietetty yö pidettiin myös karhuväijyä. Kukin telttakunta vuorollaan partioi leirin ympärillä haulikon kanssa valmiina herättämään muut, mikäli karhuja näkyy. Ei näkynyt. Tänään sen sijaan uutisoitiin Verlegenhuken-retkikunnan kohdanneen uhkaavasti käyttäytyneen jääkarhun. Tilanne oli valitettavasti päätynyt karhun kuolemaan.
 |
Myrskyinen päivä. |
Alkupäivät hiihdimme kirkkaassa auringonpaisteessa
lähes 30 asteen pakkaslukemissa. Rabotbreenin jäätikölle nousun
jälkeen sää alkoi kuitenkin koetella retkikuntaa toden teolla.
Useampi päivä kului hiihtäen yli 15 m/s puhaltavassa tuulessa
lämpötilan laskiessa 10 pakkasasteen paikkeille. Kova tuuli lisäsi
pakkasen purevuutta, eikä kasvojen paleltumavammoilta vältytty.
Kärjessä hiihtävän maailma loppui suksien kärkeen: kun
ympäröivään valkoiseen jäätikköön lisää lumisateen,
häviävät ympäriltä kaikki kiintopisteet horisontti mukaan
lukien. Ilmiötä kutsutaan whiteoutiksi. Kun ei ole kiintopistettä,
johon katseensa kohdistaa, suoraan hiihtäminen on lähes mahdotonta.
Alamäessä ei välttämättä edes tiedä, liikkuuko vai onko
paikallaan. Takana tulijat joutuivatkin huutamaan muutaman minuutin
välein koordinaatteja kärkihiihtäjälle, joka sitten korjasi
kulkusuuntaa ohjeiden mukaan. Pahimmillaan lumipyry yltyi niin
kovaksi, että näkyvyys oli vain neljä hiihtäjää eteenpäin,
joten välimatkat oli pidettävä lyhyinä. Suunnistus tapahtui GPS:n
avulla. Teltat saatiin navakasta tuulesta huolimatta mallikkaasti
pystyyn. Ainoastaan yhtenä päivänä tuulenpuuskat yltyivät niin
koviksi, että leirin eteen täytyi rakentaa jäästä tuulimuurit.
 |
Leiri pystyssä. Telttakuntien välille muodostui reissun edetessä leikkimielinen kilpailu, kuka onnistuu rakentamaan hienoimman huussin. |
Matka eteni keskimäärin 8-9 legin päivävauhtia kohti
pohjoista. Yhteen legiin kuuluu 50 minuuttia hiihtoa ja 10 minuutin
tauko. Lumiolosuhteet olivat aiemmin Huippuvuorilla käyneiden Jaakon ja Thomaksen mukaan normaalia hankalammat: yleensä jäätiköllä saa hiihtää tuulen kovettamalla kovalla pohjalla, mutta nyt irtolunta oli paikoin jopa useita kymmeniä senttejä. Ahkiot kuitenkin kevenivät hitaasti mutta varmasti ruokavarastojen
siirtyessä mahaan ja bensojen palaessa keittimissä savuna ilmaan.
Reilun viikon hiihdon jälkeen saavuimme Huippuvuorten korkeimman
vuoren, 1713 metriä korkean Newtontoppenin juurelle. Aamu sarasti
kirkkaana Newtontoppenin perusleirissä. Ainostaan poskia nipistellyt
27 asteen pakkanen muistutti arktisesta ympäristöstä. Vuoren
huiputus onnistui mainiosti sukset jalassa. Huipulta avautui huikea
näkymä ympäröiville vuorille, jäätiköille ja kaukana
pohjoisessa siintävälle merelle. Perusleiriin palattuamme
kevensimme ahkioidemme painoa kätkemällä osan tavaroistamme
lumikuoppaan Newtontoppenin juurelle, sillä olimme hiihtämässä
samaa reittiä takaisin paluumatkalla. Kätköön jätettiin muun
muassa roskia sekä paluumatkan ruuat ja bensat.

Matka jatkui kohti Huippuvuorten toiseksi korkeinta
vuorta ja reittimme pohjoisinta pistettä, ainoastaan metrin
Newtontoppenia matalampaa Perriertoppenia. Perusleiri pystytettiin
Gallerbreeniin, josta lähdimme aamulla hiihtämään huikean
kauniin, korkeiden vuorten reunustaman laakson halki Perriertoppenin
juurelle. Sukset vaihdettiin jäärautoihin ja sauvat hakkuihin, kun
lähdimme nousemaan kahtena köysistönä jyrkkää rinnettä
ylöspäin. Pian olimme pilven sisällä kylmän ja kostean
ilmamassan ympäröimänä. Rinteen puolivälissä pilvet jäivät
pikkuhiljaa alapuolellemme ja ihailimme kirkkaassa auringonpaisteessa
eteemme levittäytyvää terävien lumihuppuisten vuorten rikkomaa
pilvimerta. Iltapäivällä saavutimme upean huippuharjanteen jälkeen
Perriertoppenin laakean huipun. Lähes 12-tuntiseksi venyneen päivän
päätteeksi palasimme perusleirin ja yöunien jälkeen kotimatka oli
valmis alkamaan. Takana oli 12 hiihtopäivää.
 |
Lähdössä huiputtamaan Perriertoppenia. |
Kuten kaikilla pidemmillä reissuilla on jo muodostunut perinteeksi, sairastuin 3. hiihtopäivän kohdalla sitkeään hengitystieinfektioon. Myös muutama muu retkikuntalainen koki saman kohtalon. Oma tautini jatkui tasaisen tappavana aina loppumetreille Pyramideniin asti. Etenkin alkupuolikkaan 8-9-legin hiihtopäivät meinasivat käydä ylivoimaisiksi sinuiitin puskiessa limaisen yskän seuralaiseksi. Duactilla douppaamalla pitkiksi venyneistä päivistä kuitenkin selvittiin ja myokardiitilta vältyttiin. Joku kysyikin yskän jatkuessa jo toista viikkoa, montako päivää sairaana voi hiihtää. Retkikunnan lääkärinä virallinen kannanottoni oli tietenkin jo pelkän myokardiittiriskin vuoksi "ei päivääkään". Jäätiköltä on kuitenkin paha lähteä poiskaan, ellei evakuoiduksi tuleminen kiinnosta, eikä ylimääräisille taukopäiville ole aikataulussa tilaa. Vaihtoehdoksi jäi siis jatkaa hiihtämistä.
 |
Ensimmäinen köysistö laskeutumassa Perriertoppenin huippuharjanteella. |
Olimme seuranneet Suomesta satelliitilla välitettyjen
viestien avulla toisen suomalaisen retkikunnan liikkeitä, joten
odotimme törmäävämme heihin jäätiköllä. Aamun sarastaessa
6.4. tyhjensimme Newtontoppenin kätkön ja lähdimme nousemaan
navakassa vastatuulessa Russebreenin jäätikköä kohti.
Lounasaikaan mennessä toista retkikuntaa ei ollut vielä näkynyt,
joten aloimme jo epäillä, etteivät reittimme risteäkään.
Lounaan jälkeen lähdimme laskeutumaan Russebreenia alas ja hetken
hiihdeltyämme horisonttiin ilmaantui neljä ihmishahmoa isojen
ahkioidensa kanssa. Niistä yhden päällä liehui Suomen lippu.
 |
Suomalaisten yhteisleiri. |
Suomalaisiin hiihtäjiin törmääminen keskellä
valtavaa jäätikköä oli sen verran erikoinen sattumus,
että päätimme jättää päivän hiihdot sikseen ja perustaa
yhteisen leirin. Kuten Suomen Arktisen Klubin puheenjohtaja Pete
Mäkelä jäätikölle viestitti, kyseessä ei kuitenkaan ole
ensimmäinen suomalaisten retkikuntien kohtaaminen Huippuvuorilla.
Ensimmäinen tapahtui tapahtui 16.4.2009, kun Kari ”Vaiska”
Vainion johtama rekikunta kohtasi Perrietoppenilta laskeutuessaan
vuorelle nousemassa olevan Reissu Petejen retkikunnan. Illalla Vaiska
oli siirrättänyt oman retkikuntansa leirin parin kilometrin päähän
toisen porukan leirin viereen. Ja olipa tuossa kohtaamisessa mukana
myös eräs tuttu nimi: nimittäin Reissu Petejen retkikintaan
kuulunut Eero Oura, joka lieneekin ainoa Huippuvuorilla
”tuplakohdannut” henkilö.
 |
Telttabileet käynnissä. Kuva Jaakon kamerasta. |
Camp Finlandiaksi ristityssä leirissä seisoi pian
komeassa muodostelmassa kuusi telttaa. Illan ohjelmaan kuului
tietenkin telttabileet, joiden paikaksi valikoitui luontevasti leirin
pienin teltta. Yhteensä 12 henkilöä sulloutui neljän hengen
Hillebergin Saitariksen sisätelttaan. Eero osallistui bileisiin
absidin puolella leppoisasti istuskellen. Aiemman
kohtaamisen telttabileet olivat kenties vielä muistissa. Tunnelma
sisäteltan puolella oli nimittäin erittäin tiivis ja asennot
vähemmän ergonomisia, joten ei aikaakaan, kun yksi toisensa jälkeen
siirtyi Eeron seuraksi absidin puolelle. Ilmapiiri oli
lämminhenkinen, juttu luisti ja naurua riitti. Tarjoiluna toimi
minttukaakao ja popcornit.
 |
Laiva on lastattu hiihtoretkikunnalla. |
Aamu sarasti aurinkoisena. Leirin purun jälkeen
otettiin retkikuntien yhteiskuva, minkä jälkeen seurueet lähtivät
hiihtämään vastakkisiin suuntiin. Verlegenhukenin retkikunta
suuntasi kohti pohjoista valtavien ahkioidensa kanssa edessään
vielä yli 3 viikkoa hiihtoa. Itse lähdimme laskeutumaan
jäätiköltä kohti Pyramidenin hylättyä kaivoskaupunkia, jonka
saavutimme kolme päivää myöhemmin. Pyramidenissa korkattiin ensimmäiset oluet moneen viikkoon ja päästiinpä maistelemaan myös Pyramiden-vodkaa borssikeiton kyytipoikana. Pikaisen aavekaupunkiin tutustumiskierroksen jälkeen matka jatkui
hiihtämällä Pyramidenin edustalla sijaitsevalle merijään
reunalle, jolta nousimme meidät takaisin Longyearbyenin
kuljettaneeseen laivaan. Longyearbyeniin saavuttaessa takana oli 18
päivää ja vajaat 300 kilometriä hiihtoa Arktiksella.
Iso kiitos hienosta reissusta koko retkikunnalle ja etenkin oman telttakuntamme kahdelle muulle osapuolelle, Juhalle ja Fridalle!

Onpa tosiaan mahtava reissu! Harmi kun oma kiinnostukseni on 98% koirissa, arktisessa, luonnossa, maisemissa, ruuassa jne. ja 2% urheilussa, jolloin ilman koiraa liikkuminen on mahdoton ajatus. Mutta onneksi se hiihtovaellus onnistuu koirienkin kanssa, ei ehkä jääkarhumailla, mutta eiköhän me jotain ensi kaudelle keksitä!
VastaaPoistaOiskohan se Halti ens vuoden projekti vaikka, koirat all vaan ja menoks! Siellä on muuten yleistä käyttää koiria "karhuhälyttiminä" jos ei haluu laittaa lankoja tai pitää vahtia. Useammalla ulkomaalaisella retkikunnalla oli pari hauvaa messissä!
PoistaSiis Huippuvuorilla, Haltilla ei liene jääkarhuja hirveesti näkynyt :P
Poista